Saturday, October 20, 2018

Demokratian ja Kapitalismin naimakauppa


... siis sen mahdottomuus

Ei se noin ole! Meillä on demokratia ja elämme kapitalismissa! ... noh, melkein puoliksi oikein, mutta tämä uskonto on Suomessa vallassa. Kakotopia on kohtuullinen termi kuvaamaan demokratiaamme, mutta eipä se (vapaa) markkinatalouskaan ole hyvä termi kuvaamaan järjestelmäämme. Molempia leikitään pidettävän ihanteena ja pohjana nykyjärjestelmälle, mutta tässä sitten törmätään niihin kahteen ongelmaan: 1) Meillä ei ole kumpaakaan, vapaita markkinoita eikä demokratiaa ja 2) Vaikka olisikin, demokratia ja kapitalismi eivät toimi yhdessä, niiden ollessa joiltain osiltaan perustavaa laatua vastakkaisia ajatelmia.

Demokratia, siis kansanvalta, perustuu ideaan että valta on kansalla (shokkiyllätys?) niin, että kaikilla on sitä yhtä paljon. Tämä ajatus "kaikilla yhtä paljon" vaatii jo mahdollisesti hieman pureskelua ja miettimistä, mutta se on kuitenkin koko aatteen pohjana. Tarkoittaako se samalla sitä, ettei yksikään demokratiaksi itseään kutsunut ole ollut demokratia alkujaankaan? Kyllä, juuri siitä on kysymys. Valta on aina jakautunut pienelle joukolle, joka on sitten keksinyt mitä upeampia selityksiä oikeuttamaan omaa valtaansa - Luojan valitsema, itse on yliolento, valittiin tehtävään, vahvin ottaa vallan tahi äänestettiin valtaan. Hallitsijamme eivät olleet tyhmiä vaihtaessaan myyntipuheita oikeutukselleen, koska tarinalla "jonkin yliolennon valitsema valtias" tuskin kukaan hyväksyisi Sipilän valtaa? Mutta kun sanotaan että se on sitä demokratiaa niin heti uskotaan... indoktrinaatio toimii loistavasti.

No entäs se kapitalismi sitten? Minä itte, muut sitte - kilpailua kaikin keinoin. Hyve on omistaa enemmän, ottaa muilta ja tehdä kaikkensa vaurauden kartuttamiseksi itselle. Vauraus on valtaa ja vallan määrä on suhteessa vaurauteen - köyhällä ei ole valtaa muihin kuin itseensä, jos siihenkään. Jos tämä kuulostaa jossain kohtaa olevan yhteensopiva ajatus demokratian kanssa, vaatii asia jälleen hieman pidempää pohtimista. Yhdessä valta on kaikilla tasan toisessa valta on voittajilla. Kilpailu vastaan yhteistyö, näin yksinkertaistettuna. Mutta minkä kanssa kapitalismi sitten toimisi, kun se ei demokratian kanssa ole yhteensopiva?


Polyarkia

Monarkiassa on yksi hallitsija, kuningas tai mikälieneekään, mutta polyarkiassa näitä hallitsijoita on useita (3 tai enemmän). Ja miten se valta pakkautuu sinne harvoille? Kapitalismin säännöillä - kenellä on eniten varakkuutta. Nämä keskenäänkin kilpailevat tahot saavat vedeltyä muiden naruista parhaansa mukaan käyttämällä omia resurssejaan tilanteeseen sopivalla tavalla. Siinä kun monarkki saattoi ajaa oman etunsa lisäksi myös kansansa asiaa, eivät nämä polyarkit (kuten esimerkiksi "oiligarkit") välitä viittä vesilusikkaa "kansasta" mitä he hallitsevat. Mitä korkeammalle hierarkiassa edetään, sitä etäämpänä ollaan mistään "kansasta" ja vielä paljon kauempana edes siitä yksilöstä, jolla olisi kansanvallassa saman verran valtaa kuin sillä yksittäisellä polyarkilla.

Suomen mittakaavassa näkyvimpinä valtaa pitävinä tahoina ovat hallitus ja eduskunta, mutta heti perässään eri liitot työasioihin liittyen. Kun yksi taho päättää ruveta kiukuttelemaan, on hyvin harvoin siinä kärsivänä osapuolena se ketä vastaan kiukutellaan vaan yleensä se paska valuu tavallisen kansalaisen niskaan. Oikeutuksena on aina "demokratia", eli se oma ryhmä joka (muka) äänesti kyseisen instanssin valtaan saakin tehdä oman älämölönsä kustakseen muiden muroihin. Jollekin taholle on siis kehittynyt ajatus siitä, että heillä on oikeutus tehdä juuri kuten haluavat muiden kustannuksella, koska kyseisen instanssin "äänestys" antoi heille sen vallan. Eihän siinä ole mitään järkeä, jos väitetään kyseessä olevan demokratia...

Mutta kapitalistisen mallin mukaan homma menee kuten pitääkin - kaikki on vain valtataistelua harvojen kesken, tavalliset ihmiset ovat vain vapaasti uhrattavia pelinappuloita. Marxis-Leninistisen ideologian mukaan valta annetaan muutamalle oikeutetulle johtajalle, koska se on aitoa kansanvaltaa - sanoo nykyvasemmistolainen. Kapitalisti taas antaa vallan muutamalle, koska he ovat sen ansainneet kilpailussa. Ja lopulta kansa saa maksaa selkänahastaan kun nämä polyarkit kukin omine oikeutuksineen keskenään kilpaillessaan roiskivat paskaa tavallisten ihmisten niskaan. Ja tämä kaikki myydään mediassa "demokratiana"... minkä kansa vieläkin uskoo.


Millä saataisiin valta takaisin kansalle?

Äänestämällä oikeat henkilöt valtaan - vaalit on tulossa ihan just ja vain äänestämällä voit vaikuttaa! Eikö? Uskallan väittää, ettei tulevakaan hallitus tule asioita korjaamaan ja palauttamaan valtaa kansalle, kirjoitti siihen äänestyslipukkeeseen minkä kirkkoveneen tahansa. Eipä siinä, ei minullakaan ole antaa valmista ratkaisua tähän ongelmaan, mutta siitä olen varma, ettei jatkuva bensan liekkeihin kaataminen (eli äänestäminen) sammuta sitä nuotiota missä kansaamme hitaasti grillataan.

Suora demokratia tai radikaali demokratia, löytyisikö kummastakaan ratkaisua? Suora demokratia vaatisi täyden sananvapauden, puolueettoman lehdistön ja muutoksia lakeihin joita polyarkit suojelevat kynsin hampain. Radikaali demokratia taas vaatisi täyden muutoksen lukemattomiin eri osiin yhteiskuntaa, mutta loput ratkeaisikin sitten itsestään ... helppo homma, siis? Jostain sitä on kuitenkin vaan aloitettava, mistä kirjoitin aikaisemmin tekstissä "Politikos" (eli kansalaisia koskevaa).

Eli eikun ... äänestämään ... vai tekemään jotain ihan muuta? Vapaasta sanasta se lähtee, minkä vuoksi vallanpitäjämme eivät sitä vapaata sanaa meille sallisi. Media paasaa hybridisodasta ja informaatiovaikuttamisesta, samalla kun oikeuslaitos paukuttaa linnatuomioita sanan käytöstä ja toisaalla taas väkivallasta toisia kohtaan sanotaan lähinnä "tsot tsot, miksi sinä nyt noin menit tekemään?" Millä siis saataisiin riittävästi ihmisiä nousemaan ylös ja sanomaan että se ei käy? Portinvartijat on jo nyt istutettu kaikkien(?) ryhmien johtoon, ettei niistä yksikään nousisi vallanpitäjiä vastaan. Mutta valta on silti pohjimmiltaan kansalla, jos ihmiset rohkaistuisivat sitä käyttämään.

Thursday, October 18, 2018

Uuskieltä


Määritellään ensin mistä puhutaan

Sanan voima ja merkitysten ymmärtäminen sieltä rivien takaa soveltuu pohjustukseksi tälle tekstille, kuin myös tälle päivälle kun vääristä sanoista tarjottiin melkein 2 vuotta häkkiä oikeuslaitoksessamme. Selkäänpuukotuksesta annettiin samaan aikaan lyhyempi tuomio, joten oikeuslaitoksen mukaan sana on puukkoa mahtavampi väline erimielisyyksien ratkaisussa ja sanojen väärinkäytöstä on rangaista voimakkaammin. Toki puukotus kestää vain hetken, sanottu ja etenkin kirjoitettu loukkaus kestää lähes iäisyyden... Mutta takaisin itse aiheeseen - uuskieli, mikä se on ja mitä sillä voidaan tarkoittaa?

Olen nähnyt kaksi eri selitystä termille uuskieli. Ensimmäinen on yksinkertaisesti kieleemme hiljattain lisätty osa, joka ei vielä ole liimautunut osaksi yhteiskuntaamme vaan on vielä hieman vaiheessa. Osa näistä uusista sanoista ja termeistä (onneksi?) katoaa kokonaan tai jää vain marginaalisen joukon käyttämäksi erikoissanastoksi. Mutta jotkut sanat jäävät sanastoomme elämään ja saattavat muokata yhteiskuntaamme - suvakki, rajakki, Venäjän trollit ja hybridivaikuttaminen... näitä termejä ei vielä 10 vuotta sitten taidettu juurikaan vielä käyttää, mutta nykyään ne ovat levinneet osaksi yhteiskuntaa. Nuorison käyttämiä uusia sanoja ja termejä taas on lukemattomia, joilla yhteisenä tekijänä tuntuu olevan niiden lähes poikkeuksetta liittyneen kieleemme lainasanoina muista kielistä kuten englanti tai arabia. Ja että me vanhat jäärät emme niistä tajua mitään ilman guuglailua... opettelisitte kakarat puhumaan kunnolla suomea!

Useasti uuskieli kuitenkin viittaa Orwellin "1984" kirjassa esitettyyn ajatukseen kielestä, jota väännellään, käännellään ja muokataan jatkuvasti niin, ettei kansa pystyisi enää kritisoimaan hallitsijoitaan tai muutenkaan keskustelemaan yhtään mistään vakavasta aiheesta. Vaikka kirja onkin fiktiivinen (oppikirja), on samaa kielen vääntelyä käytetty jo vuosikymmeniä, ellei satoja, rajoittamaan ja hallinnoimaan miten ja mistä kansa puhuu. Uusien sanojen sijasta uuskieli muokkaa (yleensä) vanhojen sanojen merkitystä. Moinen sanojen evoluutio on toki ymmärrettävää esimerkiksi teknologiasta puhuttaessa - tietokone nykyään eroaa melkoisesti niistä ensimmäisistä kontin kokoisista laitteista, tosin laitteen merkitys periaatteeltaan ole niinkään paljoa muuttunut. Uuskielen erona onkin se, että mitä jokin sana symboloi on muuttunut merkittävästi ja tämä merkitys on tahallaan muokattu omiin tarkoitusperiin sopivaksi.


Missä uuskieli näkyy?

Muutamasta uuskielen kukkasesta olen jo aikaisemmin kirjoittanut: "Suvaitsevaisuus" ja "Oikeisto ja Vasemmisto". Yleisimmin valtamedia on se taho, jota saamme kiittää näistä sanojen uudelleenvääntelyistä. Osa sanoista taas voi olla lähtöisin esimerkiksi poliitikkojen puheista, mutta he useammin käyttävät jo olemassaoleva harvinaisempia sanoja ja antavat oman imagonsa näille sanoille, esimerkiksi Sipilä/"suhmurointi" jolloin kyse ei ole varsinaisesta uuskielestä. Mutta valtamedia ei ole se syvemmällä oleva taho joka sanastoamme muovaa.

"Oiligarkit", eli ne taustalla vaikuttavat kaiken omistavat tahot huomasivat jo kauan sitten, että sanoilla ja kielellä on järkyttävän paljon voimaa. Koulujärjestelmän kaapattuaan 1900-luvun vaihteen hujakoilla on maailmanlaajuinen konsensus opetettavien sanojen merkityksestä ollut harvojen hallussa. Esimerkkinä tästä voidaan pitää "salaliittoteoria"-termin markkinointi Kennedyn salamurhan aikoihin. Mutta sitä ennen onnistuttiin kuitenkin jo sotkemaan politiikan sanasto niin perinpohjin, ettei lähes kukaan mediaa seuraava ole tarttunut mukaan tähän suhmurointiin.

Kapitalistille fasismi on pienempi paha kuin sosialismi. Otetaan vielä mukaan soppaan kommunismi, eli ajatus että sosialismi ja kommunismi on oikeastaan sama asia niin johan on kumma aate fasismin ja sosialismin suhteesta, eikö totta? Miten moinen sekaannus voisi edes muka tapahtua? Omistamalla tahot, jotka määrittelevät sanat uudelleen sanakirjaan - kommunismi määriteltiin täsmäämään Marxis-Leninismin aatteen kanssa, eli valtio omistaa kaiken ja kaikki ovat tasa-arvoisia - toiset ovat vaan tasa-arvoisempia kuin muut. Siksi jokainen nykypäivän hyvä ihminen tuntee olevansa kapitalisti ja vain hullut ovat sosialisteja. Harmittavasti myös suuri osa sosialistiksi itseään kutsuvista kannattaa Marxismia, eli tuttavallisemmin... fasismia. Ja kun lopuksi tätä koko totalitaarista helvettiä kutsutaan demokratiaksi, niin johan on mennyt senat sakaisin useaan otteeseen.


Kielen tärkeys ajatteluun

Entä sitten kielen vaikutus yleensä kommunikointiin ja ajatteluun? Asioista ei voida keskustella, jos niille ei ole ensin annettu nimeä ja jotain määritelmää (esim "neoliberalismi") mistä päästään alkuun. Juuri tähän Orwellin esittämä uuskieli perustuukin - ei yksinkertaisesti ole enää sanoja millä kuvata jotain asiaa. Kun media kertoo hallituksen sopeuttavan, elvyttävän tai uudistavan, sillä usein tarkoitetaan "kansalta varastetaan enemmän ja annetaan vähemmän". Annettu mielikuva mikä sanalla alunperin oli ei enää täsmää alkuunkaan siihen mitä sillä nyt kuvataan - vähemmästäkin menee aivot solmuun.

Suomen kieli, sen kaikkine ihanuuksineen ja vihastuttavuuksineen on kuitenkin oikein passeli kieli kommunikointiin ja ajattelemiseen. Asioita ja niiden suhteita muihin voidaan kuvailla hyvinkin tarkasti, verrattuna esimerkiksi englantiin mitä kovasti tuputetaan Suomeenkin valtakieleksi. Halveksunta kieltämme kohtaan onkin yleistä ja itsekin myönnän oppineeni vasta tämän blogin aloitettuani, kuinka vivahteikas ja rikas tämä kielemme oikeen onkaan. Nykypäivänä tarkkuutta kielen käytössä pidetään jopa negatiivisena asiana, koska kaikkihan sen tietää mitä jollain sanalla tarkoitetaan. Tapauksesta riippuen tarkkuuden vaatiminen onkin joko turhaa, nillitystä, autistista, pilkunnussintaa tai ehkä jopa kriittinen osa keskustelua, jos halutaan oikeasti keskustella jostain asiasta.

"Kerro minulle mitä kansa tietää kielestään, niin minä kerron kuinka paljon kansa välittää omasta identiteetistään" - John Ciardi (vapaa käännös). Jos annamme valtaapitäjien raiskata kielemme, voimme heittää hyvästit identiteetillemme ja kulttuurillemme. Kielemme muokkaa miten ajattelemme, media kertoo mistä meidän tulisi puhua ja ajatella ja jos uuskieli pääsee leviämään kaikkiin kansalaisia koskeviin asioihin, voimmekin heittää hyvästit Suomelle ja suomalaisille. Olemme sitten vain osa kansainvälistä harmaata koneistoa, siirtomaa josta pumpataan rikkaudet ulos ja lämmikkeeksi saamme enää polttaa toteutuneita vaalilupauksia, koska niiden vaikutus ilmaston lämpenemiseen (joka on myöskin yksi uuskielen kusetusilmiö) on kuten niiden määräkin - tasan nolla. Tarkkuus kunniaan sanon minä, mikä on oma kantasi?

Sunday, October 14, 2018

Ei se ole uutinen


Se on jotain ihan muuta

Median tyyli keskustelujen ohjaamisessa on nykypäivänä vähintäänkin kyseenalainen. Jatkuvan kansanärsyttämisen lisäksi "uutiset" ovat lähinnä tarinoita paskantärkeiden ihmisten täysin turhanpäiväisistä sanomisista ja tekemisistä. Leipää ja sirkushuveja, mutta sirkuskin on niin kuolettavan tylsä ettei sitä voi enää edes sirkuksena pitää. Mutta media toki painaa kanteensa juuri sitä mikä myy - hömppä ja katastrofit. Valistunut uutisten seuraaja tietääkin toki mikä on seitsemänneksi missikisoissa jääneen naapurin siskon kuppikoko jo hyvissä ajoin ennen kuin sitä tietoa mihinkään tarvitaan, mutta silti esimerkiksi VR:n kauppa tulee täytenä yllätyksenä. Mistäs moinen johtuu?

Ihmisen aistit ovat suunniteltu reagoimaan pääosin muutokseen. Hitaasti lämpöä nostamalla voisikin ihmisen keittää ilman että hän huomaisi olevansa liemessä, mutta sitten kun kipukynnys ylittyy niin kyllähän siinä havahtuu yksi jos toinenkin. Siksi vallanpitäjät laittavatkin kannen kiinni hyvissä ajoin ettei sitä huutoa tarvitse muiden kuunnella. Kansa siis totutetaan hömppään ja katastrofeihin ja annetaan muhia kaikessa rauhassa kunnes se aivomössö on niin kypsää että sekaan voidaan kaataa vapaasti propagandaa aiheesta kuin aiheesta eikä valtaosa siihen reagoi enää millään tavalla. Kehitetään vielä kunnon Gestapo-urkintalaki päälle niin ei kannen alta huudella...

Pöyristymisiä, someraivoa, triggeröitymistä ja kaikkia muitakin yksittäisten ihmisten reagointeja nostetaan myös "uutisiin" lähes päivittäin. Joku teki/sanoi jotain "väärin" ja toinen veti siitä herneen nenään - katsokaa koko kansa kuinka hyvä ihminen reagoi vääryyteen! Propagandisti valitsee tarkoin oikeat pöyristymiset julkistettavaksi, tosin hänen työtään helpottaa kummasti kun oikeastaan kaikesta vetää aina vähintään yksi ammattiloukkaantuja herneen nenäänsä. Sosiaalinen media suorastaan rakastaa loukkaantumista, koska siitä voi itse kanssaloukkaantua tai tehdä pilkkaa loukkaantuneelle turhasta loukkaantumisesta... mistä voidaan tehdä uusi uutinen, josta voidaan loukkaantua ihan uudella tavalla.


Oikeita uutisia

Mitä sitten olisivat ne oikeat uutiset? Jokainen joutuukin sen itse päättelemään omalle kohdalleen oman elämäntilanteen mukaan. On kuitenkin runsaasti asioita, jotka ovat jokaiselle yhteisesti ainakin jollain tavalla vaikuttavia asioita, eli kaikkia kansalaisia koskettavia asioita. Toki se oma asema vaikuttaa runsaasti siihen mikä juuri sitä omaa tilannetta eniten keikuttaa - miljonääriä ei taida juurikaan napata työttömyyskorvausten leikkaukset, kun taas irtisanomislain muutos voi avata uusia mahdollisuuksia kusta työläistä silmään. Eri alojen erikoisjulkaisut ovatkin tästä hyvä esimerkki kuinka valikoida uutisia sille omalle ryhmälle sopivaksi. Mutta ne kaikille yhteiset uutiset jäävät nykyään pääosin kaiken sen turhan propagandan alle.

Ongelma kaikkia kansalaisia koskevissa uutisissa on kuitenkin se, että moiset asiat ovat yleensä melkoisen tylsiä formuloihin ja tisseihin verrattuna. Siinä kun yksittäisiä paikallisia tapahtumia voidaan paikallisissa medioissa kertoa ja ne koskettavat lukijoitaan, tarvitaan aivan eri mittakaavan tapahtuma joka sitten kaikkia koskisi. Suuri osa niistä taitaisi olla politiikkaan liittyviä asioita - mitä suunnitellaan, mitä päätetään ja mitä muutoksia on tiedossa. Tällä voitaisiin vahvistaa demokratiaa kun kansaa informoitaisiin heidän valitsemien päättäjien tekemistä asioista. Nykyuutiset ovatkin tämän vastakohta, missä nostetaan ankara haloo päättäjien turhanpäiväisistä toikkaroinneista ja sanomisista samalla kun päätöksiä pimitetään kunnes ne on vasaroitu loppuun asti.

Miten mediaa sitten tulisi kehittää? Tilanteeseen, missä sanonta "kaikki media on propagandaa" jäisi menneisyyteen, emme taida ihan heti päästä. Olisiko askel parempaan jo selvästi kertoa kenen leipää syö ja lauluja laulaa mikäkin taho? Median kuluttaja tietäisi jo valmiiksi että näkemykset ovat kallellaan mainituille tahoille ja voisivat itse valikoida mitä lähdettä sitten uskoo. Sama tapahtuma kahdesta vastakkaisesta näkemyksestä voisi avata uusia ajatuksia kuluttajalle? Totuuden kertominen olisi myös iso asia, mutta ihan niin utopistiseen tilanteeseen emme taida tässä maailmantilanteessa vielä päästä... mutta ehkä sitten joskus?


No kaikkihan sen jo tiesi

Kyllä, kaikki tuntuvat tietävän että media kertoo asioista omaksi edukseen ja propagoi omia aatteitaan. Kaikki tietävät ettei kansalle kerrota totuutta mihin suuntaan maata ajetaan. Kaikki tietävät että iltapäivälehtien skandaaleja ei kukaan lue, mutta silti kaikki ne tietävät ja ovat niistä jostain lukeneet. Kaikki tietävät kuinka pääministeri taas sählää ja tekee huonoja päätöksiä koko kansalle. Kaikki tietävät ettei asialle mitään saa ennen kuin on taas seuraavat vaalit, joten siihen asti joudutaan vaan seuraamaan mediasta mitä maassa tapahtuu.

Mutta kun uutiset eivät kerro oleellisia asioita, kukaan ei tunnu tietävän miksi tämä kaikki yllä mainittu oikein tapahtuu. Kansalle tulee yllätyksenä kun maat ja mannut on joko myrkytetty tai myyty, herrojen siunauksella. Yllätyksenä tulee kun lakimuutoksia kansan kurjuuttamiseksi paukkuu ja oppositio on pöyristynyt asiasta, vaikka on ollut itse mukana niiden lakimuutosten valmistelussa alusta pitäen. Kaikesta kerrotaan aina kun paskat on jo housuissa, mikä pääsee aina yllättämään lähes kaikki. Eniten tässä tosin yllättääkin se, ettei kansa ole havahtunut ettei mikään tapahdu sattumalta - moiset asiat on suunniteltu suljettujen ovien takana, piilossa kaikkien nähtävillä...

... koska huomio on kiinnitetty sirkukseen. Kuka sitä jaksaisikaan seurata tärkeitä asioita uutisista, kun voi hurrata potkupallon tai kuviokellunnan kaltaisia huvituksia? Ja kun ei kukaan halua tietää mitä on meneillään ennen kuin se paska on osunut tuulettimeen, ei media turhaa niistä kerro koska se moinen ei myy. Vai haluaisiko sittenkin? Entä jos maassa olisikin oikea media joka nostaisi herrojensa metkut pöydälle siinä vaiheessa kun niille voidaan vielä jotain tehdä? Valeoppositiomme ei tässä yksipuoluejärjestelmässämme sitä liioin tule tekemään, eikä yksikään rahan perässä juokseva media. Valtion itsensä rahoittamasta propagandatuutista puhumattakaan... mutta löytyisikö maastamme kansalaisjournalisteja moiseen haastavaan työhön?

Monday, October 8, 2018

M.Y.O.B.


"Demokratia"

Demokratian evoluutiosta, väärinäänestämisestä ja yleisesti Suomen "demokratiasta" olen kirjoittanut useasti ennenkin, mutta nähdäkseni näin tärkeästä asiasta ei voi liikaa kirjoittaa koska olisi ensiarvoisen tärkeää meidän kaikkien kannalta että järjestelmämme korjattaisiin välittömästi. Sen sijaan että keskityttäisiin oikeisiin ongelmiin kuten demokratian, eli kansanvallan, puutteeseen, keskittyvät lähes poikkeuksetta kaikki yhteiskunnalliset keskustelut ongelmiin joita ei edes olisi jos valta olisi ollut kansalla alusta lähtien. Sattumaa tämä ei tietenkään ole, koska jos kansa huomaisi kuinka pahasti heitä kustaan silmään, siinä saattaisi yksi jos toinenkin suuttua pahemman kerran. Toki tätä suuttumista vallanpitäjämme odottavatkin, koska he osaavat helposti ja tehokkaasti vaimentaa suuttumuksessa riehuvan kansalaisen - rautoihin ja putkaan.

Suomen "demokratia", eli parlamentaarinen ja edustuksellinen demokratia ei voisi oikeastaan paljoa kauemmaksi ajautua kansanvallasta, että sen sitä voitaisiin vielä kutsua demokratiaksi. Kansalla ei ole mitään päätäntävaltaa asioihin, mutta he voivat äänestämällä vaikuttaa siihen minkä väriseen takkiin se seuraava roisto, joka rahat kansaltaan varastaa, oikeen pukeutuukaan. Eduskuntavaaleissa ääni menee ensisijaisesti puolueelle, toiseksi vasta edustajalle, mutta kumpikaan ei ole millään tavalla edes etäisesti tilivelvollinen äänestäjälleen. Tai no, jos tarkkoja ollaan, menee se ääni ensisijaisesti tälle järjestelmälle, koska äänestämällä sanot "kyllä" tälle käytössä olevalle tavalle jakaa se valta eduskunnassa. Demokratiaa se ei tosin enää ole...

Mutta jos saataisiin juuri oikeat ihmiset sinne eduskuntaan ja he sitten tekisivät oikeita päätöksiä? Toki, se hieman korjaisi ongelmaa, mutta kun se sama täytyisi toistaa kerta toisensa jälkeen ja onnistua pitämään ihan jokainen "väärä" ihminen ulkopuolella. Olisiko tämä sitten todennäköinen tapahtuma? Jos ajatellaan että reilut 100 vuotta tätä nykyistä järjestelmää on hienosäädetty niin, että kansa kuvittelee suurilta osin olevansa vallassa ja kaikki on hyvin, päästäisikö tämä järjestelmä muutamaa hajanaista "hyvää" ihmistä lukuunottamatta koskaan sinne vallan kahvaan kiinni? Media kuitenkin määrää mitä ihmiset tietävät ja mistä he puhuvat, joten kuinka mahdollisena pidät tapahtumaa että esimerkiksi Yle kertoisi rehellisesti kuka milläkin agendalla eduskuntaan pyrkii? Saatikka että kuinka moni edustaja rehellisesti kertoisi kantansa... tai pysyisi kiinni lupauksissaan?


Radikaali demokratia

Radikaalilla demokratialla tarkoitetaan Wikipedian mukaan tämmöistä: "Radikaali demokratia perustuu idealle, että yhteiskunnassa on olemassa hierarkkisia ja painostavia valtasuhteita. Demokratian tehtävä on näiden suhteiden saattaminen näkyville ja niiden haastaminen sallimalla erilaisuus, mielipide-erot ja vastakohtaisuus päätöksentekoprosessissa." Kuvaus on aika hyvä, mutta siitä saa helposti kuvan että se on jotain neovasemmiston hömpötystä tasa-arvojen ja yhdenvertaisuuden pelleilyssä. Radikaalilla demokratialla kuitenkin tarkoitetaan paluuta demokratian juurille, eli kansanvaltaan. Laclau ja Mouffe taisivat kirjoittaa asiasta tällä nimellä ensimmäisen kerran 1985 kirjassaan "Hegemony and Socialist Strategy". Itse en ole vielä ehtinyt tätä alkuteosta lukemaan, mutta sen pohjalta kehitetyt mallit kuulostavat lupaavilta.

Äkkiseltään katsoen jokaisen oikeistolaisena itseään pitävän olisi moista vastustettava henkeen ja vereen, samalla kun vasemmistolaisten pitäisi olla asiaa tuputtamassa ovista ja ikkunoista kansalle. Vähemmän yllättävästi Suomen "demokraattiset" päättäjät ovat kaikki yhdessä tuumin vastustamassa mitä tahansa muutosta joka veisi heiltä vallan - kuka sitä maatamme oikeen johtaakaan, kansa vai poliitikot? Ajatus siitä että kansalaiset saisivat itse päättää asioistaan ja olisivat myös itse vastuussa päätöksistään kuulostaakin monen korvaan oudolta. Paljon turvallisempaa kun antaa vastuun muille niin ei ole vastuussa omista töppäilyistään, eikös?

Toimiakseen edes auttavasti, tarvitsee radikaali demokratia radikaaleja muutoksia yhteiskunnassa. Koulutuksesta lähtien lähes kaikki osa-alueet olisi mietittävä uusiksi, koska enää ei olisi holhousvaltiota päättämässä kaikesta kansansa puolesta vaan jokainen olisi vastuussa itsestään. Ja kun jokainen olisi vastuussa itsestään, olisi ihmisten kanssakäyminen kovin erilaista. Yhteisenä pidettävät asiat olisivatkin päätettävissä niiden kesken joita ne koskevat, ei niin että ylhäällä sanellaan säännöt. Suomesta voisi tulla melkoisen monikulttuurinen maa jos kaikki yhteisöt saisivat päättää itse omista asioistaan - siihen moninaisuuteen ei tarvittaisi yhtäkään ulkopuolista sekaantumaan asioihin. Lait ja säännökset tulisi siinä samalla pistää kaikki uusiksi.


Huolehdi omista asioistasi

"Tarinaa vapaudesta" tekstin lukeneet saattoivatkin jo arvata mistä otsikko tekstille tuli - Mind Your Own Business, huolehdi omista asioistasi. Tämä periaate onkin suuressa osassa radikaalia demokratiaa. Jokainen tehköön mitä lystää, kunhan ei sekaannu toisten asioihin tahi elämiseen. Tästä tullaankin moisen idean haasteeseen - haluaako yhteiskunta vapautta? Vapautettu orja ei halua vapautta vaan päästä itse orjuuttajan paikalle - näin ainakin jotkut väittävät. Yhdessä sukupolvessa ei kovin suurta muutosta voi saada aikaiseksi moiseen suuntaan. Huonommaksi asiat voidaan tehdä silmänräpäyksessä, siitä voi käytännön esimerkkejä katsoa pelkästään lukemalla mitä kaikkea nykyhallitus on saanutkaan aikaan mm. urkintalakinsa sähellyksessä.

Montako sukupolvea siis tarvittaisiin korjaamaan nykyinen järjestelmä siihen kuntoon, että se voitaisiin nakata romukoppaan ja vaihtaa oikeasti demokraattiseen järjestelmään? Hitaasti hivuttamalla, sanoisin kymmenkunta sukupolvea, jos jokainen polvi olisi edeltäjäänsä hieman valaistuneempi ja kriittisempi nykyisenkaltaista kusetusta kohtaan. Mutta kulttuurievoluutio voi tehdä rajujakin loikkia, jolloin täysin uusi (uljas) maailma voitaisiin saada aikaiseksi jo muutamassa sukupolvessa. Ei tarvitsisi kun saada vallanpitäjät korvattua sillä sukupolvella, joka oppi ja ymmärsi kusetuksen vanhemmiltaan, jotka hekin jo ongelmaan havahtuivat mutteivät vielä ehtineet kaikkea korjata.

Utopistinen ajatus siis... mutta kuten kirjallisuudessa, kaikki mikä ei ole utopiaa on dystopiaa. Toki tällaista tekstiä voisi jokin taho pitää vallankumouksellisena ja uusien lakien varjolla usuttaa virkavallan perääni, joten lisätään tähän vielä että toimiakseen tuo radikaali demokratia toki vaatii myös enkelten ja yksisarvisten apua, koska eiväthän ihmiset voisi millään elää sovussa keskenään kun ovat eri mieltä joistain merkityksettömistä yksityiskohdista? Narri kiittää lukijoita, kumartaa ja poistuu taas takavasemmalle pohtimaan uusia asioita... ja haastaa jokaisen kanssafuntsijan etsimään ratkaisuja ongelmiimme voivottelun sijaan.

Thursday, October 4, 2018

Heräämisiä


Kipinä leviää

Siinä kun tekstissä "Silta yli synkkien vesien" pohdittiin niitä, jotka eivät vielä ole punaista pilleriä nielleet, tutkaillaan nyt hieman niitä jotka ovat päässeet totuuden nurkasta kiinni. Tämä yksi aikamme suurista ilmiöistä, eli ihmisten herääminen jatkuvaan kusetukseen ja median illuusioon, ei sinällään ole mikään uusi asia. Suurella osalla ihmisistä on luontainen halu olla vapaa ja tehdä päätöksiä omista asioistaan. Ei kaikilla, tietenkään, mutta silti riittävän monella että vallanpitäjillä on ollut täysi työ pitää kansansa kurissa. Piiska toimi hyvin aina näihin päiviin asti, mutta kun alettiin puhumaan abstrakteista asioista kuten ihmisoikeuksista, se voiman käyttö orjien kaitsimisessa huomattiin olevan liian näkyvä tapa nykyihmiselle.

Siinä kun Ranskan vallankumous synnytti aatteen mitä kutsuttiin "vasemmistoksi", huomasivat silloin "oikeistoksi" itseään kutsuvat että muutos on tulossa ja järjestelmää pitää muuttaa. Vuosikymmeniä siitä eteenpäin sitä valtaa silti käytettiin piiskan kanssa, mutta muutos oli vääjäämätön - orjia ei voitu enää ohjata pelkällä piiskalla. Piti siis keksiä jotain muuta ja siihen käyttöön valjastettiinkin ihmisen suurin voima - sanat. Ainahan ihmisiä on valheella ja viekkaudella ohjailtu, mutta se järjestelmällisyys millä ihmisiä on ohjailtu viimeisen parin vuosisadan verran puhtaalla propagandalla on aika hämmästyttävä.

Sananvapaus, yksi näitä ärsyttäviä "ihmisoikeuksia" muodostuikin uudeksi kompastuskiveksi vallanpitäjille. Ihmiset, saadessaan keskustella vapaasti, huomasivat nopeasti kuinka heidän asiansa voisivat olla paljon paremmin jo pienilläkin muutoksilla. Ja nämä heräämiset mahdollisesta paremmasta tulevaisuudesta ovatkin se, mikä mahdollistaa ihmiskunnan kehityksen positiiviseen suuntaan... ja samalla pelottaa vallanpitäjiä enemmän kuin mikään muu. Punainen pilleri yhdestä asiasta kun usein johtaa toiseen, kolmanteen ja ties kuinka monenteen havahtumiseen. Mutta eivät vallanpitäjät ole levänneet hetkeäkään tämän ongelman ilmaannuttua. Lukemattomista eri keinoista estää heräämisen leviäminen voitaisiin siis ottaa muutama esimerkki...


Takaisin unten maille

Väärä tieto. Maailma on tietoa täynnä, mutta siitä merkittävä osa ei pidä paikkaansa. Historiaakin kirjoitetaan uusiksi silmiemme edessä emmekä sitä läheskään aina huomaa, joten onko ihme että usea hieman pienempikin valhe livahtaa tietoisuuteemme totena? Kaikki media on propagandaa, eli mielipidevaikuttamista, josta suuri osa on valtaapitävien puolesta luotua ja pääasiallisena tarkoituksenaan saada ihmiset ajattelemaan tietyllä tavalla ja uskomaan tiettyjä asioita. Ei siis riitä että on havahtunut että meitä kusetetaan, on löydettävä se oikea tieto kaiken sen illuusion keskeltä - tämä on taasen kaukana helposta tehtävästä.

Väärät messiaat eli portinvartijat ja pillipiiparit. Näitä vääriä profeettoja on helppo luoda nykymediassa - karismaattinen puhuva pää joka vaikuttaa puhuvan itselle tärkeistä asioista on helppo samaistumisen kohde. Sekoitetaan mukaan sopiva määrä tarkkaan valikoitua oikeaa tietoa, joka menee tarkistuksista läpi, ja sitten kun asema on vakautettu aletaan mukaan sotkemaan haluttua agendaa. Politiikassa hyvinkin yleinen keino sammuttaa ne kipinät ja palauttaa ihmiset takaisin unten maille - nyt kun minä kannatan tuota hyvää tyyppiä joka hoitaa kaikki asiat, ei minun tarvitse enää itse murehtia asioista.

Yhteistyön esto eli hybridisota omaa kansaa vastaan. Ehkä se suurin uhka vallanpitäjille on kuitenkin joukkomieli kansan riveistä herrojansa vastaan. Hallitsijat ovat kautta aikain koettaneet jakaa kansan haluamallaan tavalla, ettei vaan pääsisi käymään niin että kansa yhdessä nousisi heitä vastaan. Tästä viimeisimpänä esimerkkinä voidaan pitää juuri tehtyä perustuslain muutosta - nyt voidaan ketä tahansa urkkia mistä syystä tahansa, kun uhkana on vaikkapa ihmisten yhteistyö vallanpitäjiä vastaan. Ja kun riittävän kauan etsii ja kaivaa, jokaiselta löytyy jotain mitä ei haluaisi kaikkien tietoon joten suut menevät suppuun ja yhteistyö lakkaa kuin seinään kun kaikki millään tavalla yhteyksissä olevat laitetaan piinapenkkiin syytöksellä yhteistyö valtaa vastaan.


Mutta ei hätää?

Kauanko sitten sama meno voi jatkua, missä kaikki heränneet vaimennetaan? Riippuen mistä aiheesta se kipinä tarttui, saattaa olla että saa hyvinkin pitkään ja rauhassa kaivaa totuutta ja verkostoitua. Ruokateollisuutta vastaan saa ainakin toistaiseksi vielä kohtuu rauhassa kapinoida, koska riski ihmisten joukkoheräämiselle on sitä kautta vielä toistaiseksi aika pieni. Okei, viralliset suositukset sairastuttavat kansan ja aiheuttavat massiivisia ongelmia ihmisille, mutta tehtävien muutosten rahallinen arvo on silti suhteessa hyvin pieni. Mutta jos menee vaikkapa lääketeollisuuden varpaille astumaan, on tilanne aivan toinen...

Yleisin punainen pilleri onkin Suomessa maahanmuuton ongelmiin herääminen. Sillä saralla on kuitenkin niin vahvat suojamekanismit koneistolla käytössään ettei vaaraa muutokselle juurikaan ole. EU jakelee käskyt, poliitikot seuraavat niitä sanatarkasti. Oppositio näyttelee mukana mutta äänestyksissä tekevät täysin mitä käsketään. "Kansallismieliset" itkevät somebännejä samalla kun hurraavat kun sääntöjä kiristetään kaikilta - he kai kuvittelevat valtaan päästyään käyttävänsä niitä lakipykäliä hyväkseen? Yksi silmä auki, toinen tiukasti kiinni koska portinvartija sanoo miten ajatella.

Mutta määrä heränneitä senkus kasvaa päivä päivältä. Totuus paljastuu pikkuhiljaa ja vastustus hirmuvaltoja kohtaan lisääntyy. Valtaväestö on toki silti molemmat silmät ummessa vaikka tuntevatkin selkänahassaan kaiken sen vääryyden. Yhteistyö on se avainasemaan nouseva asia, jolla ihmiskunta voi tämän läpimädän järjestelmän kaataa. Siksi sitä vastaan on koko koneiston arsenaali suunnattuna, mutta riittääkö se? Toivoisin, että kriittinen massa saavutetaan ja ihmiskunta vapautuu orjuudestaan. Mutta siitä pisteestä, että se kipinä tarttuisi koko kansaan ollaan vielä aikasta kaukana... vai ollaanko sittenkään? F. - I.W.

Thursday, September 27, 2018

Kakotopiaa demokratiaksi naamioituna


Siis tuttavallisemmin: dystopiaa

Orwellin 1984:ää kuvaillaan kakotopiaksi, koska dystopia on sille liian kaunis nimi. Kirjallisuudessa kaikki mikä ei ole utopiaa on dystopiaa - mielenkiintoinen ajatus, eikö totta? Entäpä sitten todellisuudessa, eli tässä valedemokratiassamme minkä pohjimmaista ideologiaa itse kutsun neoliberalismiksi? Dystopia, eli "kaikki persiillään", sopiikin hyvin kuvaamaan tätä demokratian irvikuvaa missä kansa taistelee oikeisto-vasemmisto akselilla niistä jämistä, mitä hallitsijamme suvaitsevat meille jättämään. Mistä on siis oikeen kysymys?

Marxis-Leninismin kommunismi, eli valtio omistaa kaiken ja määrää kaikesta, on osittain sopiva kuvaus Suomen järjestelmästä. Viimeiset sata vuotta tätä järjestelmää on käytetty tasaamaan kilpailu niin, että vain sääntöjen sanelijat voivat pärjätä ja kaikki muut häviävät. Mutta kuka sitten on ne säännöt sanelleet? 1800-luvun aikana Suomen eliitti jakautui karkeasti "kansallismielisiin", Ruotsin puolella oleviin ja Venäjän suuntaan hurraaviin. Kansallismielisyys oli silloin vielä hyve, koska pieni maaplänttimme ja sielä asustava köyhä kansa oli tämän eliitin pääasiallinen asiakaskunta lypsää työntekijästä kaikki etu itselleen. Mistä nouseekin kysymys, oliko se hyve vai vaan esitetty kanta omien voittojen maksimoimiseksi? Raha ja valta ovat aina kulkeneet käsi kädessä, joten valtaan haluavat ovat aina olleet hyvää pataa lypsylehmänsä kanssa. Ennen se oli oma kansa...

Ajat kuitenkin muuttuivat ja kansainvälistyminen on aina EU:iin asti edennyt kohtuullisen rauhallista tahtia, koska kotimaiset markkinat olivat silti suuri tulonlähde monelle rikkaalle suomalaiselle. Mutta sitten portit aukenivat kunnolla ja viimeinenkin itseään kunnon porvarina pitävä pääsi mukaan isojen poikien leikkikentälle - globaaleille markkinoille. Toki jo paljon sitä ennenkin tehtiin kauppaa ulkomailla asti, mutta euro&EU mahdollistivat aivan uudenlaiset tuulet ja tulosmahdollisuudet aina yhtä ahneissa ihmisissä. Koko homma onnistuttiin lobbaamaan yksipuoluejärjestelmän avittamana kansan suosioon ja loppu onkin jo historiaa - olemme enää pieni siirtomaa, mistä rikkaudet pumpataan ulkomaalaisten omistajien taskuihin. Tyhmä paljon työtä tekee, ahne pääsee vähemmällä, eikös se sanonta niin mennyt?


Yksipuoluejärjestelmän hyvä-veli-verkosto

Yksipuoluejärjestelmämme ehdoton hienous onkin se, että kaikki itseä haittavaat asiat voidaan sälyttää väärin äänestäneiden kontolle ja kaikki positiiviset asiat ovat täysin omaa ansiota. Suomen yksipuoluejärjestelmähän toimii niin, että kaikki puolueet ajavat samaa politiikkaa missä otetaan kansalta ja annetaan kavereille. Jokaisella puolueella on toki omat kaverinsa, mutta tasapuolisuuden nimissä sitä jakoa korjataan aina vaalien aikana kysymällä kansalta kenen piiskasta haluatte tällä kertaa. Jokainen puolue kannattaa keskushallintoista järjestelmää, missä valtiolle luodaan ensin monopoleja jotka sitten yksityistetään kun niistä ei enää saada kupattua maksimaalista hyötyä kansallisena yhtiönä. Kavereille ja sukulaisille jaettavat kunniavirat ja muut turhanpäiväiset asemat valtioiden ja kuntien hallinnossa on yksipuoluejärjestelmän tapa palkita kilttejä edustajia.

Entäpäs oppositio, onhan meillä semmoinenkin? On, toki, paperilla. Käytännössä kyse on parhaimmillaan kontrolloidusta oppositiosta tai valeoppositiosta, mutta Soinin Siniset osoittivat loistavasti esimerkillään mitä "oppositio" Suomessa tarkoittaa - ollaan siis kaikkea vastaan, kunnes päästään itse päsmäröimään ja imemään kansaa kuiviin, silloin ollaankin täysin samalla kannalla kuin ne kaikki muutkin vallassa olevat. Saman toisintoa voimme odottaa nykyiseltäkin oppositiolta, jos katsoo heidän äänestyskäyttäytymistään (tarkistappa huviksesi miten "oppositio" äänesti vaikkapa hallintarekisteristä ja aktiivimallista) ja puheitaan silloin kun puhe ei ole osoitettu suoraan heidän äänestäjilleen. Propagandasta tutulla termillä "portinvartija" voidaan kuvata useampaakin nykyistä "oppositiojohtajaa".

Tämä meidän "The Puolue" pitääkin hallussaan kaikkia niitä kansan orjuuttamiseen tarvittavia kortteja, eli: saatavilla oleva tieto, pelisäännöt, ravinto ja terveydenhuolto. Yhden totuuden kansa uskoo mitä Yle heille kertoo, kaikki muu on valeuutista. Propagandan avulla demokratian illuusio säilyy isältä pojalle - kaikki asiaa epäilevät leimataan viimeistään siinä kohtaa kun taas päästään äänestämään, eli vaikuttamaan. Jos äänestämällä voisi vaikuttaa, se olisi kiellettyä... tätä mantraa osataan kyllä toistaa, aina siihen asti kun sitten kiltisti marssitaan äänestyskoppiin täyttämään kansalaisvelvollisuus. Koneisto kiittää ja kumartaa.


Vaihtoehto Suomelle

Saksassa AfD vaikuttaa saamansa kohtelun perusteella olevan oikea oppositio, joka uhmaa vallanpitäjien asemaa. Sama yksipuoluejärjestelmä oli silläkin suunnalla vallassa vuosikymmeniä, mutta nyt koneiston rattaat kolisevat pahemmin kuin pitkiin aikoihin. Saas nähdä kuinka sielä käy. Onko Suomessa sitten mitään vastaavaa olemassa, tuloillaan tai edes hullun kuvitelmissa? On ja ei. Löytyy niin pienpuolueita kuin aktiivisia mielipidevaikuttajia, mutta mitään koalitiota joka voisi edes etäisesti uhata järjestelmää ei Suomessa ole. Syy: usko yksipuoluejärjestelmään, joka on indoktrinoitu kansaan viimeisen sadan vuoden aikana. Toisena syynä, mitä itse pidän kriittisenä osana mutta monen muun mielestä merkityksettömänä yksityiskohtana, on kielemme tahallinen vääristyminen kulttuurimarxisismin oppien mukaan.

Mutta oli se syy mikä tahansa ja käytimme mitä termiä tästä dystooppisesta Suomestamme, on se karu totuus asiasta: asiat ovat päin helvettiä... tai persettä tai kusessa ollaan ja kahlataan paskassa, viturallaankin on jotkut jutut. Jotain tarttis tehdä, mutta mitä? Ensiksi pitäisi saada heivattua The Puolue pois vallasta, mikä on lähes mahdoton tehtävä. Sitten pitäisi jyllätä virkamieskoneisto uusiksi ettei nämä kaverin kaverit saisi enää päättää asioistamme omaksi edukseen, mikä tuskin saisi kovin suurta kannatusta niillä korkeilla palleilla istuvilta. Helppoa kuin heinänteko, vai mitä?

Omasta työkalupakista ei tähän löydy kovin montaa keinoa. Toki voitaisiin lopettaa se voivottelu ja ruveta itse tekemään politiikkaa, mutta ratkeaisiko silläkään kaikki ongelmat? Vapaa sana ja totuudessa pysyminen, nuo kaksi ennen hyveeksi luokiteltua asiaa, tuppaavat unohtumaan ja lopputulos on... noh, tämä dystopia missä elämme. Asioista pitää uskaltaa puhua, mieluiten niiden oikeilla nimillään, koska vaihtoehtona on dystopian rappeutuminen kakotopiaksi. Nythän olemme tilanteessa, missä ihan kaikki ei ole vielä päin helvettiä...

Wednesday, September 19, 2018

Hevosenkenkäteoria


Politiikan ilmiön selittämistä

Hevosenkenkäteorialla on tarkoitus esittää, että poliittisen oikeiston ja vasemmiston ääripäät lähentyvät toisiaan, sen sijaan että etääntyisivät toisistaan. Liberaaleiksi itseään kutsuvat tuppaavat tällä yhdistämään molemmat ääripäät yhteiseksi viholliseksi, samalla kun he itse ovat keskellä tätä hevosenkenkää kauimpana kummastakin ääripäästä. Kätevää retoriikkaa, ei siinä, ja monelta osin tämä pitääkin paikkansa. Sekä vasemmiston että oikeiston "ääriaines" tuppaavat tukeutumaan samoihin keinoihin sanomansa levittämisessä ja vastustajansa demonisoinnissa. Mutta sitten alkaa hevosenkänkäteoria vuotamaan pahemman kerran.

Ensimmäinen ongelma tulee oikeiston ja vasemmiston määritelmästä - nämä kaksi olivat aatteiltaan toisensa vastakohtia. Nykypäivän versiot näistä kahdesta ovat kaikonneet varsin kauaksi alkuperäisistä, mutta ovat silti kaukana toisistaan. Oikeisto antaisi vapaan kilpailun kitkeä heikomman materiaalin pois päiviltä kun vasemmisto tekisi kaikista yhtä köyhiä, paitsi niistä jotka käskyjä muille jakavat. Kansalta otetaan, kavereille annetaan... hetkonen, nämähän tekevät molemmat samaa politiikkaa, eri keinoilla ja retoriikalla tosin.

Ääripäät eivät siis ole ensin etääntyneet ja sitten lähestyvät toisiaan muodostaen sen hevosenkengän, vaan ne ovat olleet saman ideologian kaksi eri tapaa tehdä sama kansalta otto ja kavereille anto. Tästä muodostuu siis hevosenkengän sijasta Y-kirjain, missä ne ääripäät vetävät sitä kelkkaa yhdessä samaan pääsuuntaan, mutta hieman eri painotuksin. Media toki myy tämän homman demokratiana ja kansa saa äänestää ajetaanko kelkkaa hieman vasemmalle vaiko oikealle, pääsuunnan pysyessä yhtäläisenä - rahat pois kansalta ja eliitin kirstuun. Ja näin saadaan maalattua hieno vastakkainasettelu "vasemmiston" ja "oikeiston" välille. Oikeasti kisa on globalisti-oikeiston ja lokalisti-oikeiston välillä, mutta ei siitä enempää tässä kohtaa...


Toinen ja se suurempi ongelma

Oli se sitten jakamista oikeiston ja vasemmiston, tahi Kärppien ja Tapparan välillä, hevosenkenkäteorian ääripäät lähenevät toisiaan lähinnä silloin, kun ne aikovat ottaa yhteen. Verbaalista vapaaottelua harrastetaan somessa päivittäin, torille asti sanaharkka aina joskus yltää ja kun argumentit pääsevät loppumaan, haetaan kättä pidempää jos omat nyrkit ei riitä. Kyse ei ole usein niinkään aatteesta mitä kannatetaan vaan niistä opituista tavoista miten sitä nähtyä vihollista tulee vastustaa. Toki jos aate itsessään sisältää runsaasti väkivaltaan ja vastakkainasetteluun kannustavaa materiaalia, ei pitäisi olla kovin suuri yllätys jos moisen aatteen kannattajista suurehko osa voidaan laskea radikaaleiksi.

Pienestä pitäen ihmiset alkavat muodostamaan sitä ikiomaa todellisuuttaan, useimmiten vanhempiensa ohjastamana. Voidaankin siis ajatella, että ainakin osa ääriliikehdinnästä on periytyvää - ei tosin geneettisesti. Elinympäristö määrittää pitkälti sen, mihin eri aatesuuntiin ihminen tykästyy ja samaistuu. Iän karttuessa voi ne aatteet toki muovautua osin tai jopa kokonaan, mutta usein ne nähdyn vastapuolen kohtaamistavat säilyvät vaikka itse aate vaihtuukin. Ei siis ole ihme jos nuoruuden antifantti vanhempana on napit vastakkain vanhojen aatetovereidensa kanssa.

Hevosenkenkäteoriassa ihminen niputetaan yhteen kategoriaan ja tämän luokituksen akselin mukaan ääripäät sitten lähenevät toisiaan. Yksinkertaistettua ja samalla vaarallista ajattelua, mutta toki samalla niin tehokasta ja huomiota herättävää. Musta-valkoinen, hyvä-paha, ääripäitä ja vastakkainasettelua on ajettu yhteiskuntiin mukaan kautta aikojen. Kansaa on helppo hallita kun se taistelee keskenään mitättömistä asioista ja unohtaa suuremmat asiat kokonaan. Yhteen hiileen puhaltamista ei tarvita enää kuin lähinnä sotaa varten... ja siihenkin on jo kehitetty hyvät keinot kasata kansa saman lipun taakse - sotapropaganda.


Jaettu kansa

Olisiko sitten mahdollista päästä eroon näistä kansaa kahtia jakavista asioista? Teoriassa, kyllä. Käytännössä asia on kaikkea muuta kuin helppo ja yksinkertainen. Kilpailu on ehkä se suurin kompastuskivi matkalla yhtenäistä yhteiskuntaa. Opit ovat juurtuneet jo niin syvälle kansaan, että ajatus kilpailun haitallisuudesta kuulostaa valtaosalle täysin naurettavalta. Usein asiaan havahdutaan vasta siinä vaiheessa kun itse on tullut hävittyä ihan kaikki ja vähän päälle. Vielä kun kansa on opetettu voittajan juhlistamisen lisäksi syyllistämään häviäjää, on se turpaan saanut osapuoli usein poljettu niin syvälle maan rakoon, ettei sieltä enää ylös kaivauduta.

Voitaisiinkin sanoa, että länsimaisen "demokratian" suurin saavutus onkin ollut jakaa kansa "puolueisiin" ja uskotella ettei yhteistyötä voi eri puolueen jäsenten kanssa edes tehdä. Että viholliskuva olisi täydellinen, pitää mukaan sekoittaa sanoja kuten "natsit", "sosialistit", "kommunistit" ja "kapitalistit". Jokaiselle omansa, oma porukka on hyvä ja oikeassa, muut ovat pahoja ja väärässä. Nämä teennäiset vastapuolet eivät kuitenkaan ole edes mitään vastapuolia keskenään vaan samaa sontaa eri suunnista katsottuna ja sen oman "hyvän" sontakasan huipulla tuppaa seisoa se oman aatteen suurin persereikä.

Jos kilpailusta eroon pääseminen on lähes mahdotonta, ei se itsensä väärässä olemisen myöntäminen etenkään ulkoa viisattuna ole kyllä yhtään sen helpompaa. Siksi aavistelen tämänkin tekstin lukeneet jakautuvan kahteen ääripäähän - kanssani samaan tapaan näkeviin ja moisia puheita hulluna pitäviin. Enemmistölle koko ajatus että järjestelmämme on läpeensä mätä on niin absurdi, ettei sitä voida edes kuvitella... ennen kuin se oma vene kopsahtaa karille ja kanssakilpailijat soutavat nauraen ohitse. Ja jos indoktrinaatio on hyvin uponnut soutajaan, laitetaan syy karilleajosta omalle kontolle, äyskäröidään vene itse tyhjäksi ja jatketaan soutamista hampaat irvessä hautaan saakka. Siinä ei edes hevosenkenkä auta kun tiedetään tasan tarkkaan kuinka se suurin syy ongelmaan on kaikissa väärin äänestäneissä.

Saturday, September 15, 2018

Todellisuus on tarua ihmeellisempää


Sosiaalinen konstruktio

Onko todellisuutemme vain sosiaalinen konstruktio? Eli ihmisten kanssakäymisen seurauksena muodostunutta jaettua näkemystä universumistamme. Moni vastaisi kyllä, samoin kuin monen mielestä asia ole todellakaan ole niin. Väitän että molemmat ovat oikeassa ja väärässä, tilanteen mukaan. Yleistämällä jokin asia moiseen on tahi ei ole väittämään ei auta ihmisiä selvittämään mitään asiaa. Voimmekin siis vain pohtia useita eri näkökulmia asioista ja niistä muodostaa todellisuutemme. Ja kun yhdessä muodostamme yhteisen todellisuutemme, se taitaa olla sosiaalinen konstruktio? No mutta mistä se todellisuus sitten muodostuu, jos se on tai ei ole vain yhdessä sovittu asia?

Todellisuutemme koostuu yhdistelmästä havaintoja, uskomuksia, mittauksia, päätelmiä ja ties mitä, mitä voitaisiin kutsua myös tiedoksi. Kaikki se tieto on järjestettävä muotoon, missä jokainen pala on omalla paikallaan. Muodostamme siitä tiedosta todellisuuden, jota voimme vertailla muiden ympärillä olevien ihmisten kanssa vahvistaaksemme sen paikkansapitävyyden. Ja tämän kanssakäymisen tuloksena on se sosiaalinen konstruktio, jonka ymmärrämme olevan todellisuus. Kun tutkimme miten ihmiset muinoin järkeilivät asioita, voivat ne näyttäytyä täysin älyvapailta päätelmiltä tai barbaarisilta teoilta. Mutta silloin ne tuntuivat niille ihmisille oikealta todellisuudelta, sosiaalisen kanssakäymisen seurauksena muodostuneilta tavoilta ja rituaaleilta. Ihmisuhrin tarve sadetta tuomaan oli ihan hyvä peruste suolestaa toinen ihminen.

Yhteinen todellisuus on samalla voimavara kuin uhka kansalle. Kun kaikki uskovat yhteen ja samaan asiaan joka on päin prinkkalaa, voivat seuraukset olla tuhoisat. Samalla taas yhtenäinen ja ainakin pääpiirteittäin samalla tavalla maailman näkevä ihmisjoukko voi toimia tehokkaasti toistensa kanssa. Olisikin ensiarvoisen tärkeää tarkastella sitä todellisuutta, missä yhteiskunta toimii ja tehdä korjauksia todellisiin ongelmakohtiin. Mutta siinäpä se ongelma piileekin - kenen todellisuus on sitten se oikea ja kenen väärä? Yhteiskunta ei voi tarkastella itseään vaan sen tekee aina yksilöt. Ja yksilöillä on taas jokaisella ikioma henkilökohtainen todellisuus, joita ei ole kahta samanlaista.


Henkilökohtainen todellisuus

Siinä kun yhteiskunnan todellisuus muodostuu yksilöiden todellisuuksien yhdistelmästä, mistä se henkilökohtainen todellisuus oikeen juontuu? Heti syntymänsä jälkeen ihminen alkaa rakentamaan omaa todellisuuttaan ja siinä ovat vahvasti mukana sosiaaliset suhteet. Mitä läheisempi suhde ihmisellä on toiseen, sitä vahvemmin tämän toisen todellisuus vaikuttaa ihmiseen. Siksi lapsen vanhempien todellisuus on alkuun myös lapsen todellisuus, kunnes lapsi alkaa kokeilemaan omia siipiään maailman tuulissa. Mukaan omaa todellisuutta muovaamaan liittyy pian niin sisarusten kanssa ystävät ja muut sukulaiset, eikä aikaakaan kun myös järjestelmä itse nappaa kiinni ja istuttaa ihmisen koulun penkille yhtenäistymään osaksi yhteiskuntaa.

Sama todellisuuden muovautuminen jatkuukin läpi koko elämän, jos sen sallii antaa muovautua. Ihmiset tuppaavat vaan usein sementoimaan tiettyjä osia todellisuudestaan niin, ettei niitä voi muuttaa vaikka kuinka todisteet pakkautuisivat sitä osaa vastaan. Tärkeä osa sitä omaa todellisuutta kun on sen kokonaisuuden säilyttäminen. Yhden osan muuttaminen voisi murtaa koko todellisuuden ja se on usein tila, jota ihmismieli välttelee kaikin keinoin. Usko siihen oman todellisuuden paikkansapitävyyteen on tärkeää, jos uskoo että se oma todellisuus pitää paikkansa jokaiselta osaltaan. Todellisuus, jossa on paljon tuntemattomia muuttujia, on monelle liian pelottava vaihtoehto ja siksi he tarraavatkin tiukasti johonkin yhteiseen todellisuuteen, eli vaikkapa viralliseen totuuteen.

Mitään takeita ei tosin ole että se ei-virallinen totuus olisi yhtään todellisempi, muuta kuin ihmiselle itselleen. Joitain asioita voidaan toki itse koettaa havaita, mitata, laskea, tutkia tai päätellä, mutta suuri osa on kuitenkin uskon puolelle meneviä asioita. Todisteeksi asian todellisuudelle usein esitetäänkin sitä, että suurin osa on samaa mieltä asiasta - sosiaalinen konstruktio on heille todellisuus, vaikkei se totta olisikaan. Yksi eri mieltä oleva voikin siis olla se ainut joka on oikeassa... tai sitten hänkin on väärässä, mutta vain eri tavalla kuin valtaosa. Suuri joukko voi toki muuttaa asian todeksi omilla toimillaan ja siihen perustuu yhteiskunnan toiminta ja sen todellisuudet.


Yhteiskunta

Kun nämä henkilökohtaiset todellisuudet yhdistetään ja niistä lähdetään luomaan yhteiskunnan yhteistä todellisuutta, muodostuuko tämä luonnollisesti ihmisten kanssakäymisessä? Kyllä, siltä osin että niin voi tapahtua, mutta ei, siltä osin ettei yhteiskunnan todellisuutta ole luonnollisesti muodostettu enää pitkiin aikoihin. Ylhäältä ohjattua ja tarkkaan valvottua todellisuuden muodostusta on harrastettu jo pitkään. Järjestäytyneet uskonnot olivat omiaan luomaan yhteisen todellisuuden, koska vallassa oleville itsestään muovautuva yhteiskunta on kauhistus. Koulut ja media ovat vain luonnollista jatkumoa, kun uskonnoista ollaan hitaasti siirtymässä mukamas etäämmälle uskosta ja kohti järjen luomaa todellisuuskuvaa.

Mutta tämä (muka) järkeen perustuva käsitys todellisuudesta on monin osin vain illuusiota, antamaan kuva että yksilöt ovat jollain tapaa älykkäämpiä hylätessään uskomukset ja luodessaan oman todellisuutensa tieteeseen pohjautuen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että ihmisten tulisi hylätä tieteen opit ja palata juoksemaan perset paljaana metsässä... vai tulisiko? Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kaikki nämä ylhäältä sanellut todellisuudet ovat saaneet aikaiseksi kukin omalla tavallaan yhden ja saman osan yhteiseen todellisuuteen - on me, ja sitten on muut. Onko tämä ihmisten jakaminen ryhmiin sitten todellisuutta vaiko vain sosiaalinen konstruktio ylhäältä saneltuna?

Sosiaalinen konstruktiohan se on, mutta kun se on todellisuus valtaosalle ihmisistä, se tekee siitä todellista. Vaikka kuinka siinä omassa todellisuudessa ihmiset ovatkin yhtä ja samaa, se ei muuta sitä muiden todellisuutta missä ihmiset ovat toisiaan vastaan syystä tai toisesta. Jos taas kaikki muuttaisivat omaa käsitystään todellisuudesta, että emme ole jaettuja kuten meille kerrotaan, miten se muuttaisikaan maailmaa? Olisiko nyt utopistinen, yhtenäinen ihmiskunta silloin mahdollinen? Vai onko karu todellisuus se, että olemme jokainen kykenevä olemaan vain omiemme kanssa ja kaikki muut ovat vihollisia tässä suuressa kilpailussa? Todellisuus on vain sosiaalinen konstruktio - eli se, minkä me siitä yhdessä rakennamme. Todellisuus on todellakin tarua ihmeellisempää, eikö totta?

Tuesday, September 11, 2018

Sotapropagandaa


Hyökkäys

Ihmiset ovat niin sotaan valmistautuessaan kuin sen aikana osanneet jo pitkään käyttää propagandaa, eli mielipiteen muokkausta, aseena niin vihollistaan vastaan kuin saadakseen omansa puolelleen. Mutta mikä tahansa propaganda ei kelpaa vaan se on valittava tarkoin tilanteeseen sopivaksi. Monet eri propagandatekniikoista, kuten kieputus tahi hivuttaminen, ovat toki tärkeitä kaikessa propagandassa, mutta propagandan tyyli valitaan sen mukaan onko kyseessä hyökkäys vaiko puolustus. Näitä voidaan myös yhdistellä, mutta yhteen osaan tarinaa ei parane sekoittaa montaa eri tyyliä.

Hyökkäyspropagandassa tärkeimpiä asioita ovat viholliskuvan luominen ja oikeutus omalle hyökkäykselle. Terroristit, natsit tai verenhimoiset punanahat, aina on kehitetty jokin passeli kuvaus vihollisesta, jota lähdetään jahtaamaan. Ihmisyys pitää häivyttää kokonaan, nyt taistellaan hirviöitä vastaan! Ja kun vastassa on kerran hirviöitä, on jokaisen hyvän ihmisen tartuttava aseisiin ja marssittava rintamalle ilman pelkoa, koska me olemme oikeutetusti tässä hyviksiä eli emme voi hävitä. Viholliskuvan luonnissa saatetaan joskus tarvita hieman avustusta, eli provosoida vastapuolta tai vaikka lavastaa hirviöiden hyökkäys. Kun viholliskuva on valmis, oikeutus hyökkäykselle juontuu aina tästä annetun viholliskuvan vakavuudesta ja kerrotusta tarinasta.

Terroristi-isku 9/11 on tästä hyvä (ja päivään sopiva) esimerkki niin hyökkäyksestä kuin puolustuksesta. Hyökkäys, mikä haiskahtaa paremman kerran vilunkipeliltä, oli isku suoraan kansakunnan sydämeen - ihmishirviöt kaappasivat lentokoneita ja kaatoivat niillä suuria rakennuksia, aiheuttaen valtavan määrän tuhoa ja kuolemaa. Mutta ei hätää, hyvät ihmiset tarttuvat oikeutetusti aseisiin ja lähtivät isänmaan puolesta pommittamaan ihmisiä aavikolla teltoissaan, koska tarinan mukaan sielä ne hirviöt asustavat. Mikään uhraus ei ole liian suuri kun taistellaan koko ihmiskunnan puolesta terrorismia vastaan! Hieno tarina joka jatkuu tänäkin päivänä, oikeuttaen järjettömän määrän kuolemaa niille, joilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.


Puolustus

Entä jos se oma kansa on hyökkäyksen alla, miten propaganda tulisi valita? Siinä kun hyökkäyksessä tulee maalata vastustaja hirviöksi, sitä ei välttämättä tarvitse puolustuksessa tehdä. Tärkeämpää on saada ihmiset puolustautumaan kotiaan uhkaavalta vaaralta. Toki näin usein tehdään, eli molemmat puolet taistelevat hirviötä vastaan - hyökkäys on paras puolustus, jotkut väittävät. Yhtenäisyys on usein se tärkein elementti puolustuksessa, joten puolustavalla täytyy olla jokin yhteinen syy nousta aseisiin. Koti on monelle riittävä syy tarttua aseisiin, niin oma kuin se naapurin, jonka kanssa arki on elelty.

Mutta siinä kun vihollisesta voidaan keksiä kuvitteellisia tarinoita, se ei puolustuksessa ehkä kannattaisi. Kyllä, omaa puolta voidaan liioitella ja negatiiviset asiat pyyhkäistä syrjään, mutta jos tarina on sepitetty, on vaarana että puolustajat hylkäävät taistelun kuullessaan totuuden. Puolustajien tehokkain propagandatyyli onkin pysytellä totuudessa, sitä toki hieman tarvittaessa kaunistellen. Jos puolustajien riveissä ei ole pienintäkään epäilystä omasta kannasta, saattaa siitä muodostunut joukko olla moninkertainen voimaltaan kokoonsa nähden. Sama tietysti pätee myös hyökkääjässä, joten tarina on oltava aina kunnossa... ja siksi joskus onkin niin vaarallista, kun ihmiset lähtevät raaputtamaan sitä tarinan pintaa - mitä alta paljastuukaan?

Siinä kun 9/11 nosti valtavan hyökkäykseen oikeuttavan reaktion monella, kotikentällä turvauduttiin toisenlaiseen propagandaan. Pelastuslaitosten ihmiset, nämä arkipäivän sankarit jotka harvoin saavat kiitosta työstään, joutuivat propagandakoneiston pelinappulaksi. Henkensä uhalla he koettivat auttaa ihmisiä ja seuraavien vuosien aikana saivat maksaa siitä karvaasti - tornien romahduksen myrkkypilvi on laittanut ennenaikaiseen hautaansa yhden jos toisenkin pelastajan, niiden lukemattomien heti rysähdyksessä kuolleiden lisäksi. Ja tätä sankaritarinaa käytetään propagandana kotimaassa, nostaen kansan itsetuntoa ja tuoden ihmiset yhteen. Jos siis kyseenalaistat 9/11, olet sekä hirviöiden puolella että kansan sankareita halventaen kansaa vastaan.


No mitä sitten, emmehän ole sodassa?

Valtaapitävien kovista yrityksistä huolimatta Suomi ei ole onnistunut osallistumaan kunnon sotaan vuosikymmeniin. Mutta saamme silti nauttia sotapropagandasta lähes päivittäin, kiitos loputtoman infosodan tai hybridisodan, jota valtaapitävät käyvät omaa kansaansa vastaan. Median jatkuva pommitus demonisoida tietyt kansanryhmät hirviöiksi ei eroa juurikaan viimeisen vuosisadan aikana tapahtuneesta hyökkäykseen tarkoitetusta sotapropagandasta.

Puolustuspropagandasta taas käy hyvin kansalaisjournalistien kansalaismedioihin julkaisema materiaali, missä koetetaan yhtenäistää joukot yhteistä vihollista vastaan. Samaa taistoa käy myös usea kansallismielinen, jakaessaan someen materiaalia joka aiheuttaa "yhteisönormien" pureman. Tarkkaavainen median seuraaja saattaakin huomata mitkä tahot ovat hyökkäyskannalla ja kuka taas yrittää puolustautua tukeutumalla totuuteen. Liioittelua, vääristelyä ja tiedon valikointia harrastetaan puolin ja toisin... aivan kuten propagandaan kuuluukin. Omalla tarinalla halutaan muokata muiden mielipiteitä.

Kaikki media on propagandaa. Mihin suuntaan ja minkä vuoksi vaan vaihtelee suuresti. Mikä sotapropagandassa on jäätävää, on sen kesto ja murtumattomuus vuosien vieriessä. Yli 100 vuotta vanhaan sotapropagandaan uskotaan edelleen ja niitä samoja tarinoita käytetään tänäkin päivänä oikeuttamaan milloin mitäkin. Voittajat kirjoittivat historian, samoin kuin sen propagandan millä sodat voitettiin. Ja vaikka niitä historiankirjoja kirjoitetaan silmiemme edessä, sama hyökkääjien sotapropaganda peittää alleen puolustajien yritykset tuoda totuus esille.

Saturday, September 8, 2018

Koneiston käyttöliittymä - Omistajille


Näkymä ja käyttö

Miltä koneiston käyttöliittymä sitten näyttää hierarkian huipulla? Hyvältä - vain taivas on rajana jos resurssit riittävät. Omistava luokka, eli se surullisenkuuluisa 1%, eliitti, oligarkit, kansainvälinen klikki tai millä nimellä halutaankaan omistavaa luokkaa kutsua, he ovat se joukko joka on koneiston yläpuolella. He näkevät kaiken allaan ja voivat resurssiensa rajoissa käyttää mitä tahansa koneiston osaa kuten itse parhaaksi näkevät. Alemmilleen ja toki toisille omistajille pröystäilläkseen he voivat ottaa eri naamion tilanteesta riippuen. Filantrooppi tai suuri ja mahtava yritysjohtaja, kansalle voidaan nostaa idoleita palvottavaksi. Suurin osa oikeista koneiston ohjaajista mieluiten pysyy piilossa - ettei illuusio rikkoonnu.

Koska kyseessä on kuitenkin hierarkia jossa kaikki kilpailevat kärkipaikasta, on omistajien välinen kilpailu joskus hyvinkin raakaa kun he vääntelevät koneiston vipuja omaksi edukseen ja muiden päänmenoksi. Taitava kilpailija osaakin lukea vastustajan siirrot jo monta askelta etukäteen, joten jatkuva käyttöjärjestelmän tarkkailu on eduksi. Koska yläpuolelta saa laajemman kuvan kuin sisältä tai alta, olisi myös koneiston ongelmat helpompi nähdä. Pitää kuitenkin muistaa, että harva omistaja lähtee niitä koneiston ongelmia paikkailemaan - useat ongelmat on sielä ihan syystä, valmiina väärinkäyttöä varten.

Mediaa seuraamalla täytyy kuitenkin hierarkiassa alempana olevien etsiä niitä mahdollisia avopaikkoja koneiston väärinkäytölle. Kun valta kasvaa, voi pikkuasiat jättää näille alemmille omistajille hoidettavaksi ja keskittyä suurempaan kuvaan. Korkeimmalla tasolla käyttöjärjestelmällä halutaankin ohjata globaalia koneistoa, eikä vain jotain pientä paikallista peliä. Mutta jokainen tietää pelin hengen - kilpailu. Joidenkin mukaan tämä on oikea ja luonnollinen tapa muodostaa hierarkiat ihmisten välillä. Jos ei muuta niin se helpottaa koneiston käsittelyä merkittävästi ja tekee sen käyttöliittymästä paljon ennakolta arvattavamman.


Vaikuttamismahdollisuudet

Lobbaamalla yksittäinen kuntapoliitikko tai puolueryhmittymä voidaan paikallisella tasolla saada byrokratian rattaat pyörimään sulavammin. Jo pienelläkin sijoituksella tarkkaavainen ja taitava omistaja voi vaikuttaa koneiston toimintaan. Mitä suurempaa muutosta halutaan, suhteessa niitä resursseja tarvitaan enemmän. Ehkä ei riitä että lobataan vain poliitikot, tarvitaan myös kunnon mediakampanja ja ehkä vähän vastustuksen sabotointiakin. Kuntatasolla omistajia kun on useita, joudutaan joskus punnitsemaan kahden pahan välillä ja valita niistä se itselle hyödyllisempi paha - pienemmästä pahasta ei kannata lähteä ratkaisuissa välittämään.

Kun siirrytään koko maata koskeviin kysymyksiin, tarvitaan yleensä monitahoinen lähestyminen jokaiseen asiaan. Lobbauksella voidaan jokin pieni asia vielä saada ujutettua lakiin, mutta suuremmissa asioissa on saatava suora yhteys puolueiden johtoon. Onneksi Suomessa ei ole yhtäkään oppositiopuoluetta, ainoastaan eri ryhmittymien edustajia jotka sitten kisaavat äänestyksessä kenen käskyt saavat prioriteetin. Isolla rahalla tosin voidaan kääntää näiden puolueiden ohjastajien päät halutulla tavalla, kunhan vaan ei kerralla tehdä liian suurta muutosta joka nostaisi kansan vastustamaan päätöstä.

Lobbaus ei kuitenkaan riitä, vaan se monitahoinen lähestyminen vaatii tiukkaa yhteistyötä median kanssa. Suomen valtamedia onkin tiukassa ohjauksessa omistajien taholta ja koneiston kaikki mahdolliset osat on usutettu "valemedioiden" kimppuun - vain yksi totuus sallitaan, muuten illuusio rikkoontuu ja koneiston alamaiset voivat kääntyä koneistoa vastaan. Siinä kun kuntapoliitikkoja lobataan tuhansilla tai kymmenillä tuhansilla, iso raha sanelee pikkufirmoille kuten Facebook, Google ja Twitter mikä käy ja mikä ei käy. Ja lähes kaikki pelissä mukana olevat omistajat hyötyvät näistä suurista suuntaviivoista.


Huipulla tuulee

Huipulla valtapeli vasta hurjaksi äityykin. Joskus mukaan joudutaan polkaisemaan sotakoneisto, jos jonkin maan päättäjät luulevat voivansa tehdä päätöksiä oman kansansa eduksi. Suomessa ei tätä ongelmaa ole, joten olemme suhteellisen turvassa, ainakin toistaiseksi. Koska ison rahan sotahammasta kolottaa aina välillä, olisi esimerkiksi Suomen NATO-jäsenyys helppo tekosyy aloittaa täysi rähinä Venäjää vastaan. Siinä Suomen oma pikkukoneisto ei voi sanoa halaistua sanaa kun globaali valta jyllää. Ja miltäs se NATO kannatus maassamme nyt näyttääkään? Vain kaikki puolueet ovat puolesta, muutama edustaja tosin illuusion säilyttämiseksi mukavastustaa ja kerää ääniä puolueelleen.

Kun ihmishenki ei ole minkään arvoinen ja koko maailma on pelikenttänä, on jälki yleensä rumaa. Jos uutiset napsauttaa auki, voi sitä peliä seurata ympäri maailmaa - paikalliset koneistot sielä jylläävät ison rahan ohjeistuksessa pääpiirteittään juuri kuten halutaan. Kansan orjuuttamisen avaimet ovat tieto, säännöt, ravinto ja lääkkeet joista koneisto pitää hallussaan kaikkia neljää osa-aluetta. Omistajat taas pitävät hallussaan koneiston, joten kansalle ei jää kuin se orjan asema. Ja kaikki tämä myydään ainoana vaihtoehtona.

Onko se 99% kaikista kansoista sitten täysin sen 1% hallussa? On ja ei, he (1%) määräävät toki suuren osan säännöistä, mutta niin kauan kuin meillä on sananvapaus, on mahdollista murtaa nämä kahleet ja luoda uusi järjestelmä, ilman koneistoa tahi vaikkapa koneistolla, joka on kansan eduksi. Median propaganda pitää kuitenkin ihmisiä tiukasti otteessaan ja koko koneisto on monelle vain vilaus kaukaisia ongelmia jotka eivät kuulu itselle millään tavalla. Koneisto - narrin horinoita vai piilossa kaikkien nähtävillä? Jokaisen oma päätös, samoin kuin se paljonko itse osallistuu koneiston pyörittämiseen.

Thursday, September 6, 2018

Koneiston käyttöliittymä - Virkakoneistolle


Näkymä ja käyttö

Miltä koneiston käyttöliittymä sitten näyttää virkakoneiston rattaille? Asemasta riippuen hyvinkin erilaiselta, voitaisiin asia kiteyttää. Kunnan ja valtion palkkalistoilla, samoin kuin suoraan tai välillisesti yksityisen yrityksen kautta samoihin tehtäviin osallistuvat ihmiset ovat kaikki koneiston osia ja jokainen osa näkee tasan tarkkaan vain sen, mitä tehtävän suorittamiseen tarvitaan. Kaikki tekevät vain työtä käskettyä, eli ovat palkkasotureita omille herroilleen. Muiden tekemisiin ei koneistossa parane sekaantua, eihän se edes ole omalla vastuulla mitä muut tekevät.

Voisi kuvitella, että koneiston sisällä käyttöliittymän näkymä avautuisi paljon laajempana kuin tavallisen kansalaisen näkymä, mutta suurimmalle osalle koneiston jäsenistä se näkymä ei ole juurikaan sen kummempi kuin se kansalaisen versio. Vasta kun päästään hierarkiassa riittävän korkealle, alkaa näkymä avautumaan. Hierarkiat ovatkin yksi tärkeimmistä osista koneiston sisäisessä toiminnassa - jokaisen osan tehtävään vaikuttaa yksi tai useampi taho, jolla on auktoriteetti puuttua tehtyyn työhön ja omissa rajoissaan sanella miten työ tulee tehdä. Aina ei kuitenkaan ole selvää kenen käskyjä tulee sitten noudattaa, koska hierarkiat eivät ole kiveen hakattuja.

Kun kaikki tekevät työtä käskettyä eikä kukaan puutu asiattomasti toisten tehtäviin, toimii koneisto kohtuullisen sulavasti ja näkymättömästi. Tavalliset ihmiset tekevät tavallisia töitä osana suurempaa "hyvää" ja yhteiskunta toimii kuin rasvattu. Pääosin näin asiat ovatkin, koska suurin osa koneiston osista muodostuu tavallisista rehellisistä ja vastuuntuntoisista ihmisistä, jotka oikeasti uskovat tekevänsä yhteistä hyvää. He näkevät sen oman osansa koneistosta ja koettavat parantaa sitä omaa osaansa parhaaksi katsomallaan, mutta annettujen rajoitteiden mukaisilla, tavoilla. Muutama "mätä omena", usein hieman korkeammalla hierarkiassa, riittää kuitenkin pilaamaan koko homman ja näistä johtuen koneisto välillä yskii näkyvästi.


Vaikuttamismahdollisuudet

"Äänestämällä voit vaikuttaa" uskomus on usein vieläkin syvemmälle selkärankaan uponnut uskomus virkakoneiston enemmistölle kuin tavalliselle kansalle. Järjestelmän on oltava reilu ja siihen on kyettävä vaikuttamaan demokraattisesti, muutenhan se oma osuus koneistossa palvelisi muuta kuin yhteistä hyvää? Suurinta osaa koneiston ohjaajista ei kuitenkaan koskaan ole äänestetty demokraattisesti virkaansa, vaan heidät on valittu tehtäviinsä usein poliittisesti ohjattuna. Oikea jäsenkirja auttaa kummasti uralla koneiston portaikossa. Väärä jäsenkirja taas saattaa tyssätä matkan lyhyeen. Koneiston sisäinen hierarkia onkin jatkuvassa liikkeessä, kun eri ryhmittymät koneiston sisällä luulevat kilpailevansa vallasta keskenään.

Suomessa nämä eri ryhmittymät jaetaan yleensä puolueisiin, jonka jäsenkirjan kannessa oleva teksti määrittää mihin ryhmään kuulut ja kenen puolella sinun kuuluu olla sisäisissä kahnauksissa. Kuntapolitiikassa, missä poliitikolla saattaa riittävän suuren koneistoryhmän kanssa olla jopa hitunen valtaa, nämä poliittisen hierarkian kahnaukset ovatkin yleisiä. Koneiston alemmat tahot joutuvatkin melkoiseen myllytykseen jos käskyjä ollaan jakamassa eri tahoilta hyvinkin eri suuntaan. Kenen käskyä tottelet jos yksi ryhmä sanoo niin ja toinen sanoo näin? Pahimmassa tapauksessa koko paikalliskoneisto seisahtuu kun valtaa janoavat poliitikot taistelevat keskenään unohtaen miksi heidät alunperin edes "valtaan" äänestettiin.

Korkeimmalla tasolla koneiston ohjauksessa on eduskunta ja hallitus. Sama puoluepeli jatkuu ja äänestäjien nuoleskelu on loputonta työtä, kun halutaan päästä valtaan ja pysyä siinä kiinni. Osa kansanedustajista myös kuvittelee, että heillä olisi valtaa koneistossa, mutta sillä tasolla oleva valta keskittyy lähes täydellisesti puolueen johtoon. Rivikansanedustaja onkin vain puhuva pää, eli mainoshahmo puolueiden valtataistelussa. Puolueiden johdolla on toki tietty määrä valtaa, jolla he voivat alaisiaan ohjailla. Mutta suuremmissa asioissa he, kuten kaikki alaisensa, katsovat ohjausta ylemmiltä portailta vallan hierarkiassa.


Näkymä keskeltä ulospäin

Näkymä ulospäin sieltä koneiston keskeltä on outo. Miksi ihmeessä ihmiset eivät usko koneiston olevan hyvä juttu kun itse, samoin kuin kaikki kolleegat tekevät kaikkensa että asiat rullaavat juuri kuten niiden pitääkin, tai ainakin siihen pyritään? Ihmiset eivät vaan ymmärrä kuinka hyvin hierarkia toimii eivätkä osaa arvostaa ... sitä että ovat koneiston alapuolella, kaikkein pompoteltavana. Koneiston jäsenet kyllä osaavat suojella itseään ja kavereitaan koneiston sisällä joltain muulta koneiston osalta. Ei korppi toisen korpin silmää noki, on yksi sanonta aiheeseen liittyen. Hierarkiaa on noudatettava ja asema tuo mukanaan tiettyjä, oikeutettuja, etuja. Sitähän se demokratia on - yhteisestä edusta kuuluukin valua suhteessa suurempi osa niille, jotka ovat siihen oikeutettuja osallistumalla koneiston toimintaan? Toiset ovat vaan tasavertaisempia kuin muut.

Mutta jokainen koneistossa sisällä oleva tietää myös sen, että oman johtajan varpaille ei astuta. Ja jokaisella koneiston osalla on yksi tai useampi ylempiarvoinen, jonka tehtäviin ei parane sekaantua. Paitsi jos haluaa johtajaksi johtajan paikalle, silloin voidaan hypätä yksi porras yli ja mennä kertomaan asiasta ylemmälle tasolle, joka sitten saattaa rangaista sitä väliin jäänyttä koneiston ratasta. Minkä seurauksena, jos oikeen hyvä säkä käy, koneisto palkitsee kuuliaisen rattaan ylennyksellä. Koneistolla on myös tapana ratkaista ongelmia ei vain alentamalla rattaan asemaa vaan myös ylentämällä ongelmallinen tapaus asemaan, missä ongelma siirtyy toiselle taholle. Palkkiovirka huonosti tehdystä työstä koneiston alemmille tasoille nähden on lähes taattu, kun se muille haitallinen työ on juuri haluttua ylhäältä katsottuna.

Koneisto näyttäytyy jokaiselle asemasta riippuen eri tavalla, toki niin että ylemmällä tasolla olevat näkevät myös kaiken mitä alemman tason toimijat näkevät. Aniharva koneistossa yhtään syvemmällä ja korkeammalla oleva lähtee kyseenalaistamaan järjestelmää, joka tuo leivän pöytään ja maksaa ne laskut. Vaikuttamisen ongelmat kyllä usein huomataan, mutta niiden vaikutuksia on helppo vähätellä koska hommahan toimii pääpiirteittäin hyvin. Monelle etenkin politiikassa vahvasti mukana olevalle onkin pyhäinhäväistys jos koneistoa kyseenalaistaa. Toki vielä pahempi on kyseenalaistaa se poliitikon oma puolue siinä sivussa... Äänestämällä voit vaikuttaa, koneisto on ystäväsi, kumarra ylemmillesi vaikka silloin pyllistätkin alemmillesi - nuo teesiä kolme kun muistat, sovit hyvin mukaan koneistoon.

Tuesday, September 4, 2018

Koneiston käyttöliittymä - Kansalaiselle


Näkymä ja käyttö

Miltä koneiston käyttöliittymä sitten näyttää tavalliselle kansalaiselle? Virastotaloja, toimistoja ja muita ylväitä rakennelmia on maa pullollaan. Sielä ne koneiston osat hoitavat tehtäviään, mieluusti omassa rauhassaan ilman ulkopuolista häirintää. Netissä pääsee tarkistamaan omat tietonsa kannasta ja virastojen sivuilta löytyy melkoinen määrä tietoa kansalaiselle luettavaksi - sääntöjä minkä mukaan koneiston kanssa on toimittava. Onkin lähes kansalaisvelvollisuus tietää miten minkäkin instanssin kanssa tulee toimia. Käyttöliittymän toimivuus vaihteleekin lähes sujuvasta aina hiustenrepiseen turhautumisesta asti.

Mutta niin se koneisto vaan toimii - annettujen sääntöjen mukaan voit tehdä koneistolle pyyntöjä toimia ja sitten ei auta kuin odottaa ja toivoa parasta. Pääosin saat mitä tilaat, joskus joudut odottaa pitkiäkin aikoja ja kun homma alkaa vastustamaan, se voi todellakin vastustaa loppuun saakka. Tätä ei kuitenkaan pidetä suurena ongelmana, etenkin silloin kun omalle kohdalle ei ole tullut koneistolta piiskaa. Ongelmat tuntuvat usein pakkautuvan samoille käyttäjille, jolloin syyksi usein laitetaan se käyttäjä itse - koneistohan tekee aina kaiken täsmällisesti ja sääntöjensä mukaan.

Siinä kun osa käyttöliittymästä toimii kuin junan vessa, osan kanssa taistelu tuntuu olevan lähes arkipäiväistä. Tapauksesta ja paikasta riippuen voi tiettyjen palveluiden käyttäminen olla työn ja tuskan takana, mutta aina pitääkin muistaa että sielä koneistossakin vastaanottavana osapuolena on lähes poikkeuksetta ihminen. Ja ihmisillä on suuresti vaihtelevia ominaisuuksia hoitaessaan asioita niin itselleen kuin muiden puolesta. Inhimillisiä erehdyksiäkin sattuu ja joskus koneisto myöntää virheen johtuvan koneiston jostain osasta (tietotekniikan syyttely on aina helppoa) ja virhe korjataan hetimiten. Tosin aina välillä se tavallinen kansalainen joutuu koneiston lihamyllyyn ja sieltä ulos pääsy ei ole mikään pieni juttu.


Vaikuttamismahdollisuudet

Äänestämällä voit vaikuttaa! Tämän tietää jokainen koneiston käyttäjä. Vaaleja, äänestystä ja suuria valintoja on tehtävä harva se hetki, koska jos et äänestä, on juuri sinun syytäsi että koneisto yskii sen seuraavan valtakauden. Väärin äänestäminen onkin suurin erhe, minkä kansalainen voi tehdä muita kansalaisia kohtaan. Sen seurauksena kaikki menee päin prinkkalaa, koneistokaan ei pysty kompensoimaan suurten joukkojen virhettä sen valittua väärät ihmiset koneiston ohjaajiksi. Kansa ei vaan opi, he äänestävät joka kerta väärin - vika ei ole koneistossa vaan sen (väärin)käyttäjissä.

Vetoomuksilla, valituksilla ja adresseilla voivat kansalaiset myös koettaa vaikuttaa koneiston johonkin osaan, minkä he kuvittelevat olevan vastuussa heitä riivaavassa ongelmassa. Koneiston kollektiivinen vastuu toimii kuitenkin niin, että kunnia osataan ottaa hyvistä asioista, mutta huonoista asioista ei ole kukaan koneistossa vastuussa. Joitain muutoksia selviin virhekohtiin voivat kansalaiset toki saada aikaiseksi, mutta on suhteellisen harvinaista että tavalliset kansalaiset onnistuvat jonkin koneiston osan muuttamaan. Toki jos koneisto halusi jonkin muutoksen, on hyödyllistä jos kansalaisia on mukana muutoksessa - syy voidaan sysätä asiaa ajaneille jos homma menee pieleen.

Käytännössähän äänestämällä voidaan vaikuttaa vain siihen, minkä näköiset puhuvat päät sielä teatterin näyttämöllä milloinkin notkuu. Mutta koneiston käyttöliittymä esittää nämä suuret johtajat siinä valossa, kuin he oikeasti muka niitä päätöksiä tekisivät. Tällä saadaan luotua median avustuksella illuusio myös siitä, että kun hommat ei toimi, on kansalaisten suunnattu viha "päättäjiä" kohtaan suunnattu oikeaan kohteeseen. Eivät ne puhuvat päät toki syyttömiä ole, mutta taustalla vaikuttavat voimat on vaan piilotettu koneiston käyttöliittymässä niin tehokkaasti, ettei kansalainen tiedä muusta kuin siitä puhuvasta päästä televisioruudulla.


Katse koneiston läpi alhaalta katsoen

Koneiston käyttöliittymä on kulttuurisidonnainen. Mikä toimii Suomessa, ei toimisi muualla ja päinvastoin. Saksa on hyvin lähellä Suomea tässä koneiston käyttöliittymässä, mutta molemmilla mailla on omat eroavaisuutensa. Media on kuitenkin molemmissa maissa onnistunut luomaan lähes täysin läpäisemättömän rajapinnan koneiston ja kansalaisen väliin. Kansalainen näkee vain sen, mitä hänen halutaan näkevän eikä yhtään enempää. Siksi usko siihen, että äänestämällä voi vaikuttaa on vielä niin vahva, tosin heikkenemään päin. Onko kansa siis heräämässä ja huomaamassa koneiston viat, vai onko kyse jostain muusta?

Osa kansasta on selvästi havahtunut koneiston ongelmiin ja raotettuaan verhoa ovat huomanneet mitä sielä koneiston sydämessä oikein tapahtuu. Mutta vaikuttaa siltä, että enemmistö koneiston hylänneistä ei ole sitä hylännyt opittuaan miten se toimii vaan pettymyksestä saamaansa kohteluun. Vaikka käyttöliittymän rajoissa on tehty kaikki mahdollinen ja mahdoton, ei asiat ole siltikään parantuneet ja näin ihminen syrjäytyy koneistosta. Ongelmana koneistoon pettyneissä onkin se, että pettymys voi muuttua ärtymykseksi, ärtymys suuttumukseksi ja siitä ei paljoa tarvita vihaan. Vihasta ollaankin sitten yhden kolauksen päässä vihan muuttumisesta teoksi. Siksi koneisto ei pidä syrjäytyneistä...

Mitä enemmän lompakosta löytyy kahisevaa, sitä vähemmän ihminen on riippuvainen koneistosta. Tehköön mitä lystää mokoma koneisto jos on varaa tehdä kuten oma mieli haluaa. Useimmille tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, joten koneiston kanssa joutuu valtaosa ihmisistä olemaan tekemisissä kerran jos toisenkin elämänsä aikana. Kun ymmärtää miten homma toimii, voi asian kääntää omaksi edukseen monessa tapauksessa. Onko se sitten koneiston hyväksikäyttöä omaksi edukseen? Entä koneiston väärinkäyttöä muiden kustannuksella? Siihen jokainen vastatkoon itse. Koneisto on mikä on ja sitä ilmankin pärjättäisiin - ehkä jopa kukoistaisimme ilman koneistoa?

Sunday, September 2, 2018

Koneiston käyttöliittymä


Mikä ihmeen koneisto?

Koneistolla tarkoitetaan tässä tekstissä tätä nykyistä järjestelmää, joka kattaa lähes kaikki kansalaisia yhteisesti koskettavat asiat. Eli kaikki ne asiat, mihin politiikalla vaikutetaan. Monen mielestä koneisto on elintärkeä osa yhteiskuntamme toimivuutta, vaikka se on kerta toisensa jälkeen osoittanut olevansa myös epäluotettava, kiero, epätasa-arvoinen, puolueellinen ja vieläpä ihmisten yleistä oikeuskäsitystä vastaan. Kuitenkin koneiston epäilijöitä ja sen arvoa millään tavalla halventavia pidetään yhteiskunnan vihollisena osoittaessaan että miten hommat eivät toimi ja olisi niitä muitakin vaihtoehtoja.

Kun koneisto toimii, se on lähes näkymätön osa yhteiskuntaa. Kaikki rattaat pyörivät juuri kuten pitääkin ja homma rullaa sulavasti. Tavalliselle ihmiselle tämä onkin se yleisin käyttöliittymän näkymä - tarvitset jotain, koneisto toimittaa ja kaikki hymyilevät. Mitä syvemmällä koneiston rattaissa olet mukana, sitä enemmän näet päivittäisessä työssäsi kuinka hienosti homma rullaa, silloin kun kaikki toimii. Syy miksi koneisto rullaa pääosin huomaamattomasti ja hyvin ovat kaikki ne oikeasti hyvät ihmiset, jotka tekevät päivästä toiseen usein hyvin kiittämätöntä työtä usein lähes täysin näkymättömissä muilta. Vaikka me kaikki käytämmekin oman liittymämme kautta koneistoa jopa päivittäin, emme kuitenkaan ole välttämättä koneiston rattaana mukana menossa. Kuka sitten on?

Näkyvimmät osat tästä koneistosta ovat poliitikot ja virkamiehet/naiset. Niin valtiolla kuin kaupunkien palkkalistoilla olevat lasketaan osaksi tätä koneistoa. Osa yksityisistä yrityksistä osallistuu myös toimillaan koneiston toimintaan suorittaen sitä omaa paikkaansa rattaistossa. Vähemmän hienovaraisena väkivaltakoneistona ovat poliisi, oikeuslaitos ja armeija, valmiina rankaisemaan koneistoa vastaan rikkoneita. Koulujärjestelmä taas tuottaa uusia rattaita koneistoon ja kuuliaisia kansalaisia koneiston käyttäjiksi. Käyttöliittymä ja mihin yksittäinen ihminen voi sillä vaikuttaa on kuitenkin hyvinkin erilainen, käyttäjän asemasta koneistossa riippuen.


Kolme eri tasoa

Alimmalla tasolla on tavallinen kansalainen. Tosin jos tarkkoja ollaan, sen alla on vielä ryhmä koneiston syystä tai toisesta hylänneitä ja koneiston itsensä hylkäämät, mutta tästä lisää toisessa artikkelissa. Kansalaisen käytettävissä on kaikki palvelut mitä koneisto sallii, koneiston määräämällä tavalla. Velvollisuutena on muistaa äänestää vaaleissa uudet koneiston näkyvät ohjaajat, sekä kiltisti noudattaa median antamia ohjeita kuinka olla hyvä kansalainen. Mihinkään koneiston osaan ei suoraan pysty kuitenkaan vaikuttamaan, mutta koneistolta voi anoa ja kerjätä joissain tapauksissa erityisoikeuksia. Koneisto sitten tarkistaa omalla luokitusjärjestelmällään onko kansalainen oikeutettu erityiskohteluun. Yleensä ei, mutta ainahan asiasta voi tehdä valituksen jonka koneisto käsittelee.

Koneistoa näkyvästi ohjaavat ihmiset, eli poliitikot ja virkamiehet kuuluvat keskitasolle. Riippuen työtehtävästä ja asemasta, oikeudet muuttaa koneiston asioita vaihtelee suuresti. Mutta toisin kuin tavallinen kansalainen, tällä tasolla olevat voivat oikeasti tehdä rajoitetusti muutoksia siihen omaan pieneen rataspaikkaansa. Myös se, mitä tietoa koneiston toiminnasta on saatavilla kasvaa merkittävästi ja mahdollisuudet kasvavat arvoaseman noustessa. Riittävän korkealle noustessaan voi pian kuvitella olevansa tärkeä osa koneistoa, jota ilman koko homma lakkaisi toimimasta. Käyttöjärjestelmä pitää kuitenkin huolen siitä, että jokainen osa koneistoa näkee tavallisesti vain juuri sen verran kun halutaan.

Siksi ylimmällä tasolla käyttöliittymä onkin aivan toinen. Tavalliselle kansalaiselle käyttöliittymä näyttää koneiston korkeimmaksi herraksi pääministerin ja presidentin kaltaisia ihmisiä, mutta totuus on kuitenkin aivan muuta, kun noustaan koneiston päälle eikä olla vain pieni osa rattaistoa. Omistajat, herrat, eliitti, käyttää mitä nimeä haluaakaan, nämä tahot ovat koneiston yläpuolella. He käskevät koneistoa ja koneisto tottelee. Kuinka paljon valtaa milläkin herralla on, vaihtelee toki suuresti ja keskinäisen kilpailun vuoksi he saattavat ohjailla koneistoa toisiaan vastaan. Oligarkit pysyvät mieluummin median ulkopuolella, siinä kun rikkaat ihmiset usein nauttivat huomiossa kylpemisessä. Rahalla saa valtaa - sen verran valtaa kuin omaisuus osoittaa. Sama pätee ylimmästä alimpaan, mistä syystä tavallisen kansalaisen käyttöliittymässä ei ole muita vaikuttamisvaihtoehtoja kuin "äänestä".


Turha tekele vai elintärkeä osa?

Jos ylintä tasoa ei olisi ja koneiston rattaaksi estettäisiin psykopaattien ja sosiopaattien pääsy, voisi homma toimia kohtuudella. Kilpailun poistaminen ihmisten mielestä korjaisi vieläkin suuremman osan koneiston ongelmista. Mutta olisiko koneistoa koskaan edes luotu, jos nuo kaksi ongelmaa olisi ratkaistu aikoja sitten? Koneisto on kuitenkin useamman vuosisadan evoluution tulos joka kehittyy jatkuvasti tänäkin päivänä. Koska suurin osa ihmisistä on indoktrinoitu osaksi koneistoa, he osaavat sitä automaattisesti puolustaa sekä korjata esiin puskevat ongelmat oppimallaan tavalla. Koneistoa pidetäänkin nykyään elintärkeänä osana modernia yhteiskuntaa. Mutta mikä se oikeastaan onkaan?

Koneisto on pohjimmiltaan hienovarainen illuusio orjuuttamaan kansa omistavan luokan tarpeita täyttämään. Jatkuva evoluutio koneistossa on mahdollistanut niin uusien keinojen kehittämisen järjestelmän parantamiseen, kuin myös hyvin hitaasti kasvavan joukon koneistosta ulos pyrkiviä. Niin ulkopuolelle tahtomattaan jääviä kuin koneiston toimintaan kyllästyneitä ja ainakin osan ongelmista huomanneita tulee päivä päivältä enemmän kompuroiden ulos koneiston hampaista - kukin tavallaan ja oman käyttöliittymänsä rajoja kokeillen. Tarvitsemmeko me edes koko koneistoa?

Emme tarvitse. Esi-isämme eivät koneistoa tarvinneet, joten miksi me sitä yht'äkkiä tarvitsisimme? Ehkä toimiva koneisto olisi jotain mitä haluaisimme, mutta emme siltikään tarvitse? Vai voisimmeko luoda toimivan koneiston niiden iloksi, jotka sitä kaipaavat? Koneistoa ei kaatumaan taida saada, mutta ehkä riittävän suuri joukko onnistuisi keinuttamaan koneistoa niin, että katolla muiden kustannuksella ratsastavat herrat tippuisivat takaisin kansan pariin? Aika utopistinen ajatus, se on selvää... mutta tälle narrille se suotakoon, eikös?

Saturday, September 1, 2018

Historiankirjoja kirjoittamassa


Jos se näytetään televisiossa...

... sen täytyy olla totta? Voittajat ovat kautta aikojen kirjoittaneet historian, tosin nykyaikana se on ollut enemmänkin sodan aloittaja joka sen historian on sitten kirjoittanut. Irakin "joukkotuhoaseet" oli ensimmäinen laajasti televisioitu sota ja siitä innostuneena olemmekin saaneet nauttia luotettavan mediamme täysin yksipuolisesta uutisoinnista suurista asioista. Koska suurin osa muistaa mistään tapahtumasta vain sen ensiksi kuullun asian, on median rooli entistä tärkeämpi sen uutisoidessa nykytapahtumia ja kirjoittaessaan siinä samalla historiankirjoja juuri haluamallaan tavalla.

Jos viimeiset reilu sata vuotta olisi opettanut mitään hyödyllistä ihmiskunnalle, se olisi täytynyt olla ymmärrys siitä miksi sodat tapahtuvat - raha ja valta, usein resurssien muodossa. Joku taho on kokenut oikeudekseen ottaa toiselta sen rikkaudet tai parantaa omaa asemaansa globaalissa kilpailussa. Propagandakoneisto rullaamaan eikä aikaakaan kun kansa janoaa vihollisensa verta. Mitä sitten vaikka viholliskuva onkin täysin tuulesta temmattu valhe jota propagandistit ovat kovalla vaivalla viilanneet juuri sen hetkiseen tilanteeseen sopivaksi? Valtavirran historiantutkijat eivät yleensä päädy moiseen tulokseen, koska ne samat voittajat ovat sanelleet mikä se virallinen totuus on - siitä ei parane poiketa, etenkään sen 100 vuoden turva-aikana. Sen jälkeen osa saattaa uskaltaa kirjoittaa mitä todennäköisemmin tapahtui - historia kun on pitkälti vain kokoelma (satunnaisia) todisteita ja aikalaisten näkökulmia.

Entäs nykyään? Kaikesta on todisteet kuvien ja videoiden muodossa? Osasta toki onkin, mutta media kertoo sen tarinan yhdistämällä kuviaan ja videoitaan tarkasti halutulla tavalla ja haastatteluihin pääsee täysin sattumalta vain juuri oikein asian nähneitä ihmisiä. Moni ihmetteleekin miksi uutiset ja todellisuus jostain tapahtumasta ovat niinkin kaukana toisistaan. Syy on yksinkertainen - historiaa ollaan kirjoittamassa halutulla tavalla. Vuosikymmenen päästä ei kukaan enää tapahtumia muista, mutta onneksi meillä on nyt videotodisteet tapahtumista joiden päälle luotettava media on kertonut tarinansa. Elämme median luomassa illuusiossa emmekä usein edes huomaa kuinka totuutta vääristelevä se on.


Muutama esimerkki lähimenneisyydestä

Chemnitz - Äärioikeisto mellakoi valtaa vastaan! Natsit tekevät paluun, taistoon kaikki hyvät ihmiset! Näin kertoi media ja kansa uskoi. Maahanmuuttajat siis raa'asti puukottivat yhden miehen hengiltä Saksassa ja kansa sanoi "nyt riittää". Tuhannet ja taas tuhannet marssivat kaduille ja media etsi joukosta "äärioikeistoa" kuvamateriaaliinsa (joka oli pääosin antifanttien kuvaamaa) ja julisti koko joukon natseiksi. Paikalliset eivät siitä pitäneet ja juttu onkin saanut uusia käänteitä kun osa paikallisesta mediasta on joutunut uskottavuutensa säilyttääkseen vaihtamaan tarinaansa. Pikanttina yksityiskohtana Saksan laki antaa viranomaisille oikeuden lietsoa väkivaltaa ja heilata julkisesti esiintyessään äärioikeistona, samoin kuin rahoittaa ja järjestää väkivaltaisia mielenosoituksia/vastamiekkareita kun tarve vaatii. Mielenkiinnolla seuraten miten tämä tarina kehittyy, ensimmäistä versiota kuitenkin yritetään vielä suojella - natsit ovat täällä!

Syyria - Elukka Assad! Rohkeat kapinalliset taistelevat fasistia diktaattoria vastaan ja valkokypärät pelastavat siviilejä henkensä uhalla! Sanktoita lisää! Mitäs pienistä että Assad koettaa pitää kansansa elossa ISIS vyörytyksessä? Jenkkien luoma, aseistama ja rahoittama terroristijärjestö siis sotii maan laillista hallintoa vastaan ja kansa hurraa terroristien puolella, kun puhutaan Syyriasta. Terroristit kyllä tuomitaan ja silleen, mutta lännessä ihmisiä ei niin suuresti huoleta jos joku taho pommittaa ruskeita ihmisiä. Vasta kun sieltä ihminen saapuu tänne, hänestä muuttuukin kuin taikuudella hätää kärsivä pakolainen, vaikka saattoikin sitä ennen olla terroristi. Valkokypärien satu taas porskuttaa täyttä tahtia, vaikka todisteet heidän olevan vain ISIS-lääkintäjoukot ja elokuvien lavastusryhmä ovatkin melkoisen vahvat. Mutta ei pilata hyvää tarinaa totuudella, muuten ei herrojen VOKkibisnes kannata?

Venezuela - Sosialismi tappaa kansan nälkään! Taas kerran sosialismi on pettänyt, katsokaa tuota kärsimystä! Jos kaksi ensimmäistä esimerkkiä on asioita seuraava havainnut olevan median propagandaa, tämä kolmas useimmiten kuitenkin uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Nyt syytetään sosialismia, joka on maailmanhistorian tuhoisin aate ja kaiken pahan alku ja juuri! Niin no, NLn ja Kiinan sanottiin olevan sosialismia, mutta kun siihen aatteeseen ei kuulu hirmuvallan kaikesta määrääminen. Mutta mitäs pienistä, takaisin Venezuelaan. Ulkomaisten sanktioiden ja paikallisten jenkkimyönteisten tahojen ansiosta Venezuela ei varmasti ole se kaikista mukavin paikka elää. Enemmistö kansasta silti seisoo johtajansa takana, mikä taas ei sovi lainkaan tarinaan. Onneksi lännessä se tarina kerrotaan luotettavassa mediassa, jolloin syy on sosialismissa ja fasistisessa diktaattorissa. Todellisuus? Jotain ihan muuta...


Opimmeko läksymme?

Jos ihmiskunta haluaa murtaa orjuutuksen kahleet, on historia kirjoitettava uusiksi - ei kuten voittajat sen sanelivat vaan kuten todisteet kertovat. Monessa maassa tämä on laitonta tiettyjen asioiden suhteen, minkä luulisi soittavan kaikkia hälytyskelloja? Mutta ei, usko kirjoitettuun historiaan on vankkumaton ja asioita tutkineet ja siksi kyseenalaistavat ovat hulluja salaliittoteoreetikoita. Tulemme siis toistamaan samat virheet tulevaisuudessa ellei asiaan saada muutosta. Valtavirtaan sitä muutosta ei saada, ennen kuin ihmiset ymmärtävät median olevan propagandaa heitä itseään vastaan. Ja kun seuraa miten asiat nyt etenevät... ei hyvältä näytä.

Jo pelkkä ajatus siitä että joku olisi onnistunut kusettamaan lähes koko kansaa tuntuu olevan monelle täysin absurdi. Kognitiivinen dissonanssi suojelee ihmismieltä suurilta järkytyksiltä ja olisihan se melkoinen shokki yht'äkkiä huomata tulleensa kusetetuksi lähes täydellisesti. Historia on vääristelty, "tiede" on valehdellut lukemattomista asioista ja päivän uutisetkin ovat vain savuverho silmiemme edessä... rankka herätys, jos siihen havahtuu. Siksi onkin edettävä pienin askelin, eli osoitettava vaikka yksi tapaus kerrallaan, eli "katso nyt tuota juttua kuinka se media on asian vääristänyt". Mutta sitä vaarallista siltaa yli synkkien vesien vain aniharva lähtee hapuilemaan.

Näyttääkin siis siltä, että emme ole oppineet historiasta juurikaan mitään. Sen sijaan olemme oppineet kerrotuista tarinoista sen mitä meille on haluttu opettaa. Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta ja tietämättömyys on voimaa. Näin meille opetetaan, pienestä pitäen, niiden tahojen ansiosta jotka ovat sodat aloittaneet. Kaikki media on propagandaa - tämäkin. Vain se, mitä sillä propagandalla ajetaan, vaihtelee suuresti. Mieti, tutki, ota itse selvää... äläkä usko mihinkään, mitä orjuuttajasi sinulle kertovat. Elä pitkään ja kukoista - terveisin, narri.

Saturday, August 25, 2018

Hakekaa talikot ja soihdut!


Lynkkausjoukko lähestyy

Medialynkkauksesta olen kirjoittanut muutamaan otteeseen lyhyesti, esimerkiksi tässä, mutta aihe ei ole noussut sen kummemmin esille omassa somekuplassani. Mutta viimeisen viikon aikana ei ole juuri muuta näkynytkään kuin joukkolynkkausta milloin mistäkin syystä. On näkynyt niin valtamedian lynkkausjoukkoja, kuin myös somelynkkausta. Yhteiskunnallinen merkitys ilmiössä on suuri, mutta lynkattavien teot pääosin "ketään ei kiinnostaisi jos ei sattuisi juuri omalle kohdalle". Rikoksista rankaisemiseen on oikeuslaitos, häpeäpaaluun joutuu jos sanoo väärän sanan.

Jos median lynkkaus on ilmiönä uusi tahi outo, avaan sitä hieman tässä alkuun. Joku on tehnyt jotain "väärin" ja media on päättänyt että tämä henkilö pitää syyttää, tuomita ja rangaista samalla kertaa, todisteilla tai ilman. Oikaisunhan voi tehdä aina viikko jälkeenpäin, "sori siitä" eikä kukaan huomaa vilppiä. Siis alkuperäinen "uutinen" jää ihmisten mieliin, oli se kuinka päin prinkkalaa tahansa. Joku taho päättää, että tämän lynkattavan henkilön rike on niin yhteiskunnallisesti merkittävä, että tuomio on saatava hinnalla millä hyvänsä, minkä päälle sitten oikeuslaitos lätkäisee oman leimansa tarvittaessa päälle. Onneksi journalistien etiikka on niin kovalla tasolla ettei virheitä satu kuin... melkein joka kerta?

Kun väärin tehnyt ihminen on ensin mustamaalattu täydellisesti, tilanteesta riippuen siirrytään joko kuoliaaksivaimentamiseen tai haudallatanssimiseen. Uusia (vähemmän)yllättäviä käänteitä saatetaan tuoda esiin, siihen asti kun narratiivi oikeutetusta teloituksesta säilyy. Jos paljastuu että vahingossa lynkattiin väärä tyyppi, väärin todistein tai väärästä asiasta niin "sori siitä" ja elämä jatkuu, kaikilla paitsi lynkatulta. Kerran median mustalle listalle päästyään saa olla melkoinen pyhimys että voi joskus päästä edes neutraalille tasolle. Hyviä keinoja lynkattavaksi joutumiseen on omata vääriä mielipiteitä, tehdä jotain laitonta tai räväkkää ja jäädä siitä kiinni tahi astua väärille varpaille.


Viimeaikaisia teloituksia

Nimiä en tule tässä käyttämään (kun en niitä muista enkä jaksa kaivella), mutta viittaukset voi yhtään mediaa seuranneet huomata kohtuu nopsaan. Päästäkseen oikein kunnolla median hampaisiin, on ihmisellä oltava edes jonkinsortin merkittävä asema yhteiskunnassa ennen lynkkausta. Matti Meikäläisen niittaus päämedian huippuajankohtana ei kannata kun se ei ketään kiinnosta kuitenkaan. Henkilön maine on Suomessa todella tärkeä osa mediakentällä - sillä mitä sanoo tai tekee on vaikutusta lähinnä vain silloin kun lähdetään lynkkaamaan. Julkkispalvonta kulkeekin käsi kädessä auktoriteettiuskon kanssa, mutta ei siitä enempää.

Terrori-isku reilu vuosi sitten nosti otsikoihin useammankin ihmisen, joista osalla ei tainnut olla ihan puhtaat jauhot pussissa kun asiaa lähdettiin tarkemmin tutkimaan. Sankarinviitta ehdittiin kuitenkin mediassa pukea päälle, mutta somelynkkaus oli sitäkin ankarampi kun valtamedia alkoi vuotamaan tietoa tapahtuneesta. Useampikin artisti on taas päässyt kylpemään valokeilassa hieman kyseenalaisin meriitein, mutta lynkkausta on tainnut tapahtua enemmän somen puolella vaikka valtamedia onkin tehnyt osansa mustamaalauskampanjoissaan. Osa artisteista on kuoliaaksivaiettu, kun osa taas saa jatkuvaa, tosin hieman kyseenalaistakin, huomiota. Onko kyseessä siis edes lynkkaus jos asiaa puidaan joka kantilta ja mukaan nostetaan niin positiivisia kuin negatiivisia asioita? Sen jokainen päättäköön itse.

JSNn tapaus taas oli se alkusoitto tälle koko tekstille. Kriittinen julkaisu ja täysi henkilölynkkaus samalle päivämäärälle on harvemmin sattumaa. Astuttiinko väärän tahon varpaille näkyvästi, vai oliko kulisseissa jotain muutakin menossa? Entäpä sitten median tekemät valelynkkaukset? Puhuvia päitä, eli poliitikkoja pääsee mediamyllytykseen näin ennen vaaleja yksi jos toinenkin. Asiasta (muka) paheksutaan, mutta samalla heilutetaan puolueen lippua kaksin käsin "hei katsokaa kuinka juuri tähän samaistuvat ihmiset rakastavat tätä tyyppiä!" Piiskaa klubilla, hieman kännäilyä ja kompastelua vaiko laitetaan paha paha rasistinen mielipide otsikkoon, että kaikki varmasti osaavat äänestää oikein? Voisiko tästä kaikesta sitten päätellä jotain?


Kaikki media on propagandaa

Toivottavasti tämä ei tule kovin suurena yllätyksenä monelle: media ajaa täsmälleen samaa agendaa olit siitä yksittäisestä uutisesta samaa tai eri mieltä median kanssa. Kun huomaat että mediassa on artikkeli, joka sotii omia arvojasi vastaan, on se artikkeli kuitenkin juuri saman aatteen ajamaa kuin se toinen artikkeli jonka kanssa olit samaa mieltä. Yksikään uutinen ei mediaan päädy vahingossa vaan se on sielä syystä. Osa uutisista on sielä pönkittämässä luottamusta siihen mediaan, kertoen kylmät faktat kuten pitääkin asioista millä ei ole siihen median agendaan juurikaan vaikutusta. Ja ne kaikki kriittiset artikkelit ja medialynkkaukset - ne ovat sielä koska joku haluaa niiden olevan siellä. Se "joku" ei ole yleensä median kuluttaja itse...

Näissä henkilölynkkauksissa nouseekin median kaksinaismoraali hyvin pintaan. Kun yhtäällä ollaan huutamassa ihmisoikeuksia ja empatiaa, toisaalla tuhotaan ihmisen elämä ihan täysin. Useampikin ihminen on medialynkkauksen jälkeen päättänyt oman elämänsä, mutta eihän siitä media ole vastuussa? Ei, vaikka jälkeenpäin huomattiin että koko homma oli tekaistua valhetta. Mitä median kuuluisi tehdä on nostaa vallanpitäjien rötöstelyt kansan tietoisuuteen ja laittomuuksien nostaminen tapetille niin että se olisi riittävä pelote valtaapitäville tehdä oikeasti kansan edun mukaisia päätöksiä...

... paitsi että media on valtaapitävien omistuksessa ja tiukassa valvonnassa. He päättävät kuka naulataan seinään ja kenen rötöstelyt painetaan villaisella. Oikea journalisti paljastaisi näitä yhteiskunnan ongelmia jopa henkensä uhalla, propagandistit taas tekevät vain työtä käskettyä. Eipä se toki helppoa ole propagandistillakaan - kumartaessaan yhteen suuntaan tulee pyllistettyä toisaalle. Ja niitä talikoita löytyy jokaisen navetan ovenpielestä. Ei uhkaus, ei varoitus vaan pelkkä toteamus. Valta ei ole pysyvää. Totuus ei pala tulessakaan. There is no spoon.