Realistinen vaihtoehto nykymenoon?

Ongelma täytyy ensin ymmärtää

Että mitään asiaa voidaan lähteä muuttamaan ”parempaan” suuntaan, on se ensin ymmärrettävä ja tunnistettava ne kohdat, joissa ne mahdolliset viat oikein piileskelevät. Tässä meidän täysivaltaisessa tasavallassa on ongelmia niin paljon, ettei niiden luettelemiseen piisaisi yksi teksti, ehkä ei edes yksi kirjallinen, mutta kun aina vaaditaan antaa jotain ratkaisuja ongelmien osoittamisen sijaan, osoitetaan nyt muutama valuvika joiden muuttaminen olisi sekä realistista että auttaisi hieman eteenpäin. Toisaalta, tämä kuolonkouristelussaan oleva länsimainen demokratia joutaisi kokonaan romukoppaan neoliberaaleine talouksineen, mutta silloin mennään jo niin syvälle että sen vyyhdin purkamiseen menisi vuosia edes selvittää ne kohdat. Heitetään alkuun pätkä jonka twatterissa hiljattain jaoin osoittamaan se elefantti olohuoneessa: valta muiden yli ja oikeutus siihen.

”Oikeutus valtaan selitettynä twitterhuoneiden kautta

Kuvitellaan, että joka ikinen huoneessa oleva uskoo sanan- ja mielipiteenvapauteen, eli kaikki saavat sanoa asiansa vapaasti, mutta kuitenkin niin ettei se suoraa loukkaa tai uhkaa toisia.
Sitten huoneeseen tulee tyyppi, jonka mielipiteet kyrsivätkin koko sakkia vaikka asian esittääkin täysin asiallisesti. Nyt kaikilla on kuitenkin se usko vapauteen eli kukaan ei ole oikeutettu puuttumaan asiaan itsestään, mutta kollektiivisesti keksitäänkin että kyllähän siihen pitää nyt puuttua, herranen aika se levittää vääriä mielipiteitä.
Noh, asiaan puututaan, mutta millä oikeudella kun kerran kaikilla oli sananvapaus?

Jos host puuttuu siihen yksin, puhutaan diktatuurista
Jos host co-houstien kanssa puuttuu siihen yhdessä, oligarkiasta
Jos kaikki houstien hyväksymät puhujat saavat vaikuttaa, tasavallasta
Jos kaikki huoneessa olijat, demokratiasta

Kukaan ei ollut ennen asemaansa oikeutettu siihen päätökseen, mutta sitten kuin ihmeen kaupalla se onkin oikein. Se, mikä hallintomuoto on se yleisesti hyväksytty, siitä tulee oikeutus valtaan ja oikeutettu tapa rikkoa jonkin ihmisen oikeuksia ja vapauksia joiden rikkomiseen ei yhdelläkään ihmisellä pitänyt olla oikeutta.
Mikä oikeus on millään ”enemmistöllä” päättää jotain, jota yksilö ei saa kuitenkaan tehdä? Ja kuka antaa oikeuden sille yksilöllä panna toimeen se toimi joka mukamas oikeutetusti päätettiin, mutta jota samalla kukaan ei saisi tehdä? Kuvitteleeko joku voivansa delegoida oikeuksia muille, joita itsellään ei ole?”

Kuten arvata saattaa, auktoriteettiuskoista kansaa, eli sitä joku uskoo että hallinnollamme on oikeasti oikeutus olla vallassa ylitsemme ja tehdä meille asioita joita yksikään yksilö ei saa toiselleen tehdä, ei voida muuttaa kuin sukupolvien saatossa. Mutta se helpommin korjattava ongelma löytyy tuolta tasavallastamme. Suomi on täysivaltainen tasavalta, siinä kun jenkit, jota niin moni ihailee, on perustuslaillinen tasavalta (huom. molemmat siis paperilla ovat tuolla tavalla, käytännössä ei sekään pidä paikkansa). Erona näissä on se konstitutionalismin aate joka maastamme puuttuu ja joka mahdollistaa tasavallan toimivan kuten se on ”suunniteltu” toimimaan. Eli ilman rajoitteita, perustuslain pakollista noudattamista, tasavalta on vain ryhmä ihmisiä vallassa kansan yli ilman mitään esteitä sille, mitä he voivat päättää. Kun ensin säädetään jokin laki, se toiminta on sen jälkeen laillista ja kun perustuslakia ei kukaan noudata tahi valvo, niille perusoikeuksille saa heittää hyvästit. Tästä syystä tämä zombie-virus meni kuten meni ja ilmastohumppa tulee menemään kohti vihreää siirtymää.


Open source demokratia

Perustuslailliseksi tasavallaksi Suomi voitaisiin ajaa kansan pakottamana, koska eduskunnan kautta siihen taidettaisiin tarvita 5/6 enemmistö muuttamaan perustuslaki. Hieman epäilen että sinne semmoista enemmistöä saataisiin kannattamaan asiaa, koska se veisi heiltä itseltään vallan. Kansankiihotus on siihen nähden lasten leikkiä, mutta se vaatisi myös paljon nykyistä enemmän osaamista ja ymmärrystä aiheesta. Jos oikeuslaitos sitten alkaisi noudattamaan lakia siihen määrättynä, sen sijaan että vain noudattavat eduskunnan käskyjä, vyyhdin purkaminen tulisi kestämään vuosia mutta jos ulkopuolinen sekaantuminen kyettäisiin samalla estämään, voitaisiin tämä maamme palauttaa lainmukaiseen tilaan. Ja sen jälkeen vasta voisimme lähteä pohtimaan onko tasavaltakaan se paras ratkaisu. Tasavallan etu demokratiaan on kuitenkin sen nopeus ja tehokkuus päätöksenteossa. Kansalta ei tarvitse kysellä ja pienessä porukassa on helpompaa päästä sopuun etenkin silloin, kun se lämmin leipä ja kylmä kalja tarjotaan kaikille samaan tapaan. Ai niin, se oli se tasavallan ongelma: ei tarvitse turhaan vaikuttaa koko kansan näkemyksiin, riittää että manipuloi sitä tehtävään valittua pientä sakkia. Eli mitäpä jos kokeiltaisiin vuosisatojen tauon jälkeen pitkästä aikaa demokratiaa?

Vaikka ”open source demokratia” onkin lähinnä konseptin tasolla oleva ajatus, se ei muutamaa myöhemmin tekstissä selitettävää kriittistä ongelmaa lukuun ottamatta ole ollenkaan hullu ajatus, jos siis pitää kansan enemmistön näkemystä oikeutettuna valtana. Jo keltaliivien ajama RIC-malli olisi antanut vallan kansalle tasavallan ollessa vielä huipulla, tämä ”avoimen lähdekoodin” demokratia yhdistää radikaalin demokratian idean teknologian tuomiin mahdollisuuksiin antaen kansalle vallan ilman väliportaita. Todellisuudessahan ainoa merkittävä ero nykyisessä tilanteessa aikaisempiin vuosisatoihin on tiedon kulku - sen nopeus ja leviämismahdollisuudet ovat lähes rajattomia tänä päivänä. Jos kansa haluaisi päättää asioistaan ja keskustella ne perinpohjin läpi, nyt siihen olisi kaikki mahdollisuudet. Tosin, kuten huomata saattaa, olisi moinen järjestelmä samalla tooooodella hidas isossa osasta päätöksiä, mutta toisaalta, olisiko se huono asia? Hitaus on aina ollut deliberatiivisen eli keskustelevan demokratian ongelma: asioista keskustellaan kunnes päästään lähestulkoon yksimieliseen päätökseen.

Netti nimittäin mahdollistaisi jokaisesta asiasta keskustelun juuri niin pitkään kuin halutaan. Kaikilla olisi siis pääsy foorumille, josta kenenkään näkemystä asiasta ei hiljennettäisi ja vasta kun jokainen ehdotus saavuttaa konsensuksen, vaikkapa 95% kannatuksen, se hyväksyttäisiin. Samalla voitaisiin yhdistää edustuksellisuus niille, jotka eivät itse halua osallistua niin päätöksentekoon kuin keskusteluun: järjestelmä antaisi mahdollisuuden antaa väliaikaisesti kenelle tahansa toiselle valtakirjan äänestää ja keskustella joko yhdestä tai kaikista aiheista enemmän kuin yhden äänen painolla. Todellinen ”edustuksellinen demokratia” tapahtuisi tällä tavalla. Mahdollisuudet demokratian toteutumiseen olisivat siis käsillä ja toisin kuin monen kuvittelema ”tasavalta on reilu, demokratia aina vain enemmistön diktatuuri”, voisimme avoimen keskustelun kautta päästä siihen ajatusten markkinapaikkaan missä todellakin se paras idea voittaisi. Tässä nyt vaan on semmoinen ihan pieni mutka matkassa, joka ei sen enempää eikä vähempää voi vääristää kuin minkä tahansa hallintajärjestelmän juuriaan myöten.


Yleisen mielipiteen manipuloijat

Nimittäin se media, joka jo nyt sanelee yleisen mielipiteen, saisi missä tahansa demokratiassa kansan näkemään asiat varsin vahvasti omalla tavallaan. Kyllä, keskusteleva demokratia voisi estää osittain sen manipuloinnin, mutta tiedon rajoittaminen joka medialla onnistuu varsin helposti kykenee edelleen vaikuttamaan kansan yleiseen mielipiteeseen ja sitä kautta päätöksentekoon. Aivan kuten nytkin, media olisi se ensimmäinen valtiomahti ja ilman sen demokratisointia mikä tahansa järjestelmän ”parannus” on sekä mahdotonta että tuhoon tuomittu onnistuttuaankin. Median demokratisointi ei tietenkään olisi mahdottomuus, paitsi silloin kuin sielä taustalla häärii rajattomat resurssit pitämään sen junan omalla suunnallaan. Palaamme siis siihen vallan ongelmaan, oikeutettuun valtaan muiden yli, joka tietyillä tahoilla on siis se että kun omistan kerran kaiken tämän, voin käyttää sitä pönkittämään asemaani kaikkien muiden kustannuksella. Siihen tämä meidän demokratian illuusio perustuukin - ihmiset kuvittelevat olevansa oikeutettuja päättämään muiden puolesta asioista ja ainoa tapa varmistaa se ”yhteinen hyvä”, on manipuloida ihmiset näkemään asiat tietyllä tavalla.

Minulle on tultu usein sanomaan että eiväthän ne asiat nyt noin huonosti ole ja onhan meillä tässä nykyisessä mallissakin niin paljon hyvää ja toimivaa. Juu, niin on, joten miksi ihmeessä kukaan haluaisi vaikuttaa asioihin? Koneistohan rullaa omaa tahtiaan ja edelleenkin valtaosa ihmisistä ei halua itse päättää omista asioistaan, jolloin se tasavalta on varsin riittävä tällaisenaan jatkamaan, eikös? Nimittäin kansan näkemyksen muuttaminen siihen, että mikään asia olisi niin pahasti pielessä vaatisi sen kansan manipulointia. Edustajamme kykenevät selittämään enemmistölle minkä tahansa päätöksen parhain päin ja vaalikarjan muisti on lyhyt kuin kultakalalla. Ihmiset tekevät päätöksensä asioista median luomien mielikuvien perusteella ja vain aivan mikroskooppisen pieni osa kansasta oikeasti vaivautuu tutkimaan sieltä verhon takaa mitä on meneillään. Ihmiset eivät halua tietää, joten miten kukaan on heitäkään oikeutettu opettamaan asioita? Ainoa tapa missään kansanvaltaisessa mallissa kun olisi valistunut kansa joka ymmärtäisi päätöksenteossa asioiden vaikutukset elämäänsä. Siksi mikä tahansa oligarkian vastustus on vain marginaalinen ilmiö - kansa ei tiedä, eikä se edes halua tietää miten maailma pyörii.

Mistä palataankin taas siihen valtaan muiden yli. Kuka on oikeutettu päättämään asioista muiden puolesta? Jos joku haluaa olla alisteinen muille, tulisiko se hänelle myös sallia? Ihmiset kertovat haluavansa päättää omista asioistaan, mutta heille se merkitsee saada valita kymmenestä eri makuisesta jugurtista, ei päättää niistä asioista joista ei itse tiedä. Sinänsä ihan fiksua antaa asiantuntijoiden hoitaa kaikki muut paitsi makuasiat, koska silloin ei tule mokattua päätöksenteossa, eikös? Muiden antaminen päättää puolestaan olisi vielä ihan jees, mutta kun sillä oikeutetaan ne muut tekemään asioita, joita he eivät voisi ilman sitä erillisoikeutta edes tehdä niin ollaan vaikeuksissa. Jos mikä tahansa asia jota ei muutoin pitäisi tehdä voidaan oikeuttaa jollain tavalla, tämä valta muiden ylitse aiheuttaa tilanteen jossa osa on orjia ja osa herroja. Herrat voivat tehdä orjilleen mitä haluavat ja orja ei sille mitään saa. Joten jos luomme järjestelmän, oli se ihan mikä tahansa, joka antaa luvan tehdä asioita joita yksikään yksilö ei voisi muutoin toiselle tehdä, luomme vain uuden tavan määrittää ne herrat ja alamaiset. Sääntöpohjainen järjestelmä joka suosiokilpailulla päättää kenelle se näkyvä valta annetaan kuulostaa paperilla täysin idioottimaiselta idealta. Käytännössä sitä tukee reilu enemmistö kansasta laukatessaan vaaliuurnille neljän vuoden välein. Siksi niin moni pyrkii ulos järjestelmästä… edelleenkään kun jotain järjestelmää ei voi vastustaa sitä tukemalla, sori siitä.

Joskohan sitä nyt antaisi tämän vaaliteatterin rullata munillaan? Pahus kun sitä edelleenkin uskoo että useammat ihmiset voisivat käyttää sitä saatavissa olevaa tietoa muuhunkin kuin vain omaksi edukseen… moni toki jo kykenee, mutta sitä porukkaa pidetään täysin mielipuolena kun eivät kuulemma näe kuinka hyvin meillä menee tämän nykyisen kaltaisessa järjestelmässä. Joka ikinen järjestelmä kun on suunniteltu suojelemaan itseään uhilta, niin ulkoisilta kuin sisäisiltä - järjestelmän muuttumattomuus sen todistaa. Lassipallo on hauska laji, voittajalle. Vai voitko muka antaa toiselle jotain, joka ei edes ole sinun? Jos sä et saa jotain tehdä muille halutessasi, miksi kukaan muukaan saa? Jos asia on kielletty sinulta, mikä moraalinen oikeus on kenelläkään toisella niin tehdä kenellekään muulle? Liikutaan varsin vaarallisilla vesillä jos ainoa syy miksi ihmiset eivät tapa toisiaan on se, että se on laitonta, ei siksi että se on väärin…

Teatteriesitys jota politiikaksikin kutsutaan

Näytös kansalle joka saa tietonsa mediasta

Tämä meidän poliittinen näytelmä voidaan jakaa useampaan tasoon, joista jokainen näytös näyttäytyy varsin eri tavalla ja eri yleisöille. Myös se mihin asioihin mikäkin ryhmittymä ihmisiä vaikuttaa vaihtelee laidasta laitaan, eikä kaikkia osia tulla koskaan julkisesti näkemään vaan ne ovat visusti suljettujen ovien takana tapahtumia yksityisnäytöksiä. Keskustellessa politiikasta olisikin syytä pohtia myös sitä, millä tasolla asioista keskustellaan koska vaikka eri tasot vaikuttavat toisiin, niiden sekoittaminen keskenään sotkee kulloisenkin keskustelun pääaiheen. Toki se on tylsää pohtia asioita vain yhdellä tasolla selvyyden vuoksi. Rajat näiden eri tasojen välillä ovat ainakin joltain osin veteen piirrettyjä viivoja, eli pientä seilaamista tulee tapahtumaan vaikka keskustelun rajaisikin. Näkemyksiä näistä asioista on myös lukemattomia, mutta esitän oman kantani tähän teatteriin. Siitä ei tarvitse pitää eikä sen kanssa olla samaa mieltä, vaan tarkoitus on olla keskustelun lähtökohta. Oma kantani koko teatteriesitykseen voidaan tosin typistää varsin lyhyeen: anarkistina en kannata tätä esitystä millään tasolla.

Se esitys, joka kansalle median tuutista pusketaan on tämä ”länsimainen demokratia”, oikeusvaltio, sääntöpohjainen järjestelmä ja kaikki ne muut lässytykset kuinka demokratia on jälleen väärässä kun joku ei pelaa juuri samalla tavalla kuin muut. Enemmistö ihmisistä kutsuu tätä demokratiaksi tai edustukselliseksi demokratiaksi jossa äänestämällä vaikutetaan, ehdokkaaksi asetutaan ja eduskunnan puhujapöntöstä kuullaan maailman merkittävimmät puheet jotka liikuttavat koko kansaa ja joiden mukaan päätökset tapahtuvat. Tämä on se taso missä puhuvat päät suorittavat koulutetun apinan tasoista valtaa kansan yli, eli painavat käskystä sitä nappia jonka heidän puolueensa kertoo heille ennalta. Pienpuolueet haluavat mukaan juuri tähän osaan näytöstä, koska se on se taso jonka media on opettanut olevan se ”demokratia”. Kunhan vain sielä teatterissa olisi juuri oikeat esiintyjät, asiat olisivat paljon paremmin! Ja kyllä, niin kuntatasolla kuin eduskunnassa nämä nappia painavat auktoriteetit ovat kykeneviä päättämään heille sallituista asioista ja hyväksymään ehdotuksia sekä uusia lakeja joita kansan tulee noudattaa. Näkyvää valtaa jonka kansan on helppo ymmärtää, mikä onkin tämän tason päällimmäinen tarkoitus.

Suurin osa ihmisistä kun ei tiedä, eikä heitä kiinnosta tietää politiikasta hevon helvettiä, jolloin tämä suuria puheita sisältävä draamaesitys on omiaan pitämään kansa tyytyväisenä. Politiikan Salkkarit on näytös, johon enemmistö samaistuu ja heille on ensiarvoisen tärkeää päästä vaikuttamaan näyttelijävalintoihin, eli äänestämään. Jos ajattelee tällä olevan isossa kuvassa jotain merkitystä, erehtyy varsin pahasti ja samalla on täysin oikeassa, mutta todennäköisimmin täysin väärästä syystä. Selitän asian hieman myöhemmin, jahka saadaan koko teatteri käytyä lävitse. Nämä puhuvat päät ovat nyt kuitenkin osa sitä koneistoa ja toisin kuin ulkopuolella olevat kuvittelevat, sisään sinne Arkadianmäen teatteriin päässeet ovat varsin monilta osin kädet sidottuina sen vuoksi, että kyseessä ei ole mikään demokratia, tai edes edustuksellinen demokratia, vaan tasavalta, jossa on omat säännöt joita on noudatettava jos sielä haluaa leikkiä. Tasavallassa se 200 valittua edustajaa ovat vallassa kansan ylitse, eli auktoriteettiasemassa täysin riippumatta siitä, kuvitteleeko itse olevansa vallassa tahi auktoriteetti.


Tasavallan porteilla

Syvemmällä koneistossa oleville se teatteri on siis tasavalta. Ryhmä ihmisiä vallassa kansan yli, eli kansan joka vapaaehtoisesti luovutti päätäntävaltansa tälle porukalle. Perustuslaillinen tasavalta myydään ideologiana, missä yksilöä suojellaan enemmistöltä, mutta se suojelun taso riippuu täysin siitä perustuslaista ja sen noudattamisen tasosta, joka Suomessa on, noh… Mukana tulee uusia elementtejä, kuten Montesquieun vallanjako, jota meillä ei siis ole. Enemmistöhallitus muuttaa sen tasavallan muutaman ison puolueen diktatuuriksi ja ainoastaan isompia muutoksia, eli perustuslain muuttamisia ja vastaavia varten joudutaan koko eduskunnalta kysymään näkemystä. Onneksi Suomessa on yksipuoluejärjestelmä, joten ongelmaa ei juurikaan ole. Vielä tässä kohtaa sinne edustajistoon päässeet “hyvät tyypit” voivat vielä hieman hidastaa sitä hulluutta, mutta se vaatii, kuten on nähty, lähes kolmanneksen hyviä tyyppejä sinne eduskuntaan, että sillä olisi pienintäkään merkitystä. Päätökset, ne oikeat semmoiset, tehdään kuitenkin tasavallassa suljettujen ovien takana ja niistä ei usein saa hiiskua ennen kuin sovittuna aikana, vaikka kuinka haluaisi puhua.

Valiokunnat, eri kampaviineriryhmäkeskustelut ja puolueiden sekä eduskuntaryhmien yhteiset tapaamiset ovat ne paikat, joissa tasavallassa sovitaan miten asiat etenevät. Viisikon tapaamiset on yksi näistä julkisista esityksistä, mutta niiden tarkkaa sisältöä ei tietenkään kansalle kerrota. Kuka niissä suljettujen ovien tapahtumista päättää ovat toki ne edustajat itse, mutta siinä kohden mukana alkaa olla jo niitä ”kansainvälisiä sopimuksia” ja muita vastaavia sääntöjä, joiden mukaan ne päätökset on tehtävä vaikka ei haluaisikaan. Kun on yhdessä sovittu, että EU sanelee sen ja sen asian tai sanktioita paukkuu, siinä ei vastaan haruilu juurikaan enää auta. Jos kaikki edustajat olisivat näitä sopimuksia ja määräyksiä vastaan, he toki voisivat perustuslakimme ensimmäisen pykälän mukaisesti kävellä kaikkien sopimusten yli: täysivaltainen tasavalta, nääs. Mutta kun tekee mitä käsketään, pääsee kahvittelemaan hienompiin pöytiin ja palkitaan tulevaisuudessa. Mahtaa sielä olla jopa tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä…

Tässä kohden asia kuitenkin monimutkaistuu, koska edustajat pakotetaan järjestelmän keinoin kulkemaan heille määrättyjä askelmerkkejä pitkin, nimittäin siitä poikkeamisesta media rankaisee ja sen kautta kansa kiihotetaan mukaan tarvittaessa. Edustajille tulee kohuja kuin tyhjästä ja heidät suostutellaan eroamaan tai astumaan alas joltain paikalta, yhteiseksi hyväksi tietenkin. Vaikka tämä kaikki onkin myös kansan nähtävissä, paljon jää kertomatta julki ja vasta muistelmissa vuosikymmeniä myöhemmin niistä uskalletaan puhua. Politiikka on likaista peliä jokaisella tasolla ja niin kauan kuin ne vuosikymmenten aikana muodostuneet vallan verkostot kaksoisvaltion sisällä ovat asemissaan, ongelmat voidaan hoitaa pois monella eri tavalla. Jostain syystä eniten valtaa tasavallan järjestelmän sisällä tuppaa kuitenkin pakkautumaan niille, joilla on kaikista vaikutusvaltaisimmat kaverit. Melkein kuin esimerkiksi Klaus Schwabin kaverit olisivat koskemattomia niin mediassa kuin suljettujen ovien takana, mutta sen täytyy olla ihan puhdasta sattumaa koska muutoin kyseessä olisi sanan oikean määrityksen mukaan salaliitosta. Isot pojat ovat kuitenkin puuttumassa peliin vain isoista asioista. Pilipalihommista kansanedustajat saavat itse jopa hyväksyä kansalaisaloitteita… kunhan ne vaan sopivat isojen poikien agendaan.


Isojen poikien leikit

Ja koneiston ohjaajille kaikki edellä mainittu on pelkkä marionettiesitys, joka kuitenkin loppuisi kuin seinään jos kansa lakkaisi sitä tukemasta. Koko teatteri kun oikeutetaan sillä, että se on kansan tahto, yleinen mielipide asiasta. Jos kansa sanoisi ”ei käy”, koneisto joutuisi reagoimaan siihen tavalla tai toisella, harvemmin kuitenkaan kiltisti. Onneksi kansa käy vielä kiltisti sanomassa ”kyllä” tälle koneistolle, oikeuttaen koko teatterin laittamalla minkä tahansa merkin siihen äänestyslappuun ja pudottamalla sen uurnaan. Oikeat päätökset maailmalla tapahtuu jossain aivan toisaalla kuin kansan keskuudessa. Raha puhuu ja valta sen mukana sanelee pelisäännöt. Nämä pelurit omistavat niin median kuin tieteen, isoista poliitikoista ja muista julkkiksista puhumattakaan. He päättävät ketä kuullaan ja kuka lynkataan väärästä näkemyksestään. Näitä pelureita on kuitenkin useita ja heillä on hieman toisistaan poikkeavat näkemykset uudesta uljaasta maailmasta, eli onko se vaikkapa suurta nollausta tai inklusiivista kapitalismia vaiko kenties WHO:n pandemiasopimusta. Lähestulkoon rajattomilla resursseilla aseistautuneena nämä pankkien kautta rahaa luovat tahot pitävät huolen siitä, että koneisto rullaa sujuvasti. Pieniä vallankumouksia siellä täällä on myös syytä olla piristämässä taloutta.

Kuinka syvälle kaninkoloon noista isoista pelureista sitten halutaankaan mennä, ne tahot jotka vetelevät tasavallan naruista ovat tahoja, joille näin kauniisti sanottuna ”ei vittuilla”. Siinä saattaa pian tulla mönkijäonnettomuus omalla takapihalla jos kieli lipsauttaa vääriä asioita ja vaikka kuinka pitää kunniakkaana uhrautua jalon aatteen puolesta, ei se näitä vallanpitäjiä hetkauta millään tavalla. Ainoa asia jota he vaativat, on usko siihen että maailma tarvitsee toimiakseen auktoriteetteja mm. valtion muodossa ja tätä kautta koko tämä teatteri on se oikeutus heidän valtaansa. Karu totuus asiasta on kuitenkin se, että ne edustajat edustavat auktoriteetin asemassa vallanpitäjiä, niitä oikeita semmoisia. Kansanvalta on vain satu jota kansalle toistetaan että esitys saa jatkua. Jokainen teatteria tukeva ja siinä esiintyvä mahdollistaa sen jatkumisen, eli uskoo auktoriteettien olevan oikeutettuja valtaan muiden yli. Moni ”herännyt” naureskelee ”lampaille”, jotka tottelivat auktoriteetteja tässä plandemiassa… ja nyt on itse innoissaan tukemassa sitä koneistoa, joka sen kaiken mahdollisti. Auktoriteettiusko kun ei ota millään tapaan kantaa siihen, onko se ”hyvä” vai ”paha” auktoriteetti kyseessä - se on uskomus siihen, että joku on oikeutettu valtaan muiden yli. Sori siitä.

Asiaa ei siis korjata ”äänestämällä oikein”, koska teatteria ei juurikaan häiritse ketä esiintyjiä sielä on. Jokaiseen ihmiseen voidaan ”päästä käsiksi” ja se mieli muuttuu tai itkee ja muuttuu. Jokaiseen. Poikkeuksetta. Toinen suuri väärinkäsitys ihmisillä on myös se, että äänestämättömyys sellaisenaan liioin korjaisi asian. Ei korjaa, eikä sitä kukaan muu kuin asiasta täysin ymmärtämätön tai tietämätön niin väittäisi. Vaaliboikotti olisi yksi keino osoittaa koneistolle kansan vastarinta ja boikotti on eri asia kuin vain olla äänestämättä, se tulisi ihmisten myös ymmärtää. Lukemattomia muitakin tapoja on olemassa, joista on kirjoitettu lukemattomia eri teoksia, mutta jos ei asiasta halua itse ottaa selvää, ei asialle kyllä mitään saa. Tätä teatteria voidaan kutsua ”reaalipolitiikaksi”, joka sääntöpohjaiseen systeemiin perustuen tulee noudattamaan omia lainalaisuuksiaan täysin riippumatta siitä, mikä sääntöpohjainen järjestelmä on kyseessä. Siksi osa vastustaa järjestelmää, siinä kun joidenkin mielestä teatterin näyttelijöiden vaihtaminen olisi jollain tavalla merkityksellinen asia. Kyse on mittakaavasta ja laajuudesta, jolla asioihin halutaan vaikuttaa. Teatterista irti päästäminen on toki hankalaa ja siitä on pyritty tekemään mahdollisimman haitallista yksilölle, mutta niitä jäljellä olevia vapauksia käyttäen voi kuka tahansa yrittää elää hyvän ja onnellisen elämän. Siihen ei tarvita auktoriteetteja millään tavalla. Ja se on myös oman filosofiani perusta - anarkismi, ei hallitsijoita. Auktoriteettisukovaiset pelatkoon lassipalloa tasavallassamme ja ihmetelköön ihan vapaasti miksi taas pääsi käymään niin että maailma ei pelastunutkaan. Asiasta on kyllä koetettu kertoa, mutta aasin voi vain johdattaa veden ääreen, ei pakottaa juomaan.

Tunkekaa valta muiden yli hanuriinne. Maailma kun pyörii paskapuheella ja siitä muodostuva yleinen mielipide sanelee mihin kansa uskoo. Se hallitsee narratiivin ja vastanarratiivin, peittäen kaikki ne keinot, joilla koko teatteri voitaisiin lopettaa. Jos ei tiedä mistä lähteä etsimään, alkuun voi suunnata vaikkapa: Étienne de La Boétie - Discourse on Voluntary Servitude (julkaistu 1577). Uusi ja ennenkuulumaton asia, eiks jeh?

Meritokratiasta

Oikeutus varallisuuteen

Yksi perustavaa laatua oleva näkemysero vanhan kannan oikeistolaisilla ja vasemmistolaisilla on oikeutus varallisuuteen ja sen mukana tuomaan asemaan. Jason Stanley nostaa tämän kohdan tikun nokkaan kirjassaan ”How Propaganda Works” ottaessaan vahvasti kantaa sen puolesta, että meritokraattinen järjestelmä etenkin käytännössä on jotain aivan muuta kuin sen kerrotaan olevan ja on yksi suurimmista ongelmista yhteiskunnassamme. Meritokratian idea on varsin yksinkertainen - osaavimmat henkilöt valitaan omien alojensa johtajiksi, eli meriittien perusteella. No tuohan on aivan loistava idea, eikö? On puhuttu esimerkiksi virkamieshallituksesta, eli valkataan ne kovimmat ammattilaiset ministereiksi ja demokraattisesti valitut kansanedustajat sitten yhdessä käskyttävät sitä hallitusta. Siinähän saa melkein sen kuvan, että nykyiset kansanedustajista hallitukseen nousevat kaupan kassat eivät olisi muka virkaansa sopivia?! Ei siinä, jokin raja pätevyyden suhteen olisi varmaan hyvä vetää jokaiseen asemaan, koska eihän sitä lentäjäksikään valita ulkonäön perusteella, kuten tässä poliittisessa sirkuksessamme taas tehdään edustajien kohdalla valtaan muiden yli.

Kukin palkitaan ansionsa mukaan on tietysti jalo ajatus ja kilpailuhan sen pitää hanskassa, ajattelee moni oikeistolainen eikä se täysin poissuljettu ajatus ole vasemmistonkaan suunnassa. Mutta minkä ansion mukaan sitä tulisi ihmisiä palkita? Hanttihommia tekevä duunari voi vetää kymmentuntisia työpäiviä viisitoistakesäisestä klopista aina eläkkeen alkamiseensa saakka ja hän saa sillä leivän pöytään mutta vuokraan tarvitsee jo hieman avustusta. Siinä kun Alkon toimitusjohtaja vetää vuodessa saman liksan myydessään viinaa suomalaisille, joka ei nyt ole sieltä ihan haasteellisimmista tehtävistä. Hoitajille täytyy tarkasti laskea jokainen lantti palkkaan, mutta pankinjohtajan ja sijoitusneuvojan hoitajan vuosipalkan ylittävä minuuttipalkka on täysin oikeutettu. Mitä ammattia mikin yhteiskunta arvostaa, on aina peilautunut heidän asemaansa ja varallisuuteensa, mutta käytännön merkitys yhteiskunnan toimivuuteen on etenkin modernina aikana päätynyt varsin etäälle aseman arvostuksesta. Kun maalla lakkaa paska haisemasta, se lakkaa kaupungissa tulemasta…

Siinä kohden kun huomaakin olevansa asiasta samaa mieltä, että ehkä se hoitaja voisi saada vähän enemmän ja ehkä sen pankkiirin siivua voitaisiin hieman leikata, tulee monella vastaan se kauhureaktio: minähän tuen vasemmistolaista ajattelua. Vielä päälle jos ajattelee, että julkinen koulu tai terveydenhuolto on myöskin jees, sitähän ollaan vielä päälle sosialistisia! Valikoiva oikeistolaisuus on kuitenkin juurtunut vahvasti yhteiskuntaan ja sitä ei lainkaan auta se, että nykyiset vasemmistopuolueet olisivat vanhalla määritystavalla lähes äärioikeistoa mitä tulee talouteen. Syy: koko maailma on neoliberalistinen talousajattelultaan, jossa siis kilpailu on kuningas ja jos et pärjää kilpailussa, se on täysin omaa syytäsi - mitäs menit hoitsuksi tai maanviljelijäksi, olisit alkanut lääkäriksi tai pankkiiriksi, ääliö. Koska kilpailun voittaja on aina oikeutettu enempään kuin muut, on täysin luonnollista että joillain on enemmän kuin muilla, eikös? Ja kun yhdellä on hädintuskin varaa ruokaan ja toisella varaa sijoittaa miljoonia oman asemansa parantamiseen entisestään, se kilpailun voittaja on vaan niin helvetin paljon parempi tyyppi joka mittarilla, että hän on varallisuutensa lisäksi oikeutettu myös käyttämään sitä varallisuuttaan valtaan muiden yli…


Oikeutus valtaan

Kun ihminen kokee olevansa oikeutettu valtaan muiden yli, on siinä vallanhimossa usein vain taivas rajana. Kyllä, ne resurssit aiheuttavat rajoituksensa ja ehkä sitä joutuu tyytymään vain joidenkin kymmenien ihmisten yli päsmäröintiin noin alkuun, mutta entäs jos liittoutuisi muiden samanmielisten kanssa niin siinähän olisi saumaa kaikilla saada enemmän valtaa, eikös? Jos olisikin vaikka kavereita niiden kanssa, joilla on merkittävästi enemmän resursseja ja lupaisi heille hieman enemmän resursseja sen vallankäytön seurauksena niin siitähän vasta hyvä tulisikin. Laitetaan riittävästi samaa mieltä olevia kasaan ja kerätään rahoitus vallankäytölle vaikkapa tietyiltä ryhmiltä niin siitähän saadaan aikaiseksi vaikkapa poliittinen puolue! Annetaan sitten niiden verkostojen kasvaa rauhassa ja haalitaan korkeisiin asemiin ne kaikista vallanhimoisimmat, jolloin he nostavat koko ryhmän aivan uudelle tasolle! Ja sitten on tyyppejä, joidenka mielestä tämä ei nyt ole ihan oikein mutta onneksi se voidaan helposti korjata sisältäpäin… Ei voi muuta sanoa kuin että siinä on kyllä mahdettu nukkua tunnilla aika rajusti jos ajattelee näiden verkostojen kaatuvan sisältäpäin, kun ei sinne sisälle itse edes pääse muutoin kuin vannomalla uskollisuutensa sille verkostolle.

Koko demokratian idea olisi se, että ihmiset olisivat tasa-arvoisia vallassaan ja muutoinkin mahdollisuuksissaan yhteiskunnassa. Käytännössä tämä on tietenkin täysin utopistinen asia, koska ihmiset nyt vaan eivät ole millään mittarilla tasa-arvoisia keskenään ja ainoa edes etäisesti mahdollinen tasainen pelikenttä olisi lain edessä ja sekään ei ole käytännössä mahdollinen. Looginen päätelmä voisi siis olla se, että koska demokratian vaatimus yhdenvertaisesta vallasta on mahdoton saavuttaa, ehkä meidän tulisi pohtia parempia ratkaisuja? Jos asiassa oltaisiin rehellisiä, ajatus ”yksi ihminen, yksi ääni” tyssää tasan siihen kohtaan kun yhdelläkään on resursseja vaikuttaa muihin ja hän niitä siihen muiden näkemyksen manipulointiin käyttää. Se mummo hieman enemmän hynää sukanvarressaan kun ei ongelmaa vielä aiheuta, vaan siinä kohden kun ihmiset tuntevat olevansa oikeutettuja vaikuttamaan muiden näkemyksiin, ongelmat alkavat. Kun samaa jatketaan vuosisatoja, ellei tuhansia, ne kilpailussa pitkässä juoksussa menestyneet ovat keränneet niin paljon enemmän kuin ne ”tavikset”, että sitä on vaikea edes käsittää.

No mutta onhan paljon ihmisiä, jotka ovat omilla ansioillaan ja taidoillaan nousseet kansansuosioon ja kyllähän heidän erinomaisuutensa on merkki siitä, että he ovat tehneet jotain oikein ja olisivat siksi piirun verran parempia myös johtamaan muita, eikös? Toki, joka ikinen TikTok-stara miljoonine seuraajineen on ansioitunut kuuluisuus jonka sanaa ne miljoonat kuuntelevat. Kukaan koskaan ole käyttänyt manipulatiivisia keinoja itsensä nostamiseen ja järjestelmä ei ole lainkaan vinoutunut nostamaan tiettyjä ominaisuuksia suosioon? Jos palataan siihen ikivanhaan ideaan tasavallan oikeutuksesta valtaan, siinähän valittiin ne kaikista hyveellisimmät ihmiset valtaan muiden yli, koska he olivat osoittaneet omilla toimillaan ja teoillaan olevansa oikeamielisiä johtajia. Kansa valitsee sitten viisaasti parhaista parhainten joukosta johtajansa ja ne oikeamieliset johtajat johdattavat kansan pelastukseen. Mutta milläs mittarilla sitä nykyään mitataankaan kuka on hyvä tyyppi? Aivan…


Kun teoria törmää todellisuuteen

Ei siinä, meritokratia on ihan hieno aate paperilla, siinä kuin tasavaltakin, mutta kumpainenkin unohtaa sen heikoimman linkin - ihminen. Jos kenellä tahansa on yleisesti hyväksytty oikeutus valtaan muiden yli, sinne valtaan pyrkii pääosin kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka haluavat valtaan ja niitä, jotka kuvittelevat voivansa muuttaa asiat paremmin päin sillä, että vallassa olisi oikeamielistä sakkia. Mutta kun valinta tehdään edelleenkin kilpailulla, joka on alusta loppuun niiden hallussa, joilla on resurssit sen pelin pyörittämiseen, mitä luulet kumpaa ihmistyyppiä ne oikeat vallanpitäjät tulevat tukemaan valtaanpääsyssä? Kyllä, sielä koneiston sisällä on paljon hyviä tyyppejä myös mukana, koneiston rattaina, koska ne oikeat vallanpitäjät ymmärtävät sen, ettei niillä pelkillä pyrkyreillä ja vallanhimoisilla tyypeillä voida yhteiskuntaa pitää pyörimässä. Siihen koneiston rullaamiseen kun tarvitaan toimivia rattaita, joille kerrotaan heidän tekevän tärkeää työtä yhteiseksi hyväksi ja sinun turvallisuutesi vuoksi. Hyvä poika, istu, makaa, käy äänestämässä seuraava puhuva pää vallanpitäjien sirkukseen.

”No eihän tämä hyvä ole, mutta paras mikä meillä on olemassa, heh heh” ja ”No kerro nyt sitten yhden twiitin mitassa mikä olisi parempi ratkaisu ja miten siihen päästään siirtymään jo huomenna, koska muutoin argumenttisi on väärä!” sekä tietysti se klassikko ”Muutetaan järjestelmä sisältäpäin!” ovat kaikki malliesimerkkejä orjamentaliteetista, joka on iskostettu ihmisiin vähintään vuodesta miekka ja kilpi lähtien. Kun se ennen oli ”Luojan tahto”, että joku istui korkealla pehmustetulla penkillä muiden yli, nyt nämä uudet sadut kertovat oikeutetusta vallasta niillä, jotka ovat pääosin viekkaudella ja vääryydellä varallisuutensa kasvattaneet. Vai uskooko joku ihan aikuisten oikeasti vaikkapa Kill-Bill Gatesin tienanneen varallisuutensa sillä, että oli vain niin paljon parempi kuin muut omalla alallaan? Ja että nämä tyypit, jotka sormia napsauttamalla minkä tahansa maallisen asian tapahtumaan saavat haluaisivat millään tavalla reilusti kilpailla asemastaan? Juutottakai. No mutta nythän minä vaan lannistan ihmisiä ja ei saisi pilata hyvää tarinaa hyvisten voitosta?! Voihan sen asian niinkin nähdä, jokaisella kun on vapaa tahto nähdä asiat sillä omalla tavallaan ja uskoa ihan mihin ikinä lystääkään.

Mitään lyhyttä tarinaa, helppoa ratkaisua tai nopeaa korjausta ei minulla yhteenkään näistä ongelmista tietenkään ole, eikä semmoisia ole luvassa muutoin, kuin että jokin korkeampi voima ihmisten yläpuolella puuttuu peliin. Osa siihenkin uskoo ja saa näin vapaasti tehdä, ei siinä mitään ja jos historiasta on oppiminen, se korkeamman voiman puuttuminen on todennäköisempi vaihtoehto kuin vallanpitäjien oman pelin voittaminen. Sen sijaan että inttää toisilta että no mitä sitten, voisi kokeilla semmoista vallankumouksellista toimintatapaa kuin ota ..ttu itse selvää! Maailma on kirjoja täynnä asiasta jos lukeminen on hanskassa tai äänikirjoja kykenee kuuntelemaan. Dokumenttielokuvia ja luentoja on myös lukemattomia katsottavaksi ja kuultavaksi, eli kuten sanotaan, informaation aikakaudella tietämättömyys on ihan oma valinta. Asiat voi toki ymmärtää monella tavalla enkä itse edes kuvittele ymmärtäväni kaikkea ”oikein”, saatikka tietäväni edes auttavasti niin paljon osatakseni muodostamaan riittävän valistuneen vastauksen kysymykseen ”no mutta mitä sitten”. Niin kauan kun meillä kuitenkin on sananvapaus, asia voitaisiin korjata ja ne tyrannien kaatamiskeinot on tiedetty jo satoja vuosia. Yksikään tyrannia ei ole vielä tähän päivään mennessä loppunut sillä tottelemisella, mutta jostain syystä nyt kuvitellaan sen onnistuvan.

Katkaisuhoitoa hopiumista

Pelon vastakohta?

Pelkopornosta on puhuttu paljon tässä kauhian pandemian aikana, mutta sitä ennen oli vielä juttua ”toivopornosta”, jossa ihmiset laittoivat uskomuksensa tyhjänpäiväisiin toivomuksiin siitä, kuinka maailma nyt pelastuu kunhan vaan uskoo ja luottaa (suunnitelmaan). Pelastusta ei tullut, mutta varsin moni vieläkin siihen samaan tarinaan nojautuu ja odottaa pelastusta suonkuivauksesta tai jostain vastaavasta. Missä kohden kukin vetää sen rajan aiheellisen ja aiheettoman pelon, samoin kuin oikean toivon ja tyhjänpäiväisen toivon kanssa on varsin yksilöllinen. Todisteista viis on usein se asenne, koska kyseessä on kuitenkin uskomus johonkin asiaan, vaikka kuinka paljon faktoja on sitten suuntaan tai toiseen. Kumpainenkin tunnetila, pelko ja toivo, eivät kuitenkaan ole mitään pikkujuttuja, jotka voitaisiin pyyhkäistä maton alle tuosta vaan. Ne molemmat ohjaavat varsin vahvasti toimintaamme, niin palkiten kuin rangaisten niissä arjen asioissa. Pelko yleensä lamauttaa, rankaisee, siinä kun toivo aktivoi ja palkitsee. Jos joku toivoo kuun taivaalta, se on helppo arvioida turhaksi toivoksi, mutta kun joku toivoo maailman muuttuvan kunhan vaan X,Y ja Z, onko sekin vain tyhjää toivoa vaiko oikeasti eteenpäin ajava voima?

Corbett Report julkaisi 2021 dokumentin ”Hopium” (Hope+Opium) ja Rakkausplaneetta sen ansiokkaasti tekstitti suomeksi tässä hiljattain. Jotka uskovat edelleen näihin politiikan elämää suurempiin lupauksiin, on heille dokumentissa luvassa varsin kylmää kyytiä. Omalla vastuulla siis tsiikaten, kuten tietysti tämänkin tekstin kanssa, koska omien uskomusten haastaminen ja toiveiden murskautuminen eivät ole välttämättä psyykkeelle kaikista maittavinta evästä. Sivuhuomautuksena näinkin traumaattisiin asioihin, tuli hiljattain vastaan tutkimus jonka mukaan vakavan shokin tai traumaattisen tapahtuman jälkeen olisi kannattavaa ottaa mahdollisimman nopeasti hengähdystauko jonkin visuaalista hahmotuskykyä vaativaa peliä pelaten. Tetris tai jokin niistä miljoonista ”yhdistä kolme tai enemmän” peleistä vie sen huomion pois siitä traumaattisesta kokemuksesta ja kymmenen minuutin pelailu sen shokin jälkeen saattaa estää sen muodostumista mahdollisesti jopa elinikäiseksi traumaksi. Joten suosittelen asentamaan jonkin Candy Crush tai vastaavan pelin ennen kuin jatkat lukemista ja pohtimista, että voisikohan olla että sinuakin ollaan kusetettu…

Toivo on kuitenkin niin tärkeä osa ihmisen elämää, että ilman sitä kuljemme lähinnä laput silmillä kehdosta hautaan. Dopamiini taisi olla se välittäjäaine, jota toivo kehossa annostelee sopivissa määrin motivoimaan ihmistä tekemään sitä asiaa, mikä ikinä onkaan kyseessä. Siksi se ei olekaan mikään pieni asia mennä lyttäämään toisen ihmisen toiveikas asian kannattaminen tai tekeminen, koska toivon menetettyään se romahdus voi iskeä todella kovaa. Mutta toisaalta, onko se sitten parempi toivoa mahdotonta ja vasta paljon myöhemmin huomata polttaneensa itsensä loppuun tyhjän kanssa? Hankala sanoa kumpi on sitten parempi vaihtoehto ja kyllähän ihmeitäkin voi tapahtua ja sen kuun saa haettua taivaalta, eikös? Joku taisikin aikoinaan sanoa, että kulje varoen, kävelet toiveideni päällä ja saatat murskata ne. Mutta jos se oma kaveri tai läheinen uskoo ja toivoo johonkin asiaan jonka sinä tiedät satavarmasti olevan pelkkää hopiumia, eli huumaavaa toivoa johonkin joka tulee jossain välissä paljastumaan valheeksi, seisotko vain vieressä katsoen kun se toinen kärsii, vaikkakin näyttää ainakin vielä nauttivan siitä pössiksestä, vai kannatko niskaperseotteella kaverin katkaisuhoitoon?


Politiikan messiaat

Kuten Corbett dokkarissaan varsin selvästi esittää ja mihin oma vuosikymmenen kestänyt tutkimusmatka on myöskin selvästi osoittanut, yksikään historian saatossa messiaana nostettu taho politiikassa ei ole korjannut systeemiä ja johdattanut kansaansa pelastukseen. Jokainen kärkeen noussut hahmo on nostettu sinne aivan muiden kuin sen oman kansansa johdosta. Siis kun puhutaan niistä, jotka ovat oikeasti tehneet merkittäviä muutoksia sielä poliittisessa sirkuksessa. Kyllä, pieniä ryhmiä ja heidän johtajiaan on kansa onnistunut saamaan hieman korkeammalle näkyvyydelle, mutta varmaankin aivan puhtaan sattuman johdosta yksikään ei ole vielä tähän päivään mennessä heivannut sitä rahaeliittiä pois vallasta pankkeineen ja medioineen. Mutta kyllä se tällä kertaa, on ihan joka ikinen vaalikampanja kertonut kansalle. Nyt se onnistuu, tehdään maastamme jälleen mahtava, kunhan vain kaikki antavat valtansa minulle! Toki enemmistö kansasta uskoo tähän samaan tarinaan, eikä vain ne jotka sitä seuraavaa messiasta odottavat. Toivo siitä, että asiat menevät hyvin ja valtio pitää meistä huolta on toki varsin looginen, koska kaikkihan sen tietää kuinka anarkia on paha asia ja vaikkei täydellinen olekaan, tämä meidän demokratiamme on paras malli ja ainoa oikea tapa on vain äänestää oikein ja toivoa parasta!

No mutta onhan noita suuria hyviä johtajia maailmalla useita, katso nyt vaikka sinnejatänne! Jos meillä olisi noin hyvä johtaja, sitten olisi kaikki paljon paremmin! No miksi meillä ei ole semmoista johtajaa? Koska jokainen maa omaa juuri näköisensä johtajan. Ne lukemattomat seikat, jotka vaikuttavat niin kulttuuriin kuin yleiseen mielipiteeseen ovat muovanneet vuosien saatossa jokaisen kansan omanlaisekseen ja ulkoa katsottuna se toinen paikka voi olla utopian ja persläpimaan välillä mikä tahansa. Mutta sisältä? No, se riippuu siitä kuinka vahvasti uskoo siihen omaan maan propagandaan, joka määrittää sen identiteetin yksilölle missä asemassa hän on siinä yhteiskunnassa. Esimerkiksi kieltä tutkimalla voidaan päätellä useita asioita yhteiskunnasta ja siinä samalla osoittaa, mitkä tarinat ovat valtavirran mukaisia ja mitkä ei. Ja jos tarina on täysin valtavirran mukainen, mitä oletat voiko se silloin myös olla sitä kuuluisaa oppositiota, sitä toivoa muutoksesta ja paremmasta? Kaikkia voidaan kusettaa aina välillä, osaa jatkuvasti mutta jokaista ei koko aikaa…

Vilkaistaan siis tätä kielenkäyttöä mitä politiikkaamme tulee. Meillä on valtapuolueet, jotka ovat ”vallassa” (ellei heidän herrojaan lasketa) ja meillä on pienpuolueita, jotka ovat pieniä, mitättömiä, joilla ei ole valtaa. Zombie-pandemia ja ilmastohömppä nostivat esiin ”denialistit”, jotka kieltävät tieteen ja ovat täten jotain alkukantaisia moukkia ja ääliöitä, sekä ”salaliittoteoreetikot” joista Hollywood on tehnyt lukemattomia elokuvia ja asiantuntijat on kiikutettu kertomaan kuinka vaarallisia he ovat. Meillä on siis selvä jako sen suhtaan kuka on vallassa ja kuka ei, mutta myös sen suhteen kuka on kelvollinen osana yhteiskuntaa ja kuka vain hörhö jota ei tarvitse edes kuunnella. Toisaalta ”hörhöt” kutsuvat taviksia lampaiksi, joka yhtä lailla dehumanisoi ihmisiä, mikä on tosin sinänsä ymmärrettävää koska median ansiosta kaikki ”väärää mieltä olevat” kuuluisi myös merkitä ja sulkea ulos yhteiskunnasta. Kappas, sama tarina molemmilla puolilla… väärää mieltä olevia ei tarvitse kuunnella. Melkein kuin se oltaisiin istutettu kansaan se näkemys, eikö? Politiikassa tosin vielä kertovampaa on se, kuinka äänestämättömät ovat ”nukkuvia”, välinpitämättömiä yhteiskunnan hylkiöitä. Se myöskin osataan toistaa täysin puoluekannasta riippumatta… Mutta miksi ihmeessä koneisto haluaisi leimata niitä, jotka eivät enää sitä suostu kannattamaan, en kyllä tiedä, mutta ehkä sinä osaisit antaa valistuneen arvauksen?


Me ollaan niin hävitty tää peli

Aniharva kuitenkin haluaa kuulla sen ”ei se noin toimi”, koska silloinhan on selvästi jo luovutettu ja passivoitu muita kun ei kannusteta tekemään jotain, jonka toimiminen on varsin epätodennäköistä. Maailmassa on toki aina mahdollisuus että jotain uutta ja ihmeellistä tapahtuu, eikä se Einsteinin hulluuden määritelmä toteudukaan vaikka toistetaan sitä samaa vanhaa ja poikkeuksetta toimimatonta tapaa muuttaa järjestelmä. Ongelma on vain siinä, että se sama kaava kuinka toivo luodaan, saadaan tarttumaan ihmisiin ja aktivoidaan ajamaan asioita omaa etuaan vastaan on nyt nähty jo melkoisen useaan otteeseen ja vieläpä poikkeuksetta. Nyt uusimpana esimerkkinä rummutetaan Hollannin BBB-puolueen vaalimenestystä. Onhan se lähes 20% kannatus tietysti kova tulos, ei siinä, mutta AfD iski lähes samat prosentit aikoinaan ja mikä Saksassa muuttui? Ei oikeastaan mikään… Jostain syystä jälleen kerran ollaan kuitenkin vahtaamassa niitä numeroita, eikä sitä miksi ensinnäkään niin tapahtui.

Ensin muutos tapahtuu nimittäin yhteiskunnan sisällä ennen kuin se kaikuu tuonne poliittiseen sirkukseen. Yleinen mielipide on oltava altis muutokselle ja toimijoiden on osattava käyttää levottomuuksia hyväkseen asian suhteen. Suomessa esimerkiksi BBB:n kaltainen nousu on hyvin epätodennäköinen, koska kansaan iskostetun näkemyksen mukaan landella asuvat ja kaupunkilaiset eivät ole samalla puolella ja maalaisille on kuitenkin olemassa jo oma puolue tai kaksikin. WWD 6, jos oikein muistan monesko se oli, osoitti kuinka siinä olisi ollut kasvava vastarinta hallinnolle, mutta kun sille annettiin pikkuisen köyttä niin meno lässähti saman tien. Oliko WWD siis hopiumia, vaiko hallinnon huomaama uhka jolta vedettiin matto alta ettei se ongelma pääse paisumaan? Maailmanlaajuinen mielenosoitusliike yhden asian puolesta ilman aikomuksia osallistua sirkukseen vaan vaatimassa sitä muutosta. Historiaan peilaten kyse on, nähdäkseni, oikeasta toivosta joka tukahdutettiin tarkoituksella. Ja kun se toivo saatiin poljettua, sieltä ei enää noustu… kunnes taas oli tarjolla toivoa muutoksesta, tällä kertaa poliittisen järjestelmän kautta. Sekä kielenkäyttö kuin käytetyt strategiat (Soinin gradu) täsmäävät hopiumiin, mutta eiväthän ne nyt niin tekisi, taas? Eihän se toki todiste ole että kyse on jälleen kerran samasta poliittisesta varoventtiilistä, mutta kun asiasta ei saa edes puhua niin liikutaan varsin vaarallisilla vesillä.

No miten se muutos muka sitten tehdään?! Jos ei ole esittää toimivaa ratkaisua, on kuulemma parempi pitäytyä vanhassa toimimattomaksi testatussa mallissa. Koska kyllä se nyt tällä kertaa, kunhan vaan… Noh, kuukauden päästä nähdään moniko uskoi tarinaan ja neljän vuoden päästä miten kävi. Ja kun se toivo jälleen kerran kosahtaa, sen takaisin saaminen on joka kerta piirun verran hankalampaa. Siksi jotkut muutosta ajavat tahot ovatkin todenneet eri strategioiden kokeilun oppimateriaalina eikä vain pettymyksenä. Nyt jo tiedämme lukemattomia eri tapoja kuinka emme voi vaikuttaa ja mitä milloinkin tarvitaan edes voimien yhdistämiseen. Miksi näitä oppeja ei haluta kuunnella onkin sitten toinen asia. Se on tosin varmaa, että maailmaa ei muuteta niiden toimesta jotka sanovat ”ei se noin toimi”, vaan niiden jotka uskaltavat ja tekevät. Älykäs oppisi kuitenkin omista virheistään ja viisas muidenkin virheistä, siinä kun pölvästit toistavat samaa kaavaa vuodesta toiseen ja olettavat poikkeavaa lopputulosta. Uusi annos hopiumia ja taas mennään, sillä tavalla se maailma on tähänkin asti pyörinyt. Pitäisiköhän sille saada ensin stoppi? Ja sitten ottaa oppia toimivista ratkaisuista ja koettaa soveltaa niistä opittua?

Kohti oikeudenmukaisempaa maailmaa

Älä tue vanhaa sortavaa valtaa

Moni varmasti on nähnyt sen omaa moraalia testaavan kuvan/aivopähkinän, jossa sinä itse seisot junaraiteen vieressä ja edessäsi on vaihdevipu, jota kääntämällä saat päättää kumpia kiskoja pitkin juna ohitsesi pyyhkäisee. Näet kaukaa että juna on tulossa, joten aikaa ei ole hukattavaksi. Jostain syystä kiskoilla, joita kohti juna vaihteen nykyisessä asennossa etenee makaa ryhmä ihmisiä sidottuna raiteisiin, eli jos et tee mitään, tämä ryhmä ihmisiä jää junan alle. Jos taas päätät pelastaa tämän ryhmän kääntämällä vaihdetta, kiskot johtavatkin raiteelle, jossa on vain yksi ihminen sidottuna kiskoihin. Kumpi on siis ”oikea” ratkaisu, mieti hetki ihan rauhassa. Sinä et ole vastuussa junasta etkä ole ollut sitomassa ihmisiä raiteisiin, satuit vaan osumaan paikalle. Asian voi oikeuttaa lukemattomilla eri tavoilla suuntaan tai toiseen, eikä suoranaisesti väärää vastausta tähän pulmaan ole, vaan sen on tarkoitus saada ihmiset punnitsemaan omia arvojaan. Miten oli, käänsitkö vaihdetta ja jos käänsit, miksi?

Miksi nostin asian esiin? Koska kyseessä on pohjimmiltaan sama asia, kuin äänestämisessä vaaleissa. Sinä et luonut tai aiheuttanut järjestelmää, tilannetta jossa nykyään ollaan. Vaihtoehtoja on tässä useampia kuin kaksi, toki, mutta niistä joka ikinen aiheuttaa sen, että se juna tulee jyräämään tietyn osan ihmisistä ylitse. Koska kyseessä on idols-kisa, enemmistön päätöksellä sitä vipua käännetään ja se tuleva junaonnettomuus tulee tapahtumaan osin arvaamattomalla tavalla, koska meille ei jostain syystä kerrottukaan ihan kaikkea niistä vivun kääntämisen seuraamuksista. Emme voi myöskään tietää mitä tapahtuisi, jos emme koskisi vipuun lainkaan vaan meille on vain kerrottu, miten asiat tulevat etenemään jos tosiaan jätämme päätöksen tekemättä ja annamme junan kulkea rataansa. Tämä on siis se äänestämättömyys, josta pelotellaan jatkuvasti että kuinka juna ajaa ihan kaikkien päälle jos et käännä vaihdetta ja ajata junaa jonkun toisen päälle. Mutta minä ja muut joidenka mielestä se junan pysäyttäminen olisi myös mahdollinen ratkaisu pidetään pahana ihmisenä… vain, koska meille on kerrottu että se ei ole sallittu vaihtoehto tähän pulmaan. Voiskohan missään kohden voinut käydä niin, että meitä oltaisiin siinäkin juksattu? Vai kertoiko se valtamedia tästäkin meille asian juuri kuten se menee, mitä luulet? (Tästä linkistä lisää asiasta)

Jos tutkii demokratian historiaa ja kaikkia niitä selityksiä oikeutuksista valtaan ja siitä, mitkä ovat ne meidän liberaalin demokratian arvot tai edes ne määritykset, koska järjestelmää edes voitaisiin kutsua demokraattiseksi, saattaa päätyä siihen johtopäätökseen ettei tämä nykyinen järjestelmä ole lainkaan mitä se väittää olevansa. Miksi ihmeessä meidän tulee valita joka kerta annetuista vaihtoehdoista, joista yksikään ei ole kaikille hyödyllinen vaan aina jokin porukka jyrätään, siinä kun toiset jäävät rauhaan ja yleensä jokin porukka siitä päätöksestä hyötyy. Nykyisellään se kansa on harvemmin hyötyjän paikalla ja kaikki annetut vaihtoehdot koskettavatkin sitä, että keneltä otetaan eniten ja kuinka paljon, joka sitten annetaan vallanpitäjille. Kun lukee näitä vaihtoehtobudjetteja niin niissä kaikissa loistaa tämä sama ongelma - aina on voittajia ja häviäjiä. Miksi? Koska järjestelmä ei perustu yhteistyöhön millään tavalla, vaan ihmiset pakotetaan kilpailemaan keskenään niistä jämistä, joita tämä sääntöpohjainen järjestelmä heille jättää sen jälkeen kun vallanpitäjät ovat kuorineet kermat päältä. Ja virallisen tarinan mukaan tähän vaihteen kääntämiseen osallistuvat ovat hyviä ja oikeamielisiä ihmisiä, siinä kun jarrua vetämään yrittävät ovat uhka demokratialle, pelaavat vastapuolen pussiin, ovat passivoituneita ja syyllisiä siihen kaikkeen pahaan, joka tapahtuu niiden vaalien jälkeen koska ne, jotka kannattavat sitä junalla ajelua eivät ole kuulemma vastuussa omasta osuudestaan.


Vaan koeta luoda jotain uutta

Uuden sääntöpohjaisen järjestelmän luominen ei liioin ole mikään pikkuseikka, koska siinä tullaan väistämättä aiheuttamaan vaan uudet raiteet ja joku tulee aina jäämään sen junan alle. Jos järjestelmä olisi huomattavasti enemmän kansan etua ajatellusti tehty, se saattaisi kyetä ohjaamaan suuressa osassa asioita junan joko tyhjälle raiteelle, tai jollain tavalla oikeutetusti jyräämään vain pienen osan - yhteiseksi hyväksi… ja sinun turvallisuutesi vuoksi. Riippuen näkökantista, tämä uusi sääntöpohjainen järjestelmä voidaan luoda joko järjestelmän sisältä käsin, eli ajamalla se juna ”oikein” ihmisten päältä, tai sitten ulkopuolelta jollain tavalla pakottamalla, esimerkiksi vallankumouksella kun kansa nousee valtaa vastaan. Siis että ne vuosisatojen ajan valtaansa ja varallisuuttaan kasvattaneet nykyisestä järjestelmästä lähes rajattomasti hyötyneet tahot antaisivat sen tapahtua vain koska muutama ihminen niin haluaa? Ja sen tekisivät ne tahot, joidenka mielestä se onnistuisi näiden vallanpitäjien peliä pelaamalla? Toki kaikki on mahdollista ja ihmeitäkin tapahtuu, mutta siihen ihmeeseen tarvitaan vissiinkin jokin suuremman voimaan peliin puuttuminen, mitä osa myös ajattelee tapahtuvan ihan justiinsa.

Lukemattomat ihmiset ovat kuitenkin vuosikausia puhuneet ja puuhanneet sitä ns. ”parempaa maailmaa” pienessä mittakaavassa, koska heille on ollut selvää ettei sitä juna saada toistaiseksi pysähtymään tai edes hidastamaan, jolloin he antavat muiden väännellä vaihdetta ja pysyvät itse kaukana raiteista. Ihmisten herättelyä on koetettu tehdä pitkään, mutta kuten kaikessa todellisessa vapauteen perustuvassa ajattelussa, ihmisiä ei pakoteta sen tiedon ääreen eikä heitä voi kuitenkaan pakottaa ymmärtämään asiaa. Seurauksena tästä vapaudesta ja vapaaehtoisuudesta on tietenkin se, että enemmistö uskoo täysin tai ainakin suurelta osin siihen vallanpitäjien manipuloimaan todellisuuskuvaan siitä, miten maailma oikeasti pyörii. Maailma pyörii edelleenkin paskapuheella ja keskenään kilpailevat ihmiset tulevat aina pelaamaan omaan pussiinsa, muiden kustannuksella. Ja tässä onkin se kohta, joka aiheuttaa runsaasti närää uuden ja paremman maailman puolesta olevilla…

Nimittäin sitä keskinäistä kilpailua tapahtuu myös siinä, kun osa ajattelee korjaavansa järjestelmän ”sisältä” ja osa taas näkee sen olevan haitallista aatteelle. Niitä jotka eivät halua tukea järjestelmää edes sen verran, että ”kokeillaan nyt vielä taas sen sadannen kerran oikein äänestämistä” jääkin tekemättä, se joukko joka sinne valtaan muiden yli pyrkii menettää oman puolensa tukea, koska ”tavikset” ei näitä ituhippejä ja salaliittoteoreetikoita tule koskaan tukemaan. Moni onkin pessyt kätensä tästä sirkuksesta ja keskittyy vain omaan elämäänsä ja sen parantamiseen, mutta se taas nähdään itsekkäänä ratkaisuna koska siinä jätetään ne muut köyden kanssa lykkäämään sitä vaihdevipua. Sitten kun vaalisirkus on taas ohitse, siinä onkin helvetinmoinen työ taas rakentaa ne poltetut sillat takaisin koska moni taho, pääosin tosin sielä järjestelmän sisällä muuttamisen puolella olevista, päätti polttaa ne sillat väärin-väärinajattelijoihin, koska he uhkasivat heidän mahdollisuuksia päästä valtaan. Ja tottahan se on, en minäkään toimillani ole ollut juurikaan auttamassa ihmisiä pääsemään valtaan ylitseni, vaikka olenkin antanut kaikki keinot sen tekemiseen vuosien aikana ulos tulleella tuotannollani. Kas kun itsekin vielä aikaisemmin ajattelin että kyllähän tähän junaonnettomuuden saa estettyä…


Mitä sitten voitaisiin käytännössä tehdä?

Nämä kolme pääsuuntausta (”politiikka”, aktivismi ja omavaraisuus) tuntuvatkin olevan jokainen ihan varteenotettava vaihtoehto. Jokaista voidaan puolustaa eri argumentein, aivan kuin jokaista voidaan lytätä tietyistä asioista. Jokaisen onkin päätettävä itse minkä polun valitsee, niihin omiin arvoihin peilaten. Osittain nämä eri näkemykset kulkevat samaa polkua, jolloin yhteistyö on mahdollista, mutta tietyissä risteyskohdissa syntyy runsaasti kitkaa, joka olisi teoriassa mahdollista välttää parantamalla ihmisten kommunikointitaitoja. Itse tiedän, että minullakin on paljon parannettavaa sen suhteen ja varmasti osa siitä aiheuttamastani närästyksestä oltaisiin voitu välttää muotoilemalla asiat toisella tavalla. Onneksi ihmiset uutta oppiessaan kehittyvät ja toisin kuin yleisesti luullaan, ihmiset voivat myös muuttaa mielipiteitään ja näkemyksiään ajan saatossa. Kuitenkin, vaikka ihmisten arvot ovatkin monella tavalla yhtenevät, saattaa ne pienet erot ja niiden aiheuttamat muutokset kokonaisuuteen aiheuttaa kuitenkin sen, että vaikka ollaankin ”valtavirtaa vastaan”, ajamme täysin erilaista maailmaa josta kumpainenkin olisi sille toiselle kauhistus. Mikä siis avuksi?

Kukaan ei tietenkään ole aivan puhtaasti yhdessä näistä kolmesta leiristä, vaan jakaa toimintaansa joko suuntaan tai toiseen eli ollaan esimerkiksi aktivistia mutta pyritään politiikkaan. Osa taas elää elämäänsä kuin koneistosta ulospäässyt, ei tee juurikaan aktivismia asiansa eteen mutta sitten haluaa politiikkaan mukaan… ja kaikkea siltä väliltä. Tämmöisen kentän yhdistäminen olisi kuitenkin varsin helppoa, jos niin haluttaisiin tehdä. Eikä vain periaatteen tasolla, vaan käytännössäkin, samalla tavalla kuin maailmaa on ennenkin onnistuttu muuttamaan. Kuinka, kerro jo!? Kahdella varsin yksinkertaisella asialla: yhdistämällä voimat vastustamaan niitä negatiivisia asioita mutta jättämällä siitä pois se ”mitä tilalle”, koska se on se jakava asia… ja toisena se vielä paljon tärkeämpi asia: sananvapaus. Näistä asioista pitää pystyä keskustelemaan ja jos ensimmäinen reaktio on se blokkisormen heiluttelu, yhteistyö moisen tahon kanssa on mahdotonta ja tulee aiheuttamaan kaikessa tulevassakin sitä samaa eripuraa kun ei edes yritetä keskustella. Sitten kun näitä puhekyvyttömiä on sielä ”johdossa” niin ei tarvitse ihmetellä miksi asiat ovat päin helvettiä. Siksi en itse enää edes yritä tällaista yhdistymistä ajaa, vaan keskitän energiani toisaalle…

Nimittäin se käytännön tekeminen joka ei ole siltä kanssaihmiseltä juurikaan pois mutta samalla kusee vallanpitäjien muroihin on nimittäin niinkin yksinkertainen, kuin pyrkiä itse elämään hyvää ja onnellista elämää joka saattaa tarttua niihin kanssaeläjiin. On se sitten siihen omavaraisuuteen pyrkiminen tai itsestään huolta pitäminen, keinoja siihen hyvään elämään on lukemattomasti. Toisin kuin esimerkiksi mediavirukset, joiden tarkoitus on löytää mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti uutta yleisöä, hyvän elämän omilla ehdoilla eläminen ei pyri laajenemaan kuin sille sopivalle ”maalle”. Ihmisen on oltava valmis ja halukas muutokseen omassa elämässään. Täydellisyyteen ei liioin kannata edes pyrkiä, vaan omissa rajoissaan ja ennen kaikkea omaa tahtiaan on jokaisen löydettävä se oma juttunsa. Joillekin se oma juttu saattaa olla se aktivismi tai jopa politiikka, mutta se näkyy siinä toiminnassa varsin helposti kun on itse sinut oman aatemaailmansa kanssa eikä joudu selittelemään ja puolustelemaan joka kohdassa asioitaan. Ja tämmöiset ihmiset inspiroivat muita tekemään joko samalla tavalla kuin he, tai ainakin etsimään sitä omaa juttuaan päästäkseen siihen omaan versioonsa hyvästä elämästä. Ja tämä jos mikään vituttaa vallanpitäjiä, koska vapaa ja onnellinen ihminen ei ole hallittavissa ja huonosti vielä manipuloitavissakin. Ihminen vastustaa silloin järjestelmää pelkällä olemuksellaan, ei vain niillä pienillä toimillaan sitä koneistoa vastaan. Ja kun suuri joukko tekee samoin, maailma muuttuu kuin itsestään… jos ei kaikille niin ainakin jokaiselle itselleen.

Koska järjestelmää voidaan pitää demokraattisena?

Riittääkö että ihmiset uskovat siihen?

Vuosien saatossa lukemattomat ihmiset ovat pohtineet eri hallintojärjestelmiä ja näkemyksiä siitä mikä olisi kunnollista löytyy lähes yhtä monta kuin asiaa pohtinutta. Nykyinen konsensus siitä, että mikä olisi se paras ja koska se järjestelmä täyttää ne kriteerit menee hyvin pitkälle niin, että demokratia olisi paras, mutta ei täydellinen ja se toteutuu kunhan kaikki saavat äänestää ja kuka tahansa voi asettua ehdolle. No jos nämä ovat kriteerit, miksi meillä on sitten tasavalta ja vain tietyt ehdot täyttävät ihmiset voivat asettua ehdolle? No mutta höpsö, eihän sillä nyt ole väliä millä nimellä sitä asiaa kutsutaan, demokratia tai tasavalta, kun se on demokraattinen! No mikä siitä tekee demokraattisen? No että kaikki saavat äänestää ja asettua ehdolle… Aha, just just. Jos asia näin on, silloinhan kaikki on hyvin ja joka ikinen päätös on silloin 100% demokraattinen eli kansan tahdon mukainen ja turhaa sitä on koittaa sitten muuttaa, koska enemmistö on niin halunnut, eikös? Olisivat äänestäneet oikein niin kaikki olisi hyvin, koska meillä kerran on se paras järjestelmä, vaikkei täydellinen olekaan.

Joidenkin mukaan nämä kaksi edellä mainittua ehtoa eivät kuitenkaan piisaa ja esimerkiksi Jason Stanley kirjassaan ”How Propaganda Works” selittää muutaman poikkeavan näkemyksen. Yksi tapa arvioida demokraattisuutta, on tarkastella itse järjestelmän ”reiluutta”. Antaako se kaikille esimerkiksi yhtäläisen mahdollisuuden tulla kuulluksi ja päästä vaikuttamaan asioihin? Briteiltä kopioitu puoluemalli yhdistettynä Rooman tasavallan tasavaltaiseen järjestelmään antaisi tulokseksi näihin kahteen kohtaan ei ja ei, joten ehkä olisi parempi ettei tätä käytetä demokraattisen määrityksenä sittenkään. Entäpä jos demokraattiseksi voidaan kutsua järjestelmää, jossa päätösten lopputulokset ovat todistettavasti kansan edun mukaisia ja enemmistö on niiden takana? Yksittäisiä kohtia näistä varmasti löytyy, mutta itselläni ainakin tuottaa vaikeuksia ymmärtää missä kohden kansan yleinen etu on esimerkiksi antaa luonnonvaramme ilmaiseksi ulkomaisille yrityksille, tosin mistäs minä tietäisin…

Vielä tiukemmat kriteerit jos haluaa laittaa järjestelmän demokraattisuudelle olisi vaatia näitä molempia: sekä säännöt millä päätöksiä tehdään kuin ne tehdyt päätökset on oltava kansan edun ja tahdon mukaisia. Ihan jokainen päätös, ei poikkeuksia eikä selityksiä, vaan kaikista päätöksistä on käyty avoin ja julkinen keskustelu, kuullen tasapuolisesti kaikkia kantoja joista sitten kansa itsenäisesti on päätellyt mikä ratkaisu olisi heidän etujensa mukainen. Ja sitten kun olet lakannut nauramasta peilatessasi tätä nykyiseen malliimme, herääkin muutama melko kriittinen kysymys tästä systeemistä: miten ihmeessä nämä arvot ovat päässeet unohtumaan ja miksi helvetissä kansa hyväksyy sen? Yksinkertaistettu vastaus siihen olisi ”propagandalla”, mutta se on pelkästään se keino millä siihen on päästy, ei varsinaisesti syy. Syyllisen etsintä tosin pitäisi aloittaa useamman vuosisadan takaa ja mihin se sitten johtaisikaan on itselleni tuntematonta aluetta. Ja toisaalta, onko sillä sitten edes väliä kun elämme nykypäivässä, emme sielä menneisyydessä josta tämä sai alkunsa? Jostain syystä kun ne jäljet on peitelty varsin hyvin…


Manipuloitu päätös ei ole koskaan oikeudenmukainen saatikka demokraattinen

Kun nämä säännöt joilla tämä ”demokratia” pelaa ovat pahasti kieroutuneet ja minkäänlaista kuluttajansuojaa ei kansalla päättäjiensä toimista ole tahi tule olemaan, voitaisiin ajatella ettei tätä järjestelmää voisi kyllä parhaalla tahdollakaan kutsua demokraattiseksi. Mutta Stanley lisää siihen soppaan vielä yhden kriteerin: päätöksen on perustuttava oikeaan tietoon ilman minkäänlaista manipulointia. Jos missään vaiheessa sitä päätöksenteon prosessia jokin mukana oleva taho on epärehellinen, ei päätöstä voida pitää demokraattisena. On se sitten puhdasta valehtelua tai vaan asioiden kertomatta jättämistä, saatikka sitten omien eturyhmien etujen ajamista kertomalla muunneltua totuutta, mikä tahansa päätös johon on millään tavalla epärehellisesti vaikutettu ei voida pitää demokraattisena päätöksenä. Nimittäin siihen demokraattiseen päätökseen tulee kuulua avoin ja totuudenmukainen keskustelu, jossa tuodaan kaikki asian puolet esiin. Kyllä, monissa tapauksissa päätös tulee hyödyttämään enemmistöä jonkin vähemmistön kustannuksella mutta jos tämä seikka on tuotu selvästi esiin, voidaan päätöstä pitää demokraattisena.

Niitä keinoja millä sitä päätöksenteon prosesseja voidaan manipuloida on lukemattomia. Lahjonta, kiristys ja uhkailu, nuo lapsenkasvatuksen peruspilarit, ovat sielä kovassa käytössä ja kun resursseja piisaa niin taivas on rajana mihin asioihin voidaan vaikuttaa niin että se oma etu ajaa muiden ylitse. Media, niin paljon kuin se vaikuttaakin nimenomaan yleisen mielipiteen luomisessa, on kuitenkin vain se pieni pintaraapaisu siihen kaikkeen vaikuttamiseen jota verhojen takana tapahtuu. Mutta siinä mediassa on se yksi kriittinen osa, joka mahdollistaa tämän sirkuksen pyörimisen: yleisen mielipiteen ohjaus, propaganda. Jos nimittäin se media olisi edelleen demokraattinen, se nostaisi esiin kuinka esimerkiksi maatamme ei olla enää vuosiin johdettu omien rajojen sisältä vaan käskyt tulevat aivan toisaalta. Nyt vielä päälle median hehkutuksen ansiosta maamme äidit voivat jälleen noin sadan vuoden tauon jälkeen lähettää poikansa kuolemaan muiden maiden etujen puolesta niin kaippa siinäkin on jonkin sortin ympyrä sulkeutunut? Mutta se on kuulemma kansan tahto, joten pulinat pois!

Olisihan joku huomannut ja kertonut, on välitön vastareaktio väitteisiin että meille valehdeltaisiin. Jos ei siis lasketa niitä lukemattomia kirjoja joita asiasta on kirjoitettu, niitä tuhansia tunteja puhetta ja sivukaupalla muuta tekstiä, sekä lukemattomien eri taiteilijoiden luomat teokset joilla sama yritetään esittää muillakin kuin verbaalisilla tavoilla? ”Demokratian illuusio” kuitenkin jatkaa voittokulkuaan kaikesta siitä huolimatta, mikä pistääkin miettimään että mikä helvetti ihmisiä oikein vaivaa? Onko se tiedon puute? Onko se ymmärryksen vajavuus? Onko se niiden yhdistelmän eli viisauden niukkuus? Itse sanoisin syyn löytyvän tietoisesta ja systemaattisesta manipuloinnista, jolla on vaikutettu niin itse järjestelmän luomiseen kuin kaikkien siihen osallistuvien mielipiteeseen. Ja koska keskustelu näistä asioista on täysin rajoitettu ”oikeaa mieltä olevien” liirumlaarumiin, ei sitä demokraattisen järjestelmän avointa ja vapaata keskustelua pääse syntymään missään vaiheessa. Mutta vallanpitäjien omilla mittareilla Suomi on kuitenkin demokratian mallimaa. Jos näin todella on, kuinka huonosti asiat ovatkaan toisaalla?


Muutosta ilmassa? Ehkä, mutta…

Suurin osa kansasta on kuitenkin pääpiirteittäin rehellistä ja viitseliästä sakkia, minkä vuoksi koneiston rattaat pysyvätkin pyörimässä. Vallanpitäjien edutkin osuvat aina välillä yksiin jonkin kansanosan puolelle, mistä syystä ihmiset edelleen ajattelevat sen oman puolueen ajavan juuri sitä hänen asiaansa. Mutta kun se todellinen valta on varsin kaukana, nämä päätökset joihin niin eduskunnassa kuin kunnallispolitiikassa vaikutetaan ovat varsin mitättömiä suuressa mittakaavassa. Niihin isoihin asioihin ei ihan kuka tahansa saa sekaantua. Tämän lisäksi että niitä päätöksiä tehdään vain sallituista asioista, järjestelmälle katastrofaalista olisi se, että ihmiset huomaisivat että he voisivat vaikuttaa niihin pienempiin asioihin myös suoraan tai vaihtoehtoisesti pakottaa ne poliittiset pellet toimimaan kansan haluamalla tavalla. Mitä siis tapahtuisi jos kansa huomaisi että se voi vaikuttaa itse niihin omiin asioihin ja ne isot asiat eivät ole niiden puhuvien päiden vallassa? Siitä voisi syntyä debattia sen suhteen, että hittoako me sillä sirkuksella edes tehdään…

Osa on kuitenkin päättänyt, että he voivat tähän asiaan vaikuttaa sisältä käsin. No katsotaampas… halutaan siis vaikuttaa järjestelmään, joka on luotu ylläpitämään illuusio kansanvallasta antamatta kansalle itselleen oikeastaan mitään valtaa. On luotu järjestelmä, joka on alusta loppuun rakennettu suojelemaan itseään niin kansalta kuin sisään päässeiltä ”väärinajattelijoilta”. Tämän järjestelmän sisään on sitten vuosikymmenten aikana pesiytynyt jos jonkinmoisia valtakeskittymiä ja heidän verkostojaan, jotka eivät ole lainkaan innostuneita jakamaan valtaansa. Jos jo nyt peli on likaista kun ei olla vielä edes vallassa vaan kovasti sinne pyrkimässä, mitä luulet kuinka paljon rumempia konsteja on käytössä kun ei puhuta enää tuhansista euroista vaan miljoonista tai miljardeista? Ehkäpä sopivin onnentoivotus tuonne asioita muuttamaan menemään kuvitteleville olisi englanninkielinen ”break a leg”, että toivottavasti murrat jalkasi ja joudut luovuttamaan ennen kuin se koneisto jyllää sinut siihen samaan muottiin kuin kaikki muutkin sinne koskaan joutuneet tai päässeet? Ja kyllä, tiedän ettei se toivotus sitä kirjaimellisesti merkitse… tosin teatteriin sitä ollaan menossa esiintymään, joten toivotus olisi varsin osuva.

Voin tosin jo kuulla kaikki ne ”no mitä sitten muka tilalle!” ja ”anna parempi vaihtoehto ja keinot millä siihen päästään (samantien)”. Yleislakko ja vaaliboikotti olisivat ne kansan keinot näyttää järjestelmälle, etteivät he enää sitä tue. Suurin osa kansasta tosin edelleenkin tukee järjestelmää joko suoraan, eli äänestämällä vanhoja puolueita, tai vaan luovuttaa valtansa koneistolle esittäen toiveen että asiat muuttuisivat, eli äänestämällä jotain ”vaihtoehtopuoluetta”. Järjestelmän varoventtiilinä toimivat pienpuolueet ovat edelleen se syy miksi järjestelmää vastaan protestoivat tahot eivät tule koskaan järjestelmää sieltä sisältä kaatamaan, elleivät he pysty ensin muuttamaan kansan yleisen mielipiteen puolelleen. Ja kukas sen median omistikaan, joka sen mielipiteen luo? Kansalle voidaan syöttää mitä tahansa satuja ja se uskoo ne, koska jo pienestä pitäen kansa on ajettu sen saman indoktrinointikoneiston läpi (koulu) joka kertoo että vain äänestämällä voi vaikuttaa ja demokratia on se että saa äänestää ja asettua ehdolle. Järjestelmän reiluudesta sekä sen tuloksista viis, maailma pyörii paskapuheella ja siihen ei juuri kukaan halua muutosta, koska suurin osa ei asiaa tiedä tahi ymmärrä ja ne jotka homman hanskaavat, joko hyötyvät siitä itse tai ovat heittäneet sen kiven lasin läpi ja huutaneet ”pitäkää tunkkinna, minä päätän itse omista asioistani!” Ja kappas, kun kaikki päättäisivät itsenäisesti omista asioistaan, se olisikin demokraattista, eikö totta?

Politiikan maailmat

Missä maailmassa sinä elät?

Meillä on vain yksi maailma, mutta elämme eri maailmoissa… näin lauloi Dire Straits kappaleessaan ”Brothers in Arms” ja kuinka oikeassa he olivatkaan kun asiaa pohtii hieman tarkemmin. Hiljattain käyty lyhyt sananvaihto yhden poliitikoksi halajavan someseinällä iski vahvasti kotiin, mikä väänsi jo pitkään tiedossa olleen, mutta jostain syystä hieman irti paikaltaan olleen palan palapelissä paikalleen. Olisihan minun nyt tuo pitänyt tajuta jo kauan sitten kun olin asiasta jo vuosia kirjoittanut ja puhunut, mutta jostain syystä se vasta nyt, ehkäpä yllä mainitun musiikin tunnelmista johtuen, siinä kaikessa on tolkkua. Tietysti on täysin mahdollista, että olen ihan täysin väärässäkin, mutta todisteet viittaavat varsin vahvasti juuri tähän asiaan. Pidemmittä jaaritteluitta, lähdetään potkimaan tämän tarinan renkaita? Missä poliittisessa maailmassa ihmiset oikein elävät?

Jokainen toki näkee maailmansa sillä täysin henkilökohtaisella tavallaan, jonka perusteella tulkitsee tätä maailmaamme, sen tapahtumia ja muita ihmisiä. Jos joku käyttäytyy ”normaalista” poikkeavasti, hän vaikuttaa jopa hullulta, mutta ehkä hänen näkökulmastaan sinä olet se päästään sekaisin oleva lapsi? Tämä poliittinen sirkus on vain yksi pieni asia maailmassa, mutta koska se vaikuttaa lähestulkoon kaikkeen muuhun siinä miten tämä maailma oikein pyörii (ja kyllä, se pyörii, oman näkemykseni mukaan), voisi kuvitella että olisi ensiarvoisen tärkeää että ihmiset olisivat edes suunnilleen samalla sivulla siinä asiassa? Mutta kun on vuosia asiaa seurannut ja tutkinut, kuinka kaukana todellisuudesta siinä näkemyksessä voikaan olla että edes aivan perustavaa laatua olevat poliittiset näkemykset olisivat samankaltaisia ihmisillä.

Asian yksinkertaistamiseksi jaan sen valtavan spektrin kolmeen toisistaan perustavalla tavalla poikkeavaan näkemykseen, jotka tietysti jo sen lohkonkin sisällä poikkeavat toisistaan merkittävästi. Kaikki siitä omasta näkökulmasta poikkeava kun on tietenkin joko vain puhtaasti väärin aina täysin seinähulluun saakka, riippuen siitä kuinka kaukana siitä toisen näkemyksestä ollaan. Poliittiset näkemykset ja ymmärrys miten tämä järjestelmä toimii jaetaan siis tässä pohdinnossa kolmeen osaan niin, että meillä on valtavirtainen näkemys, valtavirrasta osin poikkeava näkemys ja sitten se täysin hajanainen vielä kauempana valtavirrasta oleva ryhmä jotka ovat hylänneet suuren osan meille kerrotusta tarinasta. Anarkistit, sen sanan ”alkuperäisessä” määrityksessä (ei hallitsijoita) ovat tässä spektrissä tavallaan ulkopuolisia, koska sillä miksi uskoo ettei kenenkään tule omata valtaa muiden yli ei ole suoranaisesti yhteydessä siihen, miten sen poliittisen kentän näkee ja ymmärtää. Jo tämä yksistään olisi merkittävä asia huomata…


Kolme leiriä, onko mikään niistä oikeassa?

Valtavirtaisen näkemyksen mukaan Suomi on ”demokraattinen oikeusvaltio”, tai jokin vastaavankaltainen versio yhdistettynä sanan ”demokratia” johonkin muotoon. Se voi olla esimerkiksi edustuksellinen demokratia ja meillä on kuulemma myös Montesquieun vallanjakoakin olemassa. Asiat ovat vakavia ja poliitikkojen puheet otetaan tosissaan, no ainakin ne jotka media nostaa esille. Sirkuksesta ei todellakaan voi puhua vaan nyt on kyse maan asioista ja kuten kaikki tietävät, niihin vaikutetaan ainoastaan äänestämällä. Vaalilupausten rikkomisetkin ovat vain osa niitä pakollisia asioita, joita johtajamme joutuvat meidän eduksemme tekemään, älä niistä huolehdi, vaan valitse tarkkaan puolueesi eli se kenen joukoissa seisot - puolueen oikea valinta on lähestulkoon elämän ja kuoleman kysymys, minkä vuoksi faktojen ei anneta pilata hyvää mielikuvaa puolueestasi! Maan ongelmat, täysin riippumatta sen oman puolueen aikaisemmista toimista, johtuvat väärin äänestäneistä, eli niistä jotka eivät kannattaneet juuri sitä ainoaa oikeaa puoluetta. Äänestämättömät ovat sitä alinta kastia jotka ovat liian laiskoja äänestämään ja vaikuttamaan, minkä vuoksi juuri se oma puolue ei olekaan ainoana oikeana vaihtoehtona noussut vielä yli 40%:n kannatukseen johon se helposti kykenisi kunhan ne äänestämättömät näkisivät valon ja uskoisivat pelastajaansa, siihen ainoaan oikeaan puolueeseen.

Mutta mediahan ei kerro koko totuutta ja katso nyt kuinka ne vanhat puolueet ovat sotkeneet maan asiat jo vuosikymmenten ajan!? Ei vaatisi kovinkaan paljoa vaivaa kaivella niitä vanhojen puolueiden lupauksia ja niitä seuranneita päinvastaisia toimia, voi hyvänen aika sentään. Jos haluaa muutosta, meidän on äänestettävä muutosta, koska poliittinen kenttä on niin tärkeä osa-alue elämässämme. Vaalivilppiäkin saattaa olla, mutta se voidaan ohittaa ainakin osittain äänestämällä vaalipäivänä eikä ennakkoon, koska silloin voidaan niitä ääniä edes jollain tavalla valvoa. Mitä kaikkia selityksiä siihen omaan näkemykseensä kasaakin, valtavirrasta osin poikkeavan näkemyksen mukaan syylliseksi päätyy varsin usein puolueet, ne vanhat semmoiset, tai koko puoluejärjestelmä (joka korjataan tekemällä lisää puolueita). Tyypillistä tälle ryhmälle on järjestelmän runsas kritisointi lukemattomilla eri tavoilla, yhdistettynä usein varsin heikkoon, lähes samalla tasolla ensimmäisen ryhmän kanssa olevaan, tietoon siitä itse järjestelmästä edes sen virallisen tarinan mukaan. Mainitsemalla esimerkiksi ”tasavalta” tälle ryhmälle saadaan aikaiseksi varsin vahva kieltoreaktio - meillähän on demokratia, siitäkin huolimatta että perustuslain ensimmäinen pykälä sanoo tasavalta… koska sehän on synonyymi demokratialle ja ..ttu sä tiedä mistään mitään! Veteen piirretty viiva koska tästä toisesta ryhmästä tippuu (tai nousee, näkökulmasta riippuen) kolmanteen meneekin lähinnä siinä, kuinka paljon uskoa ja toivoa on jäljellä nykyisen mallin ”korjaamiseen”, oli se sitten rikki tai ei.

Tervetuloa siis kolmanteen ja viimeiseen ryhmään! Meillä saa paskaa niskaan kahdelta edelliseltä ja pidetään ties minkälaisena hörhönä, joka pilaa koko demokratian kun ei enää usko siihen kriittiseen osaan: äänestämiseen. Eri teorioita ja malleja miten nykyistä sirkusta tulisi muuttaa on varmasti joka sormelle, mutta en ole tainnut kertaakaan nähdä keskustelun etenevän sinne saakka näiden kahden ensimmäisen ryhmän kanssa että oltaisiin puhuttu millään tavalla niistä muista mahdollisuuksista, muuten kuin että on vaadittu selittämään mikä se uusi malli on ja kuinka siihen päästään välittömästi, tiivistettynä yhteen twiittiin koska ei kukaan halua lukea blogeja, kuunnella mitään podeja tai esityksiä, saatikka lukea jotain kirjaa jossa asia selitettäisiin. Tulos tai ulos. Johtuen siitä että niitä eri vaihtoehtosia malleja, joita ei yhtäkään ole tietenkään pystytty edes kokeilemaan, on niin runsaasti, on kolmas ryhmä varsin hajanainen eikä mitään konsensusta siitä mikä olisi oikea tapa hoitaa ole olemassa, vaikka nämä kaksi edellistä ryhmää haluaakin niputtaa kolmannen yhteen kastiin: kultistit. Tämä kolmas ryhmä myöskin poikkeaa siinä mielessä järjestelmään pettyneistä ja sen vuoksi äänestämättömistä, että he eivät ole luovuttaneet mutta silti kieltäytyvät tukemasta läpimätää järjestelmää. Ja kyllä, käytännössä se miksi ei äänestä ei vaikuta koneistoon millään tavalla… minkä vuoksi vaaliboikotissa voitaisiin hyödyntää ne luovuttaneiden joukko, mutta siihen keskusteluun ei toisessa ryhmässä todellakaan olla valmiita.


Paljon yhteistä, minkä vuoksi se kansa on pitänyt jakaa…

Tämä seuraava havainto saattaa kuitenkin tulla etenkin kahteen ensimmäiseen ryhmään kuuluville yllätyksenä: kaikkiin kolmeen ryhmään kuuluvat saattavat olla hyvinkin lähellä toistensa näkemystä omissa arvomaailmoissaan. Halutaan elää hyvä, turvallinen, vakaa, ehkäpä jopa kukoistava elämä ilman, että joku muu tulee sanomaan miten sinun pitää missäkin kohtaa tehdä. Miten siihen päädyttäisiin vaan vaihtelee melkoisesti. Monelle esimerkiksi vapaus ja rauha ovat ainakin aatteiden tasolla kohtuullisen korkealla arvolistassa, mutta ne erot alkavat sitten muodostua siinä, kuinka paljon niihin käytännössä on valmis panostamaan ja uhraamaan. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat ovat valmiita vaihtamaan välittömästi vapautensa turvallisuudentunteeseen, jonka valtio heille antaa ja media asian satuilee. Toisessa ryhmässä olevat usein vielä näkevät sen valtiovallan tyrannian, eikä olisi valmis vaihtamaan kaikkia ihmisoikeuksiaan ensimmäiselle käärmeöljyä myyvälle poliitikolle, vaan haluaa itse valita sen kenelle valtansa antaa pois. Ja se valta, sen poisantaminen, siinä on ehkä yksi suurimmista näkemyseroista ihmisten kesken.

Nimittäin valtaosa kansasta, aina suurta osaa poliitikkoja myöden, uskoo siihen demokratian ihanteeseen missä kansalla on valta ja koska se lukee myös maamme perustuslaissa, täytyyhän sen niin olla. Tasavallassa se valta kun vaan EI OLE kansalla, edelleenkään. Rooman tasavalta, jonka kaikki varmasti elokuvista tietävät ainakin etäisesti ja se tapa miten sen ajan poliitikot, senaattorit ja vastaavat, käyttäytyivät ja miten he kusivat sitä tavan kansalaista silmään on kaikille päivänselvä asia. Kansalla ei ollut valtaa, ei sitten pätkääkään. Ateenasta tiedetään että sielä oli demokratia, mutta miten se toimi käytännössä on varsin harvinaista knoppitietoa. Valistuksen ajan puheet vapaudesta ja demokraattisesta, ihmisoikeuksia kunnioittavasta maailmasta, on myyty kansalle varsin vahvasti ja siihen uskotaan edelleenkin… täysin riippumatta siitä ihan pikkiriikkisestä ongelmasta, että se Roomasta kopioitu tasavalta ja Englannista kopioitu puoluejärjestelmä pyyhkivät perseensä koko liberaalin demokratian idealla. Ja halusi tai ei, emme elä missään liberaalissa demokratiassa vaan siinä tasavallassa, missä niillä ”kansanedustajilla” on valta kansa ylitse. Täysin riippumatta siitä, uskooko siihen vallan sijaintiin vai ei.

Nimittäin moni toiseen ja lähestulkoon kaikki kolmanteen ryhmään kuuluvista tietävät, että se todellinen valta on vielä paaaaaljon korkeammalla tasolla kuin näillä meidän ”kansanedustajilla”. Kyllä, nämä meidän puhuvat päät noudattavat lukemattomien eri valtakeskittymien käskyjä ja niistä yksikään ei ole se heidän alapuolellaan oleva kansa. Tähän niin toinen kuin kolmas ryhmä haluaisi muutoksen, mutta näiden ryhmien yhteenlaskettu kannatus ei ole lähellekkään ensimmäistä ryhmää. Jolloin kysymys kuuluukin: jos kerran uskoo siihen demokratiaan, eli kansan enemmistö päättää asioiden suunnan, milläs oikeudella sinä olet nykyistä mallia muuttamaan? Kansa on tyytyväinen tilaansa, jonka osoittaa sen vankkumaton kannatus koneistolle: äänestäminen. Älä kuitenkaan lukenutta anarkistia usko tahi kuuntele, vaan ota itse asiasta selvää. Saatat yllättyä kuinka vahva se länsimaisen demokratian illuusio oikein onkaan… Omaan oikeustajuuni tämä meidän ”demokraattinen oikeusvaltiomme” ei vaan istu sitten pätkääkään. Veikkaisin, että jos sinä, hyvä lukija, jaksoit tänne saakka tätä tekstiä lukea, voi hyvin olla että sinunkaan oikeustajuun ei ihan istu tämä nykyinen härdelli? Pitäisikö se muuttaa, miten ja mitä tilalle onkin sitten aivan toinen asia…

Sanan- ja mielipiteenvapaudesta

Sensuurista

Sensuuri voidaan karkeasti jakaa itsesensuuriin ja ulkopuoliseen sensuuriin, samoin kuin sen suhteen koskettaako sensuuri sisään vai ulospäin kulkevaa sanomaa. Tarkoitus on kuitenkin lähes poikkeuksetta sama: suojelu. Ketä suojellaan ja miltä onkin sitten se juttu mikä vaihtelee melkoisesti. Yleensä sensuurista puhuttaessa tarkoitetaan valtion tai jonkin vastaavan auktoriteetin (esimerkiksi kirkko) harjoittamaa toimintaa, jonka tarkoitus on suojella suurempaa kansanosaa tämän auktoriteetin näkemältä haitalliselta asialta. Aatteen puhtaus saattaa nimittäin vaatia sen, ettei ikäviä faktoja päästetä mukaan sotkemaan hyvää tarinaa. Itsenäinen ajattelu, se semmoinen mielipiteenvapaus kun on nähty jo pitkän aikaan syynä nuorison pilalle menemiseen ja kunhan vaan ihmiset saisivat juuri sitä oikeaa ja hyvää tietoa niin yhteiskuntarauha olisi taattu. Ajatus ei sinällään ole väärä, koska lähestulkoon ainoa tapa säilyttää se yhteiskuntarauha on rajoittaa mielipiteitä koska ihmiset voivat muutoin saada päähänsä jos jonninmoisia ajatuksia ja vieläpä kehdata levittää niitä toisille ja se ei muuten sitten käy lainkaan päinsä!

William Albigin kirjassa ”Modern Public Opinnion” esitetään sensuurista pyramidi, joka osoittaa hienosti kuinka vähän todellisuudessa se kaikista näkyvin osa, viranomaiset, sensuroikaan ihmisiä. Jo kauan ennen kuin se poliisi tulee sakottamaan puheista, valtaosa ihmisistä on tukkinut oman turpansa syystä tai toisesta. Ehkä tämä osoittaa jonkin asteista itsesuojeluvaistoa kun on itse vain hiljaa, mutta samalla siinä tulee sanottua hyvästit sille tärkeimmälle vapaudelleen - sananvapaudelle. Vapaassa yhteiskunnassa kaikista asioista voitaisiin keskustella sivistyneesti, mutta eri tahoilla on kautta aikojen ollut aina aivan loistavia selityksiä sille, miksi jokin tietty mielipide tulee estää vaikka väkisin. Pohditaan niitä syitä kuitenkin hieman myöhemmin ja tsiikataan se Albigin pyramidi ensin läpi. Kuusiportainen pyramidi osoittaa sensuurin eri tasot jenkkien suunnalta, joten kulttuurikohtaiset erot saattavat hieman vaikuttaa siihen järjestykseen. Sanoisin että Suomeen peilattuna ollaan hyvin lähelle samalla mallilla - olemmehan kuitenkin amerikkalaistunein maa ehkäpä koko maailmassa?

Alimmalla tasolla ja täten suurimman pohjan omaa oman mielen sensuuri, ns. Freudilainen sensuuri, joka kuvaa niitä osia joista emme edes ole välttämättä tietoisia - uskomukset ja arvot. Heti sen päällä on kulttuurin tuoma sensuuri, joka kertoo mistä asioista on soveliasta julkisesti puhua tai edes ajatella. Tämän päällä on oman ryhmämme, mihin ikinä kuulummekaan ja alakulttuurin tuomat rajoitteet, koska emmehän voi kuulua ryhmään jonka kanssa olemme vahvasti eri mieltä asioista? Yleinen mielipideilmasto on sitten näiden ryhmien yläpuolella kaikkine aatteineen ja ideologioineen. Se kuuluisa yleinen mielipide asustelee siis sielä sensuurin puolessa välissä pitäen siitä yhteiskuntarauhasta (tai sen puutteesta) tiukasti kiinni. Yleisen mielipiteen päällä onkin sitten sensuroimassa ne yleisen mielipiteen luojat, eli media sen kaikilla osa-alueilla. Media niin rajoittaa kuin sitä rajoitetaan useasta eri suunnasta ja näissä rajoitteissa tuppaa varsin harvoin olemaan se ”yhteinen hyvä” syynä vaikka niin yleensä väitetäänkin. Median rajoitteissa kun puhuu varsin puhtaasti raha eli valta. Pyramidin huipulla loistaa tosiaan sitten se viranomaistaho lakeineen ja säännöksineen. Jos se oma näkemyksesi on päässyt kaikista alemman tason sensuuriseuloista lävitse, valtio on sitten se viimeinen päättävä taho sallitaanko se näkemys vai ei.


Sensuurista päästiin ohi, mutta vielä ollaan kaukana sanoman julkitulemisesta saatikka vaikuttamisesta

Media ja sen omistajat ovat näin modernina aikana (eli vuosikymmeniä Albigin kirjan jälkeen) luoneet tavallaan yhden uuden pehmoisen sensuurin tason edellä mainittuun pyramidiin - kapitalistisen sananvapauden. Se kenellä on rahaa on oikeimmassa ja saa asiansa sanottua julki. Ne ikävätkin mielipiteet kun voidaan sallia sanottavan julki, koska se kenelle sanomaa päästetään kuulumaan voidaan rajoittaa niin vahvasti. Teknologiajätit ovat sanelleet sosiaalisen median aikakautena varsin vahvasti sen kuka saa sanoa ja kenelle se kerrotaan. Ennen hakukoneilla saattoi löytää lähes mitä tahansa, mutta paranneltujen algoritmien ansiosta suuri osa ikävistä näkemyksistä, vaikka laillisia olisivatkin, pystytään piilottamaan niin tehokkaasti että tavan kansa ei koskaan altistu radikaaleille näkemyksille vaan tuudittuvat siihen median luomaan illuusioon maailmastamme. Tiedäthän, se illuusio missä valtio pitää sinusta huolta ja vain äänestämällä voit vaikuttaa… Suoraan neoliberaalien oppikirjasta, missä kilpailu on se suurin hyve.

Elämme siis aikakautta, missä kenellä tahansa on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin ja sanomansa aina vaikkapa kirjaksi saakka, mutta hyvin pieni joukko ihmisiä määrää mitkä asiat sallitaan julkiseen levitykseen koko kansalle. Teoriassa kansalla olisi kuitenkin mahdollisuus ohittaa tämä kapitalistinen sananvapaus, mutta käytännössä ihmisten keskinäiset näkemyserot ja kilpailu varmistavat sen, että kaikki valtavirtaa vastaan seilaavat näkemykset jäävät marginaaliin. Ihmisillä kun on usein se oma etu niin vahvasti mielessä, että se yhteinen etu jää aina kakkoseksi. Etenkin vaihtoehtoisissa piireissä tämä paljon puhuttu ”yhteistyö” kun merkitsee sitä, että kaverin tekemää materiaalia ei jaeta jos siinä tekijä tai sanoma ei ole 100% oikein, siinä kun samaan hengenvetoon todetaan että kaikkien olisi ihan pakko jakaa sitä omaa materiaalia koska se on puhdasta kultaa siitäkin huolimatta, ettei olisi sen kanssa samaa mieltä. Tämä johtaa helposti leiriytymisiin niiden ”suurten johtajien” taakse ja kun suurilla johtajilla on omat lehmät ojassa yhteisen edun sijaan niin yhteistyölle voidaan heittää hyvästit.

Sen lisäksi että sanomaa ei siis useinkaan saada laajaan jakoon, sen sanoman vaikuttavuus tai uskottavuus, miksi sitä haluaakaan kutsua, ei ole mikään itsestäänselvyys. Valtavirrassa osataan kyllä tämä puoli ja asian tärkeydestä riippuen kaivetaan aina psykologisista tempuista lähtien omalle oikealle tarinalle uskottavuutta. Hyvänä esimerkkinä tästä on traumapsykologian käänteinen käyttö zombieviruksen myynnissä kansalle - kaikki kikat käytettiin luomaan ihmisille syviä traumoja että he juoksevat kiltisti piikille ja lynkkaavat toisinajattelijat. Jos nimittäin haluaa ”reilusti” vaikuttaa muihin ihmisiin, yksi harvoista tavoista joita moderni neurobiologia tunnistaa on saada ihminen haluamaan oppimaan jotain uutta. Halu oppia tulee kuitenkin lähes poikkeuksetta sisältä, jolloin ainoa tapa vaikuttaa on vaan tuoda esiin materiaalia joka saattaa saada ihmisen kiinnostumaan ja kurkkaamaan sinne verhon taakse. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin jo kauan sitten päättänyt kuinka tietyt asiat ovat ja sillä selvä. Mikään määrä suostuttelua, loogisia argumentteja tai todisteita ei saa ihmistä kääntämään selkäänsä omille (perus)uskomuksilleen jos pienintäkään halua oppia uutta ei ole olemassa. Itsepetoksen määrä onkin monella huipussaan, koska enhän nyt minä ole semmoinen jäärä joka ei suostu oppimaan uutta - sinun esittämäsi argumentit ovat vaan niin persiistä etteivät ne voi millään pitää paikkansa! Taidan kuitenkin varoiksi estää sinut, suojellakseni omaa näkemystäni poikkeavilta mielipiteiltä…


Paitsi että tulisiko vaikuttaa?

Tiedon voi laittaa esille, mutta et voi pakottaa ketään sitä tutkimaan, et ymmärtämään etkä etenkään laittamaan palikan paikalleen ja käyttämään sitä hyväkseen elämässään. Jokaisen itsensä on oltava valmis tutkimaan ja pohtimaan uusia asioita ja näkökulmia jos haluaa siis ketään pakottamatta saada näkemään maailma toiseltakin kantilta. Mutta toisaalta, kuuluuko sinun vaikuttaa muiden asioihin? Jos toinen on tyytyväinen omaan näkemykseensä, oli se kuinka epälooginen ja kaukana todellisuudesta tahansa, kuuluuko siihen mennä puuttumaan? Yksi koulukunta tähän on se, että jos sen tarinan voi tuhota totuudella, sen tulee tuhota totuudella. Mutta emmehän me tiedä mikä on totuus? Joskus kaksi vastakkaistakin näkemystä voivat olla molemmat totta, mutta useammin yksi näkemys on paikkansapitävämpi kuin toinen, jolloin ainoa tapa selvittää asia olisi käyttää sitä sananvapautta ja keskustella asiasta. Keskustelemalla emme tietenkään voi löytää totuutta jos lähtökohtana on pelkkiä valheita, mutta voimme verrata eri näkökulmia ja onnistua sopimaan näkemyseroista keskenämme. Ihmiset kun voivat jopa sopia olevansa asioista eri mieltä ja siltikin jatkaa yhdessä oloaan… tai niin ainakin on väitetty.

Oma joukkonsa muihin vaikuttajista ovat ne, jotka haluavat valtaan muiden yli. Usein nämä tahot kokevat oman maailmankuvansa olevan niin oikeamielinen, että heillä on oikeus, ehkäpä jopa velvollisuus tunkea se oma näkemyksensä muiden kurkusta alas. Valtaan halajavat tietävät olevansa niin oikeassa, että he sensuroivat poikkeavat mielipiteet etenkin silloin, kun ne haittaavat suoraan heidän mahdollisuuksiaan päästä valtaan. Siksi esimerkiksi pienpuolueilla on blokkisormi nyt herkässä, koska jokainen heidän materiaaliansa näkevä nähdään potentiaalisena kannattajana ja jokainen säröääni siihen on vihollinen tai vähintäänkin kilpailija. Siksi mikään ”yhdistyminen” on käytännössä täysin mahdotonta kun mukana on niin mainetta ja mammonaa harvoille josta kilpaillaan sitten vähintäänkin keskenään. Usein ne jotka haluavat valtaan ovat niitä viimeisiä ihmisiä joita sinne valtaan saisi päästää. Ja kas kummaa, juuri niitä tyyppejä valitaan palttiarallaa 200 joka ikisissä eduskuntavaaleissa valtaan kansan ylitse ja sitten ollaan niin kovin yllättyneitä, että se kansa pääsee unohtumaan joka ikinen kerta. Muiden manipulointi nähdään usein oikeutettuna kun se oma näkemys on niin helevetin paljon parempi kuin muiden. Vapaassa maassa kaikki tieto annettaisiin kaiken kansan nähtäville, asioista keskusteltaisiin avoimesta ja jokainen saisi tehdä itse omat päätöksensä perustuen kaikkeen siihen tietoon. Ongelma on vaan se, että valtaosa ei halua vapautta vaan tarrautuu ensimmäiseen messiaaseen joka kertoo pelastavansa kaikki, kunhan vaan saa ensin sinun valtasi…

Karu todellisuus on se, että jos haluaisi muuttaa maailman suunnan, pitäisi yleiseen mielipiteeseen kyetä vaikuttamaan merkittävästi. Se vaatisi resursseja, organisointia ja selvän suunnitelman. Mutta kenellä on oikeasti oikeutus moiseen asemaan? Nykyään se on kuulemma niillä, joilla on siihen varaa… Tai sitten voit elää omaa elämääsi vapaasti ja antaa muidenkin elää kukin tavallaan. Toki silloin, kun muut eivät tee samoin, eli anna sinun elää omaa elämääsi, on pohdittava pitäisikö sille tehdä jotain. Jos pitää, sitten vasta pohtia mitä ja miten sille voisi jotain tehdä. Omaa asennettaan asioihin on paljon helpompi muuttaa kuin edes yhden muun näkemystä, saatikka niin suuren joukon näkemystä että sillä olisi merkittävä vaikutus yhteiskuntaan. Suurin osa yhteiskunnan rajoitteista on kuitenkin ihmisellä omien korvien välissä - se Freudilainen sensuuri joka estää näkemästä niitä lukemattomia muitakin vaihtoehtoja ratkaista edessä olevat ongelmat. Yksi varma tapa havaita se, että se oma pieni sensuuripiru on vastustamassa näkemääsi ja kuulemaasi on se, että sinua alkaa vituttamaan näkemyksestäsi poikkeava asia. Siinä kohden aivot laitetaan narikkaan ja tunteet käyvät sulkemassa kaikki avoimet ovet uuden oppimisesta. Niin käy ihan kaikille, mutta siinä on se kohta jolloin voi yrittää tietoisesti muuttaa omaa näkemystään. Kun tunteet on saatu takaisin kuriin ja uusi tieto analysoitua, se ei tietenkään tarkoita että se uusi tieto olisi oikein ja vanha väärin, joten silloin täytyy laittaa ne omat harmaat aivosolut töihin ja alkaa pohtimaan tosissaan sitä asiaa - jos haluaa kehittyä ihmisenä.

… mieti, se ei ole laitonta, vielä. Ja käytä sitä sananvapauttasi, sekin ollaan viemässä etteivät ihmiset saisi päähänsä omia näkemyksiään asioista.