Kilpailija vai vihollinen politiikassa

Kenen joukoissa seisot?

Olipa tilanne mikä tahansa, on tärkeää kyetä tunnistamaan liittolaiset vihollisista. Rintamalinjat eivät vaan yleensä ole niin selvästi piirrettyjä, etenkin ”kulttuurisodissa” missä aatteet ja niiden voimana toimivat ryhmittyvät vääntävät toisiaan vasten. Ehkäpä se suurin haaste onkin tunnistaa epätäydellinen liittolainen erilleen vihollisesta, koska siinä tulee helposti tehtyä virhe että kohtelee kumpaistakin vain vihollisena. Täydelliset liittolaiset tuppaavat olemaan aikasta harvassa, koska ihmiset nyt vaan tuppaavat näkemään maailman jokainen omalla tavallaan. Mutta jos kaikkia yhtään omasta ”täydellisestä” näkemyksestä poikkeavia erehtyy luulemaan viholliseksi ja käyttäytyy sen mukaan, on kyseinen suuntaus tuhoon tuomittu alusta pitäen.

Jokaisella aatesuuntauksella on tietenkin omat ydinarvonsa, jotka pystytään yleensä määrittelemään kohtuullisen selvästi. Kuinka paljon pelivaraa niissä arvoissa on, se vaihtelee runsaasti, mutta yleensä katsoen ne liittolaiset pitäisi kyetä tunnistamaan juuri arvojen pohjalta - ovatko ne omat ydinarvot samankaltaiset vaiko vastakkaiset siihen verrattavaan nähden. Esimerkiksi Suomessa isojen poliittisten puolueiden ydinarvot ovat yhtäläiset - kansalta otetaan ja annetaan se kavereille. Ketä ne kaverit ovat vaihtelee, mutta konsensus löytyy joka kerta kunhan kaikki saavat mielestään passelin lohkon kansalta varastetusta kakusta. Koska kansalta ottaminen on sitä helpompaa mitä kauemmaksi valta kansan näpeistä viedään, ovat nämä koneiston kiltit seteliselkärankaiset aina valmiita luovuttamaan vallan ylikansallisille elimille kunhan saavat itse pitää hillotolppansa. Viimeksi se oli EU, nyt samaa tehdään NATO:n kanssa.

Minkä vanhat puolueet ovatkin ymmärtäneet jo kauan kauan sitten ja mitä pienpuolueiden suuret johtajat eivät tunnu käsittävän alkuunkaan, onkin se miten niihin ”vastustajiin” tulee suhtautua. Suurin osa vastustajista kun ei ole vihollisia vaan kilpailijoita, jotka kisaavat samasta vallasta eli äänestäjäjoukosta jolla se valta oikeutetaan. Moni edelleenkin kuvittelee poliittisen kentän jakautuvan ”oikeiston” ja ”vasemmiston” välillä, vaikka jokainen vanha puolue ajaakin täsmälleen samaa neoliberaalia järjestelmää. Jako globalistien ja lokalistien välille olisikin tarkempi, mutta kun vanhojen puolueiden konsensus on ”globalismi”, ei todellisia vaihtoehtoja ole edes ollut tähän saakka. Valeoppositiolla (PS, eli se Soinin alunperin luoma populistinen puolue joka jatkaa täysin samalla linjalla jakautumisesta huolimatta) on kerätty vaan ne vapaat äänet kuleksimasta pois pienpuolueilta, jotka edes yrittävät olla globalismia vastaan.


Miten tunnistaa ystävä erilleen vihollisesta tai kilpailijasta?

Keskustelujen siirtäminen virtuaalimaailmaan naamatusten tapaamisten sijaan ei ainakaan ole parantanut mahdollisuuksia arvioida sitä toista ihmistä ja hänen motiivejaan. Eipä se helppoa ole kasvotustenkaan, mutta se valtava määrä kehon kieltä ja äänenpainoja mitä jää puuttumaan netin kautta jutusteltaessa on niin merkittävä, että jopa vuosien jälkeen saattaa tulla ihan puskista se puukko selkään. Huhut kiertävät helposti ja jonkun maineen on helppo tuhota laittamalla liikkeelle uskottavan kuuloisia satuja ja tarinoita, joita sitten levitellään netin sakeimmilla palstoilla ilomielin - tiedonpesua. Ihmiset voivat myös muuttua (kyllä, se on mahdollista, mutta ei kovinkaan todennäköistä) eli entisestä vihollisesta saattaa tulla vahvin liittolainen. Tilanteet kuitenkin elävät jatkuvasti, jolloin harmittavan usein kaikki mahdolliset liitot eri aatesuuntien välillä ovat vain hetkellisiä ja yhtä kolahdusta vaille täysiä vihamielisyyksiä.

Siksi ero sen epätäydellisen liittolaisen ja kilpailijan välillä onkin häilyvä. Puheet siitä kuinka kaikki ollaan samassa veneessä pitävätkin paikkansa, mutta kun kaikki soutavat omaan suuntaansa, se vene ei liiku mihinkään. Jos lokalistit oikeasti haluaisivat saada sen veneen liikkumaan haluamaansa suuntaan, olisi kaikki ne erimielisyydet kyettävä jättämään seuraavaan erään, eli vasta sitten eduskunnassa kilpailemaan keskenään. Ja ainahan sitä voi perustaa uuden puolueen jos ei juuri niissä joukoissa seisominen enää kiinnosta? Olisi vaan edelleen syytä sekä muistaa kuin tunnistaa ne epätäydelliset liittolaiset niin vihollisista kuin kilpailijoista erilleen. Johonkin ryhmään kuuluminen aiheuttaa kuitenkin aina omat ongelmansa…

Ongelmana onkin kollektivistinen ajattelu, missä ryhmät hyväksytään ja hylätään kokonaisuutena. Ihmiset eivät usein pyri etsimään hyvää ratkaisua vaan valitsevat vähiten huonon vaihtoehdon, joka edelleenkin on huono. Koko ”demokratian” ongelma piileekin juuri kollektivismissa, puolueissa, jotka toimivat omina itsenäisinä olentoinaan kansan yläpuolella. Puolueet näkevät toisensa kilpailijoina, mutta jäsenet usein ne eri puolueiden kannattajat vihollisina. Media esittää nykyiset valtapuolueet niin, että kuka tahansa pystyy sen tarinan perusteella valitsemaan ”oman värinsä” ja leikki senkun jatkuu. Puolueet siis kisaavat kansan suosiosta, mutta kilpailun jälkeen ja vaalituloksen valmistuttua se kansa unohdetaan täysin koska siltä jo saatiin oikeutus valtaan, eli se ainoa asia jota äänestäjiltä haettiin. Kansa on vain välttämätön paha, vihollinen joka pidetään loitolla puuttumasta maan asioihin.


Konsensuksen haastaminen

Kollektivistinen ajattelu aiheuttaakin lähes poikkeuksetta sen, että ne puolueet tai vastaavat liikkeet alkavat muistuttaa enemmänkin kultteja, joko suuren johtajan tai aatteen ympärillä. Omat ovat hyviä kun taas kaikki siitä poikkeavat pahoja vihollisia. Siksi rintamakarkuruus, takinkääntö ja vastaavat nähdään suurimpana petturuutena mitä olla ja voi, etenkin jos se uusi näkemys on sitä kaikista pahimman sortin syntiä: väärin vastustamista. Valtapuolueet näkevät puoluevaihdokset vain osana kilpailua, jolla ei niin suurta merkitystä ole - kunhan vaan ei hyppää pienpuolueisiin, jotka kehtaavat haastaa sen konsensuksen kuinka maata tulee johtaa: kansalta otetaan, kavereille annetaan. Valtapuolueiden kultteihin uskoville taas ei parane edes vihjata heidän toimintansa olevan kulttimaista, koska kultisti siitä suuttuu…

Mikä nykypäivänä kummasti hämmästyttääkin ihmisiä on se, että nykyinen puoluerakenne toimii lähes täydellisesti järjestelmässämme. Ne suojelevat itse itseään ja vallan vahtikoira, media, hoitaa lopun vahtimisen. Sooloilijoita ei kaivata, muutoin kuin vaaleissa keräämään ne hajaäänet. Hyvän kulti… siis puolueen kannattajan tuleekin ottaa se näkemys, että vaikka puolue tekee asioita päin helvettiä ja omia arvoja vastaan, tulee siihen silti luottaa koska se kaikki muu on vähemmän huonoa kuin muualla. Seteliselkärankaisuus onkin siis vaatimus jokaiselle ehdokkaalle ja sitä tuntuu löytyvän. Vaihtoehtoisesti hieman laimealla seoksella tai jonnin verran harvennetulla muumilaaksolla varustetut voivat myös pärjätä järjestelmässä, kunhan ei rupea saamaan itsenäisiä ajatuksia joita ylhäältä ei käsketty saatavan. Vihollinen on se koneistoa kyseenalaistava taho, väärin äänestävä vaan harhaan johdettu mahdollinen liittolainen ja muut valtapuolueet/niiden ehdokkaat pelkkiä kilpailijoita.

Vuosihan tässä on taas aikaa ennen seuraavia vaaleja, joten katsotaan onnistuisinko saamaan pohtimista tapahtumaan edes muutaman päähän tässä poliittisessa pelissä. Ensimmäinen haaste tuli jo podin muodossa, jakso ”222 - Paholaisen asianajaja pienpuolueille”, mutta en usko että se juurikaan saa valtaan halajavia sen kummemmin funtsimaan. Mutta eihän sitä koskaan tiedä miten käy. Herneitä saa kaupasta ainakin vielä jos niitä haluaa nokkaansa asiasta tunkea, samoin kuin kirjallisuutta löytyy aiheesta niin netistä ja kirjastosta ihan ilmaiseksi yllin kyllin. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja hätäillen ei tule kuin kusipäitä mukuloita, jonka lisäksi vielä Aprillipäivän kunniaksi muutama vitsi loppuun: ”Suomi on demokraattinen oikeusvaltio” ja ”Vain äänestämällä voit vaikuttaa!” Lisää vitsejä voi käydä kysymässä kosovolaisilta sanomalla ”Puolustusliitto” ja ”Operation Allied Force” samassa lauseessa.