maanantai 29. kesäkuuta 2020

Vallanjakoa Suomessa


Ei valtaa ole jaettu osiin...

Viimeksi oikeista ongelmista kertovassa tekstissä mainitsin vallan jaosta ja sen ongelmista. Mäenpään vieraslaji-puheiden aiheuttama sirkus eduskunnassa palautti aiheen taas mieleen ja etenkin vieraslajeista/sananvapaudesta ennen äänestystä käyty yli nelituntinen surkuhupaisa teatteriesitys johti tähän pohdintaan. Näytöksen olisi pitänyt kai vetää ryyppäyspelinä ja ottaa häppää aina kun joku mainitsee "Montesquieu" tai "vallan kolmijako"? Puhuvat päät siis viittasivat tähän: "Vallanjako-oppi on valtioteoria, jonka mukaan toimeenpano-, lainsäädäntö- ja tuomiovallan on kuuluttava eri elimille. Se on vaikuttanut useimpiin nykyaikaisiin valtiosääntöihin. Opin on kehittänyt ranskalainen Montesquieu." - Wiki.

Vallan (kolmi)jako kuului monen kansanedustajan mielestä demokraattiseen oikeusvaltioon. Mutta moniko näistä puhujista oli asiaa edes tarkemmin tutkinut? Noin minuutin etsimisellä kun löytyi: "Suomen hallitusmuodossa kolmijako-oppi otettiin käyttöön itsenäistymisen jälkeisenä vuonna 1919, mutta alkuperäisestä mallista luovuttiin ajan kuluessa kytkemällä lainsäädäntövalta ja toimeenpanovalta kiinteästi toisiinsa. Perusajatus säilyi kuitenkin edelleen uuden perustuslain esitöissä." sekä "Suomessa vallan kolmijako tapahtuu seuraavasti: lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta, toimeenpanovaltaa käyttvät presidentti sekä valtioneuvosto ja tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet." - Wiki.

Eli siis maassa on siis ... moneenko jaettu valta? "Suomessa vallan kolmijako ei toteudu täydellisesti, sillä samat henkilöt voivat olla säätämässä ja toimeenpanemassa lakeja. Hallitusvalta on tehty osittain riippuvaiseksi lainsäädäntövallasta, sillä hallituksen on nautittava eduskunnan luottamusta." - Wiki. Juu, ei ihan täydellisesti kun kaksi kolmesta osasta on niputettu jo yhteen. Myöskin lainvastainen (perustuslain 29 §) puoluekuri kun pitää huolen siitä, että hallituspuolueiden rivit eivät rikkoudu eli kaikki hallituksen omat esitykset tulee menemään kansan tahdon mukaisen eduskunnan enemmistön läpi että heilahtaa. Noh, onneksi sentään polliisi ja oikeuslaitos on erillään, eli tuomiovalta on sentään jaettuna irti puolueiden vallasta? Todisteet tosin puhunevat puolestaan, jolloin voitaneen huomata lievää kallistumista siinä "puolueettomassa" oikeuslaitoksessa?


Vallanjakoa moneen suuntaan

Mutta onhan Suomessa toki valta jaettuna monellakin eri tavalla, ei tosin sillä Montesquieun kertomalla tavalla. Kuvitellaan siis vallalle kaksi akselia, pysty- ja vaaka-akseli. Pystysuunnassa on voima ja auktoriteetti eli valta itsessään niin että ylemmällä tasolla olevalla on määräysvalta kaikille alemmilleen, mutta ei yläpuolella oleville. Vaakatasossa taas on eri alueet millä vaikutetaan, eli vaikkapa eri ministeriöiden tehtävät. Vallan kolmijaossa ideana on estää pystysuunnassa muodostuvaa hierarkiaa, missä yksi tai useampi taho voi sanella kaikki alemmilleen. Mutta kun tiedetään, ettei maassamme tämä toteudu, jääkin se jako lähes ainoastaan vaakatasoon - ne virkamiehet ja muut pikkubyrokraatit ovat niissä omissa yksiköissään, omalla alueellaan, silti vallassa ja riippuen kuinka korkealla pystyakselilla ollaan, kykenee vaikuttamaan muiden ihmisten asioihin enemmän tai vähemmän.

Mitä tästä vallanjaosta sitten seuraakaan? Puolueet yrittävät saada "omat" miehensä ja naisensa jokaisen eri yksikön johtoon, että heidän kokonaisvaltansa kasvaisi. Eri yksiköt taas vaikuttavat eri alueilla, mutta joskus päätyvät samalle tontille, jolloin lähdetäänkin kisaamaan siitä kumpi saa päättää ja mistä asioista. Ongelmaahan ei tässä kohtaa olisi lainkaan, jos kaikki eri toimijat olisivat samalla prioriteelilla matkassa - oma kansa ensin. Mutta sitä vaaraa ei ole, vaan eri hyväveli-verkostot kisaavat keskenään jos heidän etunsa ovat ristiriidassa eri verkoston kanssa. Siksi koko koneisto toimiikin paljon sulavammin kun yksi ja sama porukka on vastuussa kaikista vaakana jaetuista lokeroista samalla pystyakselin kohdalla. Eli esimerkiksi kaikki ministeriöt ovat samojen puolueiden hallussa.

Koska hallitus pystyy sanelemaan lait haluamallaan tavalla, ohittaen sen turvamekanismin jonka eduskunta pitäisi vallanjaossa omata, merkitsee se sitä että hallitus pystyisi taitavasti lakeja säätämällä toimimaan täysin oman pään mukaan. Kaikki säännökset ja niiden tulkinnat kun leviävät sivusuunnassa kaikille alueille, jolloin se paska kirjaimellisesti valuu alaspäin aina tavan kansaan saakka. Jälleen ongelmaahan ei olisi, jos kaikki puolueet ajaisivat sitä oman kansan etua jolloin mikä tahansa hallitus käyttäisi sitä valtaansa samaan asiaan mutta tietysti hieman eri painotuksilla, jolloin kansa voisi aina vaaleissa päättää mitkä painotukset sillä hetkellä olisivat priorisoituina. Tätä vaaraa ei kuitenkaan Suomessa ole, vaan jokainen puolue ajaa niiden omien eturyhmiensä etua häikäilemättömästi kilpailleen muiden puolueiden kanssa jokaisella tasolla ja häviäjä on aina ja poikkeuksetta se kansa.


Isojen poikien leikit

Mutta tämä vallanjako eduskunnan ja heidän alaisten ministeriöiden ja muiden pilipalikerhojen on isommassa kuvassa lähes merkityksetön asia. Kansalle ja politiikassa vahvasti mukana oleville tämä alemman tason sirkus tarjoaa toki loputonta haastetta ja valtataistelu on veristä, tai no, sylkistä kun sanan säilällä puhuvat päät vääntävät tuntikaupalla tärkeistä asioista kuten esimerkiksi mikä kansanryhmä on vieraslaji. (Vastaus: ei mikään.) Vallasta puhuttaessa on helppo testata onko kyseessä oleva henkilö oikeasti vallassa vai ei - riittää että vastaa näihin kahteen kysymykseen: Onko se laillista ja Onko se moraalista? Jos vastaus on molempiin "mitä sillä on väliä", ollaan oikeasti vallassa.

Toki se käskyjä suorittava porras näillä oikeilla vallanpitäjillä joutuu ottamaan ne lait huomioon, tai ainakin säätämään ne itselle sopivaksi. Kulttuurin ohjakset eli kieli, identiteetti ja tiedon tulkinta ovat ne isojen poikien keinot olla vallassa ja järjestää kansan hyväksyntä mille tahansa ajamalleen asialle. Niin tiede kuin taide noudattaa niitä kulttuurin ohjaksia, määrittäen ne kansakuntien suunnat - se on sitä oikeaa valtaa, paljon korkeammalla pystyakselilla kuin mihin poliitikko tulee koskaan nappia painaessaan pääsemään.

Jaa että milläs siihen valtaan pääsee käsiksi? Raha auttaa, vaikka onkin vain työväline sen oikean vallan ohjailussa. Kuka omistaa median, määrää mitä hakukoneesi sinulle palauttaa ja mihin suuntaan tiede etenee riippuu hyvin pienestä joukosta ihmisiä. Voidaan sanoa, että hieno osoitus sitä oikeaa valtaa löytyy jopa perustuslakimme ensimmäisestä pykälästä. Ei, ei se alku missä kerrotaan Suomen olevan tasavalta, vaan siitä lopusta missä vaan ihan tuosta vaan todetaan Suomen olevan EU:n jäsen, vaikkei sitä koskaan siltä tasan vallassa olevalta kansalta kysytty. Kaikki ihmiset ovat tasavertaisia, mutta osa on vaan hieman tasavertaisempia kuin muut? Mutta moisista ei parane yhdenkään puhuvan pään puhua, jos haluaa istua sillä pallillaan ja uskotella itselleen olevansa vallassa.

lauantai 27. kesäkuuta 2020

Varoitus ja ohjekirja


RTFM

Read The Fucking Manual - lue ohjekirja. Orwellin 1984:stä usein heitetään vitsillä, että sitä ei tarkoitettu ohjekirjaksi vaan varoitukseksi. Machiavellin Ruhtinas taas voitaisiin nähdä päinvastaisena - se on oppikirja hallitsijoille, mutta samalla varoitus tavan kansalle että he kykenevät tunnistamaan huonon johtajan: “If I have been a little too punctual in describing these monsters in all their lineaments and colours, I hope mankind will know them, the better to avoid them, my treatise being both a satire against them, and a true character of them …” - Niccolò Machiavelli, kirje ystävälle.

Vaikka Orwellin vuonna 1949 julkaistu teos onkin fiktiota, ainakin vielä, ovat monet sen opit silti käyttökelpoisia tänäkin päivänä. Voitaisiin jopa väittää, että monet nykypäivän kyttäysyhteiskunnan opeista ovat suoraan kyseisestä kirjasta eikä oltaisi edes kovin pahasti metsässä tässä väitteessä. Varoitusmerkkejä ei kuitenkaan otettu tosissaan ja suunta on vakaasti kohti Orwellin kuvaamaa dystopiaa. Olisiko siis se ohjekirjan lukeminen kannattanut? No mutta sehän oli vain fiktiota, eihän niin pääsisi oikeasti käymään! Ehkä niin, mutta siinä Orwell osui kuitenkin aivan nappiin, kun selitti historian, nykyisyyden ja tulevan hallinnan... Vallanpitäjät kirjoittavat historian, jonka pohjalta niin nykyinen kuin tuleva määräytyy.

Mutta historia toistaa itseään ja vanhoista tapahtumista voitaisiin oppia paljonkin. Kyllä, suuri osa historiasta on voittajien kirjoittamaa, mutta aikalaisten näkemyksistä voi oppia yhden jos toisenkin asian. Suuri osa tapahtumista jääkin mysteeriksi ja vain tarinoiksi, mutta toisaalta, onko sillä sitten loppupeleissä kuinka paljon väliä? Voimme tutkia menneitä tapahtumia, todistaa ja todeta siinä virallisessa tarinassa olevat virheet mutta emme taida millään keinolla pystyä selvittämään mitä oikeasti tapahtui. Mutta voimme oppia niistä tarinoista ja aikalaisten ylös kirjaamista asioista yhden jos toisenkin asian. Machiavellin kirjoituksista esimerkiksi sen, että...


Kuinka tunnistaa hirmuvaltias

Lähes 500 vuotta sitten kirjoitettu opus ei tietenkään ole ihan jokaiselta osaltaan tähän päivään suoraan soveltuva, eli esimerkiksi sveitsiläisiä palkkasotureita koskevat neuvot ovat jo hieman vanhahtavia. Vai ovatko? Palkkasotureiden käyttöä noin yleensä suositellaan vältettäväksi useammastakin syystä, mikä neuvona kuin perusteluiltaankin soveltuu nykypäivän hybridisodankäyntiin. Jokainen oikea hallitsija tuntee kirjan varmasti läpikotaisin, kyeten täten käyttämään sen ohjeita omaan aikaansa sopivina. Mutta kun kansa ei kirjaa ole lukenut, ei se liioin kykene tunnistamaan kirjassa esitettyjä "ei näin"-esimerkkejä huonoista ja vaarallisista hallitsijoista.

Jos nimittäin näitä oppeja soveltaa nykypäivänä esimerkiksi nykyiseen ja edellisiin maamme hallituksiin, voitaisiin heidän päätöksistään, puheistaan ja teoistaan todeta, että he toimivat täsmälleen oletetulla tavalla - ei tosin itsenäisen maan hyväntahtoisena hallitsijana, vaan etäältä ohjatun orjaleirin hirmuvaltana. Niitä "ei näin"-kohtia voidaan raksia yksi toisensa jälkeen, siinä kun ne hyvän hallitsijan ohjeet ohitetaan lähestulkoon poikkeuksetta. Koko poliittinen sirkus myös seuraa tarkasti Machiavellin oppeja kuinka pidetään kansa tappelemassa turhanpäiväisistä asioista keskenään, eli koko "puoluejärjestelmä". Puhdasta sattumaa varmaankin? Otetaan vaikka pieni esimerkki...

Jos otat tavan kansalta aseet pois, osoitat ettet luota heihin ja näin et voi koskaan olettaa että he tulisivat tukemaan sinua kun maa joutuu ongelmiin. Aseella voidaan tässä tarkoittaa niin fyysistä asetta, kuin väkivaltakoneistoa itseään tai kansan oikeutta käyttää voimaa tarvittaessa. Suomen lainsäädäntö osoittaa hyvin, kuinka itsensä ja "oman" puolustaminen on iso EI, mihin ainoastaan valtion hyväksymällä väkivaltakoneistolla (polliisi ja armeija) on oikeus. Vallanpitäjät eivät siis luota siihen kansaan sen vertaa, että antaisi heille oikeuden puolustautua hyökkääjiä vastaan ja ainoastaan vallanpitäjillä on oikeus käyttää voimaa itse valitsemaansa ongelmaa kohtaan. Poliisien määrärahoja vaaditaan lisättäväksi, tai vähennettäväksi, puoluekannasta riippuen, mutta siinä unohtuu se pikkuseikka että se väkivaltakoneisto ei ole kansan vaan niiden vallanpitäjien käskyn alla. Mutta saahan sitä aina vaatia, että saa itse turpaan entistä kovempaa jos sattuu joskus niiden vallanpitäjien varpaille astumaan - koska hehän pitävät kansastaan niiiin hyvää huolta, eikös?


Missä se valta sitten on?

Jos maan oma hallitus ei ole muuta kuin paikallisen orjaleirin glorifioitu piiskuri, missä se valta ja vallanpitäjät sitten oikeasti ovat? Machiavelli osoitti selvästi, kuinka tieto pelaa suurta roolia vallassa - kuka saa ja kenelle annetaan. Oikea vallanpitäjä määrää mitä kansa tietää ja mistä kansa saa puhua, samalla kun se itse ottaa neuvoja vain luotetuilta tahoilta jotka ovat samalla puolella kuin vallanpitäjä itse. Seurataan siis ketjua mistä ne tärkeät ohjeistukset eri tahoille ovat kotoisin? Ja heti tärppää muutama "ajatushautomo", kuten CFR sekä MPS, niiden lukuisten muiden vastaavien lisäksi.

Machiavelli puhuu myös salaliitoista: ne eivät toimi. Siis ne salaliitot, joissa koetetaan kaataa hallitsijat pois palleiltaan salailemalla sitä suunnitelmaa. Joku, jossain, tulee aina rikkomaan hiljaisuuden ja se tieto salaliitosta valuu sinne vallanpitäjän tietoisuuteen - etenkin kun Orwellilta lainataan täysi valvontayhteiskunta. Vallanpitäjäthän eivät itse tee mitään salaliittoja, vaan heille se asioiden salaus ja kansalleen valehtelu on ihan arkipäiväistä toimintaa ja oikeutettua sillä, että heillä on kerran isoin tykki joten heillä on oikeus tehdä ihan mitä ikinä lystäävät. Näinhän Machiavelli itsekin asiaa opetti... kenellä on se valta, on samalla oikeus sitä käyttää. Vai onko?

Enemmistöllä on kuitenkin valta, jos se osaisi sitä käyttää - omaksi edukseen tai kuten nyt, itseään vastaan. Enemmistö kun on tällä hetkellä vakuuttunut, että valitsemalla itse haluamansa orjapiiskurin asiat korjaantuvat ja he ovat ilomielin antamassa kaiken valtansa niille, jotka eivät heistä ole koskaan välittäneet. Mutta se on nykyään normaalia... Loppuun vielä kommentti aikasemmasta mietinnöstä: "Jos jokainen meistä kohtelisi kanssaihmisiään niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan, jos emme polkisi ketään jalkoihimme emmekä katsoisi ketään ylöspäin, olisimme mitä mieltä tahansa emmekä silti yrittäisi pakottaa toisia samaan muottiin, maailma olisi paratiisi eikä kukaan pystyisi kusettamaan meitä. Onko se liian vaikeaa?" ... Onhan se vaikeaa, kun siitä historiasta ei opittu.

perjantai 26. kesäkuuta 2020

Uusi normaali?


Mikä on normaalia?

Mitä "normaali" edes tarkoittaa? Normien mukaista, tavanomaista, yleistä, eli siis... normaalia, tiedäthän? Eli siis ei muista suuresti poikkeavaa, vain yksi tiiliskivi seinässä. Toimiva yhteiskunta suosii normaalia, samoin kuin myös valtaosa yksilöistä - tätä siis pidetään normaalina. Mutta myös täysin korruptoitunut (ja tietysti kaikki siitä toimivan-korruptoituneen väliltä) suosii normaaliutta, mutta se normaali vaan poikkeaa suuresti yhteiskunnasta riippuen. Yhdessä yhteiskunnassa on siis esimerkiksi normaalia, että ihmiset päättävät itse kuinka pukeutuvat siinä kun toisessa yhteiskunnassa kaikki pukeutuvat täsmälleen samalla tavalla - kumpainenkin näkee oman tapansa "normaalina" ja sen toisen tavan outona, jopa pelottavana.

"Uusi normaali" taas viittaa usein tähän koronahuijauksen jälkeiseen aikaan, missä on siis normaalia olettaa että lähes kaikki tapaamasi kanssaihmiset saattavat levittää ruttoa jos edes hengität samaa ilmaa. Mutta kun valtaosa näin olettaa, se on normaalia eikä lainkaan siis poikkeavaa, saavutimme uuden normaalin ennätysajassa ja hyvin vähällä näkyvällä vastustuksella. Kansaltahan ei asiaa edes kysytty vaan tämä uusi normaali saneltiin ylhäältä käsin ja kaikki siitä uudesta normaalista poikkeava leimattiin ennennäkemättömällä propagandakampanjalla - ainoastaan pahan voimat vastustavat uutta normaalia!

Lontoon pormestari kertoi jokunen vuosi sitten terrorismin olevan normaali osa suurkaupungissa elämistä. Palavat autot ovat taas osa normaalia ruotsalaista urbaania kulttuuria. Näitä "uusia normaaleja" synnytetäänkin kuin sieniä sateella median toimesta aina kun jonkin epämieluisan, mutta silti suunnitelmaan kuuluvan, tapahtuman pitää saada kansan hyväksyntä. Näin se nyt vaan on, hyvänä ihmisenä et vastusta näitä asioita, vaan vastusta kaikkia niitä jotka pitävät tätä uutta normaalia epänormaalina! Yksilökeskeinen länsimainen yhteiskunta kertoo olevansa yksilön vapauteen perustuva, mutta se vapaus tulee vain silloin kun olet normaali - siis sopeutunut elämään siinä ulkoa sanellussa ympäristössä.


Edistyksellistä liberalismia

Edistys edistyy ja onkin tallonut klassisen liberalismin aatteet pohjamutiin. Yksilönvapaudet on unohdettava "suuremman hyvän" vuoksi, vaikka se suuri yhteinen hyvä ei pääse tapahtumaan jos yksilöillä ei ole hyvä olla. Politiikassa tämä on nähtävissä esimerkiksi tämän uuden "intersektionaalisen feminismin" ottamisessa ajavaksi aatteeksi. Jos termi on outo, lyhyt versio siitä menisi tähän suuntaan: etsi syyllistä niin kauan kunnes päädyt valkoiseen heteromieheen (joka on siis kaiken pahan alku ja juuri) ja järjestele sitten kaikki ryhmät oikeaan järjestykseen siitä ylöspäin, kuka on siis eniten uhri voittaa kärkipaikan. Kierros toistetaan aina tarvittaessa, kunnes maailmassa on rauha ja ihmiset on luokiteltu täsmälleen oikealla tavalla.

Mutta tätäkin intersektionaalisuutta voidaan pitää vain ihmisen haluna olla normaali. Nykyinen yhteiskunta ei pidä normaalina nostaa ne "normista poikkeavat" huipulle, samalla kun ne normaalit luokitellaan sitten pohjamudaksi. Miten siis asia voidaan korjata, intersektionaalisen mielestä? Vaaditaan kaikkien muidenkin vaativan kaikkea poikkeavaa olemaan se uusi normaali. Mutta kun sitten kaikki ovat poikkeavia ja se on uusi normaali, ovat ne siitä poikkeavat sitten jälleen uhreja sillä samalla logiikalla. Tämä loputon normaaliuden perässä juokseminen on loputon kierre, mikä ei mene näiden epänormaalilla tavalla ajattelevien edistyksellisten päähän sitten millään. Kun yhteiskunta on siis uudelleennormalisoitu, ei se eriarvoisuus ole tehnyt muuta kuin muuttanut sijaintiaan.

Mikään määrä hierarkian uudelleenjärjestelyä ei tule koskaan korjaamaan ongelmaa, missä osa ihmisistä luokitellaan "normaaliksi", vaikkapa Gaussin käyrän mukainen normaalijakauma, siinä kun loput ovat sitten sen normaalin ulkopuolella. Samalla kun puhutaan yhdenvertaisuudesta ja jakamattomista ihmisarvoista, ollaan itseasiassa vaan murentamassa sitä "normaalia" ja syyttämässä niitä, jotka eivät haluasi olla sielä normaalijakauman reunalla vaan turvallisesti jakauman keskellä... siis kun itse yritetään päästä sinne keskelle, normaaliksi. Vai loppuuko se sitten se vähemmistöjen suojelu kun lähes kaikki ovat siinä uudessa normaalissa, jossa enemmistö kuuluu siihen "mielenterveyskuntoutuja" ryhmään?


Uusi uusi normaali

Olisi varmaan pitänyt tarjota heti tekstin alkuun pussillinen herneitä niille harvoille edistyksellisille, jotka vaivautuvat näitä tekstejä lukemaan? "Eihän noin saa sanoa, se loukkaa!!!" Ainiin, se sananvapaus kuuluu vain niille, joilla on oikea mielipide eli komppaa vallanpitäjien tahtoa - eli ovat normaaleja. Sairaaseen yhteiskuntaan sopeutuminen kun on normaalia, mutta millään tavalla tervettä se ei ole eikä tule olemaan. Mutta siis normaalia se on... Juuri sitä vanhaa normaalia, missä vallanpitäjät palkitsevat, tai ainakin jättävät rankaisematta, niitä hyviä normaaleja ihmisiä. Nykyinen uusi normaali ei siis ole lainkaan uusi, muuten kuin pieniltä osiltaan ja rituaaleiltaan.

Olisiko sitten uusi uusi normaali paikallaan? Aikaisemmin jo olen puhunut holistisesta (r)evoluutiosta, jossa normaali ihminen olisi terve, tyytyväinen elämäänsä ja ehkäpä jopa onnellinen. Nykypäivänä kun on normaalia olla onneton, tyytymätön ja syödä kourallinen lääkkeitä joka päivä peittääkseen ongelmansa. Ongelma on toki tunnistettava ennen kuin sitä voidaan korjata, mutta tämä edistyksellinen intersektionaalisuus ei etsi ongelmaa vaan syyllinen jo tiedetään, enää tarvitsee vaan oikeuttaa se lynkkaus.

Olisikin erittäin positiivinen asia, jos olisi normaalia pitää tätä uutta normaalia hulluna. Harmittavasti uusi normaali on integroitunut osaksi sitä entistä normaalia, missä edelleen vallanpitäjät sanelevat kansalle mitä ja miten tulee ajatella. Totalitarismissa on normaalia, että eriävien mielipiteiden kertojat halutaan hiljentää, oikeuttaen se niin että se poikkeava ei ole normaalia vaan sen sijaan pahaa! Pahaa ei vaan kutsuta pahaksi eikä normaalia normaaliksi, vaan ne uudelleennimetään sopimaan sen hetkiseen ajan kuvaan. Edistyksellisyys on siis normaalia, siitä poikkeava taantumuksellista, oikeistolaista, salaliittoteoriaa ja ties mitä... eli siis normaalista poikkeavaa, jota normaalin kansan on pelättävä ja vihattava. Koska se on normaalia. Vaatia ne väärät, normaalista poikkeavat, mielipiteet kiellettäväksi. Ja milläs asiaa voitaisiinkaan korjata? Kyllä, sananvapaudella. Vapaudella sanoa asioita, joita normaalisti ei haluta kuulla.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Propagandan keinot tutuksi - Uhritarinat


Voi raasua

Tarinankerronta propagandassa on arkipäivää ja se kuka tulkitsee tarinan pelaa suurta roolia sen suhteen, mitä tarinasta saadaan irti. Otetaan tässä muutama esimerkki eri tyylisistä uhritarinoista, joita media on pullollaan. Kaikkia mahdollisia tapoja kehystää se uhritarina ja kieputtaa se sopivaksi ei tietenkään voida käydä läpi, mutta sama tekniikka ja samat osa kuuluvat lähes poikkeuksetta uhritarinoihin. Joku taho, "tekijä", on siis tehnyt jotain ikävää toiselle taholle, "uhri"... uhritarinoissa menee se syytetty, syyllinen ja syytön helposti sekaisin?

Riippuen siitä, onko uhritarinalla tarkoitus agitoida vai integroida kuulijansa, käytetään tarinassa eri kieltä puhuttaessa tekijästä ja uhrista. Raasuttelussa uhri esitetään mahdollisimman ... raasuna, eli säälittävänä olentona jota varten ihmisten tulisi tuntea empatiaa tai ainakin sympatiaa uhria kohden. Jos kyse on integroivasta propagandasta, korostetaan tätä "yhteistä sympatiaa" ja järjestetään vaikka päälle vielä tukikonsertti että saadaan muutama julkkis hyvesignaloimaan. Agitoivassa versiossa uhri on edelleen raasu, mutta se tarina painottuu siihen tekijän vihaamiseen ja vastustamiseen. Riippuen siis kohdeyleisöstä, samaa tapahtumaa voidaan kaupata kovinkin eri painotuksella. Halutaanko siis "rauhanomainen tuki-mielenosoitus" vai "paikat palamaan", sen mukaan valitaan propagandan muoto.

Käytännön esimerkkejä ei taida tarvita tässä sen tarkemmin antaa - riittää että avaa uutiset ja varmistaa uutisen kohdeyleisön että kumpaan porukkaan BLM-liikettä sinun kuuluisi osallistua. Samaa "sankaritarinaa" uhrista on toistettu lukemattomia kertoja aikaisemminkin ja tullaan toistamaan aina kun siihen sopiva tilaisuus aukenee. Joskus vaan se "sankari" osuus saa hieman käänteitä eikä aina voi olla edes varmaa oliko uhria edes olemassa, kun ottaa huomioon jenkkien lainsäädännön vuodesta 2012/2013 eteenpäin (Smith-Mundt act päivitys). Raasuttelua, surkuttelua, aivan kauhea kohtalo kävi nyt tuolle ja jopa presidentti ostaa uhrille uuden polkupyörän kun niiiiin paha mieli. Aivan kuin yksisilmäinen, kolmijalkainen ja hännätön kissanpentu, joka kerää kansan sympatian puoleensa, on uhri siis säälittävä olento jota kaikkien on katsottava lähes kyynel poskella. Varmasti uhrin itsetuntoa kohottava asema?


Oikeutetusti turpiin

Otti uhri sitten kuinka paljon osumaa tahansa, se oli ainakin ansaittu! Olisi saanut saada vielä pahemmin turpiinsa, mokomakin... Yleensä sotapropagandassa käytetty tapa demonisoida vastapuoli on yhä enenevässä määrin osa tavallista propagandaa - kyllä, jollekin kävi huonosti mutta se on ihan oikein, mitäs läksi nii! Itse oli ammattinsa/asemansa valinnut joten sai ansaitsemansa kohtalon. Valtamediassa tätä käytetään esimerkiksi sodan tai vastaavan oikeuttamiseksi, eli on moraalisesti oikein pommittaa aavikolla asuvia teltoissaan koska katso nyt mitä ne teki! Mediasta riippumatta tätä samaa propagandan tapaa käytetään kuitenkin osoittamaan että on oikeutettua että kanssaihmiselle kävi huonosti.

Ensin ne tulivat hakemaan ..., mutta en tehnyt mitään koska en ollut itse... Tuttu tarina? Vallanpitäjät voivat hivuttaa omaa agendaansa tällä tavalla väestön keskuuteen. Nyt on sallittua haukkua "pahoja natseja" ja viedä heiltä oikeudet mihin tahansa, mutta entä sitten huomenna? Mitään sympatian tunnetta uhria kohtaan ei haluta muodostuvan, mutta uhrien kanssa samalla viivalla olevat voivat hyvinkin samaistua uhriin. Vallanpitäjille pahin mahdollinen olisikin se, että uhrin kanssa samalla viivalla olevat integroituisivat samalle puolelle ja vaatisivat itselleen samoja oikeuksia kuin kaikille muille ihan sanomattakin. Onneksi ryhmän palominen lukemattomiin osiin on niin helppoa, että sitä vaaraa tuskin nykypäivänä vallanpitäjillä on?

Tähän "hää hää, sai mitä ansaitsi" on helppo lähteä kaikkien mukaan. Kun se oma "pahin vihamies" saa piiskaa niin siihen mukaan naureskelemaan on helppo lähteä. Kyllä, sitäkin sattuu että "paha saa palkkansa", mutta varsin usein se jono joka sinne kuopan reunalle johtaa vaan lyhentyy ja itse ottaa jälleen askeleen eteenpäin. No mutta tuohan on vaan "kalteva pinta" argumentaatiovirhe, eihän se nyt minun kohdalla pääse käymään! Koska eiväthän vallanpitäjät yrittäisi hivuttaa omaa agendaansa kaikille ja itse olen vieläpä sillä "oikealla puolella"! Vai onko se tehokkain tapa käyttää uhritarinaa semmoinen, että itse uhri ja/tai tekijä ovat vain harhautuksia?


Sivulliset uhrit

Aina se tarinan oikeiden uhrien ja tekijöiden selvittäminen ei ole itsestäänselvää. Taustalla olevat asiat kun voivat olla paljon merkityksellisempiä, kuin itse tapahtuma josta media lähti satuilemaan. Palataan siis alkuun ja tarinoiden tulkintaan. Kenen narratiivi tarinasta on se, mihin valtaosa ihmisistä nojaa? Kun itse tapahtuma on jo hieman takana ja leirit muodostettuna, saapuu paikalle "jälkiviisaiden" joukko joka kertoo mitä siinä jupakassa isommassa kuvassa oikein tapahtuikaan. Kyllä, siinä vaiheessa kun jokin tapahtuma on vasta tulemassa julki, voi asioiden tulkitseminen ennakolta johtaa pahoihin virhearvioihin... paitsi tietysti jos kyseessä ei ole virhe, vaan tahallinen agendan ajaminen.

Oikeudet ja vapaudet ovat tyypillisiä sivullisia uhreja aina kun maailmalla jotain tapahtuu. Korona ja sitä seurannut BLM häsmäkkä kertovat sitä tyypillistä vallanpitäjien tarinaa, missä ongelma - reaktio - ratkaisu seuraa samaa "kansalta otetaan, kavereille annetaan"-kaavaa. Ja niin kauan kuin ne tarinan kertojat saavat päättää mitä ihmiset asioista tietävät ja tarinoiden tulkitsijat päättävät miten asioista pitää ajatella, jatkamme tarkkaan ulkoa ohjattua sirkusta jossa ihmisille nyt vaan joskus käy huonosti ja siitä revitään aina kaikki hyöty irti.

Vaikka tietää kuinka paljon propagandasta ja sen toiminnasta tahansa, näihin samoihin temppuihin tulee kompastuttua useammin kuin haluaisi myöntää. Ne mielikuvat, joita media maalaa tapahtuman eri tahoista saattavat paljastaa mikä kusetus on milloinkin kyseessä, mutta siinä ensireaktion vaiheessa ei analyyttinen mieli ole vielä kerinnyt juonesta kärryille - niinpä tulemme niin vihaamaan kuin rakastamaan tahoja, jotka eivät edes ansaitse huomiotamme samalla kun ohitamme ne taustalla piilevät oikeat ongelmat. Kieroja ovat, mutta totuus ei pala tulessakaan...

perjantai 19. kesäkuuta 2020

Totuuden ja todellisuuden ero?


Termien (väärin)käyttöä

Valheesta ei voi johtaa tahi päätellä totuutta, mutta totuudesta voi aina vääntää valheen. Jos ajatellaan vaikka lännen peikkosatua, viralliseen tarinaan uskovat vaativat aina sitä tarinaa kyseenalaistavilta, että heidän tulee sitten tietää totuus asiasta kun kehtaavat sen virallisen tarinan kyseenalaistaa. Tämähän ei tietenkään ole mahdollista, mutta sitä virallista tarinaa voidaan pitää monelta osin kovin ontuvana, perustuen faktoihin perustuen niin historiallisiin todisteisiin, kuin vaan ihan fysiikan lakeihin. Totuutta emme siis tiedä mitä oikein tapahtui, mutta todellisuus asiasta on se, että kyseinen tarina, samoin kuin monet muutkin vastaavanlaiset tarinat, muovaavat yhteiskuntia väittäen niitä tarinoita todeksi.

Oli kyse sitten lännen peikkosadusta, tieteestä tai esimerkiksi oikeudesta, olisi hyvä ymmärtää näytön ja todisteen ero. Näyttö on siis jotain, joka osoittaa tiettyä asianlaitaa. Se ei kuitenkaan ole todiste, ennen kuin se on jollain tavalla vahvistettu olevan toteen näytetyksi. Näyttö siis saattaa osoittaa miten jokin asia on, mutta se ei itsessään vielä todista että jokin asia on kerrotulla tavalla. Kuva on hyvä esimerkki näytöstä, jonka todeksi osoittaminen voi olla hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, mutta silti sitä tyrkytetään todisteeksi omalle kannalle. Kuva siis itsessään voi olla aito ja todellinen, mutta sen mukana kerrottu tarina voi olla jotain aivan muuta. Näin ollen kuva siis ei ole mikään todiste, vaan tekaistu näyttö todistamaan sitä omaa kantaa.

Entä jos kuva sitten on aito ja siitä esitetyt väitteet ovat faktisesti tosia, merkitseekö se siltikään että kyseessä on todiste? Ei, koska kuvan tarinan tulkinta on vielä tekemättä. Kyseessä on siis edelleen vain näyttö, joka tukee sitten tulkintaa mutta jos faktat sopivat myös muihin tulkintoihin, ei kyseessä ole siis kunnollinen todiste. Todisteesta, eli todesta, voidaan puhua vasta silloin kuin se mikälieneekään näyttää toteen vain sen yhden tietyn asian sillä hetkellä. Tai tietysti osoittaa jonkun toisen todisteen virheelliseksi, jolloin vain toinen niistä perustui totuuteen. Paitsi että kuinka monta niitä totuuksia sitten onkaan, jos molemmat todisteet ovat tosia?


Jokaisella oma vai yksi yhteinen?

Usean totuuden ristiriitaa kuvaa esimerkiksi tilanne, missä kaksi ihmistä seisoo vastakkain ja heidän välissään on 6 tai 9, katsomissuunnasta riippuen. Ovatko molemmat oikeassa? Voidaan sanoa että molemmat ovat oikeassa, tai sitten vaan toinen koska sen numeron siihen väliin raapustanut oli kuitenkin tarkoittanut sen olevan jompi kumpi. Voitaisiin myös sanoa, että totuus on se, että siinä välissä on 6 tai 9 muotoinen koukero joka suunnasta riippuen näyttää numerolta. Usein se totuus kun on se, että emme tiedä miten jokin asia on, mutta se näyttää tai vaikuttaa olevan tietyllä tavalla. Mutta onko se sitten totuus, vaiko vaan näyttö jostain asiasta?

Entäs sitten se jokaisen oma totuus, joka konseptina on monessa uskomusjärjestelmässä? Hetkonen, mitäs sillä totuudella on taas uskon kanssa tekemistä? Uskominen jonkin olevan totta ilman todistetta olisi (sokeaa) uskomista, eikä tietoa. Ja tieto taas pitää vahvistaa että se olisi totuus. Mutta riittääkö vahvistukseksi se, että joku muukin siihen uskoo? Nyt meneekin jo vaikeaksi ja mukaan pitää sotkea se, että jokainen elää joka tapauksessa omassa todellisuudessaan, joka taas on kokoelma niin tietoa kuin uskomuksia. Moista todellisuutta voidaan taas kutsua nimellä simulacrum, mutta se on taas asia erikseen.

No kokemushan on kuitenkin totta, vaiko vaan kyseisen ihmisen todellisuus? Ihmisen aistit ovat helposti huijattavissa (esimerkiksi optiset illuusiot) ja mieli on kova suojelemaan sitä omaa, yhtenäistä, maailmankuvaa - tämän ongelmia taas kuvataan esimerkiksi termillä kognitiivinen dissonanssi. "Mielesi tekee siitä todellista" - Morpheus, The Matrix. Ihmiselle siis lähes mikä tahansa voi olla todellista, mutta se ei tee siitä totta. Tätä rajaa tosin monessa kohtaa tunnutaan häivytettävän, kertomalla että tietty kuvitelmia itsestään pitäisi kaikkien muidenkin sitten tästä yksilöstä noudattaa, siinä kun osa kuitataan vaan pelkkänä harhana ja ehdotetaan että tarkistappa lääkityksesi. Muutaman todellisuutta siis pakotetaan kaikille totuutena... siinä ei tosin ole mitään uutta tai ihmeellistä.


Totuus on se mikä toimii

Entäs jos totuuden mittarina on se, kuinka hyvin jokin asia toimii? Koska emme ehkä koskaan tule ymmärtämään miten tämä koko maailmankaikkeus toimii, ovat parhaatkin teoriamme sen lainalaisuuksista "vain teorioita" - mutta silti niin tarkkoja, että kykenemme ennustamaan hyvinkin suurella tarkkuudella asioiden lopputuloksia. Voitaisiin siis sanoa, että ne ovat riittävän totta? Tieteen kanssa totuuden käsite onkin ongelmallinen, kun puhutaan hypoteeseista ja teorioista eikä totuudesta - tämä aiheuttaakin suurta hämmennystä. Hypoteesi siis edeltää teoriaa ja teoriaa on jo koeteltu, mutta se ei silti ole välttämättä totuus. Mutta se teoria on useissa tapauksissa ainakin hitusen lähempänä totuutta, jos se siis toimii kumoamisyrityksistä huolimatta.

Mutta monet asiat jatkavat "virallisena totuutena", tosin itse kutsun moisia viralliseksi tarinaksi, koska totuuden kannalta niillä ei ole juuri mitään tekemistä. Yksi näistä vakavista harhakuvitelmista on tämä meidän "demokraattinen oikeusvaltio" joka siis ei toimi oikeastaan millään mittarilla, mutta siihen uskotaan koska... kaikkihan sen tietää. Nyt voitkin testata omia uskomuksiasi asioista: mitä "Big lie", suuri valhe, oikeen merkitsee ja mistä se on lähtöisin? Onko se isojen pahojen natsien juoni, vaiko kuvaus siitä millä tavalla britit kusettivat kansaansa? Toinen näistä on yhteinen todellisuus, toinen taas todistettavissa oleva fakta.

Mikä siis on totta? Siinäpä jokaiselle pohdittavaa näin Juhannuksen kunniaksi. Todellisuus ja totuus ovat tarua ihmeellisempiä, eikä moisia ikuisuuskysymyksiä ratkaistakaan ihan tuosta vaan. Tarvitaan varmaankin paljon vettä väkevämpää, tai lukemattomia tunteja meditoidessa, tahi tajuntaa laajentavia yrttejä, että päästään lähemmäksi totuutta. Vai tarvitaanko? Jos jokin asia toimii, ehkä se on jo itsessään totta, ainakin itselle? Vai onko se vaan sitä omaa todellisuutta, millä ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa? Siinäpä oiva tapa viettää Juhannusta - paljussa kaljoitella ja miettiä syntyjä syviä? Joka tapauksessa, hyvää Juhannusta ja äläkää ny itteenne teloko!

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Vanhan median tulevaisuus


Vanha ulos, uutta sisään?

Edellisellä kerralla mediakentän muutoksia pohdittiin uusmedian näkökulmasta, eli mihin suuntaan kansalaisten median kulutus on siirtymässä. Reuters julkaisi asiasta lyhyehkön tutkielman nimeltään "Journalism, Media, and Technology Trends and Predictions 2020", eli journalismin, median ja teknologian trendejä ja ennustuksia 2020. Mukaan osallistui 233 "digitaalista johtajaa" 32:sta maasta ja yhteensä hieman alle 50 päätoimittajaa sekä lähes saman verran isoja mediapamppuja oli mukana tuossa 233:ssa kyselyyn vastanneessa. Arvovaltaista sakkia joiden näkemystä kannattaa kuunnella, oli siitä samaa mieltä tai ei. Suomessa tuosta julkaisusta sekä siinä sivussa tehdystä mediatutkimuksesta ei olla paljoa puhuttu, muuta kuin yksittäisiä "suomalaisten luottamus mediaan on laskenut"-uutisia.

Pikainen vilkaisu tutkimukseen, jossa Suomi on mainittu, kertoo kyllä laskevasta trendistä mediaan luottamiseen. Vai kertooko? Kyllä ja samalla ei niinkään. Yleensä luottamus mediaan on laskussa, mutta luottamus siihen itse käyttämäänsä mediaan on kuitenkin korkealla. Yle huitelee 84% luotettavuudellaan korkeammalla kuin mikään muu, mutta perässä hiihtää paikalliset lehdet ja valtakunnalliset "luotettavan median" lehtijulkaisut. Painettu sana on siis suomalaisille siltikin se kovin juttu ja mitä sielä lehdessä, tai Ylen uutisissa, sanotaan niin kyllä jämpi on niin. Mukana olleet "vaihtoehtomediat" ovat myös lohkaisseet kunnioitettavan 2-3% kannatuksen, mutta ne kuitenkin jäävät wanhasta MV-lehdestä jälkeen.

Vanha media on siis hätää kärsimässä, ainakin numeroiden valossa. Lehdet ei myy, sivustoilla ei käy enää niin paljon väkeä (johtuen osittain boteista, jotka kahlaavat mediaa) ja silti jostain rääpiä se rahoitus toiminnalle. Maksumuurien taakse siirtyminen onkin ollut monelle medialle elinehto, mikä samalla on vähentänyt kävijöitä - ainoastaan ne vannoutuneet lukijat maksavat sisällöstä. Tietosuojan vuoksi evästeiden käyttö on vaikeutunut ja saadakseen luotettavaa tietoa lukijoista, monet sivustot vaativatkin profiilin luomisen - vapaaehtoista omien tietojen luovuttamista. Somejätit ovat siis kaapanneet vallan henkilötietojen ja tätä kautta mainostajien osalta, mikä syö vanhan median osuutta siitä kakusta.


Henkilöitynyt media

Kuka sanoi, ei mitä sanottiin - tässä uusi media on jo osoittanut voimansa ja jos noita pamppuja kuuntelee, nyt tullaan perässä samoille markkinoille. Tavaramerkki on toki tärkeä osa uskottavuutta, mutta se tuttu ja turvallinen ääni naamalla tai ilman on se mihin ollaan vahvasti matkalla. Ennen kuin perehdytään tähän ääneen tarkemmin, on syytä huomauttaa kuinka media on itse alkanut kuvaamaan omaa toimintaansa portinvartijana - ennen kyseinen termi oli enemmän negatiivinen "tiedon panttaaja" mutta nykyään tärkeä ja arvostettu osa hyvää tiedonvälitystä.

Mutta jatketaan äänestä. Kirjoitettu sana on katoamassa, koska ei kenelläkään ole aikaa lukea jotain uutisia (tai blogeja) kun kaikki pitää saada kätevästi omiin langattomiin korvanappeihin. Videoiden ongelma on juuri tässä laitteen sijoittelussa - älyluuria pitää kannatella siinä naaman edessä, mutta korvanappi voi olla huomaamattomasti tykittämässä tietoa aivoihin samalla kun tekee jotain muuta siinä sivussa. Kiireinen elämäntapa vaatii uusia keinoja saada se "tarpeellinen tieto" ja mikäs sen helpompaa kuin se tuttu ja turvallinen podcastin juontaja sen sinulle kertoo? Tietenkin sen portinvartijan hyväksymässä muodossa.

Vanha media siis seuraa jo testatulla polulla pyrkien luomaan omia vaikuttajiaan mediakentälle. Kansan tiedonjano on ehtymätön, joten jokaiselle on tarjottava jotain... mieluusti tarkasti valvotussa paketissa, eikä minkään hörhön podcastin muodossa. Jos siis näiden trendien luojien puheita on uskominen, palaamme takaisin radion valtakaudelle mutta nyt se oma suosikkiohjelma alkaa ja päättyy omalla sormen painalluksella eikä tietyllä kellonlyömällä. Tekstiä siis puheeksi, joko koneen tekemänä tai lempeän satusedän kertomana... vai vaihtavatko mieskuuntelijat päivittäisen propagandan lähteekseen jonkin sensuellin naisäänen, jonka vietteleviä kuvia sitten kadunvarsille laitetaan houkutukseksi? No hyi, eiväthän ne nyt niin tekisi että myyvät uutisia kauniilla naisilla... tai vaikka säätytt... ai niin.


Luotettavaa tietoa?

Mistä itseasiassa median luotettavuudessa on kyse? Itse ainakin luotan täysin nykyiseen valtamediaan - siis siihen, että joka ikinen sielä kerrottu asia on tarkasti tarinan mukaista propagandaa, joka on muovattu juuri yleisölleen sopivaksi. Mutta tästä luottamuksesta ei näihin kyselyihin vastanneet tainneet puhua. Aihe on sen verran tärkeä, että se tarvitsee oman pohdintansa jahka ehtii, mutta tehdään tässä kohtaan jo pieni avaus alueeseen. Mitä luottamusta media haluaa ja mitä se edes tarjoaa yleisölleen?

Yksikään media ei kykene säilyttämään yleisönsä uskollisuutta palata samalle lähteelle, jos se tuottaa jatkuvaa todistettavaa puppua. Siksi valtamedia valikoi tarkasti sen mitä se kertoo ja mitä se ei kerro, koska vain kerrottu pitää olla totta. Paitsi että sen ei tarvitse olla totta vaan faktaa. No mitähittoa, sehän on sama asia? Ei, faktan ja toden ero on merkittävä ja siksi valtamedia käyttääkin faktantarkistajia todistaakseen oman luotettavuutensa. Faktaa voi olla, että se "sejase sanoi niinjanäin", mikä pystytään faktantarkistamaan, mutta totuus voi olla että se sanottu oli täyttä puppua.

Siitä onkin paljon näyttöä, että valtamedia toimii juuri tällä tavalla - vääristellen totuutta mutta kertoen faktoja. Faktoja, mutta tarkasti valikoituna ja tarina sorvattuna täsmälleen yleisölleen sopivaan muotoon. Mutta valtamedia ei ole tässä yksin, vaan sama median "luotettavuus" koskee kaikkea mediaa. Onko siis niin, että luotamme sokeasti haluamaamme mediaan ja vain uskomme mitä meille kerrotaan? Meille ei anneta useinkaan todisteita väitteille, vaan näyttöjä jotka voivat tarkoittaa osoitettua asiaa, mutta ei kuitenkaan todistaa sitä. Sokea usko mihin tahansa lähteeseen on varma tapa tulla harhaanjohdetuksi.

perjantai 12. kesäkuuta 2020

Infosotaa Putinin trolleille


Objektiivisuus pelaa vastapuolen pussiin

Tästä tuleekin hieman poikkeuksellinen mietintö kahdesta syystä: ensiksi, tekstistä tulee hieman tavanomaista pitempi, eli normaali 600-1000 sanan sijaan saadaan jotain muuta, sekä toisekseen, että kyseessä on kahden toisiinsa (nähdäkseni) liittyvän kirjan analysointi. Otsikosta jo pystyykin veikkaamaan mitkä opukset ovat kyseessä: Infosota : "iskut kohdistuvat kansalaisten tajuntaan" -Jantunen, Saara sekä Putinin trollit : tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta - Aro, Jessikka. Molemmat opukset ovat saaneet kovin vaihtelevaa mainetta osakseen - joko puhdasta kultaa tai sitten (lukematta) paskaa. Mutta kuten hyvä ystäväni eräästä toisesta kirjasta puhuttaessa totesi: "...joku käytti aikaansa kirjoittaakseen tuon eeppoksen, niin vähintään voin selailla läpi, ennen kuin teen päätöksen mitä ajatella." Neljässä päivässä tuli ahmittua molemmat läpi, ensin Infosota ja sitten trollit, jonka jälkeen muistiinpanoni läpikäytyäni lähdin tätä tekstiä veistelemään. Sotatieteiden tohtorin (Jantunen) kirja vaikutti heti alusta lähtien kovin tutulta, mille löytyikin syy selattuani jälkikäteen kirjasta kirjoitetun wiki-artikkelin: Jean Baudrillard, jonka teksteihin oma hiljattain julkaistu tekstini perustui: "Simulaatio vai illuusio?" Infosotaa ohjailee ajatus siitä, että osa ihmisistä elää hypertodellisuudessa, "simulacrum", joka on Venäjän luoma propagandakyllästetty harhakuvitelma. Mahdollinen todellisuus? Mikäettei... jokainen päätelköön itse.

Aloitetaan perkaamaan tätä kaksikkoa tarkemmin, Infosotaa aluksi analysoiden. Linkitän omia tekstejäni sulkuihin lisättynä jos haluat lukea tarkemmin aiheesta. Kirjan alkuvaiheessa kerrotaan heti hyvin rehellisesti: se kuka tulkitsee tarinan, määrittää narratiivin (linkki). Infosodan ja kybersodan (linkki) erot on myös selvitetty ja bottien & trollien (linkki) lisäksi on esitelty uusi toimija: resonaattori. Halventava nimitys resonaattorille olisi "hyödyllinen idiootti" tai NPC, mutta resonaattori on itse asiassa merkittävä peluri infosodassa. Resonaattori ei itse niinkään tuota sitä propagandaa, vaan levittää omaehtoisesti ja tietoisesti tiettyjä mielipiteitä usein suuremmalle yleisölle. Resonaattori on siis verkoston (linkki) solmukohta, joten heidän hallintansa on avainasemassa infosodassa. Kirjasta tulee selväksi, että Jantunen hanskaa kuinka propaganda (linkki) toimii ja miten sillä on ohjailtu ja ohjaillaan nykyään kansakuntia. Jos siis itse kirjoittaisin asiasta kirjan, olisi se hyvin samankaltainen valtaosassa asioista. Paitsi yhdessä, eli siinä mikä on se "todellisuus" ja mikä joidenkin uskoma "simulacrum" maailmasta.

Hypertodellisuus, joksi Jantunen asiaa kutsuu, poikkeaa nimittäin aika runsaasti siitä mihin olen itse päätynyt. Toki on mahdollista, että olen itse aivan väärässä ja Jantunen oikeassa, mutta puretaan tämän Infosodan hypertodellisuuden lainalaisuuksia hieman auki. On siis täysin itsestäänselvää että länsi on oikeassa ja kaikki sitä vastaan on väärässä. Kaikki siitä lännen tarinasta poikkeava on disinformaatiota joka ei perustu todellisuuteen, eikä sen todistaminen edes kannata koska sehän on itsestäänselvää miten asiat ovat. Asioiden objektiivinen tarkastelu pelaa vain ja ainoastaan vastapuolen pussiin, joten on tärkeä pysyttäytyä turvallisessa oikeassa subjektiivisessa maailmankuvassa, missä EU ja NATO ovat hyviksiä ja Venäjä on pahis. Kyllä, onhan niitä esimerkkejä missä se ei pidä paikkaansa, mutta asioiden suhteuttaminen pelaa jälleen vastapuolen pussiin, eli sitä on vältettävä ja keskustelu ohjattava aina takaisin oikeille raiteille: Venäjän syytä, kaikkihan sen tietää. Venäjän vaaralliset resonaattorit, Bäckman, Molari ja Putkonen huijaavat kaikkia kuulijoitaan kertoessaan lännen ongelmista ja vähättelevät Venäjän osallisuutta kaikkiin maailman ongelmiin. Salaliitot, missä länsi on syyllinen ovat kaikki automaattisesti väärin, siinä kun kaikki salaliitot missä Venäjä on syyllinen ovat totta ilman todisteita, koska niin se nyt vaan on. Tähän hypertodellisuuteen peilattaessa Infosota onkin rautainen faktapaketti propagandasta ja ihmisten manipuloinnista.


Putin, Putin kaikkialla!

Jos ajatellaan, että Infosota olisi se "maailmanluonti" infosota-fantasiakirjasarjalle, voidaan Putinin trollit kirjaa pitää tämän sarjan sankaritarinana, tai ehkä vielä paremmin uhritarinana. Trollikirja nimittäin esittää täsmälleen saman hypertodellisuuden, missä Aro sitten liittolaisineen seikkailee taistellen pahaa Putinia ja hänen kätyreitään vastaan. Heti alkuun täytyy sanoa, että jos Aron kertoma versio siitä "palauteesta" mitä hän on saanut pitää paikkansa, niin hyi helvetti mitä kusipäitä sielä on ollut asialla. En tiedä kuinka eheyttävä kokemus on loppuviimein toistaa kirjoittamalla hyvinkin tarkasti tämä vuosia jatkunut itseen kohdistuva sanallinen "raiskaus", mutta kukin tavallaan. Muiden syyttely ja leimaaminen tosin näyttää myös Arolta sujuvan, joten aivan puhtaasta pulmusesta ei ole kuitenkaan kyse - tämä ei kuitenkaan oikeuta Aroa kohtaan ääliömäiseen käyttäytymiseen, kun sitä oikeaakin kritisoitavaa olisi yllin kyllin. Tosin kirjan ensimmäiset tarinat, joissa pääsankarina ovat muut kuin Aro, osoittaa tarinan sankareiden asenteen hyvin selvästi: lopputulos oikeuttaa keinot. Lännen "hyviksien" on oikeutettua taistella idän "pahiksia" vastaan keinoja kaihtamatta, laista välittämättä. Aivan kuten kunnon fantasiakirjallisuudessa kuuluukin - hyvä on hyvä, paha on paha.

Siinä kun infosota perehtyy, noh, infosotaan, keskittyy Trollit enemmänkin journalismiin, johtuen varmaankin kirjoittajan ammatista. Hyvää journalismia kaivataan, mikä määritetään aiheiden valinnalla ja lähestymissuunnalla: eli väärät mielipiteet on huonoa journalismia samalla kun oikeat mielipiteet on hyvää journalismia. Aro itse myös tietää mikä on totta ja onkin neuvonut somejättejä kuinka heidän pitäisi estää kaikki väärät mielipiteet - häntä kuitenkin kovasti harmitti, ettei hänen neuvojaan noudatettu. Onneksi... Kansalaisjournalismi on myös tärkeässä osassa kirjan sivuilla. Venäjää vastaan oleva on jälleen sitä hyvää kansalaisjournalismia, länttä ja etenkin "salaliittoja", eli lännen suhmurointeja, vastaan kirjoittavat ovat taas hyödyllisiä idiootteja. Tavallisia ihmisiä ei kuitenkaan saa syyllistää koska he ovat vain manipuloituja ja aivopestyjä idiootteja, joiden nimien ja osoitteiden (doxaaminen) levittely voidaan kuitenkin oikeuttaa, koska he ovat pahan asialla! Trollaamiseen kannustetaan, kunhan se tehdään oikeaa vihollista eli Putinia ja hänen kätyreitään vastaan. Mutta koska kyseessä on hypertodellisuus, mikä tahansa käy koska simulaatiossa ei ole oikeita uhreja?

Molemmat kirjat ovat kuitenkin varmoja siitä, että hyvä ja vastuullinen media on tärkeä osa länsimaista demokratiaa ja tarkasti valikoidut päätoimittajat, portinvartijat (linkki), ovat kriittinen osa toimivaa mediaa. Portinvartijoista puhutaankin positiiviseen ja kunnioittavaan sävyyn, silloin kun he ovat osa hyviksien toimintaa, siinä kun esimerkiksi RT:n (Russia Today) ja Vastavalkean vastaava toiminta on halveksuttavaa koska he valikoivat uutisia väärällä tavalla. Tämä sama kaksoisstandardi loistaakin jokaisessa aiheessa molemmissa kirjoissa - kun länsi tekee jotain manipulointia, se on kansan parhaaksi ja kun Venäjä tekee samaa niin se on haitaksi niin kaikille venäläisille kuin ihan jokaiselle ihmiselle koko maailmassa. Jantunen tosin sielä täällä joutuu myöntämään että molemmat osapuolet ovat syyllisiä tiettyihin asioihin, mutta perään huomauttaa että sen osoittaminen keskustelussa pelaa aina pahiksien pussiin, hyi hyi! Saa nähdä keneltä saadaan infosota-fantasiasarjan kolmas osa niin saataisiin trilogia kasaan? Tämä toinen kirja Putinin trolleista kun oli lähinnä surullista luettavaa kiusatun tarinana ja kuinka hän kavereineen pääsi lyömään takaisin.


Strategista viestintää eikä propagandaa

Mutta kumpainenkin kirja oli mielestäni lukemisen arvoinen. Infosota soveltuu propagandaa tutkiville ja Putinin trollit taas journalismista kiinnostuneille, jos ei muuta niin varoittavana esimerkkinä kuinka se takaisin huitominen voi kostautua - molempiin suuntiin. Itse pidin etenkin Infosotaa hyödyllisenä opuksena, sen tuoman "virallisen" terminologian vuoksi. Kritiikki poliitikkojen ymmärtämättömyyttä infosotaa kohtaan oli myös raikas tuulahdus kirjan lopulla, tosin pitää muistaa että hypertodellisuuden sisällä olevat möröt eivät välttämättä ole todellisia uhkia joita pitää huomioida päätöksiä tehtäessä. Mahtaakin olla turhauttavaa puolustaa omaa maata kun päätöksiä tekevä jengi sössii tietämättömyytensä (ja oma lisäys: tyhmyytensä, ideologiansa ja hulluutensa) vuoksi maan asioita vaikka ne ongelmat ihan aikuisten oikeasti jo tiedetään. Kirja puhuikin strategisen viestinnän puolesta, mitä ei tulisi sekoittaa propagandaan. Mitä eroa näillä kahdella sitten on ja mitä se strateginen viestintä edes merkitsee? Tässäpä tulkintani...

Propaganda on pahaa, strateginen viestintä hyvää. Mitä se strateginen viestintä sitten on? Informaatiovaikuttamista, joka kuuluu demokraattiseen yhteiskuntaan. Se varmistaa toimintakyvyn tilanteissa, joissa esimerkiksi paska on osunut tuulettimeen. Strateginen viestintä on ideologista, mutta se ei kuitenkaan ole propagandaa koska strateginen viesintä on hyvää ja propaganda on pahaa. Strateginen viestintä on valtion velvollisuus ja siihen kuuluu tärkeänä osana vuorovaikuttaminen. Tämä vuorovaikuttaminen on Suomessa tosin ymmärretty niin, että sitä kutsutaan maalittamiseksi kun kansa sitä tekee ja ainoastaan se oikea, luotettava media, kykenee antamaan sitä oikeaa palautetta ja vuorovaikutusta. Tosin se vuorovaikutus tarkoittaa samalla sitä, että poliitikot tanssivat kiltisti median pillin mukaan ettei käy kuin Hankamäelle "Totuus Kiihottaa" kirjansa kanssa. Ja ei, en ole sitä kirjaa vielä lukenut joten en ota kantaa siihen lainkaan tässä vaiheessa. Mutta Hankamäen kirja osui tavallaan aivan täydellisesti ajoituksellaan tähän infosota-kirjakaksikon tapaukseen... miksikö?

Kaikki kolme kirjaa joko sanomallaan (infosodat) tai pelkällä olemassaolollaan (Hankamäen opus) kertovat, että on täysin itsestäänselvää, että Suomi kuuluu länteen, eli EU & NATO hyviä, Venäjä paha. Kaikki ne arvot mitä nämä tahot edustavat ovat pyhiä sekä muuttumattomia joten niitä ei saa kyseenalaistaa, koska niin se nyt vaan on ja kaikki kritiikki on vastustajan pussiin pelaamista. Tämä on tietenkin ns. "edistyksellistä sananvapautta" minkä tarkoitus on kieltää kaikki väärät mielipiteet. Tämä täydellinen halveksunta sananvapautta ja itseasiasssa koko oikeusvaltiota kohtaan luulisi nostavan edes lievää keskustelua sielä valtamediassa asti, mutta sitä vaaraa ei onneksi ole koska joka portilla on vartija. Siihen demokratiaan ja sananvapauteen kun kuuluu yhtä vahvasti se "väärä" mielipide, siinä kuin se "oikeakin". Jos ei kykene omaa kantaansa perustelemaan ja vaatii muiden turpien tukkimisen koska "Venäjä siitä hyötyy" tai jokin vastaava peruste, olisi parempi käydä tarkistamassa mitä se sananvapaus oikeasti merkitsee. Kyllä, siihen sananvapauteen kuuluu myös oikeus loukata muita, mutta ei ennakolta estää sitä loukkausta. Ja kyllä, siitä loukkauksesta voi joutua myös vastuuseen, etenkin jos se loukkaaja sattui olemaan väärällä puolella. Näin ei tietenkään oikeusvaltiossa ole, mutta Suomessa on... Mutta moisen sanominen pelaa tietenkin Venäjän pussiin ja rikkoo sitä yhtenäisyyttä, joka on muodostettu strategisella viestin... eikun siis vaan ihan sillä propagandalla. Käytetään asioista oikeita termejä, ristus.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Pulun kanssa shakkia pelaamassa


Tuttu tunne?

Yksi jos toinenkin keskustelu etenkin netin kautta on kuin pelaisi shakkia pulun kanssa - kun se pulu on häviöllä, mokoma kaataa kaikki napit, paskantaa laudalle, julistaa itsensä voittajaksi ja lentää pois. Eri argumentoinnin ongelmia ja eri argumentointivirheitä hienoine nimineen löytyy useasta paikasta, joten ei käydä tässä niitä (muutamaa lukuunottamatta) tarkemmin läpi. Muutaman viimeaikaisen verbaalisen kädenväännön ja yhden artikkelin jälkeen ajattelin kuitenkin tätä etenkin edistyksellisissä piireissä yleistä shakkipeliä hieman tarkemmin pohtia.

Uuskielestä olen jo useampaan kertaan kirjoittanut, mutta kuinka se kertakaikkiaan kykenee tuhoamaan mahdollisuuden keskustella asioista pistää miettimään kerta toisensa jälkeen. Nämä samat edistykselliset tahot ovat jo ainakin vuosisadan kyenneet määrittelemään miten kansat käyttävät kieltä ja näin kyenneet ohjaamaan ihmisten ajattelua. Sanojen alkuperäisillä merkityksillä ei ole mitään väliä, jos kykene kaikkien puolesta sanelemaan mitä mikäkin sana sillä hetkellä merkitsee.

Suurin osa "-ismi"-päätteisistä sanoista ovat edistyksellisten hienosäätämiä, jolloin keskustelijat hyvin todennäköisesti tarkoittavat suuresti eriävää asiaa puhuessaan jostain tietystä ismistä ja syyttäessään muita istiksi. Kannattaakin pyytää sitä vastapuolta selittämään mitä se termi milloinkin tarkoittaa, jos haluaa päästä jyvälle mistä edes puhutaan. Mitä epämääräisempi termin määritelmä on, sitä helpommin sitä toista voi tietenkin syyttää olevan se paha isti. Ja siitä päästäänkin aasinsillalla siihen artikkeliin liittyen tähän aiheeseen...


Kafka-ansa

"Kafka trap" tai "kafkatrapping" oli ainakin itselle uusi termi, joka on alkujaan Eric S. Raymondin kynästä vuodelta 2010. Noilla tiedoilla voi helposti hakea pitemmän version tästä termistä, mutta lyhennelmä riittänee useimmille. Mikä kafka-ansa sitten on? Looginen virhepäätelmä/argumentointivirhe jota paremmisto uhriutumisideologioissaan usein päätyy käyttämään. Eli siis rasismi/seksismi/sejasefobia ajatusrikoksista syytettyjen niittaamiseen. Argumentti on itsessään lähes nerokas, koska se on syyte johon ei voi puolustautua. Kieltämisesi on vahvistus syyllisyydellesi! Ansaa voidaan käyttää monella eri tavalla, mutta otetaan esimerkiksi kaksi yleisintä.

"Kieltäytymisesi hyväksyä/tunnustaa että olet syyllinen seksismiin, rasismiin, sejasefobiaan, syntiin tai mihin lieneekään, vahvistaa sen että olet juuri se rasisti/fasisti/natsi!" Kuulostaako tutulta? Kieltäytymisesi on todiste syyllisyydestäsi. Loputon juupas-eipäs ei vie asiaa eteenpäin vaan olet kieltäessäsi syyllisyytesi todistanut syyllisyytesi paremmiston syytöksen mukaisesti. Myöntäminen on tietenkin myös hyväksyttävä ja tietenkin se haluttava vaihtoehto, koska silloin voit aloittaa tehokkaan katumuksen... joka ei kuitenkaan tule koskaan päättymään jos olit syytettyjen penkillä alun pitäen.

Toinen hyvin yleinen tyyli on kuulumaasi ryhmään lankeava yleinen syyllisyys menneiltä ajoilta. Jos siis satut olemaan vaikkapa mies, valkoihoinen, hetero tai jotain muuta kauheaa, olet automaattisesti syyllinen kaikkiin niihin pahoihin tekoihin joista joitain muita syytetään. Syytös jätetään vaan roikkumaan ja olet syyllinen, automaattisesti, äläkä vahingossakaan mene kieltämään syyllisyyttäsi koska sehän oli varma todiste syyllisyydestäsi! Ainut tapa päästä ulos tästä kuopasta on kieltää jäsenyytesi kyseiseen ryhmään, mikä voi olla joissain tapauksessa karvan verran hankalaa. "Yksikään todellinen skotti"-kortti voidaan myös pelata tässä leikissä...


Voiko pulu hävitä?

Lyhyesti, ei. Useita eri strategioita millä näistä argumentaatio-ansoista voisi päästä eroon on esitetty, mutta niiden toimivuus on parhaimmillaankin tuuripeliä. Joku ehdotti, että kertomalla yleisölle moisen väitteen olevan kafka-ansa, voisi kyetä vetoamaan yleisön älykkyyteen ja logiikkaan ja täten saada ne syytteet häipymään. Netissä, vedota yleisön älykkyyteen? Juu, mikäettei... Pienessä, suljetussa ryhmässä, toki, mutta julkisessa keskustelussa taitaa saada niskaansa koko puluparven? Ehkäpä se suuren gurun viisaus toimisi? "Älä koskaan väittele idiootin kanssa vaan myönnä hänen vain olevan oikeassa." "No mutta tuohan on hullu ajatus!" "Kyllä, olet oikeassa."

Ryhmän syyllisyydessä voidaan koettaa kääntää peli käyttämällä samaa argumenttia - se vastapuolen oma viiteryhmä on myös varmasti syyllistynyt joskus/jossain johonkin kauhiaan tekoon. Jos kerran itse olet syyllinen koska sejase teki niin, niin se toinen on myös syyllinen koska sejokumuu teki silleen! Voidaanko esimerkiksi tämä nykyinen BLM häsmäkkä kääntää kafka-ansalla heitä itseään vastaan, kun idoliksi ja suureksi sankariksi on nostettu kunnon gangsteri? Toki, vajoamalla samalle tasolle... ja kuten kaikkien tulisi tietää, vaatii vähintään yhtä paljon kokemusta pelata tuolla tasolla jos haluaa sen matsin voittaa.

Mikä siis avuksi? Sananvapaus toimisi, jos semmoinen olisi vielä jäljellä. Riittävän kauan rauhallisesti keskustelemalla se pulu lähtee pakoon ja sitten ei tarvitse kuin käydä pesemässä kätensä ja pyöritellä päätä. Jos taas se vastapuoli ei ollutkaan pulu vaan jatkaa vääntöä, voi keskustelu edetä ihan mihin tahansa ja löytää mahdollisesti jonkinsortin luonnollisen päätöksen. Riittävän kauan kun jostain asiasta vääntää, saattaa päästä myös käymään niin että molemmat osapuolet oppivat jotain uutta toisiltaan, vaikka eivät samaa mieltä keskustelun päättyessä olleetkaan.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

Ennen oli paremmin?


Uutisetkin oli uutisia!

Ennen piti päättää itse mitä mieltä oli uutisesta, mutta nykyään pitäisi myös itse selvittää onko uutinen edes totta. Eli ennen oli selvästi paremmin! Kuulostaako tutulta? Nykyään ei uutisissa tule muuta kuin vastapuolen propagandaa ja selviä valheita, kaikkihan sen tietää. Mutta kun propaganda määritetään usein niin, että asiat joista ollaan eri mieltä on propagandaa ja loppu on totta, ovatko ne uutiset sittenkään muuttuneet? Ainahan asiat muuttuvat ja teknologia on tuonut uusia keinoja tiedon välitykseen, mutta ovatko ne uutiset pohjimmiltaan sittenkään muuttuneet? Edelleen se media kun päättää mikä edes on uutinen.

Suurin muutos onkin tapahtunut siinä, että ihmiset saavat niitä uutisia useammasta lähteestä. Lähteet saattavat kertoa samasta asiasta kovin eri tavoin, jolloin joudutaan jo ihmettelemään mikä niistä lähteistä sitten pitää paikkansa, vai pitääkö mikään? Ristiriitaista tietoa useasta lähteestä keräämällä kun ei välttämättä saa juurikaan sen parempaa kokonaiskuvaa jostain asiasta, verrattuna siihen että kaikki tieto tulee yhdestä ja samasta, "tutusta ja turvallisesta", lähteestä. Joku taho siis kertoo tarinansa tapahtuneesta ja tulkitsee sen valmiiksi yleisölleen. Ehkä siis tässä tulkinnassa on tapahtunut muutoksia?

Tarinoiden tulkinta on varmasti muuttunut aikojen saatossa. Eri ideologioilla varustetut toimittelijat ovat aina kertoneet ne uutiset kansalle ja ehkä joskus kauan kauan sitten ne journalistit saattoivat olla hieman objektiivisempia kuin nykypäivän mediamyllytyksessä kasvaneet jälkipolvet? Mutta mikä uutisissa ei ole muuttunut, on todellakin se että pieni porukka päättää mikä on uutinen, mikä ei ole uutinen ja millä tavalla se uutinen sitten kansalle kerrotaan. Aikalaiskertomuksia aina 1800-luvun puolesta välistä asti lukeneena voi havaita, että eipä se luottamus silloiseen mediaan ollut liioin kovin korkealla. Mutta sepä se massamedian tarkoitus on aina ollut - ohjailla niitä massoja.


Media ei lietsonut paniikkia!

No mutta ennen ei ainakaan lietsottu mediassa paniikkia, kaikkihan sen nyt ainakin tietää! Totta, ennen ei ollut pandemioita tai ilmastonmuutosta pelättävänä, koska silloin ennenvanhaan ei moisista edes tiedetty? Media tosin on aina tiennyt, että skandaaleilla, pelolla sekä vihalla saadaan se oma julkaisu myymään, mutta eiväthän he nyt tuulesta tempaisisi moisia vain myyntiä edistämään... eihän? Tarkastellaan kuitenkin ensin syytä miksi se hätä ja kärsimys myyvät, sen sijaan että kerrottaisiin vaan hyviä uutisia.

Ihmisen aivokemiasta ja käyttäytymisestä hätätilanteissa on tehty tutkimus poikineen, joten niihin havaintoihin perustuen voidaan sanoa että ihmisten reaktiot kyetään melkoisen hyvin ennakoimaan. Mutta ainakaan itsellä ei ole tullut vielä vastaan selvää syytä miksi ihminen käyttäytyy tietyllä tavalla hädän uhatessa. Evoluution kannalta voitaisiin esimerkiksi pitää tärkeänä, että ne alkukantaiset ihmiset ovat reagoineet tilanteen vaatimalla vakavuudella havaittuun uhkaan? Kun ihmisen käyttäytymismallit hätätilanteessa kerran tiedetään, herääkin kysymys että onko se eettisesti oikein pelotella kansaa vain saadakseen heidät toimimaan tietyllä tavalla? Se tietysti on propagandan tarkoitus - saada ihmiset toimimaan halutulla tavalla, eli vallanpitäjien näkökulmasta pelottelu on tietysti oikeutettua...

Ihmisen huomio siis kiinnittyy uhkaan, oli se sitten aito tai ei. Ihminen osaa myös liioitella sitä uhkaa mielessään, kunhan asia kerrotaan riittävän epämääräisesti ja ilman mitään keinoja suhteuttaa vaaraa. Media kykenee toimissaan käyttämään hyväkseen tätä temppua kerta toisensa jälkeen, koska se ihmisen korvien välissä oleva johdotus ei ole vuosien saatossa juurikaan muuttunut. Toki jatkuvalla pelottelulla voidaan ihmiset ajaa niin sulkeutuneeseen tilaan, etteivät he välitä enää siitä että talon kerrotaan olevan tulessa. Onneksi sinne väliin voidaan tunkea paljon "viihdettä", eli se stressi pääsee aina välistä laantumaan. Eli syy on mediassa, ennen oli paremmin! On ja ei, nimittäin se syy... osattiin sitä ennenkin tehdä samaa ja vieläpä täysin samoista syistä.


Miksikö? Cui bono...

Media myy paremmin kun saadaan skandaali etusivulle, mutta se syy skandaaliin on harvemmin mediassa. Tai no, mediahan sen päättää mikä skandaali on oikea skandaali joka nostetaan kansan tietoisuuteen, eli voidaan siitä syystä merkittävä osa kuitenkin laittaa median kontolle. Mutta sieltä taustalta löytyy aina jotain suurempaa. Salaliittoteoriaa! Salaliittoja, toki, teoriaakin kyllä, mutta lähinnä tiettyjen asioiden edistämistä käytännöllisin keinoin kertomatta siitä kansalle miksi jotain asiaa tehdään. Isoja asioita voi tapahtua itsestään, kyllä, sekä suuret joukot kerääntyä suurten asioiden vuoksi, kyllä, mutta lähes poikkeuksetta näissä suurissa tapahtumissa sielä taustalla häärii jokin joukko edesauttamassa sitä tulevaa katastrofia. Ja AINA se media valikoi mitä ja miten asia kerrotaan.

Mikä on se helpoin tapa saada jokin "uudistus" läpi kansan hurraamana? Iso muutos jonkin suuren katastrofin jälkimainingeissa, kansan pelastukseksi, tietystikin. Ongelma - reaktio - ratkaisu. Ehkä se maailman vanhin kikka oikeuttaa jokin asia? Ja menee vielä läpi pelottavalla tehokkuudella. Ja tämä sama temppu on osattu jo hyvin pitkään, ainoastaan keinot sen toteuttamiseen ovat muuttuneet teknologian kehittyessä. Vallanpitäjät ja poliitikot ovat osanneet luoda katastrofeja ja ongelmia kansalleen ja kerta toisensa jälkeen jokin "suuri johtaja" on tullut ja pelastanut kansansa, vaikka se pelastus on usein myöhemmin todettu olevan jotain aivan muuta kuin pelastus...

Oliko siis sittenkään ennen paremmin? Riippuu miten asiaa mitataan. Monella mittarilla maailman asiat ovat paljon paremmin, vaikka usein kuvitellaan että päin helvettiä ollaan menossa. Tosin toisilla mittareilla katsottaessa ollaan menossa metsään ihan satavarmasti. Mutta mittarista riippumatta, vallanpitäjät median välityksellä ovat ne, jotka kertovat asioista kansalle ja kansa sitten pelokkaana tekee lähes poikkeuksetta miten haluttiinkin. Siihen nähden ennen ei ollut paremmin, koska menneinä aikoina ei kansalla ollut mitään mahdollisuutta saada sanansa kuuluviin ja paljastaa nämä paniikkikusetukset ennen kuin niistä päästiin hyötymään halutulla tavalla. Nyt jääkin siis nähtäväksi, pääseekö se kansa ääneen vai jatkuuko vallanpitäjien monopoliasema yleisessä mielipiteessä... vai pitäisikö asialle myös tehdä jotain?

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Propagandan analysointia, toinen tapa


Eri tapa, mutta sama lopputulos?

Edellisessä propagandan analysoinnissa käytettiin Paul Linebargerin 1954 kehittämää tapaa, mutta tällä kertaa puhutaan hieman uudemmasta tavasta analysoida propagandaa. Garth S. Jowett ja Victoria O’Donnell kirjassaan "Propaganda and Persuasion" viidennessä laitoksessa vuodelta 2012 antaa kymmenen kohdan analyysimallin, jota yritän hieman avata propagandaa tutkivien iloksi. Kirja itsessään on aivan loistava tieteellinen tutkimus propagandasta viimeisen vuosisadan aikana. Kuvaavaa propagandan tieteellisyydestä kertoo aika paljon se, että jo tuohon kirjan julkaisuun mennessä oli tehty yli 350 empiiristä tutkimusta ns. "uuden median" vaikuttamisesta. Mutta aloitetaan 10 kohtainen analysointi...

#1. Propagandan tarkoitus ja taustalla oleva ideologia. Mikä on siis propagandaa ajavan ryhmän ideologia ja mikä on itse propagandan tarkoitus? Onko se esimerkiksi jokin ilmastonmuutoskultti, joka haluaa pelotella ihmiset hyväksymään se yksi yhteinen maailmanhallitus? Näiden kahden selvittäminen voi olla hankalaa ja joskus joudutaan jäädä puhtaasti arvauksien varaan. #2. Missä asiayhteydessä propaganda esiintyy. Mihin sen hetkisiin tapahtumiin tai asioihin kyseistä propagandaa yritetään ujuttaa mukaan? Mihin menneisiin asioihin tai henkilöihin propaganda liittyy? Propaganda on harvoin irrallaan vaan sitä pyritään yhdistämään toisiin asioihin esimerkiksi uskottavuuden parantamiseksi tai yhdistämiseksi johonkin muuhun negatiiviseen asiaan.

#3. Propagandistin tunnistaminen. Kuka tai ketkä levittävät ensisijaisena kyseistä propagandaa? Valtamedia papukaijan lailla toistaa muiden sanomaa, mutta onko propagandalla selvä lähde? Kuka kertoi asiasta ensimmäisenä? #4. Propagandaorganisaation rakenne. Onko kyseessä vain yksi taho, vai kuuluuko propagandan levittäjä suurempaan organisaatioon jonka lonkerot yltävät kaikkialle? Yhteistyökumppanit eivät välttämättä levitä juuri samaa propagandaa, mutta voivat kuulua osaksi samaa käsitysten ohjausta, johon analysoitava propaganda kuuluu.


Jatketaan analysointia

#5. Kohdeyleisö. Kenelle propaganda on ensisijaisesti tarkoitettu? Suuremmissa kampanjoissa voi kohteena olla ihan kaikki kansalaiset, mutta kohdistettu propaganda on huomattavasti tehokkaampaa joten tunnista mikä on analysoitavan propagandan kohdeyleisö. #6. Medioiden käyttö. Mitä eri medioita käytetään välittämään kyseistä propagandaa? Televisio, radio, lehdet, mainosjulisteet ja sosiaalinen media ovat vain muutama esimerkki eri keinoista tavoittaa kohdeyleisö. Ideologian mukainen viesti voidaan kuitenkin tunnistaa ja yhdistää osaksi samaa propagandaa. Eri medioiden yhdistäminen auttaa saavuttamaan valitun kohdeyleisön tehokkaammin ja toisto lisää uskottavuutta. Iskulause radiossa, mainosbanneri bussin kyljessä ja vaikuttaja toistaa samaa asiaa... kyseessä siis sama kampanja.

#7. Käytetyt erikoistekniikat. Onko asialle nostettu "suuri johtaja" vai kenties sävelletty oma teemalaulu? Mitä eri varmasti mieleenpainuvia temppuja käytetään koukkuna propagandan luokse kutsumiseen? Olisiko esimerkiksi keltaiseen sadetakkiin pukeutuva saparopäinen tyttö hyvä koukku? #8. Yleisön reaktiot eri tekniikoihin. Miten kohdeyleisö on vastaanottanut propagandan? Levittävätkö he sitä vapaaehtoisesti eteenpäin tai toimivatko he jollain muulla tavalla pönkittäen sanomaa? Onko propaganda agitoivaa vai integroivaa ja tekeekö yleisö mitä haluttiin?

#9. Vastapropaganda. Onko samasta aiheesta vastapropagandaa? Mitkä tahot levittävät vastakkaista sanomaa, eli onko kyseessä oikeaa vastustusta vaiko vain osa samaa kampanjaa jolla saadaan aihe laajemmalle yleisölle tietoisuuteen? Omaa sanomaa vastaan hallitusti hyökkääminen, eli väärä vastakkainasettelu, on tehokas keino hallita koko tarinaa ja siitä käytävää keskustelua. #10. Vaikutus ja arviointi. Kuis meni, noin niinku omasta mielestä? Muuttuiko yleisön mieli ja saavutettiinko ne halutut asiat? Toki emme voi aina tietää mikä se alkuperäinen tarkoitus oli, mutta voimme arvioida yllä olevalla analysointitavalla saavuttiko propaganda tehtävänsä vai ei. Propagandakampanja voi muuttaa muotoaan ja strategiaansa useasti kesken matkan, mutta se tarkoitus ei juurikaan muutu.


Mutta... miksi?!

Miksi ihmeessä käyttää aikaa propagandan analysointiin? Tunne vihollisesi, ehkä? Ehkäpä ymmärtää niitä keinoja millä meihin yritetään vaikuttaa? Kaikki media on propagandaa joten analysoitava ei ainakaan pääse kesken loppumaan. Tämä yllä hyvin lyhyesti selitetty strategia propagandan analysointiin on nähdäkseni paremmin soveltuva "arkikäyttöön" kuin se vanha, 1954 vuodelta ollut malli, joka oli suunniteltu sotapropagandan tutkimiseen. Mutta kukin tavallaan...

Kauniimpi nimi asialle olisi ehkä markkinatutkimus tai vastaava? Samaa analysointia edellisistä mainoskampanjoista tehdään jatkuvasti, koettaen tunnistaa ne toimivat sekä ennen kaikkea toimimattomat ratkaisut. Virheistä on syytä oppia ja tästä jo aiemmin mainitsinkin vertaillessani ilmastohysteriaa ja koronapaniikkia keskenään. Vallanpitäjät kehittävät jatkuvasti manipulointikeinojaan ja niiden perässä pysymiseksi on analysoitava sitä lopputuotosta, eli kansalle levitettävää propagandaa.

Manipuloinnista emme pääse eroon eikä siltä karkuunkaan pysty juoksemaan jos haluaa yhtään pysyä kärryillä siitä, mistä meidän halutaan puhuvan ja miten asioista uskovan. Tietoahan ei valtamediasta juurikaan suoraan saa vaan se täytyy perata sieltä tarinoiden keskeltä irti siitä kaikesta vääntelystä ja kääntelystä. Propagandan analysointi siis saattaa auttaa niiden eri medioiden tarinoiden tulkinnassa, paljastaen ehkä niistä lähteistä enemmän kuin he haluaisivat. Joka tapauksessa, tuo Jowettin ja O'Donnelin kirja on vahva lukusuositukseni ja se löytyy netistä kirjan nimellä ja perään .pdf ...

Simulaatio vai illuusio?


Alkuun hieman terminologiaa

... sotkemaan soppaa entisestään ja antamaan niille aivonystyröille hieman tekemistä. Simulointi on teeskennellä jotain mitä ei ole, dissimulointi taas teeskennellä ettei jotain ole vaikka oikeasti onkin. Mutta jos teeskentelet sairasta, et ole sairas, siinä kun simuloidessasi sairautta tunnet ne oireet. Jos taas uskottelet itsellesi ettet ole sairas, vaikka oletkin, dissimuloit sitä sairautta... mutta jos et tunne enää oireita, oletko sittenkään enää sairas? Noh, niin tai näin, siirrytään aiheeseen. Monet kertovat, että elämme simuloidussa maailmassa eikä missään "oikeassa", fyysisessä todellisuudessa. Itse taas olen useastikin verrannut esimerkiksi tätä poliittista järjestelmäämme illuusioon ja pseudo-todellisuuteen. Kumpi siis pitää paikkansa? Vai pitääkö kumpikaan?

Simulaatiosta puhuttaessa voidaan oikaista ja viitata suoraan Matrix-elokuvien maailmaan. Se, asummeko oikeasti jossain kotelossa johtoja täynnä vaiko jossain muussa järjestelmässä on keskustelu erikseen, mutta se virtuaalinen, simuloitu maailma eli "Matrix" on yksi teoria tästä todellisuudestamme. Mikään ei siis ole aitoa vaan kaikki on simuloitua ja me sitten jollain tavalla aistimme tämän simulaation ja toimimme siinä, tietämättä että kyseessä on simulaatio. Eri malleja kuinka tämä kaikki toimii on lukuisia ja jokaisesta on omat todisteensa niin puolesta kuin vastaan. Nihilistiseen kuvaan nähden simulaatio on tietysti hieno homma - kaikki paskaksi, ei siinä käy muille kuinkaan koska kaikki on vaan kuvitelmaa.

Illuusio eli havaintoharha sopisi myös kuvaamaan nykyistä menoa. Havainnot reaalimaailmasta ja se mitä kerrotaan esimerkiksi mediassa eivät tunnu täsmäävän, joten jommassa kummassa, joko havainnoissa tai mediassa on jotain häiriötä. Ihminen sitten mielessään pyrkii tätä eriäväisyyttä itselleen selittämään, jolloin voidaan puhua esimerkiksi kognitiivisesta dissonanssista. Jos kyseessä olisi pelkkä havaintoharha, pystyttäisiinkö se sitten osoittamaan toiselle ja siinä tulisi sitten se "ahaaaaa"-ilmiö ja ongelma korjautuisi? Joskus tämä toki onnistuu ja sen kuvassa olevan virheen osoittaminen saa yksilön miettimään asian uudelleen, mutta tämä ei läheskään aina pääse tapahtumaan. Ehkä siis kyseessä ei ole illuusio, vaan jotain jotain muuta?


Simulacrum

Tai monikossaan simulacra, latinan sana simulacrum kääntyisi saman näköiseksi, samankaltaiseksi. Simulacrum on siis kopio, imitaatio tai esitys jostain asiasta. Esimerkiksi patsas, joka kuvaa ihmistä. Mutta kuten tiedämme, patsas voi olla tarkka kuvaus, taiteellinen näkemys, irvikuva tai vaikkapa karikatyyri. Entä patsas joka kuvaa Jumalaa? Kuinka lähelle todellisuutta moinen voi päästä, jos emme ole koskaan nähneet alkuperäistä? Olisiko maailmamme simulacrum maailmasta jota ei ole olemassakaan? Kopio joka ei vastaa todellisuutta, jokaisen omassa päässä? Kuva olisi siis yhtenäinen, jolloin mieli ei sitä hylkisi, mutta silti vain jäljitelmä... Vieläpä muiden tekemä halpa kopio.

Historia on tästä hyvä esimerkki. Todelliset tapahtumat ovat muuttuneet myyteiksi, joita meille tulkitaan vallanpitäjien toimesta. Tapahtumat, joita emme itse kokeneet ovat muiden kertomia versioita heidän näkemyksestään, parhaassa tapauksessa. Pahimmassa tapauksessa historiamme on voittajien säveltämää satua, jota tulkitaan tarkkaan valitulla tavalla luoden ne antiikin tarujen sankarit ja hirviöt soveltumaan omiin tarkoitusperiin. Ja se ikioma simulacrum, kopio niistä tarinoista, luo tapamme ymmärtää maailmaa, mistä tulimme ja miksi täällä olemme... vaikka tarina voi olla yhtä kaukana todellisesta kuin vaikkapa Star Wars?

Media taas tekee simulaation todeksi, uskotellen ihmisille että heille kerrottu on totta ja ihmiset käyttäytyvät sen mukaan kuin se median kertoma olisi oikeasti tapahtunut. Keksitty tarina tai vääristynyt kopio muuttuu ihmismielessä osaksi todellisuutta ja saa ihmiset toimimaan kuten kyseessä olisi ollut oikea tapahtuma joka meni juuri kuten kerrottiin. Kaikki muiden kertoma kun on parhaimmillaankin vain kuvaelma siitä, mitä oikeasti se toinen ihminen on kokenut ja aistinut. Vai pystytkö kuvaamaan vaikkapa ruutusi yläpuolella avautuvaa näkymää niin, että joku muu voisi aistia juuri samalla tavalla kuin sinä itse? Silti voit koettaa sitä kuvailla ja tehdä siitä näin kopion, jonka voit välittää toisille - simulacrum.


Kenen kopiokonetta sitten käytämme?

Jos katsoo mihin maailma on menossa, väittäisin että ne simulacra-koneet ovat sosiopaattien ja psykopaattien käsissä. Kuka muu omaksi ilokseen ja edukseen loisi maailmaa, jossa ne toiset ihmiset ja itse se maailmakin ovat vain pelinappuloita, joita voi manipuloida haluamallaan tavalla? Kuka muu kuin täysi mielipuoli haluaisi luoda asioita, jotka saattavat lopettaa kaiken elämän maailmassamme ja pahimmassa tapauksessa pyyhkäistä koko planeetan olemattomaksi? Tieteen väitetään tutkivan asioita ihmiskunnan eduksi, mutta ketään ei tunnu kiinnostavan jos se "koe" meneekin hieman pieleen ja lopputuloksena ei ketään ole enää jäljellä?

Illuusio ei tietenkään voisi suoraan toista vahingoittaa, ellei nyt sitten säikähdä kuoliaaksi vaikkapa median luomaa satua tappavasta viruksesta katsoessa? Simulaatio ei liioin olisi aito, mutta simuloitu kahden tornin tuhoaminen lentokoneilla voi johtaa lukemattomiin seuraamuksiin vaikkei tapahtumaa olisi itsessään edes oikeasti tapahtunut. Siitä olemattomasta tuleekin totta, kun vain osa mukana olevista tietää asian olevan vain teeskentelyä. Ja kun ne illuusioiden, simulaatioiden ja halpojen kopioiden todellisuudesta luojat ovat joko menettäneet inhimillisyytensä, tai eivät sitä koskaan ole omanneetkaan, on se jokaisen oma simulacrum tästä maailmasta enemmän tai vielä enemmän päin honkia.

Mutta jokainen päätelköön itse missä ja miten maailma pyörii tai on pyörimättä. Voimme havainnoida itse kuinka historiankirjamme ja mediamme vääristelevät todellisuutta, mutta sitäkään ei kaikki tule uskomaan vaikka se esitettäisiin kuinka seikkakohtaisesti tahansa. Onko maailmamme vain simulaatio ja oikeasti istumme jossain maailmankaikkeuden tuolla puolen ruutuun katsoen ja kokien mitä nämä meidän liha-hahmomme nyt sattuvatkaan kohtaamaan? En tiedä, mutta tuo simulacrum, kopio olemattomasta, pisti ainakin meikäläisen ajattelemaan... vai olisiko tämäkin vain illuusiota?