lauantai 21. toukokuuta 2022

VastaMediaPooli


Eli VMP

Kyllästyttääkö jatkuva valtamedian hallinnoima narratiivi maailman menosta? Olisiko vapaus, etenkin sanan- ja mielipiteenvapaus sekä rauha mielestäsi kannatettavia asioita? Tulisiko ihmisillä olla oikeus määrätä omasta elämästään ja ehkäpä kansoilla oikeus määrätä omista asioistaan? Jos nämä asiat resonoivat, suosittelen lukaisemaan loputkin tästä tekstistä. Jos taas totalitarismi sensuureineen ja ylikansallisine valtoineen on sinun juttusi, Yle ja muut vastaavat osaavat auttaa sinua. Helpoimmillaan sen tavan kansalaisen ei tarvitsisi kuin ”tykätä ja jakaa” sanomaa, jolloin valtamedia ja sitä kautta koko totalitaarinen järjestelmämme kaatuisi omaan mahdottomuuteensa. Miten? Yksinkertaistettuna, mediaviruksella, mutta ei ihan millä tahansa semmoisella vaan valtavan hajautetun organisaation suorittamana ja vapautta arvostavan kansan jakamana.

Sainko huomiosi? Hyvä, aloitetaan. Valtamedian yleinen narratiivi ja siihen vahvasti liittyvä mediapooli osoittavat, kuinka organisoitunut media kykenee kyllästämään koko mediakentän ja sitä kautta sanelemaan kansan yleisen mielipiteen mistä tahansa asiasta. Ei kaikkien mielipidettä, miksi juuri sinä olet tällä hetkellä lukemassa tätä tekstiä, eikö totta? Olet varmasti huomannut, että et liioin ole yksin näkemyksessäsi vaan useita muitakin tuntemiasi ihmisiä ajattelee hieman samalla tavalla ja koska arvostat vapautta, jokainen saa nähdä asian sillä omalla tavallaan - ei se ole sinulta pois. Entä jos olisi mahdollista nostaa se ”toisinajattelijoiden” näkemys sinne kansan yleiseen tietoisuuteen ja kahvipöytäkeskusteluihin? Minkälainen maailma olisikaan, jos ihmiset keskustelisivat asioista laajemmin, kuin se valtamedian sallima Overtonin ikkuna suvaitsee? Saattaa kuulostaa mahdottomalta, mutta itse asiassa se ei vaadi kovinkaan paljoa yhdeltä… mutta sen pienen siivun aikaa ja vaivaa suurelta joukolta. Mutta se suuri joukko meitä jo onkin - mutta vaan pahasti hajautuneena.

Hajautuminen on samalla myös se vahvuus, mitä vastaan totalitaarinen järjestelmä joutuu paljastamaan kyntensä ihan kaikille pyrkiessään pitämään sen väärän sanoman kurissa. Media jankkaa harva se päivä ”informaatiovaikuttamisesta”, jota he itsekin tekevät 24/7. Jos leikitään sitä vapaata ja demokraattista yhteiskuntaa, jokaisella on oikeus tulla kuulluksi. Kapitalistisessa sananvapaudessa se sanoma vaan menee niin, että se kenellä on eniten rahaa on oikeimmassa, koska sillä rahalla voi ostaa mediat (ja poliitikot). Rahalla voi ostaa muutaman päätoimittajan ja poliitikon hiljaiseksi, mutta tuhansia tavan kansalaisia ja heidän vaikutusvaltaansa ei ihan pikkurahalla osteta hiljaiseksi. Mustamaalaus onkin heidän ainoa aseensa ja mennessään pahasti överiksi (kuten se alkaa olemaan), siinä alkaa jo hitaampikin havahtumaan. Eli mitä jos se ”väärää” mieltä oleva sakki organisoituisi ja perustaisi oman ”vastamediapoolin”?


Hajautettu organisaatio

Sosiaalinen media luotiin myymään kansalle haluttuja asioita, joten valjastetaan se siihen käyttöön mutta päätetään itse mitä myydään. Vaikuttajat ovat tässä se suurin vaikuttava ryhmä, mikä tietysti on samalla se suurin kompastuskivi - vaikuttajat kilpailevat keskenään yleisöstä (myönsivät sitä itse tai eivät). Yhteistyöllä he voisivat kuitenkin kasvattaa omaa kannatustaan entisestään, samalla kun pystyisivät hyvinkin pienellä vaivalla tuomaan paljon hyvää yhteiskuntaamme. Mediapooli lähestyi pandemian alussa vaikuttajia ja painosti heitä ”tekemään oikein”, mutta vastamediapooli ei painosta ketään tekemään yhtään mitään vaan kaikki toimivat vapaaehtoisesti. Yhteinen etu on kuitenkin samalla myös sen yksilön etu, koska eri alustojen algoritmit tarttuvat ”trendaaviin” asioihin jolloin yhden aiheen ympärille nouseva hyvä pössis kasvattaa myös jokaisen yksilön omaa seuraajakuntaa. Win-win ihan kaikille, jos siis arvostaa niitä arvoja kuten vaikkapa rauha ja vapaus.

Kuvitellaan siis vastamediapoolin aloittavan kampanjan jonkin asian puolesta tai jotain asiaa vastaan. Valitaan siis sopivat häshtägit ja avainsanat sekä ne lähtökulmat joilla asiaan pureudutaan. Jokainen vaikuttaja tekee sitten tiettynä ajanjaksona OMAN avautumisensa asiasta, sisällyttäen ison osan niistä valituista sanoista ja kulmista, sekoittaen mukaan sen oman persoonansa, tietenkin. Sovittuna aikana sitten kaikki vaikuttajat pläjäyttävät sen materiaalin eetteriin, jolloin ne algoritmit huomaavat niiden avainsanojen ja häsäreiden alkavan trendaamaan, jolloin ne saavat vielä enemmän nostetta. Vaikuttajat voivat sitten jakaa muiden mukanaolevien näkemyksiä myös omilla kanavillaan, minkä lisäksi he voivat sopia keskenään tekevänsä yhdessä asiasta jonkin esityksen! Yhteinen aihe joka kentällä nousee pakon sanelemana myös valtamedian huomioon. Ja kun se lähtöasetelma ja ne kulmat millä sitä asiaa argumentoidaan ovat valmiiksi ajateltuna, voidaan jopa reaktiivisen toiminnan sijasta itse nostaa ne asiat pöydälle.

Vaikuttajilla on siis vastuu nostaa se valittu asia esiin, mutta se ei tietenkään estä puhumasta niistä itselle tärkeistä asioista kaikessa muussa toiminnassa. Muutama postaus sovittuna ajanjaksona jokaiselta vaikuttajalta ei luulisi olevan liikaa pyydetty, etenkin kun se materiaali on itse tuotettua! Tietysti valmista matskuakin saa jakaa, etenkin jos ei itse ehdi tai halua jostain syystä ottaa asiaan niin kantaa. Mutta idea on että kaikki jakavat sovittuna aikana sovittua asiaa. Tosin vaikuttajat itse eivät ole se taho, joka sen mediaviruksen sitten pamauttaa kansan eteen vaan se tehtävä menee niille kaikille tuhansille ihmisille, jotka seuraavat näitä vaikuttajia. Heidän tehtävänsä on olla se valtamedia, joka saavuttaa sen naapurin mummonkin tärkeillä asioilla ja niillä katsomiskulmilla, joita valtamedia ei suostu ottamaan huomioon. Helppoa kuin heinänteko, eikö? Tämähän on jo melkein finaalissa! Ehkä ei nyt ihan vielä, mutta idea toivottavasti jo aukeni?


Muutama mutka matkassa ja vuori edessä

Ensiksi nyt ei tietenkään puutu kuin ne kymmenet tai mieluummin sadat vaikuttajat, joille ne yhteiset arvot ovat niin tärkeitä että ovat valmiita niiden puolesta hieman taistelemaan ja laittamaan sen oman maineen peliin. Vaikuttajien kannattajat tulevat automaattisesti vaikuttajien mukana, mutta vaikuttajiin vaikuttaminen ei olekaan mikään pikkujuttu. Heihin siis pitäisi saada yhteys ja saada heidät saada levittämään ajatusta yhteisestä organisaatiosta, jossa he eivät itse olekaan se kunkku joka päättää aiheen mistä puhutaan vaan se päätös olisi heidän ehdotettavissa mutta ei yksilöllisesti päätettävissä. Kyllä, jokainen saa edelleen puhua omilla kanavillaan mitä ja miten haluaa, mutta ne yhteiset VMP-aiheet olisivat kehystetty valmiiksi. Mistäs siis löydät tahon, johon lukemattomat vaikuttajat luottaisivat sen verran, ettei joka ikistä aihetta ja kulmaa seuraisi tusina uutta organisaatiota jotka tietävät vielä paremmin miten tehdä? Mediapooli toimii juuri siksi, että se kertoo ne muutamat aiheet ja niiden kulmat, joihin ei media itse saa juurikaan omaa sanaa sanottavaksi vaan se tulee hallinnolta. Yhtenäisyys tuo voimaa mutta samalla rajoittaa vapautta. Ovatko vaikuttajat valmiita antamaan palan vapautta yhteisille asioille? En tiedä.

Ne yhteiset asiat tuleekin rajata heti alkuun niin, ettei niistä yksikään palvele ketään yksilöä tai pientä ryhmää suoraan ja muiden kustannuksella. Tästä hyvä esimerkki on poliittiset puolueet, myöskin ne pikkupuolueet - he kilpailevat keskenään rajatusta määrästä kannattajia. Jokainen puolue voisi siis vapaasti rummuttaa niitä sovittuja asioita, mutta he eivät voisi itse niihin vaikuttaa eikä julistaa sitä omaksi asiakseen. Tämän rajauksen lisäksi ne yhteiset asiat pitäisivät olla todella syvällisesti tutkittuna ja analysoituna, jolloin voitaisiin muodostaa niitä loogisia argumentteja, joiden kumoamiseen valtamedian toimesta jouduttaisiin jälleen turvautumaan säälittäviin ad-hominem iskuihin. Jokainen aihe siis vaatisi oman ”asiantuntijaryhmän” joka tuntisi niin aiheen kuin sen ajamiseen käytettävät virallisen tarinan argumentit. Alkuun olisi ehkä syytä aloittaa jostain pienestä asiasta, jolla voitaisiin testata organisaation toiminta ja mahdolliset haasteet.

Voisiko moinen organisaatio sitten loppuviimein toimia, vai kaatuisiko se johonkin lukemattomista kompastuskivistään? Vaikuttajien kanssa ongelmaksi saattaa helposti nousta egot ja kun kaksi suurta ja mahtavaa molemmat tietävät tekevän oikein ja toinen väärin, koko homma kosahtaisi keskinäiseen riitelyyn. Tämä tietysti on juuri se, mihin koneisto luottaa - mikään virallisesta tarinasta poikkeava narratiivi ei voi koskaan menestyä, koska väärin vastustaminen on pahin synti ja moisen syntisen kanssa ei voida missään nimessä tehdä yhteistyötä. Ei edes silloin, vaikka molemmat näkemykset ovat sitä ”yhteistä vihollista” vastaan. Meidän tulisi ensin ymmärtää kilpailijan ja vihollisen ero, minkä jälkeen olisi tietysti suotavaa että kilpailijatkin ymmärtäisivät erimielisyytensä puhumalla ratkaista… Lähteekö tämä idea millään tavalla lentoon, sitä en tiedä, mutta vuosien median tutkimuksen tulos on se, että tämä keino kykenee puremaan sitä vallan vahtikoiraa. Ja juuri siksi EU ja muut vastaavat tahot haluavat estää ja kieltää kaikki heidän tarinaansa vastustavat tahot, organisaatioista puhumattakaan. Laitetaan siis siemen itämään ja katsotaan lähteekö #vastamediapooli eli #VMP liikkeelle, vai kuihtuuko se ennen aikojaan kuten kaikki valtaa vastustavat organisaatiot tähänkin saakka.

keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Vapaus vai tasa-arvo


Toistensa vastakohdat?

Sekä vapaus että tasa-arvo ovat abstrakteja käsityksiä jotka jokainen määrittelee omalla tavallaan. Kumpaistakin pidetään ainakin suurissa puheissa tärkeinä arvoina, mutta usein ne ovat vastakkaisia asioita kun niitä ryhdytään käytännössä ajamaan. Kollektivismi on tästä hyvä esimerkki, missä kaikki ovat hyvin samanlaisia mutta kukaan ei ole yksilönä vapaa kun asia viedään äärimmilleen. Toisaalta taas kun kaikki ovat täysin vapaita, he ovat samalla myös tasa-arvoisia keskenään. Kollektivistit ja konformistit usein tuntuvat nauttivan vapaudesta olla ajattelematta itse asioista, jolloin he ovat saavuttaneet niin tasa-arvon kuin vapauden? Yhteiskunnassa vapaa yksilö on kuin se naula joka pistää ulos rivistä - tasa-arvon kannattajat haluavat lyödä sen takaisin riviin siinä kun vapauden kannattaja vääntäisi sen irti ja päästäisi vapaaksi lopuistakin rajoitteista. Kumman itse tekisit? Löisit takaisin pois näkyvistä vai vapauttaisit?

Molemmat vapaus ja tasa-arvo löytyvät myös sieltä ihmisoikeusjulistuksista ja sitä kautta myös aina perustuslaissamme saakka. Suomessa ja valtaosassa lännessä nämä oikeudet ovat keskenään yhdenvertaisia, mutta jenkeissä on päädytty siihen, että oikeudet ja vapaudet eivät ole keskenään tasa-arvoisia vaan ne ovat tärkeysjärjestyksessä. Elämä, vapaus ja onnellisuuden tavoittelu tulevat tuossa järjestyksessä monien arvoissa, mutta perustuslaissa vapaus tulee ensimmäisenä. Niin tärkeänä sitä vapautta, etenkin sananvapautta (first amendment), vain harva kuitenkaan pitää, mutta se saattaa juontua siitä että mitä sillä sananvapaudella tekee jos ei ole mitään omaa sanottavaa? Aivan samoin kuin sillä yksityisyydelläkään mitään tee kun ei ole salaamassa asioita, vai kuinka se meni?

Ihmisten julistetaan syntyvän vapaina ja tasa-arvoisina, mutta käytännössä näistä kumpikaan ei pidä paikkaansa kuin tietyiltä osin. Emme synny varsinaiseen orjuuteen ja olemme lain silmissä tasa-arvoisia keskenään, paitsi jos vanhempamme kuuluvat oikeisiin herrakerhoihin niin siinä kohtaa ollaan jo noustu rahvaan yläpuolelle. Ja kun syntymässä lyödään se rekisterinumero tietokantaan niin menetämme osan vapauksistamme valtiolle, mutta saamme vaihdossa tiettyjä etuja, ainakin paperilla. Vapaus onkin usein asia, josta joutuu taistelemaan tai sitten sen joutuu ostamaan. Tasa-arvo taas tungetaan kurkusta alas yhteiskunnan suunnalta kun kuvitellaan, että ihmiset voisivat olla tasa-arvoisia keskenään ollessaan silti täysin erilaisia yksilöitä.


Politiikassa

Demokratiaa pidetään tasa-arvoisena järjestelmänä, koska jokaisella kansalaisella on yhtä monta ääntä: yksi. Demokratiaa pidetään myös vapautta tuovana järjestelmänä juuri samasta syystä, koska kaikki ovat vapaita ajamaan omia asioitaan ja äänestämään niistä vapaasti. Kyllä, liberaalin demokratian arvoihin nämä asiat kuuluvat, mutta siinä on vaan yksi pieni mutta matkassa - emme elä liberaalissa demokratiassa vaan sen irvikuvassa ”demokraattisessa tasavallassa”. Oli huvittavaa lukea sosiaalisesta mediasta kun jengi oli pöyristynyt kuultuaan Ylen jostain keskusteluohjelmasta että kansa ei ole vallassa vaan edustajalaitos on se vallanpitäjä maassamme. Silloinhan valta on harvojen käsissä, oligarkia, eikä tasa-arvoisesti kaikkien käsissä kuten demokratian idea osoittaa tai nimi ”tasavalta” vihjaa.

Monarkiassa asia oli kaikille päivänselvä - johtajat olivat vapaita, loput kansasta keskenään tasa-arvoisia… tai arvottomia, mutta yhtenevästi. Vapaus kun tuppaa tuomaan suuria etuja niille harvoille yksilöille jotka ovat vapaita, siinä kun tasa-arvo antaa kaikille niitä almuja yhtenevästi. Suomalainen maksaa satasen siitä että naapuri ei saa viittä kymppiä, eli olemme hyvin tasa-arvoon pyrkivä kansa joka suorastaan vihaa vapautta, jos se ei satu osumaan omalle kohdalle. Olemme valmiita rajoittamaan yksilönvapautta, oikeutta päättää omista asioistaan ja elämästään, jos siinä mahdollisesti se yksilö pärjäisi massoja paremmin - kaikkien on oltava yhtäläisesti kusessa. Jos et sinä jotain saa, ei sitä saa muutkaan saada?

Ihmisten hallinnan kannalta vapaus on tietenkin huono juttu siinä kun tasa-arvoinen kansa on helppo helposti paimennettavissa. Ihmisten vertaaminen eläimiin on tietenkin huono juttu (koska se halventaa eläimiä), mutta jos puhutaan vallan vahtikoirista niin vertaus sallittakoon - kuinka monta vahtikoiraa tarvitaan pitämään lammaslauma halutussa suunnassa, verrattuna siihen montako koiraa tarvitaan pitämään yhtä suuri kasa kissoja halutussa suunnassa? Koko poliittinen järjestelmämme perustuu ajatukseen eri laumojen ohjailusta, koska kansa on harvoin täysin yhtenäinen. Usein se kansa halutaan jopa tietoisesti jakaa pienempiin ryhmiin, ettei sitten satu joku paimen keksimään kuinka voisi uhata koko järjestelmää omalla laumallaan. Mutta voisiko se kissalauma sitten oikeasti uhata järjestelmää? Vapaus kun voi olla tarttuva ”tauti” jota vallanpitäjät pelkäävät. Yksikin mediavirus voisi pilata koko homman vapauttamalla sen lammaslauman vahtikoiristaan edes hetkeksi…


Voisimmeko olla vapaita ja tasa-arvoisia?

Jos kaikki olisivat vapaita, kaikki olisivat samassa myös tasa-arvoisia niissä rajoissa, joihin ihminen syntyy luonnollisesti. Niin henkisten kuin fyysisten ominaisuuksiemme erot kun johtavat automaattisesti suuriin epätasa-arvoisiin asioihin. Tätä koitetaan nykypäivänä korjata tasavertaistamalla lopputulos, eli antamalla enemmän heikommalle. Niin jalolta kuin asia kuulostaakin, sillä ei koskaan voida saavuttaa tasa-arvoa koska siinä tasauksessa ei voida millään ottaa kaikkea huomioon. Tasavertaisuuteen pyrkivät kuvittelevatkin usein itse kykenevänsä arvottamaan niin ylä- kuin alapuolellaan olevat ihmiset, koska kukaan ei ole vielä tasavertainen muihin nähden ennen kuin kaikki järjestellään uudelleen. Onkin huomattava, että tämä meidän pohjoismainen mallimme ei perustukaan tasavertaisuuteen, vaan siihen ajatukseen että kaikille on taattava jokin tietty elintaso josta jokainen voi sitten omine voimineen ponnistaa. Ei siis tasa-arvoa, vaan jokin yhteisesti päätetty minimitaso että elämä olisi siedettävää. Siitä eteenpäin jokainen on vapaa tavoittelemaan parempaa elämää miten lystää.

Kauniista periaatteesta huolimatta, tämä pohjoismainen mallimme ei ole onnistunut luomaan utopiaa maan päälle, vaikka olemmekin ”maailman onnellisin kansa”. Rima ei taida liioin olla järin korkealla? Ensinnäkin, se minimitaso on aivan liian alhainen, että siitä voisi se tavan kansalainen ponnistaa parempaan elämään materialistisessa yhteiskunnassa. Toisekseen, se minimitaso rahoitetaan ottamalla pois niiltä, jotka ovat juuri ja juuri sen minimin kyenneet ylittämään. Vaikka varakkaammat maksavatkin enemmän veroja, heidän paljosta ottaminen ei vaikuta heidän elämäänsä läheskään yhtä paljon kuin se vähästä nipistämimen. Mutta kuuluvatko ne muiden murheet edes itselle, koska vapaa ihminen on vastuussa itsestään, ei muista? Voimme olla joko vapaita tai tasa-arvoisia, koska vapaus luo automaattisesti eriarvoisuutta. Paitsi jos…

Entäpä jos pystyisimme jollain ihmeellä irtaantumaan kilpailusta ja materiaalisesta asioiden arvottamisesta? Tyytyväinen ja onnellinen ihminen ei tarvitse enempää kuin mitä hänellä on ja kun perustarpeet on tyydytetty, kaikki siitä ylimenevä ei lisää sitä tyytyväisyyttä. Ja kun ihminen saavuttaa mielenrauhan, hän on myöskin vapaa. Todellinen mittari vapaudesta onkin se, voiko vapaasti kieltäytyä mistä tahansa asiasta? Jos kaikki saavuttavat sen mielenrauhan tuoman vapauden, kaikki ovat tasavertaisia keskenään. Kun siis määrittää uudelleen mikä on oikeasti arvokasta, se tasa-arvokin olisi mahdollinen. Mutta se vaatisi paljon enemmän vapautta ja vapaus on pelottava asia. Vapaudessa ei usein ole sitä lauman antamaa turvaa eikä ainakaan sitä valtaa muiden yli. Yksikään vallanpitäjä ei aja vapautta kuin itselleen ja tasa-arvoa vain alamaisilleen keskenään. Sitäkö me oikeasti haluamme? Oligarkiaa ja orjuutta… vaiko vapautta joka toisi myös tasa-arvoa, joillain mittareilla.

tiistai 17. toukokuuta 2022

Demokratian dogmit


Dogmeja, dogmeja kaikkialla!

Dogmi, eli todistamatta päteväksi katsottu asia yhdistetään yleensä järjestäytyneisiin uskontoihin (dogma, eli kristinuskoon liittyvä opinkappale), mutta jos katsoo yhtään tarkemmin virallista tarinaamme, voi huomata kuinka dogmaattinen se oikein onkaan. Auktoriteetti on kertonut miten asiat ovat ja jumalauta niin silloin se niin on! Toisaalta, kenelläkään ei ole aikaa kyseenalaistaa kaikkea mahdollista tietoa mitä maa päällään kantaa, joten pakostakin uskomme tiettyihin asioihin joita emme ole itse tarkistaneet sen kummemmin. Järjestäytynyt yhteiskuntarakenne nojaakin vahvasti lukemattomiin eri dogmiin, joiden kyseenalaistajia pidetään vähintään hulluina. Otetaan esimerkiksi lättymaa - valtaosa pitää siitä puhuvia ja siihen uskovia enemmän tai vielä enemmän kilahtaneina puhuessaan jotain niinkin päivänselvää asiaa kuin maapalloa vastaan. Siinä kohden kannattaakin pohtia omalla kohdallaan, että johtuuko se ärtymys flättäreitä kohtaan siitä, että joku kehtaa kyseenalaistaa ja vieläpä äänekkäästi puhua niinkin selvää asiaa kohtaan. Sanonta ”totuutta ei tarvitse puolustaa, vain valhe kaipaa tukea” voisi antaa hieman vihjettä aiheeseen? Toki flättäreiden kanssa vääntämiseen on useita muitakin syitä jotka eivät liity dogmaattisuuteen, mutta aihe on juuri sopivan herkkä että sitä on syytä aina välillä pökkiä eri tavoin, niin puolin kuin toisin. Joskus se dogmi voi olla oikeassa, joskus taas hyvin pahasti pielessä.

Mutta ovatko dogmit sitten hyvä vai huono juttu? Kuinka paljon aikaa ja vaivaa säästyykään kaikkeen ”tärkeämpään”, kun ei lähde kyseenalaistamaan kaikkea mahdollista. Siinä jää monta jaksoa ”viihdettä” katsomatta kun lähtee haastamaan omia uskomuksiaan ja kukapa sitä tuskaa itselleen tieten tahtoen nyt haluaisikaan aiheuttaa? Mikään ei pilaa päivää sen pahemmin kuin somessa törmätä johonkin dogmaatikkoon, joka inttää inttämistään jostain itselle aivan päivänselvästä asiasta jopa lähes vastakkaisella tavalla! Kaikkihan sen tietää, että virallinen tarina on auktoriteettien vahvistamana totuus asioista ja jos ei olisi, kyllähän meille kerrottaisiin televisiossa jos jokin asia olisi toisin, eikös? Siksi suurin osa hylkää suoralta kädeltä kaikki ne, jotka millään tavalla poikkeavat siitä virallisesta tarinasta. Media vielä varmistaa asian sillä, että harva se päivä jokin luotettava media muistaa valistaa kansalle vääräoppisten pahuutta ja kuinka hyvä ihminen pelastuu noudattaessaan auktoriteetteja juuri oikealla tavalla.

Länsimaisissa kulttuureissa oli myös pitkään vankka uskomus siihen, että kristinuskon eettiset säännöt johtivat pelastukseen ja jokaisen tuli niitä noudattaa (tai palaa helvetin tulessa). Kuinka paljon vapauttavampaa kuin itse puntaroida asioita on antaa auktoriteetin määrittää hyvä ja paha! Toisaalta taas sen vahvempaa sekä rauhallisempaa (ja helpommin ohjailtavampaa) yhteiskuntaa saa hakea, jolla on yhteiset eettiset arvot lähes kaikkeen. Suuri osa vanhemmasta lainsäädännöstämme perustuu juuri näihin kristillisiin arvoihin ja kun ihmiset pitivät asiaa itsestäänselvyytenä, heidän oikeudentuntonsa mukaan elimmekin lähes täydellisessä ”oikeusvaltiossa”. Viimeistään EU ja sen mukana tulleet säännökset murensivat kuitenkin melkoista tahtia uskoa ja luottamusta lakien ja säännösten oikeudenmukaisuuteen, mikä taas sai ihmiset kapinoimaan ainakin pieniltä osin niitä auktoriteetteja kohtaan. Ei kuitenkaan niin paljoa, että asialle oltaisiin jotain tehty, mutta sen verran että esimerkiksi nuuskan haku ja myynti ei aiheuttanut sen kummempia omantunnon tuskia. Saatoit silti laskea itsesi hyväksi ihmiseksi vaikka et totellutkaan enää sitä auktoriteettia, koska määräys ei selvästikään ollut enää korkeampien voimien siunaama vaan jonkun pikkubyrokraatin pahantahtoisuutta.


Älä pilkkaa demokratiaa!

Kuten aikaisemmasta tuotannostani saattaa huomata, näkemykseni ”demokratiasta” ja etenkin tästä meidän ”länsimaisesta demokratiastamme” ei ole ihan virallisen tarinan mukainen. En ole kuitenkaan näkemyksissäni läheskään yksin, vaan hyvin samankaltaisia näkemyksiä on monella muullakin ja tavaamalla niitä ihan virallisia lähteitä politiikasta, voi päätyä hyvinkin päinvastaisiin näkemyksiin siitä virallisesta tarinasta. Mutta juuri siitä syystä koko ”demokratiaa” voidaan pitää hyvinkin dogmaattisena mallina, koska ainoastaan ne ylhäältä valitut auktoriteetit ovat kelvollisia tulkitsemaan niitä politiikan oppeja. Täytyy olla ”asiantuntija” että voi julistaa oikeita tulkintoja kaikelle kansalle, kuin pappi konsanaan. Samoihin tietoihin ja havaintoihin väärän näkemyksen omaavat ovat pahoja syntisiä, harhaoppisia, jotka täytyy lyödä maahan kaikin keinoin. Ei siis ihme, että EU pohtii jatkuvasti uusia keinoja rajoittaa ”disinformaatiota”, koska … niin, kumpikas sitä tarvitsikaan sitä sensuuria ja suojelua, totuus vai valheet?

”Vain äänestämällä voi vaikuttaa!” Siihen kiteytyy hyvin pitkälle koko ”demokratian” pyhin uskonkappale. Äänestäminen on yhtä kuin demokratia, älä pidä muita hallintomuotoja! Niin siis vaikka perustuslaki sanoo että ”tasavalta”, ei demokratia, joiden ero on siis siinä että tasavallassa ne edustajat omaavat vallan, ei kansa. Vaikka asian vääntäisi kuinka tahansa, rautalangasta tai väriliiduin, saa suuntaansa pelkkää halveksuntaa koska auktoriteetti on kertonut kuinka tätä pyhää uskomusta ei saa kyseenalaistaa. Piste. ”No joo, eihän tämä täydellinen ole mutta paras mahdollinen kuitennii!” Hieman anteeksipyytelevästäkin lähtökohdasta se pyhä uskomus on siltikin puolustamisen arvoinen kyseenalaistamatta asiaa juuri lainkaan. Elämä kun on niin paljon helpompaa, kun ei vaivaa päätään niin päivänselvillä asioilla kuten ”äänestäminen=demokratia” ja ”väärää mieltä olevat ovat pahoja ihmisiä”. Demokratian kyseenalaistamalla saa yleensä vaan ”tuo nyt on vaan höpöhöpöä” vastauksena ja asian annetaan olla, mutta meneppä kyseenalaistamaan siitä johdettuja uskomuksia niin johan helvetti repeää.

Omasta kokemuksesta uskallan väittää, että intersektionaalista feministi-vegaania vielä herkempi on aito persuksen kristuksen harras uskova. Usein naureskellaan kuinka herkkähipiäisiä ne ”vassarit” oikein ovat, mutta sanoppa yksikin halaistu sana pyhää messiasta kohtaan niin reaktio on lähes samaa tasoa kuin eräällä toisella ryhmällä jos heidän messiastaan vaikkapa sarjakuvan muotoon taiteilee. Toki reagoinnin voimakkuus on (onneksi) suuresti eroava, koska verbaalisen väkivallan päälle pamahtaa vain estot ja ehkäpä mennään kantelemaan kavereille (ja äitille) kuinka se yksi tyyppi sielä taas haukkuu meitä ja milläs me saatais se hiljaiseksi maalitettua kuin silakat konsanaan. Laidasta laitaan reaktio on siis täsmälleen sama kun joku kehtaa kyseenalaistaa ne dogmaattiset uskomukset ja pyhänä lehmänä pidetyt asiat. Hieman demokratiaa sivuten mainitaan myös se seikka, että koko tieteen idea on kyseenalaistaa kaikkea ja pyrkiä osoittamaan todistein jokin asia todeksi tai epätodeksi. Kun virallinen tarina kieltää ja estää tietyt näkemykset, aiheen dogmaattisuuden pitäisi saada ne hälytyskellot soimaan. Mutta eivät saa, koska virallinen tarina on kokonaisuutena yksi pyhä lehmä, jota vain hullut radikaalit salaliittoteoreetikot uhmaavat. Pahoja syntisiä ei sinun tule olla kuuleva saatikka uskova; Ylen, Alma median ja Sanoman nimeen, aamen.


Koko yhteiskunnan yhteinen ongelma

Suvaitsevaisuudesta puhuttiin vielä jokunen vuosi sitten runsaasti, mutta kun pandemia pamahti päälle niin pelkoreaktion aiheuttamana ne kauniit puheet (ja usein päinvastaiset teot) painuivat unholaan ja korvautuivat hyvin pitkälti totalitarismiksi oikeutetusti kutsuttavalla mallilla. Hyvän ihmisen merkkinä pidetty suvaitsevaisuus oli heti alkuaankin valikoitua halveksuntaa poikkeavaa kohtaan ja auktoriteettien ohjaamana vain tietynlaisia poikkeavuuksia tuli suvaita. Aivan siis samalla tavalla, kun ennenvanhaan pappi kertoi mikä oli hyvää ja mikä pahaa, tulkiten sitä pyhää tekstiä haluamallaan tavalla. Tietyt synnit tietyille ryhmille oli ihan jees, kunhan vaan muisti tuomita ne toiset pahat riittävän julkisesti ja suurella kiihkolla. Jos mentäisiin niinkin perustavaa laatua oleviin asioihin kuin ihmisoikeudet, jokaisen hyvän ihmisen tulisi suvaita ne poikkeavat mielipiteet ja niiden esilletuonti, siis sanan- ja mielipiteenvapaus. Mutta yhteenkään dogmaattiseen uskomusjärjestelmään nuo kaksi ihmisoikeutta eivät ole koskaan kuuluneet.

Toimiva yhteiskunta perustuisi tosin edelleenkin yhteisiin uskomuksiin ja arvoihin, mutta se suostuisi haastamaan minkä tahansa vallalla olevan näkemyksen ja puimaan sen läpi vaikka juurta jaksaen tarvittaessa. Vallanpitäjille moinen demokraattinen järjestelmä olisi kuitenkin kauhistus, koska silloin heiltä puuttuisi se tarinaa ohjaava papisto kokonaan. Papista tuli tiedemies ja saarnaajasta toimittelija, mutta mikään ei yhteiskunnassa ole juurikaan muuttunut demokraattisemmaksi sitten Ateenan aikojen. Toki silloinkaan ei kansa kokonaisuudessaan ollut vallassa, vaan tarkasti määritelty joukko eli tietty kansanosa. Koko tämä ”demokraattinen oikeusvaltio” paljastaa dogmaattisuutensa juuri siinä, kuinka se käsittelee järjestelmää haastavia tahoja. Sokrates arvosteli valtaa ja sai maistaa demokratian enemmistödiktatuuria. Tällä hetkellä kaikki järjestelmää itseään kyseenalaistavat nähdään lähinnä poikana joka huutaa sutta, koska kyllähän ne nyt kertoisivat jos meillä olisi perustavaa laatua olevia ongelmia yhteiskunnassa. Siis ne tahot, jotka suoraan hyötyvät ongelmasta kertoisivat että kuinka he hyötyvät siitä aiheuttamastaan ongelmasta, niinkö?

Ratkaisuksi ei itselläni ainakaan ole tarjota mitään sananvapautta kummempaa. Jos kansa organisoituisi, tai edes pienehkö osa siitä (2-10%, lähteestä riippuen), mikä tahansa muutos olisi mahdollinen. Mutta kukapa sitä demokratiaa niin kriittisenä asiana pitääkään, kun nykyinen mallikin pelaa ihan kohtuudella ja kunhan vaan jengi äänestäisi oikein niin asiat korjaantuisivat! Mitä meinaat, olisiko edes hitunen perää sillä väitteellä, että myös tuo ”oikein äänestämällä asiat korjaantuvat” voisi olla osa sitä samaa demokratian dogmia, jota jengi on hokenut vuosikausia kyseenalaistamatta? Tuskin, koska joku olisi kertonut! Voitaisiinko nämä yhteiskunnan ongelmat sitten ratkaista rauhanomaisesti ilman suurta vallankumousta kuten Ranskassa kävi? Nähdäkseni kyllä, etenkin kun Ranskan vallankumouksen kaltainen vallanvaihto on nykyään hyvin epätodennäköinen - aatelisto vaihdettiin jo kertaalleen rahan valtaan, missään ei ole enää niin suurta resurssien tuomaa valtaa joka sen porvariston kaataisi… paitsi on, kansa - organisoitunut kansa. Kansa voisi ottaa vallan niin rauhanomaisesti kuin väkivaltaisesti, minkä vuoksi kansan hajottamiseen käytetään niin suuria määriä resursseja jatkuvasti.

maanantai 16. toukokuuta 2022

Mitä vai miten - parempaa keskustelukulttuuria etsimässä


Mistä edes ollaan keskustelemassa?

Riitely on helppoa, koska siinä voidaan voidaan unohtaa koko alkuasetelma ihan kokonaan ja hyppiä asiasta seitsemänteen ja jatkaa vihanpitoa vaikka loputtomiin saakka. Keskustelu ja väittely taas vaatii keskittymistä itse aiheeseen ja mahdollisimman vähän hairaantumista sivuraiteille. Usein se mistä asiasta edes puhutaan jääkin määrittämättä riittävällä tarkkuudella, että olisi edes auttava mahdollisuus pysyä aiheessa tai alun pitäenkään edes puhua samasta asiasta. Poikkeuksiakin tietenkin on, mutta harmittavan usein etenkin väittelyissä päädytään puhumaan ristiin useammasta asiasta jotka liittyvät vain tietyiltä osin itse haluttuun aiheeseen, minkä seurauksena koko homma ei oikeastaan johda mihinkään.

Yksi yleisimmistä ongelmista on sekaannus sen suhteen että puhutaanko mitä halutaan saavuttaa vaiko miten se voidaan saavuttaa. Tämä vissiin hieman laantumaan päin jo oleva NATO-keskustelu on tästä hieno esimerkki joka samalla osoittaa erään hyvinkin kriittisen argumentointivirheen johon on helppo sortua. Monelle kysymys kun ei ole halutaanko liittyä vai ei, vaan mitä sillä liittymisellä koetetaan saavuttaa. Samaan lopputulokseen kun voidaan päästä montaa eri reittiä vaikkakin esitetysti se liittyminen on nyt vaan se ainoa esitetty asia joka tekee autuaaksi ja kaikki sitä vastustavat ovat pahoja syntisiä. Jos asiasta edes yritettäisiin keskustella sivistyneesti, monen ”mitä” olisikin sama asia: turvallisuus. Siihen voidaan päätyä monella eri tavalla, eli se ”miten” vaihtelee. Mutta kun jo valmiiksi tietää että se vastapuoli on paha syntinen ja se ”mitä” on jotain pahaa, mikä tahansa perustelu voidaan hylätä suoralta kädeltä koska ne ”miten” palvelevat jotain väärää asiaa.

Suuret ja merkittävät erot keskusteluissa tuppaavatkin löytymään sieltä arvomaailmasta sekoitettuna siihen virheolettamaan vastapuolen motiiveista. Toisaalta kysymysten esittäminen ja asian/aiheen selventäminen on tylsää, joten paras keino onkin julistaa oma moraalinen ja eettinen kantansa ylivertaiseksi vastapuoleen nähden. Kun tietää oman kantansa olevan hyvä & oikea, siinä kun vastapuolen näkemys on niin väärä kuin paha, voi hyvissä mielin käyttää kaikkia mahdollisia keinoja lyömään sitä vastapuolta. Jos siis ensiksi selvittää mitä oikeen halutaan edes saavuttaa, voidaan se ”miten” sitten vääntää erikseen ja vertailla niitä arvoja jotka ovat muodostuneet ihmiselle itselleen. Siinä kohtaa kun ne ”faktat” on lyöty pöytään ja se toinen edelleenkin väittää oman poikkeavan kantansa olevan se hyvä/oikea, voi niitä omia arvojaan vertailla toisen näkemykseen… ja julistaa se vastapuoli pahaksi, koska eikait kukaan pitäisi omaa kantaansa sinä vääränä asiana ja silti sitä kannattaa?


Keskusteleva demokratia

Siinä kun agonistinen pluralismi, eli se toinen suuri radikaalin demokratian muoto, koittaa löytää keinoja ratkaista niitä kansanvallan ongelmia sopimalla olemaan eri mieltä, keskusteleva eli deliberatiivinen demokratia yrittää löytää konsensusta. Keskusteleva demokratia vaatii kuitenkin ihmisiltä sitä keskustelu- ja väittelytaitoa että se voisi edes auttavasti onnistua. Nykyään siihen rakentavaan keskusteluun ei juurikaan kannusteta ja siihen pyrkivät ohjelmat ja projektit kuten vaikkapa Ylen toitottama ”Hyvin sanottu” ovatkin hyviä vitsejä kun katsoo kuinka hyvin niitä ajavat tahot itse toimivat. Jopa Elokapina vaatii keskustelevaa demokratiaa joten täytyyhän siinä kuitenkin olla jotain perää? Tahallista vastakkainasettelua lietsova media, kansaansa julkisesti manipuloiva hallinto yhdistettynä päin helvettiä opetettuun kansaan onkin aivan loistava lähtökohta kansanvallalle, eikö?

Ajatus koko kansan konsensuksesta on toki kaunis ja yhtenäinen kansa kykenee suuriin tekoihin, mutta milläs hitolla siihen voitaisiin päästä ja ehkäpä vielä tarkemmin, kuuluisiko siihen päästä? Aloitetaan kuitenkin purkamaan asiaa siitä oletuksesta, että koko kansan konsensus olisi positiivinen juttu. Nykyään tämä on tietenkin oletuksena myös tässä meidän ”länsimaisessa demokratiassa”, mutta sen sijaan että siitä mikä olisi se ”yhteinen konsensus” oltaisiin keskusteltu ja kansalta kysytty, ei ole lainkaan se tila. Kaikki sanellaan ylhäältä ja konsensus saavutetaan median painostuksella - eri mieltä olevat halutaan sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle. Tämä toki sotii kaikkia niitä arvoja vastaan joihin tämän meidän järjestelmämme muka perustuu, mutta sitä ei kukaan uskalla julkisuudessa sanoa koska se konsensus on tärkeämpi kuin ne arvot joihon muka koko järjestelmä perustuu. Karvan verran ristiriidassa ne arvot siinä kohden, sanoisin. Asiaa ei kannata ymmärtää ongelmana, jos haluaa pysyä mukana sisäpiirissä joka sitä junaa ohjailee - se on yhteiseksi hyväksi kusettaa koko kansaa esimerkiksi pelottelemalla.

Keskusteleva demokratia kuitenkin nostaisi jokaisen ongelman julkiseen keskusteluun ja se konsensus muodostuisi keskustelun ja väittelyn lopputuloksesta. Ensin siis määritettäisiin mitä halutaan, jonka jälkeen selvitettäisiin miten siihen päästään. Teknologia mahdollistaisi keinot keskustelevan demokratian käyttöönottoon hyvinkin lyhyellä varoitusajalla, mutta yksikään vallanpitäjä ei vielä koskaan ole halunnut kansanvaltaa missään muodossa. Edes nämä puhuvat päät tuolla eduskunnassa eivät halua mitään radikaalia demokratiaa, koska tämä parlamentaarinen tasavalta takaa heille vallan kansan yli. Heti keksitään syitä miksi kansalta ei tarvitse edes kysyä isoistakaan asioista, koska kansahan on jo suorittanut sen demokraattisen osuutensa - äänestäneet itseltään vallan harvojen käsiin. Toki nykyisen median aikana on ehkä parempi ettei kansalta edes kysytä, koska silloin media kasvattaisi valtaansa entisestään?


Valta muiden yli

Ehkä ihmisten tulisikin ensin pysähtyä pohtimaan sitä, että kuuluuko se valta kenellekään muiden ylitse? On se ja sama onko se valta yhden käsissä (monarkia) tai harvojen käsissä (oligarkia, tasavalta), on olemassa ihmisiä joilla on valta muiden yli ja tätä pidetään oikeutettuna. Omalla tavallaan siis keskustelut siitä tulisiko tätä järjestelmäämme muokata radikaalimpaan suuntaan jolloin kansanvalta ajaisi sen harvainvallan yli on samaa kuin missä asennossa on parasta kun se valta vetelee yksilöä kuivana kakkoseen. Toki ymmärrän varsin hyvin että ihmiskunta ei ole vielä siinä vaiheessa kehityksessään, että sitä vallan olemusta voitaisiin lähteä puimaan. Siksi samaa vertausta käyttäen se radikaali demokratia tarjoaisi vaseliinia kansalle kun kerran edelleen halutaan jatkaa sitä alistumista jollekin taholle - oli se sitten muutama tyyppi eduskunnassa tai koko kansan ”konsensus”.

Juuri näistä kaikista edellä mainituista syistä se olisikin niin kovin tärkeää määrittää hyvin tarkkaan siinä keskustelussa että mistä oikeen edes puhutaan, mikä on se haluttu lopputulos. Se miten siihen päästään vaatiikin taas aivan oman keskustelunsa, johon tarvitaan yleensä myös sitä ammattitaitoa niiden arvojen sijaan. Kuka tahansa osaa sanoa kannattavansa tai vastustavansa jotain asiaa, mutta riippuen siitä onko kyseessä vain haluttu lopputulos vai keino miten siihen päästään, se kannatus ja vastustus voivat perustua pelkkiin uskomuksiin ja arvoihin, joilla ei pitäisi käytännön seikoissa olla paskaakaan väliä. Mutta kun ihmiset harvoin ovat loogisia omissa päätöksissään eivätkä ainakaan halua niitä omia arvojaan kyseenalaistettavan, tulemme varmasti samaan niin nyt kuin jatkossakin ihan helvetin typeriä päätöksiä perusteltuina mitä järjettömimmillä asioilla. Toki se on osa sitä ihmisyyttä, josta emme hevillä eroon pääse. Nykymusiikilla, ehkä, mutta ei hevillä.

Toiveajatteluahan se toki on, että saataisiin edes tämä hallintomme siihen kuntoon että se palvelisi kansaa herrojensa sijaan. Useampi taho on viimeaikoina onneksi jo havahtunut siihen, että se kerrottu tarina ”demokraattisesta oikeusvaltiosta” on ihan täyttä puppua, mutta se ei vielä riitä koska se sanoma täytyy saada kuulumaan koko kansalle. Puheet siitä kuinka ”disinformaatio” tulee kitkeä ja hallinnolla tulisi olla oikeus määrittää totuus ovat kuitenkin historiasta oppia ottamalla se tie totalitaariseen järjestelmään. Sitä ei vaan haluta myöntää, mutta veikkaisin että monen mielestä se totalitarismi ei ole edes huono juttu koska kaikki tehdään vain yhteiseksi hyväksi ja sinun turvallisuutesi vuoksi… koska ”eiväthän ne niin tekisi” että ajaisivat kansoja orjuuteen? Jos kuvitellaan että on olemassa pieni joukko ihmisiä jotka ajavat uutta totalitaarista maailmanjärjestystä, niin vastaappa kysymykseen: mitä he tekisivät toisin nykyiseen verrattuna, päästäkseen haluamaansa lopputulokseen? Siksi on hyvä erottaa se haluttu lopputulos keinoista joilla siihen pyritään.

sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Tarinoita usealla tasolla


Etsimässä kysymystä vastaukseen ”42”

Tarinoiden kertomisesta niin kulttuurin kuin uskomusten/aatteiden siirtämisessä sukupolvilta toisille ollaankin jo pohdittu, samoin kuin tarinoiden käyttöä propagandistisena työkaluna sekä tarinoiden tulkintaa, mutta siihen tulkintaan ajattelin ottaa nyt hieman uuden näkökulman. Tarinoita kerrottaessa, oli se tapa mikä tahansa, voidaan se tarinan merkitys jakaa karkeasti kolmelle eri tasolle. Pintapuolisesti tarina on mikä on, sen tulkintaan ei tarvita muuta kuin ymmärtää ne käytetyt sanat ja symbolit niiden ”kansankielisissä” merkityksissään. Usein tarinoilla on kuitenkin syvällisempi merkitys, joka ei välttämättä aukea ensikosketuksella vaan vaatii tarkempaa analysointia sekä usein myös havainnointia. Siinä kun pintapuolisen merkityksen voi tulkita yleensä vain yhdellä tai korkeintaan muutamalla tavalla, niiden syvällisempien merkitysten tulkinnassa voidaankin saada melkoinen haitari laidasta laitaan - siksi on niin tärkeää pitää mielessä kenen tulkintoja niistä uskoo. Visuaalisessa tarinankerronnassa (kuvat, niin staattiset kuin liikkuvat) esimerkiksi osa piilottaa ns. ”pääsiäismunia” mukaan tarinoihinsa joilla voi myös olla useita eri tasoja merkityksiltään. Joskus ne ovat esimerkiksi hatunnostoja tietyille henkilöille tai asioille, kun taas osa tulkitsee vaikkapa Disneyn tuotannolle synkempiä piilomerkityksiä.

Mutta tarinoihin voidaan upottaa vielä paljon enemmän. Siinä kun kuvaan voidaan lisätä piilotettu symboli, voidaan tekstiin koodata myös enemmän tietoa jonka tulkitsemiseen vaaditaan ”avain” avaamaan se salattu viesti. Yksinkertaisimmillaan tällaista viestintää käytettiin sodan aikana sanomalehtien yleisöpalstoilla joihin kirjoitettiin jokin viattomalta näyttävä viesti, mutta avaimen kanssa siitä saatiin irti paljon enemmän. Näin esimerkiksi vastarintajoukot kykenivät kommunikoimaan päämajan kanssa piilossa kaikkien näkyvillä. Mikä tahansa viesti voi periaatteessa olla tämän kaltainen piilosanoma, jonka avaaminen ilman oikeaa avainta on mahdotonta ja havaitseminen informaatiotulvasta hyvin haastavaa. Mutta itse tarinoihin, kuten vaikkapa kirjoihin ja elokuviin, on myös voitu niiden pinnallisten ja syvällisten merkitysten lisäksi upottaa paljon enemmän - salainen sanoma. Ja ei, en nyt tarkoita esimerkiksi kirjan käyttämistä koodiavaimena, esimerkiksi kertomalla sivu- ja rivinumeron sekä sen monesko sana jostain kuuluisasta kirjasta toimii ”koodina”. Puhutaan siis asioista kuten ns. ”Da Vinci-koodi”, joka on ehkäpä se kaikista kuuluisin salainen koodi jonka vain tietäjät tietävät ja kykenevät sen tulkitsemaan.

”The Hitchhiker's Guide to the Galaxy”, suomeksi ”Linnunradan käsikirja liftarille”, eli Douglas Adamssin kirja mistä tuo maaginen ”42” sisältää kirjallisen merkityksiä pintapuolisesti ja toisen mokoman syvällisestikin, mutta sen sisältääkö se salaisia merkityksiä onkin aivan toinen asia. Itse siihen numeroon varmasti liittyy jokin ”avain” ja se voi tietysti olla eri ryhmille erilainen, mutta jos ei tiedä mistä puhutaan joutuu tyytymään toisenlaisiin tulkintoihin. Elämää suurempiin kysymyksiin on ihminen etsinyt vastauksia kautta aikain, mutta niissä joutuukin ensin pohtimaan sitä kysymystä ennen kuin voi lähteä hakemaan sitä vastausta. Osa haluaa etsiä niin ne kysymykset kuin niihin vastaukset ihan itse, mutta enemmistö ihmisistä tuntuu olevan varsin tyytyväisiä kun joku tarjoilee ne heille hopeatarjottimella. Mikä voisikaan mennä pieleen jos antaa sen vallan tarinoiden tulkinnasta muille? Entä voiko tavallinen ihminen edes ymmärtää elämää suurempia asioita ylipäänsä? Osalle riittää että uskoo…


Vastaus löytyy pyhistä teksteistä

Niin paljon kuraa kuin nykypäivänä siitä saakin että avoimesti julistaa uskovansa johonkin pyhään kirjaan tai järjestäytyneeseen uskontoon, osa ihmisistä kuitenkin julistaa avoimesti niin tekevänsä. Rehellisyys on aina arvostettava hyve, mutta moni valmiiksi pureskeltu uskomusjärjestelmä sisältää niin runsaasti sisäisiä ristiriitoja, ettei voi kuin ihmetellä sitä kognitiivisen dissonanssin määrää jota se täytyy aiheuttaa ihmisessä. Mutta ei hätää, ihmismieli kyllä keinot keksii ja tarinoiden tulkinta ”oikein” onkin avainasemassa niissä ristiriidoissa. Helppo reitti olisikin vain nauraa niille ”hulluille uskoville”, kun tulkitsevat tarinoita omaksi edukseen ymmärtämättä tai jopa tietoisesti ohittamalla ne pyhien tekstien ongelmat. Ehkäpä ne jotka eivät usko, eivät vaan näe niitä pyhiä tekstejä kaikilla kolmella (pinta, syvä, salainen) tasolla ja siksi eivät kykene hahmottamaan kokonaisuutta? Vai ovatko ne uskovaiset vaan sekaisin kun uskovat lukemattomia kertoja käännettyjen ja muokattujen tekstien olevan vuosisatojenkin jälkeen vielä ”pyhiä”?

Otetaan pari esimerkkiä asiasta, Raamatusta Matteuksen evankeliumin 5. luku jakeet 38-42. En lainaa suoraan jakeita, koska käännöksiä on niin useita, mutta 39. menee palttiarallaa niin, että jos toinen (paha) lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin poski. Älä siis tee pahalle vastarintaa, eikös? Juu, pintapuolisesti tuo on yleinen tulkinta ja sitä pidetään myös esimerkkinä siitä, kuinka kristityt ovat alistettuja nyhveröitä kun eivät tee vastarintaa. Molemmat ”oikein” tulkittuja, eikö? Entäs jos otetaan askel syvemmälle, mitä Jeesus opettaakaan? Lähdetään oikeasta poskesta, johon lyömiseksi vaaditaan… mitä? Oikeakätinen löisi vasemmalle puolelle niin lääpätessään kämmenellä kuin lyödessään nyrkillä, mutta vasuri osuisi vastapuoltaan oikealle. Mutta Jeesuksen aikaan vasenkätisyys ei ollut hyvä juttu - tapa, joka jatkui vielä lähes meidänkin päiviimme saakka monessa kulttuurissa. Mutta myös toisenkaltainen taho osuisi oikealle poskelle: kämmenselällä lyödessä oikeakätinen osuu oikealle puolelle. Ja kämmenselällä rangaistaan sivistymättömiä moukkia, alempiarvoisia. Mitä Jeesus siis opetti? Jos joku pitää itseään ylempiarvoisena ja vaan tiippaa sinua poskelle, haasta lyömään kunnolla jos olet kerran lyömässä, mulkku.

Entäpä 41. ja pakottamisesta virstan tai mailin matkalle niin mene mukaan kahdelle? Alistumista edelleen, mutta kenelle? Rooman valtakunnan aikoihin sotilaat saivat värvätä (lue: pakottaa) kansalaisia, usein valloitettuja semmoisia, kantamaan heidän varustuksiaan yhden virstan matkan. Roomalaiset kun keksivät laittaa tolpat mailin välein teidensä varteen niin se oli helppo mitata marssiessa. Mutta eikö alistettu kansa tule vielä enemmän nöyryytetyksi jos joutuu kantamaan valloittajansa varusteita? Mitä ne naapuritkin sanoisivat jos näkivät uljaan miehen nöyränä kantamassa legioonalaisen kimpsuja kuin orja konsanaan? Ehkä se sotilas kahden mailin jälkeen ihmettelee, että mikä mies se tämä on joka vaatii jatkamaan kantamista? Vain vapaa mies saa päättää tekeekö niin ja minähän se tässä olen herrojeni orja kun marssin seuraavaan sotaan käskystä. Riippuu siis miten asian tulkitsee, Jeesus saattoi olla yksi luunkova kapinallinen väärää valtaa vastaan ja koetti opettaa ihmisille kuinka väkivallattomasti voikaan vallanpitäjiä vastustaa. Kirkko tosin ei siitä ”kapinallinen”-tulkinnasta piittaa, koska siinä voi kansa saada ajatuksia heittää ne rahanvaihtajat ulos temppeleistä ja se papin mersu on kovin kovin kiiltävä siinä parkkipaikalla…


Salainen sanoma pyhissä teksteissä?

Tulkintoja voitaisiin tehdä lukemattomista eri kohdista ja lopputulokseksi saataisiin juuri sen näköinen Raamattu kuin kukin haluaa. Muissa pyhissä kirjoissa on tietenkin sama asia ja vallanpitäjät ovat kautta aikojen tienneet ja tunnistaneet ne uskonnot ehkäpä tehokkaimmaksi keinoksi hallita kansoja. Laitat omat tulkkisi ”papeiksi” ja kansa kumartaa, tai itkee ja kumartaa koska on oikeutettua lyödä pahoja harhaoppisia. Tätä uskontojen ominaisuutta vallan välineenä ei voi painottaa liikaa, mutta samalla se ei poista niitä tekstejä ja niiden sanomaa. Mutta jos vallanpitäjät ovat itse ne tekstit sinne pyhään kirjaan valinneet, eikö se niiden sanoma ole kieroutunut pahemman kerran? Väistämättä niin, mutta se ei poista niiden tekstien merkitystä yhteiskunnissa, eikä sitä mahdollisuutta, että sieltä jostain löytyy myös niitä elämää suurempia kysymyksiä ja vastauksia, jos tietää mistä etsiä.

Yksi tällainen ”salainen” tulkinta joka itselle on tullut vastaan on Huna, eli Hawaijin suunnasta löytyvä näkemys maailmasta. He puhuvat ”salaisuudesta”, siitä jostain elämää suuremmasta asiasta. No mutta mitä hittoa sillä on tekemistä pyhien tekstien, tässä kohtaa Raamatun kanssa? Itse kirjan, ei juuri mitään… mutta tiettyjen oppien kanssa sillä on pelottavan paljon yhtäläisyyksiä. Yksi niistä yhtäläisyyksistä kun on se, että molempien juuria löytyy Egyptistä. Jeesus hyvin mahdollisesti opiskeli Egyptissä, joten on mahdollista että hän sai samat opit kuin ne Kahunat, ”salaisuuksien pitäjät” useammassakin samankaltaisessa kulttuurissa. Jeesus puhui koodikielin, jonka vastineet löytyvät monesta maailmankolkasta joissa on Egyptin peruja opeissaan. Toki monelle jo väite, että Jeesus olisi ollut ”oikea” ihminen on liian pitkälle venytettyä skeidaa ja höpöhöpöä tarinaa… mutta mitä jos? Yhden teorian mukaan Jeesus oli yksi näistä ”salaisuuksien pitäjistä”, mutta uskoi itsekin vääriin profeettoihin luettuaan sen aikaisia ennustuksia ja näin hänen oppinsa saivatkin lopulta karun päätöksen. Totta vai tarua? Luoja tietää, jos sekään…

Niin tai näin, niihin elämää suurempiin kysymyksiin ihmiset tulevat etsimään vastauksia sekä esittämään niitä vaikeita kysymyksiä. Tarinoilla ihmiskunta on siirtänyt tietonsa sukupolvilta toisille ja olisi täysin loogista piilottaa ne syvälliset opit tarinoihin, joita levitetään kaikkialle. Toki ne tarinat vuosien saatossa muuttavat muotoaan, mutta olisi mahdollista että ainakin osa olisi säilynyt näihin päiviin asti vielä tulkittavassa muodossa. Vallanpitäjät eivät siitä tietenkään pitäisi, jos kansat levittäisivät kapinahenkeä ja keinoja heitä vastaan, mutta salattujen viestien avulla sekin olisi mahdollista. Mahdollista, mutta kuinka todennäköistä? Ja jos ei muuta niin ainahan sitä saadaan riita aikaiseksi, että kenen tarina on se ainoa oikea ja kenen vain harhaoppia. Tämänkin tarinan voi tulkita monella tavalla ja sen seurauksena käydä tunkemassa säkillinen herneitä nenäänsä… tai löytää sieltä avain, jonka avulla voi avata suuria salaisuuksia. Tai kaikkea siltä väliltä, koska rivien välistä voi löytää vaikka ja mitä - myös paljon sellaista, mitä sinne ei koskaan edes laitettu. Mutta tärkein on syytä aina muistaa: kuka tulkitsee ne tarinat kansalle, on vallassa. Sillä tavalla se virallinen tarina luodaan ja siitä pidetään kiinni kynsin hampain.