maanantai 31. joulukuuta 2018

Mutta mitä sitte?


Niin että tuota... mitä sitte?

Speden ilmatilanloukkaus-sketsi on kestänyt aikaa varsin hyvin ja osoittaa edelleen monen rehvastelun turhuuden - mitä sitte jos suututkin? Mielensä voi pahoittaa mistä tahansa ja siihen on kaikilla oikeus, mutta ... mitä sitte? Nykyään se herne vedetään nenään lähestulkoon kaikesta ja vaaditaan ihan maan ylintä johtoa myöden ettei saisi sanoa mitään mikä voisi loukata yhtään ketään. Käytännössähän se tarkoittaa sitä, että kukaan ei sano enää yhtään mitään ja kaikki vaan seuraavat maailman menoa passiivisesti ja asiat vaan tapahtuvat ympärillä eikä niihin voi millään vaikuttaa. Melkoista dystopiaa ollaan siis luomassa vaientamalla kaikki säröäänet - ainoastaan ne oikeat mielipiteet ja sanottavat sallitaan ja niitäkin korjataan päivittäin. Edistyksellisen valevasemmiston ihannemaailma siis.

Eipä sinänsä Suomessa mitään sananvapautta ole juurikaan ollut, ainoastaan median ohjaamaa keskustelua tarkkaan valikoiduista asioista. Riidellä me kyllä osataan ja ennen kun se keskustelu oli naamatusten, oli se välittömän palautteen mahdollinen antaminen yleensä hieman keskustelua moderoiva asia - jos auoit päätäsi liikaa, tuli turpiin. Nykyään kun suuri osa keskusteluista käydään netin kautta, riski selkäänsä saamisesta häilyi mikä hieman lisäsi sitä vapautta sanoa se oma mielipide. Kuitenkaan keskustelua aiheista ei juurikaan synny kun sama opetettu kaikesta riitely silti säilyi, nyt vaan se "mitä sitten" on blokkaus ja ilmianto?

Seuraukset sanomisista ovatkin saaneet kovin oudon suunnan kun enää ei se mitä sanotaan ole se suurin rike vaan se kenestä sanotaan. Tiettyjä tahoja ei saa kritisoida tai muuten on jopa polliisi oven takana, siinä kun taas toisia saa haukkua, parjata ja uhkailla täysin vailla huolia. Tämä on samalla aiheuttanut suuria muutoksia siihen, kuinka paljon sanomista ihmiset kestävät - vapaasti haukuttavat ovat kasvattaneet paksun nahan ja siinä samassa on saattanut mennä mukana ehkä karvan verran ihmisyyttä ja toisista välittämistäkin. Mitäs minä muista välittäisin kun ei minustakaan kerran välitetä? Kun seuraukset teoistaan ja sanoistaan eivät ole kaikille samat, tuhoaa yhteiskunta itse itsensä sisältäpäin ennemmin tai myöhemmin. Mutta mitä sitten?


Mihin sitten voidaan vaikuttaa?

Kun sitten tajuaa että siihen omaan ongelmaan ei kykenekkään vaikuttamaan, voi asiasta kuitenkin voivotella niin itsekseen kuin kaikille jotka sattuvat kuulemaan. Kyllä, on hyvä että ongelmat nostetaan esille ja niistä keskustellaan, siitä ei olekaan kysymys, mutta kuinka syvälle ongelmiin pureutuminen on sitten tarpeellista tai hyödyllistä? Tästäkin kun saadaan riita helposti aikaiseksi kun väitellään siitä kuinka syvällistä analyysiä ja ongelmanratkontaa asiasta tulisikaan tehdä. Oikeaa ja väärää tasoa ei sinänsä ole olemassa ja keskustelussa voidaan mukaan ottaa kaikki eri ongelman tasot. Otetaan esimerkki vaikkapa nykyisestä poliittisesta järjestelmästä ja sen ongelmista, nyt kun keltaliiviliike on koko Euroopassa kuuma puheenaihe.

Lähtökohtana on siis se, että nykyisellään homma kusee. Miksi? No koska poliitikot tekivät huonoja ratkaisuja. Mutta oliko vika poliitikoissa vai koko koneistossa? Koneistossa, mutta kyllä se poliitikoissakin oli vikaa kun poliitikkoja ohjataan rahalla! Mistäs se raha sitten tuli poliitikkojen taskuun ja miten se vaikuttaa? Lobbareilta ja se vaikuttaa puolueiden ajamiin asioihin ja puoluekuri on se ongelma! Jostain se raha lobbareillekkin tuli ja puoluekuri on osa koneiston toimintaa... Isoilta firmoilta, mutta EU, jenkit ja NATO myös käskyttää poliitikkoja! Eli ihan sama ketä äänestää, kaikki tekevät vain työtä käskettyä ja ääni vaaleissa on ääni koneistolle? Niin! Ja sielä takana on sitten NWO ja Bilderbergit ja mitä kaikkea! Tuohan kuulostaa salaliitolta?! Ei ole, kaikki on julkista ja dokumentteja ohjailun suunnista löytyy vaikka ja kuinka, meidän on iskettävä eliitin sydämeen! Niin minkä eliitin? ...

Samaa voitaisiin jatkaa vielä monta porrasta eteenpäin ja kuitenkin päädyttäisiin samaan lopputulokseen - mutta mitä sitte? Ne lailliset keinot joilla asiaan voidaan vaikuttaa hupenevat askel askeleelta mitä syvemmälle ongelman ytimeen laskeudutaan. Samalla myös ne todisteet siitä ongelman aiheuttajasta käyvät entistä häilyvämmiksi, jolloin emme voi olla varmoja mistä mikäkin asia johtuu. Asioista voidaan toki keskustella, mutta... mitä sitte? Jos asiaa lähdetään korjaamaan, miltä tasolta siihen ongelmaan voidaan tarttua niin vahvalla otteella että kun venettä lähdetään keikuttamaan, keikkuu vene eikä vaan keikuttajat? Siinäpä se pulma, eikä vain tässä poliittisessa sirkuksessa jota keltaliivit ympäri maailmaa koettavat ratkaista. Tarvittaisiin niin tekijöitä kuin pohtijoita, lyömään päänsä yhteen ja etsimään sen kahvan mistä tuo jolla saadaan kumoon.


Ainut tapa olisi korjata menneet

Kun historiankirjoja ollaan kirjoittamassa uusiksi jatkuvasti, olisi siinä samalla myös mahdollista lähteä oikaisemaan niitä valheita joiden päälle nyky-yhteiskunnat ovat rakentuneet. Eli siis se täsmälleen sama keino jota edistyksellinen valevasemmisto käyttää jatkuvasti oikeuttaakseen milloin mitäkin toimintaansa. Tämä neoliberalismiksikin kutsuttu aate ohjailee suurta osaa läntisestä ajattelumallista. Ja kuten jo aikaisemminkin todettiin, on tämäkin asia vain ... mutta mitä sitte? Voittajat ovat aina kirjoittaneet historian ja nykyinen media kirjoittaa historiaa päivittäin uusiksi, voiko tuohon edes tavallinen ihminen vaikuttaa ja jos voi, niin miten?

Siinäpä se yksi aikamme suurimpia ongelmia lymyileekin ja mikä sen parempi aika asiaa pohtia olisikaan kuin vuoden vaihtuminen uuteen? Sananvapaus ja vapaa tiedon liikkuvuus olisivat ne ihmiskunnan keinot suojautua ja puolustautua siltä "pahalta eliitiltä" joka koko maailmaa ohjailee, tai ei ohjaile, riippuen keneltä asiaa kysyy. Mitä tapahtuisikaan jos kaikki maailman tieto olisi vapaasti kaikkien saatavilla? En nyt siis tarkoita että jokaisen tulee päästä tönkimään muiden henkilökohtaisia asioita - sitä vain hallitsijamme tahtovat, vaan puhun kaikesta mahdollisesta tutkitusta ja tutkimattomasta mitä maa päällään kantaa. Mitä jos mitään dokumenttia ei saisi salata ja kaikki tutkittu ja sovittu joka koskettaa tavallisia ihmisiä olisikin kaikkien nähtävillä? Patentit olisivat julkista tietoa eli kaikki teknologia olisi kaikkien käsillä, mihin se johtaisikaan?

Olisiko tämä sitten mahdollista? Kieltää kaikki salailu ja suhmurointi? Ainakin julkisten toimijoiden puolelta se pitäisi olla mahdollista, jos ihmiset sitä vaatisivat kunnes se tapahtuu. Samalla voitaisiin vaatia rehellisyyttä ja lupausten pitämistä, jolloin ei tarvitsisi piilotella niitä päätöksiä kansalta. Mutta ovatko nämä liian etäisiä asioita joiden puolesta kukaan lähtisi mitään vaatimaan? Ehkä, ehkä ei, mutta mitä sitte? Mikäs tässä ollessa, valmiissa maailmassa kun itsellä on asiat edes kohtuullisesti? Paitsi että... mitäs sitte kun asiat jatkaa samalla suunnallaan ja tuulettimeen osunut paska osuu myös omalle naamalle. Mites sitte suu laitetaan?

sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Teknologia sosiaalisen järjestelmän ohjaajana


Papin kaapu päälle

Ihmiset ovat käyttäneet teknologiaa parantamaan elämänlaatuaan, helpottamaan työtään ja viihdyttämään itseään aikojen alusta saakka. Korkeinta teknologiaa aikoinaan edusti kyky tehdä tuli, siinä kun nykypäivänä soitetaan videopuhelu avaruudesta. Missä vaiheessa ihminen sitten keksi käyttää teknologiaa myös hallitakseen muita ihmisiä? Varmaan se soihtua kantava luolamies oli jo jonkin sortin yliolento niihin nähden, joille keppi ja kivi edustivat huipputeknologiaa? Yksi asia ei kuitenkaan ole muuttunut juurikaan noista ajoista - se, kenellä on sen hetkinen teknologian huippu, oikeuttaa sen oman johtajuutensa toisiin ei pelkästään sen teknologian tuoman ylivoiman kautta vaan sen tuoman sosiaalisen aseman kautta. Kyllä, se jolla on isompi tykki voi käskeä muita tekemään mitä haluaa, mutta se joka voi osoittaa ylivertaisuutensa, on usein oikeutettu myös johtamaan - ainakin omasta mielestään.

Aloitetaan kuitenkin tämä teknologian käyttö hieman epätavallisesta kulmasta, nimittäin uskonnoista. Voidaanko uskontoa edes kutsua teknologiaksi? Itse uskoa, ei ehkä niinkään, mutta kun siitä on luotu yhtenäinen uskonto dogmineen, on saatu aikaiseksi järjestelmä jota voidaan hyvin kuvata sanalla teknologia. Ihmisten hallintaan rakennettu teknologia. Korkein taho, yleensä papisto tai vastaava, määrittää miten niitä pyhiä oppeja tulee noudattaa. Papistolla on siis jotain muita parempaa - suora yhteys yläkertaan (tai alakertaan) saakka josta sitten erilaisten tapojen kautta saadaan suuret määrät ihmisiä tekemään mitä halutaan. Niin kauan kun vain papistolla on suora yhteys ja muut joutuvat tätä hienostunutta teknologiaa joka määrää vaikkapa sateiden tulosta käyttämään ainoastaan papiston kautta, homma pysyy hyvin hanskassa... siis papistolle.

Mutta kun tavallinen kansa pääsi juonesta kiinni, alkoi uskontojen valtakausi päättymään. Ja mihin se valtakausi päättyi? Siihen, kun tavalliset ihmiset oppivat lukemaan pyhänä pidettäviä tekstejä. Riippuen uskonnosta, tulkintoja tekstien merkityksestä saa tavallinen kansa tehdä vaihtelevasti, mutta pian aletaan olla siinä vaiheessa että enemmistö ihmisistä osaa lukea ja ymmärtää lukemaansa niin hyvin, että ne pyhänä pidetyt kirjoitukset eivät enää ole niin mystisiä. Ja kun ihminen saa itse luettua sen korkeamman teknologian "salaisuuden", se salaisuus ei välttämättä enää uppoa niin hyvin. Ellei sitten usko, että vain uskonoppineet voivat ymmärtää niitä pyhiä tekstejä. Sivistyksen taso on siis ylittänyt osin sen pisteen, etteivät uskonnot ole enää teknologisia ihmevimpaimia.


Labratakki päälle

Teknokratia tekee kuitenkin tuloaan ja jo nyt mystinen yliolento halutaan vaihtaa johonkin entistä korkeampaan teknologiaan. Esiin astelee tiede, jota tavallinen ihminen ei voi ymmärtää vaan sen pyhiä tekstejä voi tulkita vain siihen vannoutuneet uskonoppineet. Kuulostaa kovin tutulta... Tiede politiikan aseena ei ole enää tiedettä vaan työkalu ihmisten hallintaan, samoin kuin uskonto oli aikoinaan. Mitä tiede voisi olla ja mitä tiede nykypäivänä on, näiden kahden välillä on valtava aukko, jota piilotellaan jatkuvasti koska ihmiset voisivat oppia lukemaan tämän seuraavan kusetuksen oppikirjan paljon nopeammin kuin uskontojen kanssa meni aikaa. Papisto on jakautunut tieteessä kahteen kastiin, aivan kuten uskonnoissakin. Uskonnoissa se jako meni niihin jotka sanovat mitä ja miten opetetaan ja niihin jotka opettavat, kun taas tiedeuskonnossa jako on niihin jotka tutkivat ja niihin jotka sanovat mitä ja miten tutkitaan ja tulkitaan.

Alemmalla tasolla ovat tutkijat, jotka tiiraavat sitä mikroskooppiaan ja tutkivat sitä häviävän pientä osaa usein valtavasta kokonaisuudesta. He eivät siis välttämättä tiedä kokonaisuudesta mitään, jolloin he voivatkin olla oman alansa ehdottomia asiantuntijoita - siis sen kärpäsenpaskan neljänneksen minkä he tietävät läpikotaisin. Mutta se, joka määrää mitä tutkitaan, miten tutkitaan ja mitä sillä tiedolla tehdään, he ovat tämän uuden uskonnon papisto, joka tulkitsee "sanan" rahvaalle. Ja siinä päätöksiä ei ohjaa kuin raha ja valta. "Tiedeyhteisön konsesus asiasta..." merkitsee samaa kuin uskonnossa "itse yliolento sanoi...", kun taas "tämä uusi tutkimus sanoo että..." on vain jokin kuolevaisen profetia joka voidaan tarvittaessa pyyhkäistä maton alle. Rankkaa yleistystä, toki, mutta ymmärtänet juonen?

Tutkimattomat ovat niin Herramme tiet, kuin mitä uutta tiedeyhteisö seuraavassa päivitetyssä saarnassaan tulevat kertomaan. Ilmastonmuutos on tästä ehkä paras esimerkki, kuinka tiedeuskontoa käytetään lähes täsmälleen samalla tekniikalla kuin muitakin uskontoja hallitsemaan kansoja. Sinänsä tiede ei itsessään anna arvoa asioille - asiat ovat ja niitä tutkitaan. Mutta tieteen ylipapit antavat arvon, omien tahtojensa mukaan. Kumpi on siis parempi vaihtoehto? Molempia on käytetty aiheuttamaan ihan tajuton määrä kärsimystä mutta myös tuomaan hyvää. Motiivit ratkaisevat, mutta kun kyseessä on ihmisten hallinta, ne motiivit ovat hyvin harvoin kaikille ihmisille eduksi.


Ratkaisu?

Osa kuvittelee, että kun hylkää uskonnot ja vaihtaa ateismiin, on vapaa kaikista uskomuksista ja silloin vain tietää asioita, ei enää usko asioihin. Mutta mitä se tieto on? Vahvistettuja uskomuksia. Kenen toimesta ja millä tavalla vahvistettuja, kas siinä pulma. Vallan hajauttaminen ratkaisisi ainakin osin molempien näiden sosiaalisten hallintajärjestelmien ongelmat - kukaan ei olisi enää "ylipappi", eikä edes "konsensus" omaisi valtaa sanoa miten jotain asiaa tulee kaikkien tulkita. Ihmiset kuitenkin mieluummin antavat sen auktoriteetin kertoa miten jokin asia on ja tulee ymmärtää, sen sijaan että ottaisi itse selvää. Toki moni asia on niin monimutkainen ja hankalasti ymmärrettävä, että edes alansa huippuasiantuntijat riitelevät oikeista tulkinnoista. Kenen on siis vastuu?

Tavallisen ihmisen elämä onkin nykypäivänä monin osin vastuun siirtoa - teen orjatyötä että minun ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin nauttia tarjotuista palveluista... kunnes menee se työ alta, sitten ollaan kusessa. Kun ennen pappi sanoi miten hyvän ihmisen tulee elää, nykyään sama saarna tulee valkotakkiselta itseään auktoriteettina pitävältä taholta. Papille se auktoriteetti oli ennen itsestäänselvyys, tulihan se oikeutus sentään suoraan yläkerrasta. Nykyään se auktoriteetti saavutetaan diplomeilla ja korkealla asemalla hierarkiassa, jonka tarkoitus on kaitsea kaikkia alamaisia. Mikä siis on oikeasti muuttunut? Nykyään kuvitellaan että asioista ymmärretään enemmän. Ja kyllähän se paikkansa pitää - nykyään ymmärretään varsin hyvin miksi ja miten kansaa voidaan käskyttää käskemättä.

Eli jälleen palaamme niihin vapauksiin joita rajoittamalla meitä kyetään ohjaamaan - sananvapaus ja tiedonvapaus. Kuka saa sanoa, mitä saa sanoa ja kuka määrää mitä kerrotaan kenellekin. Hoidetaan se tiedon piilotus sitten patenttien avulla tai vaan maksumuurien taakse haudatuin tutkimuksin, nykytiede panttaa aivan käsittämättömän määrän jo nyt tiedettyä vain siitä syystä, että joku hyötyy salailusta. Kansa osaa jo lukea, joten näitä uusia pyhiä tekstejä ei voida enää jättää avoimena pöydälle vain pappien tulkintaa odottamaan. Boikotoimalla vaikka kirjaa kieltäytymällä myymästä sitä, on malliesimerkki kuinka tietoa panttaamalla voidaan ihmisten käyttäytymistä ohjata. Tosin julkisen ja jo julkaistun teoksen piilottelu ei nykypäivänä enää toimi ihan niin hyvin kuin silloin ennenmuinoin, kun kirjoja ei painettu vaan kopioitiin käsipelillä. Mutta ainahan sitä voi yrittää? Yhteenvetona siis: sanan- ja tiedonvapaus ovat ne asiat, joilla ihmiset voivat irtautua orjuudestaan.

tiistai 11. joulukuuta 2018

Liberalismista progressivismiin


Liberalismi on kuopattu

Joten... kauan eläköön edistyksellisyys? Mutta ei nyt oikaista suoraan nykypäivään vaan tutkiskellaan hieman menneitä. Kun sotien jälkeen ja talouden lähdettyä kunnolla nousuun ihmisillä oli jälleen vaurautta keskittyä muuhunkin kuin omaan selviytymiseen, alkoi liberalismi nostaa jälleen päätään. Vapaus on hieno asia ja silleen, mutta miten käy yhteiskunnalle kun kaikki on vaan kivaa ja mukavaa? Rauhan puolesta kun marssit oli marssittu, jäljelle jäi vain se idea vapaudesta ja vapaus on kovin abstrakti käsite. Jos joku tulisi sinulta kysymään mitä vapaus merkitsee, mitä sanoisit?

Esimerkiksi sananvapaus on aivan mahtava aate, oikeen demokratian kulmakivi, mutta kuka sen puolesta lähtisi taistelemaan ja vaatimaan sen säilyttämistä? Asiahan on täysin itsestäänselvä - ei sananvapautta voida viedä koska kerran jo opimme sodan kauhuja edeltäneistä ajoista kuinka vapauksia rajoitettiin. Mutta kun ei niitä omia mielipiteitä enää lähdetty luomaan vaan kaikki omaksuttiin suoraan ulkoa, kulttuurin muokkaamana, oli tämäkin vapaus lähes yhtä tyhjän kanssa. Ja kun jotain asiaa ei pidetä enää arvossa, on vaarana että se rappeutuu ja mahdollisesti jopa katoaa.

Voidaan väittää, että liberalismi kuihtui itsestään kasaan, mutta väittäisin että valtaapitävät olivat avuliaita kuoppaamaan moisen aatteen. On vaikea edes sanoa koska herramme tajusivat kuinka kansoja voidaan väkivallattomasti saada tekemään lähes mitä tahansa, mutta pienellä avustuksella onnistuttiin liberalismi kuoppaamaan itse kaivamaansa hautaan. Jahka kaikesta tästä vapaudesta oltiin riittävän kauan puhuttu ja juhlittu, tuli vastaan se karu kysymys - mutta mitäs sitte? Liberalismilla ei tähän ollut mitään kunnon vastausta, kaikki oli vaan vapautta ja asioiden oletettiin korjaantuvan lopulta kai itsekseen. Ihmiset kaipasivat suuntaa ja monelle sen suunta löytyikin progressiivisesta ajattelusta. Suomessa asiasta puhutaan esimerkiksi edistyksellisenä vasemmistona tai mikäettei myös vihervasemmistona.


Koulusta se lähtee

Kun sielä 60-luvun hujakoilla Suomessa lähdettiin oppikouluja kuoppaamaan ja tilalle pykäämään peruskoulujärjestelmää, ei taidettu ihan täysin ymmärtää mihin se voisikaan johtaa. Tai sitten tiedettiin tasan tarkkaan kuinka aivopestään kokonainen kansakunta kertaheitolla. Sukupolvi toisensa jälkeen erkani kauemmaksi vapaista ajatuksista kun tilalle haluttiin edistyksellinen yhteiskunta, joka perustuu yhteisiin arvoihin kuten tasa-arvo ja ihmisoikeudet. Kumpaakaan näistä ei osata vielä tähän päivään mennessä määrittää niin, että se sopisi edes enemmistölle, mutta se ei haittaa koska tarkoituksena on ajaa tasa-arvoista yhteiskuntaa jossa kaikilla kaikilla on samat ihmisoikeudet. Edistyksellisyyttä, siis.

Erona vapauteen edistyksellisyydessä onkin se, että yksi voidaan uhrata monen puolesta yhteisen edun vuoksi. Itse moista päätöstä ei voi tietenkään tehdä vaan sen tekee aina korkeampi elin, auktoriteetti. Auktoriteetti osaa kertoa kuka alistaa ketä ja kenet tahi mikä täytyy yhteisen hyvän vuoksi uhrata. Vapauksista voidaan aina luopua ja antaa tilalle oikeuksia joiden mukana on aina velvollisuuksia. Edistyksellistä, eikö totta? Tämä kaikki opetetaan heti pienestä pitäen lapsille ja kun kolme-neljä sukupolvea opettajia on ajettu saman järjestelmän läpi ja valikoitu ne kaikista parhaiten nämä arvot omaksuneet jatkamaan linjaa, saadaan erittäin edistyksellinen indoktrinaatiokoneisto.

Ulkoa katsoen tämä edistyksellisyys näyttää tosin joltain ihan muulta. Edistyksellisyys näyttääkin taantumukselta, mutta sisältä katsoen näkymä on toki toinen - nyt ollaan luomassa uutta parempaa tulevaisuutta koko yhteiskunnalle. Jokainen poistettu vapaus ja tilalle annettu rajoitettu oikeus on askel kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. On jokaisen velvollisuus luoda turvallinen yhteiskunta kaikille, vaikka sillä kustannuksella että ne oikeudetkin otetaan pois. Liberaalille tämä olisi dystopiaa, mutta suuri osa entisistä liberaaleista onkin hyväksynyt edistykselliset arvot tilalle ja nyt sitten suvaitsee opetetulla tavalla eri asioita. Yksi äänekkäimmistä edistyksellisistä liikkeistä nykyään ovat feministit, joiden alati uudistuvat säännöt näyttävät tietä edistyksellisille.


Vain suunta on tärkeä?

Keinoista viis, ainoastaan tulevalla on merkitystä. Tähän ei liberaaleilla ollut antaa vastausta, joten aatteella ei voitu ratsastaa parempaan huomiseen. Konservatiivien suunnalta katsottaessa ei tosin voi parhaalla tahdollakaan puhua paremmasta huomisesta, mutta vaikuttaa siltä että edistyksellisyys on onnistunut yllättämään konservatiivit housut kintuissa pahemman kerran. Lähde toisensa jälkeen mihin törmäsin asiaa tutkiessani antoi karun kuvan siitä, etteivät konservatiivit, oikeisto, lokalistit tai millä nimellä neoliberalismin vastustajia haluaakaan kutsua, tunnu käsittävän mitä vastaan he ovat taistelemassa tätä aikamme suurinta kulttuurisotaa.

Mihin suuntaan siis ollaan menossa? Entistä enemmän asioita yritetään siirtää pois keskusteltavista aiheista (koska niitä ei voida argumentaatiolla "voittaa") ja kohti saneltavaa totuutta, eli virallista tarinaa. Näistä asioista ei siis enää saa edes keskustella, vaan ne ovat perustavaa laatua olevia ja muuttumattomia faktoja. Usein näitä asioita pönkitetään tieteellä, joka on vartavasten luotu todistamaan asia juuri halutulla tavalla ja kun tiedepiireissä ei suvaita kuin yksi kanta, ovat tulokset sen mukaisia. Vapaus, oli se sitten sanan tai edes mielipiteen, on tarkoitus hävittää ja tilalle saadaan edistyksellinen Huxleyn uusi uljas maailma.

Mutta onneksi ei olla aivan niin pitkällä, vielä. Liberaalit, eli vapauksien puolesta puhujat, voisivat harkita tätä lähes hullulta kuulostavaa liittoa konservatiivien kanssa, joille siis se entinen, vaikkapa 80-luvun meno oli ihan jees ja sananvapaus on ihan oikeasti puolustettava ajatus. Jos näistä kahdesta vastakkaisesta näkemyksestä saataisiin vaikkapa radikaalin demokratian avustamana kehitettyä jokin uusi yhteiskuntajärjestelmä, voitaisiin tämä edistyksellisen valevasemmiston uusi uljas maailmanjärjestys saada vielä pysäytettyä. Mutta tämä vaatii paljon lisää funtsimista ja kaivelua...

maanantai 10. joulukuuta 2018

Uuskieli tutuksi - Kommunismi


Yksi latautuneimmista sanoista

Jos sosialismin merkityksen selvittäminen on haastavaa, voitaisiin kommunismista puhuttaessa sosialismia pitää hyvinkin selvänä tai yksinkertaisena aatteena. Tai sitten toisippäin, koska näitä kahta termiä käytetään täysin sattumanvaraisesti arkikielessä ilman pienintäkään aikomusta selittää mitä sanalla tarkoittaa - siis täydellinen uuskielen, samoin kuin kommunismin toveri, sosialismi. Riippuen keneltä kysytään, Marx piti aikanaan sosialismia kommunismin esimuotona, tai sitten samana asiana... tai sitten ihan päinvastaisena hirvityksenä. Niin siis kumpaa? Niinpä.

Kysyttiin asiaa sitten oikeistolaiselta tahi vasemmistolaiselta, on turha odottaa kahta samaa vastausta tai edes kahta samaa latausta. Kun kommunismi voidaan vaihtaa, sosialismiin, Marxismiin, Maolaisuuteen, Marxis-Leninismiin, Stalinismiin tai anarkokommunismiin kättä heilauttamalla ja lisäämällä tai poistamalla jokin kilke koko ideologiasta, voit olla varma että olet osunut sanaan jonka käyttö tulee herättämään huomioita. Mutta kumpaan suuntaan? Oikeisto näkee kommunismin pääosin pahana ja vasemmisto hyvänä, mutta kun vasemmisto ei ole vasemmistoa eikä oikeisto oikeistoa, onkin tuurista kiinni mikä kanta kysyttävällä on - mutta se on lähes varmaa, että joku mielipide kommunismista on kaikilla. Ja se on juuri se oikea näkemys, siitä ei ole epäilystäkään.

Neuvostoliittoa ja Kiinaa Maon aikana pidetään usein mallimaina kommunismista. Eli siis utopia missä kaikki ovat tasa-arvoisia, kaikilla on ruokaa ja työtä, ulkomaailma ei ymmärrä ja kapitalistit vihaavat sitä. Samalla siihen liitetään miljoonat uhrit, teloitukset, väärinajattelijoiden lynkkaukset, pakkotyöleirit, valtion järjettömyys ja kaiken hallinta, dystooppinen diktatuuri ja tietysti kapitalismin halveksunta. Ja kappas, sielä se yhteinen nimittäjä löytyikin molemmissa kannoissa joka myös on se markkinointikortti molemmille puolille - kapitalismin vastaisuus. Länsimaisen hyvinvointivaltion ehdoton edellytys, kapitalismi, on uhattuna ja siksi kommunismia on pelättävä, tai sitten syy länsimaisen hyvinvointivaltion romahdukseen, kapitalismi, on saatavat hetijust myös tänne länteen! Riippuu siis kenen mediapropagandaa ollaan myymässä.


No mitä se sana sitten merkitsi alunperin?

Luokkajaon hävittämistä ja yhteisomistusta. Eli siis sosialismi ilman yhteiskuntaluokkia... joita ei liioin sosialismissa automaattisesti olisi muutenkaan. Siis sama asia, pienin lisäyksin tai vähennyksin, noin pääpiirteittäin. Mutta se, miten tätä yhteistä on tarkoitus omistaa ja ohjata, siinä onkin sitten melkoinen sillisalaatti ideologioita jotka kaikki ovat mielestään oikeassa ja toisinajattelijat väärässä. Ymmärrettävistä syistä kommunismiin ei haluta yleensä sekoittaa sosialismia, koska kansallissosialismi sai lievähkön mainekolauksen 1940-luvulla. Ei sinänsä, kommunismiksi itseään kutsuvien järjestelmien maine ei ole juuri sen mairittelevampi, mutta kommunismin idea sielä pohjalla juontaa itsensä jo ihmisten alkuaikoihin kun suuri metsästäjä kantoi metsästämänsä hirven ruhon pöytään ja se jaettiin kaikkien kesken enemmän tai vähemmän tasan.

Missä ne erimielisyydet ja näkemyserot, samoin kuin ne käytännön ongelmat osoittautuivat, on siinä kuka määrää säännöt ja kuka saa omistaa mitäkin. Yhteinen omistus, eli yhteisön jotka sielä asuvat tahi työskentelevät vaiko valtio tai jokin vastaava elin? Entä mitkä asiat ovat yhteisomistuksessa? Näkemyseroja on aina ihan kaikesta vaikkapa pelkkään infraan, eli tiet ja sähköverkot. Ja kuka niitä yhteisiä omistuksia sitten saa käskyttää? Yksi suuri johtaja vaiko demokraattisesti ne paikalliset? Lukemattomia eri näkemyseroja joissa kaikissa omat hyvät ja huonot puolensa. Yksi suuri johtaja joka ajaa oikeasti kansansa etua voisi olla parempi vaihtoehto kuin esimerkiksi tämä nykyinen sirkus?

Kysymys onkin siis pitkälti mikä olisi se varteenotettava vaihtoehto kapitalismille ja sen aiheuttamille ongelmille, joista yksi huomionarvoisista vaivoista on sen lähestulkoon täydellinen epäyhteensopivuus demokratian kanssa. Tähän on etsitty vastausta monesta suunnasta ja jotkut kertovat löytäneensä sen kommunismista... tai sosialismista. Mutta täällä lännessä kaikki tietävät, että kommunismi ja sosialismi ovat molemmat murhanhimoisten suurmiesten tekosyy lahdata ihmisiä, aivan kuten media sen on kertonut.


Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä

Onko sitten maailmassa olemassa yhtäkään sosialistista tai kommunistista maata, vai ovatko kaikki vaan kapitalismin eri muotoja? Tästä ns. "pohjoismaisesta mallista" meillä suomalaisilla on niin hyviä kuin huonoja kokemuksia, mutta onko tämä malli sitten kapitalismia vai sosialismia? Olen itse viitannut ainakin Suomen mallin olevan kohtuullisen lähellä Marxis-Leninismiä, eli valtio omistaa kaiken kunnes se ei ole enää riittävän tuottoisaa jonka jälkeen se myydään vähiten tarjoaville kavereille. Eli aivan yhtä hyvin asiaa voidaan kutsua kapitalismiksi, jota valtio näennäisesti ohjaa. Tämä malli tavallaan voisikin toimia, mutta kun valtio ei tee päätöksiä vaan heidän yläpuolellaan olevat tahot joista EU on nykyään yksi merkittävimmistä kahvan kääntäjistä.

Poliitikoille tämä malli on aivan loistava kun jokainen aate voidaan myydä ihan millä tahansa nimellä ottaen siitä tarkasteluun vain juuri halutut osat. Vasemmisto voi myydä kommunistina itseään pitävälle aatteensa kommunismina, sosialistille sosialismina ja kapitalistin kanssa voidaan olla anarkokommunisteja jotka hyväksyvät vapaat markkinat. Oikeisto taas voi leimata minkä tahansa osan kommunismiksi tai sosialismiksi siitä nykyisestä sekamelskasta jota on ajettu vuosikaudet ja selitellessä sitä sitten omilleen voidaan aina vedota tasa-arvoon tai liberalismiin. Kaikille jotain, kun kukaan ei tiedä mistä puhutaan.

Ei siis voida varmasti sanoa että jokin on oikea tahi väärä määritelmä kommunismista. On monia näkemyksiä, joista osa on lähinnä vain haukkumanimiä tai sitten puhdas kuvaus jolla on tarkoitus koristella asiaa. Onko tällä sitten väliä? On, jos halutaan keskustella asiasta ja ei ole, jos tarkoitus on tapella asiasta ymmärtämättä mistä puhutaan. Luettuani useammankin opuksen aiheesta ja kaiveltuani netissä virallisen tarinan versioita kommunismista, täytyy sanoa että on tämä melkoinen kameleontti sanaksi. Kommunismi on siis joko maailman pelastus, tuhoisin ideologia koskaan tai jotain ihan muuta. Uuskieltä siis parhaimmillaan, se on varmaa.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Mun todiste on parempi kuin sun todiste


Et voi todistaa!

Jos olet joskus sattunut netissä lukemaan yhtäkään foorumia, keskustelupalstaa tai oikeastaan mitään sosiaalista mediaa missä ihmiset keskustelevat asioista, olet tuskin välttynyt näkemästä keskustelua jossa vaaditaan todisteita jostain asiasta siltä vastapuolelta. Sinänsä ihan looginen asia, koska pitäähän sitä keskusteltaessa pystyä todistamaan se oma kanta ja mikäs sen parempi todiste oman kannan oikeellisuudelle kuin että joku toinenkin on jossain muualla ollut myös samaa mieltä? Eihän sitä nyt itse voi asioita päätellä tai selvittää, pitää olla todiste että joku muukin on asiaa miettinyt...

Kyseenalaistaminen on monessa asiassa tarpeen, etenkin jos on kyse virallisesta tarinasta jota valtamedia toitottaa. Lähteitä sille viralliselle tarinalle löytyy yleensä pilvin pimein ja jos enemmistön kanta merkitsee oikeassa olemista, on virallinen tarina vahvoilla. Mutta kun totuus, samoin kuin tiede, ei ole demokraattinen asia eli missä enemmistön kanta on "oikein". Toki se ei automaattisesti myöskään tarkoita että enemmistö olisi väärässä asiasta, minkä vuoksi monessa kohtaa sen totuuden selvittäminen eri todisteiden valossa on hyvin haasteellista.

100% Varmuutta ei kovin monessa asiassa pystytä ehkä koskaan saamaan, mutta usein päästään riittävän lähelle totuutta että sama asia/ilmiö kyetään luotettavasti toistamaan. Tämä toistettavuuden ongelma vaivaa montaa eri tieteen alaa, mutta ei nyt tässä oteta enempää kantaa nykytieteen ongelmiin (joita on ihan riittämiin). Sen sijaan tutkitaan hieman tarkemmin näitä virallisen tarinan ulkopuolisia asioita, joista riidellään keskusteluissa alituiseen. Kenen todiste onkaan paras kun väitellään avaruusoliosta, energia-aseista, lättymaasta, kuussa käynnistä tai vaan historian tulkitsemisesta? No se oma todiste, tietty, tyhmä!


Tutki itse äläkä vaadi todisteita?

Kuuluuko väitteen esittäjän tuoda julki kaikki ne todisteet omalle kannalle, että väitettä voi edes esittää? Joidenkin mielestä kyllä - ellei sinulla ole vähintään vertaisarvioitua tutkimusta omalle kannallesi, olet automaattisesti väärässä ja sillä selvä. Moinen kanta tosin osoittaa perustavaa laatua olevan väärinkäsityksen miten tiede edes toimii, jolloin on yleensä paras konsti lopettaa keskustelu alkuunsa. Koska keskustelukumppanit eivät yleensä voi tietää minkä verran se vastapuoli edes asiaan on perehtynyt, jonkin sortin yhteinen alkupiste on hyvä tuoda esille. Monessa tapauksessa tämä aloitus on kuva, jonka kylkiäisiksi on sitten se oma kanta lätkäisty. Kuva onkin yksi hyvä lähtökohta keskustelulle, koska kaikki osapuolet kykenevät sen ainakin yleensä näkemään.

Otetaan esimerkki ja kuvitellaan että esitetyssä kuvassa on maassa oleva pallo. Mikä pallo se on? Onko se maassa vai jollain alustalla? Onko kuva edes aito vai manipuloitu? Onko kuva lavastettu? Kuka, missä, koska ja miksi kuva on otettu? Mitä kuvan väitetään esittävän ja mitä lisätietoa kuvan kylkiäisenä on esitetty? Nämä, ja monessa tapauksessa paljon muutakin pitäisi selvittää ennen kuin siitä voidaan lähteä keskustelemaan. Tappelemaan siitä voi toki lähteä koska vain, ehkä se ei edes ole pallo! Kuvasta riippuen se kuva voikin siis olla kaikkea muuta kuin hyvä aloitus keskustelulle?

Olisiko siis parempi vaihtoehto vain mainita, että on olemassa todiste sejase ja sen vastapuolen tulisi itse tutkia pitääkö se paikkaansa? On... ja ei. Aniharva lähtee kaivamaan todisteita omaa kantaansa vastaan. Mutta vielä harvempi lähtee kyseenalaistamaan sitä omaa kantaa vaikka todiste olisikin lätkäisty naamalle. Todisteita ei usein voida todistaa oikeaksi, mutta virheelliseksi tai epäilyksen alaiseksi voidaan moni asia osoittaa. No mutta jos asiaa ei voida suuntaan tai toiseen todistaa, miksi siitä sitten pitää lähteä edes vääntämään? Kilpailla siitä kuka voittaa väännön? Mutta onko voittaja silloinkaan oikeassa...


Puhumalla asiat eivät välttämättä selviä...

... mutta riidan sillä voi ratkaista. Jokainen uskoo mihin itse uskoo ja kun valtaosaa asioista ei voida kiistattomasti todistaa, on moni riita tavallaan täysin turhanpäiväinen. Sen sijaan keskustelulla voitaisiin hakea uusia näkökulmia ja mikä hienointa tiedon kanssa, jaettu tieto ei ole keneltäkään pois vaan keskustelun molemmat osapuolet rikastuvat saamansa uuden tiedon verran. Eri asia toki taas onkin onko se tieto oikein vaiko jotain muuta. Siitä oikeellisuudesta voidaan taas keskustella ja lopuksi on jopa mahdollista sopia olla eri mieltä? Ja mikä erikoisinta, ellei jopa ennenkuulumatonta - kaksi ihmistä voivat olla eri mieltä ja silti molemmat voivat olla oikeassa.

Miten se muka voi olla mahdollista, että molemmat ovat oikeassa vaikka ovatkin eri mieltä? Näkökulma ja saatavilla oleva tieto. Jos tutkitaan kummankin osapuolen suunnasta kaikki saatavilla olevat asiat ja niistä tehdään looginen päättely, on mahdollista että molemmat osapuolet ovat oikeassa niihin tietoihin perustuen. Ja samalla kun on mahdollista että molemmat ovat oikeassa tietoihin perustuen, on täysin mahdollista että molemmat ovat asiasta väärässä koska se kriittinen tieto puuttuu molemmilta. Siksi onkin niin tärkeää, että tietoa jaetaan vapaasti kaikkien kesken - kasaamalla KAIKKI palapelin palat on mahdollista saada oikea kuva. Mahdollista, mutta ei varmaa, se palapeli pitäisi vielä saada kasaan oikealla tavalla.

Lopuksi esitänkin pyynnön ihan jokaiselle asioista keskusteleville - keskustelua ei tarvitse voittaa, sen tarkoitus on tuoda esille mahdollisesti uusia näkökulmia aiheeseen ja ehkä joku kaunis päivä löytyisi se totuus kaikkien niiden valheiden alta. Todisteiden vahvistaminen ei aina ole mahdollista eikä kaikki kumoavat todisteet välttämättä pidä paikkaansa. Maailma on kovin monitahoinen ja kummallinen paikka emmekä tule koskaan kaikkea selvittämään. Mutta mitä voimme tehdä, on osoittaa ne valheet jotka kahlitsevat meidät ja niistä irtauduttuamme voimme kasata jotain ihan muuta kuin tämä nykyinen sekasotku. Ai niin, se pyyntö... riita poikki ja voita väliin? Jokainen erehtyy joskus...

maanantai 3. joulukuuta 2018

Radikaalia demokratisointia


Uusiksi koko järjestelmä

Että jotain järjestelmää voidaan kutsua demokraattisesti sen sanan merkityksen mukaisesti, joudutaan koko paketti pistää alusta asti uusiksi. Jos taas halutaan muuttaa nykyistä järjestelmää demokraattisemmaksi, siihen ei kovin montaa muutosta Suomessa tarvitsisi tehdä - puoluekuri pois ja sananvapaus. Noilla kahdella saataisiin edustuksellinen demokratia, mikä ei toki ole vielä demokratiaa, mutta olisi edes mitä sen väitetään olevan. Mutta jos kuvitellaan että meillä olisi puhdas pöytä mistä lähteä rakentamaan, mitä kaikkea siihen tarvittaisiinkaan?

Ensimmäiseksi olisi kehitettävä jokin vaihtoehto kapitalismille, joka on perustavalla tavalla epäyhteensopiva demokratian kanssa. On turha kuvitella luovansa mitään yhteistä hyvää jos kaikkien prioriteetti on alusta lähtien "minä itte, muut sitte". Oma etu muiden kustannuksella ja oman vaurauden kasvattaminen ei tule pitkällä juoksulla toimimaan, kun yritetään rakentaa järjestelmää missä kaikki ovat samalla viivalla. Entä toimisiko sosialismi sitten? Mahdollisesti paremmin, mutta toimiakseen tarvittaisiin jonkin sortin resurssipohjainen järjestelmä joka tukisi demokraattista rakennetta. Käytännössä... moista ei ole vielä keksitty?

Entä millainen poliittinen järjestelmä yhteisiä päätöksiä tehdessä tulisikaan olla? Jos otetaan lähtökohdaksi radikaalin demokratian kaksi eri mallia ja kasattaisiin niistä jokin yhdistelmä. Kaikessa pyrittäisiin yksimielisyyteen, mutta riitatapauksissa voitaisiin antaa vaikkapa useita eri vaihtoehtoja, joista jokainen saisi itse valita itselleen paremman vaihtoehdon. Kaikkia kansalaisia yhdessä koskevista asioista tarvittaisiin kuitenkin määritellä rajat, kuinka hajanaisten vastalauseiden kanssa tultaisiin toimimaan. Jo nyt nähdään miten jokin asia voi jämähtää byrokratian rattaisiin jos valittamalla asiasta saadaan koko prosessi pysähtymään. Ehkä joissain tapauksissa olisi tyydyttävä "ei täällä ole pakko asua, muuta muualle"?


Ihmisoikeus?

Tietyt arvot olisi kuitenkin hakattava kiveen asti, eli yhteiskunta pitää niitä niin suuressa arvossa ettei niitä voida muuttaa koska silloin kyseinen yhteisö lakkaisi olemasta. Näiden yhteisten, muuttumattomien, ihmisoikeuksien kanssa saakin päätä raaputtaa kaksin käsin. Ollakseen demokratia, tarvitaan ainakin yksi arvo jota ei saa rikkoa: sananvapaus. Tässä päästäänkin paradoksiin, missä kaikkea ja kaikkia asioita voidaan kyseenalaistaa ja neuvotella uusiksi, paitsi niitä pohjimmaisia oikeuksia joiden päälle koko yhteiskunta rakentuu. Periaatteessa sananvapaus voisi yksistään riittää tällaiseksi muuttumattomaksi oikeudeksi, mutta siitä täytyy jokaisen yhteiskunnan päättää ihan itse. Vai vaatiiko sananvapauskin jotain rajoja, että se olisi ihmisoikeus?

Tasa-arvo sopisi myös olemaan tällainen pysyvä ihmisoikeus. Ongelmaksi siinä vaan tulisi sen määrittäminen ja mahdolliset rajoitukset. Kaikki ovat yhdenvertaisia, mutta millä mittarilla? Ihmiset ovat ja tulevat olemaan erilaisia ja heidän tasoittaminen jollain säännöillä tulee aiheuttamaan eriarvoisuutta. Minkä verran sitten on syytä yhteiskunnan osalta auttaa heikkoja, tai nykytrendin mukaan kampittaa vahvoja? Riittääkö esimerkiksi että kaikille annetaan mahdollisuus vaikkapa päästä liikkumaan julkisissa tiloissa esteettä? Vai tuleeko kaikkien päästä yhtä pitkälle/korkealle omista lähtöasetelmista huolimatta? Näihin kaikkiin olisi myös löydettävä vastaus siltä osin, ovatko ne arvot niin vahvoja ettei niitä voi kyseenalaistaa.

Samoin myös oikeus olla osa kyseistä yhteiskuntaa on perustavaa laatua oleva kysymys, johon täytyisi ottaa kantaa. Järjestelmä kaatuu omaan mahdottomuuteensa jos kuka tahansa, koska tahansa voi saapua paikalle ja vaatia itselleen samoja oikeuksia ja etuja kuin kaikki sen eteen uurastaneet. Ongelmahan ratkeaisi toki sillä, ettei mitään rajoja olisi ja vain yksi koko maailman laajuinen yhteiskunta joka pelaisi samoilla säännöillä. Mutta kun jo kahden keskisissä asioissa yhteisymmärrykseen pääseminen on ongelmallista, kasvaa ongelman laajuus sen mukaan mitä useampaa yksilöä asia koskettaa. Onko siis ihmisoikeus olla osa demokraattista yhteiskuntaa, vaiko etuoikeus jonka eteen kyseinen yhteiskunta on uurastanut?


Liian suuri harppaus kerrasta tehtäväksi?

Ulkoa sanelemalla ja kaikki mukaan pakottamalla voitaisiin moinen yhteiskunta perustaa. Mutta kuka loisi kaiken tuon ja jättäisi kansan itsensä vielä valtaan? Tätä ulkoa sanelemaa ja pakotettua yhtä maailmaa toki ollaan jo nyt luomassa, mutta siinä ei kansalta kysellä haluavatko he mukaan ja millä säännöillä. Demokratisointi olisikin lähdettävä sieltä kansan keskuudesta, kansalta kansalle itselleen. Jokin maailmanlaajuinen katastrofi voisi mahdollistaa pienien ja itsenäisten demokraattisten yhteiskuntien synnyn, mutta kun katsoo maailman menoa, en löisi vetoa sen puolesta että ihmiset olisivat valmiita moiseen vastuun kantamiseen.

Voitaisiinko siis nykyistä järjestelmää muovata demokraattisemmaksi? Mikäettei, eihän se ole muuta kuin saada ihmiset tekemään yhteistyötä keskenään... eli helppoa kuin heinänteko. Sananvapaus olisi kuitenkin se ensiaskel ja sen vaatiminen olisikin jo melkoinen harppaus oikeaan suuntaan. Mutta kun katsoo mihin suuntaan Suomea EU:n suunnasta tönitään, en ihmettelisi yhtään että tämänkin tekstin kaltaiset mielipiteet olisivat kiellettyjä muutaman vuoden sisään. Valtaosa silti näyttää uskovan, että äänestämällä asia voidaan korjata, mutta järjestelmää joka ei ole demokraattinen ei voida demokraattiseksi loihtia arpomalla sen johtoon uudet puhuvat päät.

Vapaata sanaa, pieniä kansanliikkeitä ja kansalaisjournalismia - noilla lääkkeillä itse lähtisin tätä maata demokratisoimaan. Luottaminen valtioon ja auktoriteettiin ei asiaa tule pelastamaan, mutta ei silti pidä hylätä ihan täysin niitä palasia jotka ovat hyödyllisiä ja hienoisten muutosten kautta voisivat olla vielä paljon entistä parempia ihan kaikille. Terveydenhuolto, pelastuslaitos, koulujärjestelmä (ideana, ei nykyisenkaltaisena indoktrinaationa) ja ne useat järjestöt jotka auttavat ihmisiä hädässään, näin osan mainitakseni, kuuluvat niihin osiin nyky-yhteiskuntaa jotka tekevät arvokasta työtä yhteiseksi hyväksi. Täydellistä järjestelmää ei voida luoda, mutta järjestelmä joka kykenee korjaamaan kaikki omat ongelmansa kaikkien eduksi olisi lähellä utopiaa missä kaikilla olisi hyvä olla. Olisiko moinen mahdollista? Demokraattinen yhteiskunta joka korjaa ongelmansa niiden ilmaantuessa...

Radikaalin demokratian suuntauksia


Kaikki samaa mieltä

Radikaalin demokratian kaksi merkittävää suuntausta poikkeavat toisistaan melkoisesti. Tästä syystä eri suuntauksille/malleille on usein annettu uusi nimi, etteivät ne sekaantuisi keskenään. Jokaisesta mallista on sitten päälle vielä tusinoittain eri tulkintoja ja mielipiteitä, jota tämäkin kirjoitus toki edustaa - tulkintaa ja mielipidettä. Harkitseva tai neuvotteleva demokratia, "deliberative democracy", voitaisiin yksinkertaistaa ideaan että niin kauan neuvotellaan että ollaan samaa mieltä. Tämä hyvin rauhanomainen malli olisi varmasti ideaali monessa tapauksessa, mutta käytännön ongelmat kuten suuresti poikkeavat tarpeet eri puolilla aiheuttavat melkoisia haasteita. Äkkiä ajatellen näinhän jo nykyään tehdään, kun eri kannoista haetaan kompromissi ja sitten äänestetään sen puolesta (tai vastaan).

Mutta kompromissi ei ole sama asia kuin konsensus, yhteisymmärrys tai edes yksimielisyys. Kompromissi on yleensä kahden (huonon) esityksen puolesta välistä kyhätty, kummallekkaan osapuolelle sopimaton, versio jonka kaikki osapuolet sitten yhteisymmärryksessä ja hampaat irvessä allekirjoittavat äänestyksen jälkeen. Lopputulos on siis usein huonompi kuin kumpikaan vastakkainen ehdotus itsessään, mutta tämä usein esitetään ainoana mahdollisena ratkaisuna kahden vastakkaisen osapuolen sopimukseksi. Mutta tässä onkin se neuvottelevan demokratian suuri ero perinteiseen kompromissihakuiseen nykymalliin - etsitään hyvä ja kaikille sopiva ehdotus jonka molemmat osapuolet voivat hymyssä suin allekirjoittaa.

Periaatteessa jokaiseen politiikassa päätettävään asiaan olisi mahdollista löytää ratkaisuja, jotka sopisivat kaikille. Näin, jos ei mukaan lasketa ihmisen loputonta ahneutta ja vallanhimoa. Aniharva diktaattori luovuttaisi tippaakaan vallastaan tai omaisuudestaan "yhteiseksi hyväksi" ja näin saataisiin konsensus asiasta aikaiseksi. Ammattimaiset paskanpuhujat, eli lobbarit ja poliitikot, vaihtuisivatkin ammattimaisiin neuvottelijoihin, jotka osaisivat kieputtaa asiat kuulostamaan aivan loistavilta kaikille, vaikka se oma lehmä sielä ojassa tukevasti majailisikin. Toki tämäkin olisi jo selvä askel eteenpäin, koska neuvottelevan demokratian kulmakivenä on myös täysi avoimmuus ja julkisuus - suljettujen ovien takana ei sovita mitään, kaikki on julkista jolloin vilunki ei tuosta vaan onnistu.


Kaikki eri mieltä

Neuvottelevan demokratian hyvin erilainen tulkinta radikaalista demokratiasta on taas "agonistic pluralism", eli agonistinen, vihamielinen tai riidanhaluinen pluralismi tai moniarvoisuus. Tämän mallin pääideana on se, että ihmiset saavat olla juuri sitä mieltä kuin haluavat eikä mitään yhteisymmärrystä tarvita - tarvitaan vain säännöt miten saa olla eri mieltä muiden kanssa. Tätä mallia on ihminen tavallaan käyttänyt jo aikojen alusta saakka, ratkoessaan erimielisyyksiä raa'alla voimalla. Joka on pystyssä tappelun jälkeen, oli selvästi oikeassa ja kaikki tekevät kuten hän sanoo tai sitten haastaa voittajan. Ei kovin demokraattinen tapa ratkaista erimielisyys, näin äkkiseltään katsoen.

Mutta onneksi olemme jo kehittyneet noista ajoista sen verran, ettemme tarvitse väkivaltaa enää ratkaisemaan kumpi on oikeassa? Njuu, pääpiirteittäin kyllä, mutta ainakin naamatusten käydyissä väittelyissä on aina se vaarana että vahvempana itseään pitävä saattaa vaihtaa sanat nyrkkiin, tai some-aikana laittaa keskisormi-emojin ja blokkaa. Ah, sivistynyttä kerrakseen, eikös? Siksi ajatus siitä, että erimielisyyksien ratkaisuun määritellään säännöt joita kaikki sitten noudattavat on hyvin perusteltu. Tämän lisäksi, tilanteesta toki riippuen, voidaan asia jättää tilaan missä sovitaan että ollaan eri mieltä ja molemmat puolet jatkavat asiassa eteenpäin sillä omalla tavallaan.

Vaikka rauha tai yksimielisyys onkin yleensä se haluttava tila, on tästä agonistisesta vallan uudelleenmäärittelystä omat etunsakin. Aina kun tapauksessa on enemmän kuin yksi osapuoli, se toinen rajoittaa sitä omaa käytöstä jollain tavalla. Tämä voidaan nähdä niin haitallisena, mutta myös tärkeänä ja tarpeellisena osana demokratiaa - asioita on kyseenalaistettava että voimme kehittyä niin yksilönä kuin yhteiskuntana. Konflikti on samalla suuri vaara kuin suuri mahdollisuus, ja tässä agonistisessa pluralismissa pyritään juuri saavuttamaan ne hyödyt ja minimoimaan riskitekijät. Ei se kaikista helpoin tehtävä, mutta täysin mahdollisen rajoissa.


Molempi parempi vai ei kumpikaan?

Olisiko sitten mahdollista yhdistää molempien suuntausten parhaat puolet ja päästä eroon monista ongelmista? Mikäettei, mutta siinä tuleekin vastaan taas ne halutut arvot, eli mitä on se "parempi" tai "hyvä", saatikka sitten "haitallinen" tai jopa "vaarallinen". Tästähän voitaisiin jo nykyiseen järjestelmään soveltaa osia - eduskunnalla on aina tunti aikaa päästä yksimielisyyteen asiasta tai sen jälkeen ratkaistaan asia joukkotappelulla, viimeinen pystyssä määrää asiasta? Ainakin politiikan seuraaminen televisiosta lisääntyisi räjähdysmäisesti ja äänestäjät suosisivat niin älykkäitä ja loistavia puhujia kuin sitten kaikista kovimpia luita. En tietenkään kannusta väkivaltaan tai hyväksy sen käyttöä toista vastaan... sanompahan vaan, mahdollisuuksia löytyy.

Mutta siihen ne mahdollisuudet nykyisen järjestelmän korjaamisesta radikaaliksi demokratiaksi loppuukin, koska yksi perustavaa laatua oleva valuvika olisi edustuksellisessa demokratiassa korjattava että sitä voitaisiin demokratiaksi edes kutsua - KANSAN edustajat. Niitä kansansa edustajia ei politiikkaan juurikaan eksy nykypäivänä. Löytyy kyllä ties minkä tahojen edustajia ja aatteen kannattajia, mutta oman kansansa etua ajavia edustajia ei sieltä joukosta juurikaan löydy ja siitä linjasta pitävät kaikki puolueet tiukasti kiinni. Ei ole olemassa demokratiaa kun kansa ei ole edustettuna kuin näytöksissä ja paraatipuheissa. Siksi mitään radikaalia muutosta ei ole mahdollista tehdä nykyiseen järjestelmään, eikä sitä varmasti edes haluttaisi nykyään vallassa olevien taholta.

Ehkä kuitenkin olisi mahdollista yhdistää nämä kaksi mallia yhdeksi ja toimivaksi. Agonistista pluralismia vaivaa sen juuret Marxismin luokkataistelussa ja neuvotteleva demokratia on utopistinen malli nykyihmisille. Aivan ensimmäiseksi pitäisikin raivata valmiiksi alusta, mihin demokratia voisi joku kaunis päivä sitten itsestään nousta kukkaan. Ja siihen alustaan ei tarvittaisi edes kovin suuria muutoksia - ainoastaan sananvapaus ja oikeasti vapaa lehdistö. Ei siis kovin suuri muutos, mutta nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa lähes mahdoton tehtävä. Mutta aina voi tehdä jotain pientä - levittää sanaa ja paljastaa tämä illuusio entistä useammalle. Ja ettei tule väärinkäsitystä radikaalista demokratiasta, niin se radikaali tarkoittaa juurta, alkulähdettä.

lauantai 1. joulukuuta 2018

Kulttuurin ohjakset


Politiikan rajat

Siinä kun demokratian illuusion sisällä tapahtuva Overtonin ikkunoiden siirtely mahdollistaa jokaiselle sopivan kuvan niin että se oma suosikki löytyy sitten äänestystä varten, yleistetään tässä mietinnössä koko politiikka yhdeksi suureksi Overtonin ikkunan näkymäksi. Ikkunan "keskiössä" olevia asioita voidaan aina hivuttaa haluttuun suuntaan, mutta ne ikkunan ulkopuolelle tai ääreen jäävät asiat ovat tärkeämpiä, kun määritellään niitä politiikan rajoja mitkä ovat hyväksyttäviä edes kohti vilkaista.

Politiikka itsessään ei voi juurikaan määrittää näkymänsä rajoja. Politiikassa mukana olevat tietävät mistä asioista saa puhua ja sitten kertovat niistä sen oman puolueensa näkökulman kansan kuultavaksi. Tämä on sitä demokratian illuusiota parhaimmillaan - kaikki yhdessä puhuvat vain tarkkaan rajatuista asioista ja tarkasti valituin kannoin. Mutta mikä sitten määrittää ne rajat, eli hyväksytyn, hylätyn, kannatettavan tai halveksuttavan? Ne määritellään jokaisessa kulttuurissa erikseen. Kulttuuri on se, joka määrittää ne rajat minkä puitteissa poliittiset toimijat saavat omaa sirkustaan esittää ja jos rajaa lähestyy, on syytä olla taustajoukot valmiina...

Kun katsotaan Suomessa (ja oikeastaan kaikkialla länsimaissa) tätä politiikan Overtonin ikkunaa, voidaan tehdä muutama havainto sen sisällä temmeltävistä pelureista. "Oikeisto" on se, jolla on "faktat hallussa" ja he ovat väittelyissä hyvinkin vahvoilla. Argumentointi on ainakin näennäisesti kunnossa, mutta jostain syystä ei se kädenvääntö "vasemmiston" kanssa johdakaan voittoon. Ja se johtuu siitä, että nykyvasemmistoa ei haittaa että oikeistolaiset ovat hyviä kentällä - vasemmisto määrää sen kentän rajat ja pelisäännöt - he hallitsevat kulttuurin ohjauksen. Ja aina kun säännöt muuttuvat, oikeisto joutuu opettelemaan uudet kentän rajat ja pelisäännöt, ymmärtämättä mikä oikein meni taas pieleen. Millä keinoilla vasemmisto tähän pelikentän, eli kulttuurin, sitten kykenee haluamakseen muovaamaan?


Kolmet ohjakset

Ensimmäinen ja voisi sanoa että kaiken perusta tälle kulttuurin ohjaamiselle on kieli. Kieli määrittää mistä voimme keskustella sekä miten ajattelemme asioista. Uuskieli on tästä hyvä esimerkki kun sanoja määritellään uudestaan hyvinkin nopeasti ja vanhat määritelmät katoavat unholaan. "Rasismi" on esimerkiksi yksi näistä sanoista, jota on uudelleenmääritelty nykyvasemmiston toimesta niin monasti uudelleen, ettei siinä kukaan pysy perässä mikä on sitten rasismia ja mikä ei. Ja samalla kun sanojen määritelmä uusitaan, muuttuu monesti niiden esittämän asian arvo - "isänmaallinen" on käynyt läpi melkoisen inflaation arvoltaan ja monissa piireissä se on pudonnut jo negatiivisen puolelle.

Toinen tärkeä osa kulttuurin ohjaamista on identiteettien määrittäminen. Ennen oltiin miehiä ja naisia, oltiin oman kylän jäseniä, oman sukunsa jatkoa ja uskallettiin jopa sanoa mistä maasta oltiin kotoisin. Tämä aiheutti yhteenkuuluvuutta tavoilla, mikä ei käy ollenkaan päinsä nykyisellä pelikentällä. Siksi nykyään ollaan globaali non-binary-taisteluhelikopteri joka tietää tasan tarkkaan oman sijaintinsa uhriutumisasteikolla ja kavereita voidaan olla vain yhdenvertaisten eli samaan ryhmään kuuluvien kanssa. Ja ne muut? Joko alistajia joita pitää halveksua tai alistettuja, jotka taas on nostettava jalustalle ja itse madeltava heidän jaloissaan. Ja tätä arvoasteikkoa ruuvataan uusiksi aina kun tarvitaan uusi sääntömuutos pelikentällä.

Ja lopuksi tarvitaan vielä kontrolli siihen, mitä ihmiset tietävät asioista ja etenkin siitä, mitä tapahtui aikaisemmin että osataan oppia historiasta. Historiankirjoja uusitaan jatkuvasti ja esiin nostetaan vain halutut tapahtumat, halutussa valossa. Emmehän me nyt haluaisi toistaa entisiä virheitämme, kun olemme niin valaistuneita? Virallista tarinaa muokataan jatkuvasti pelikentän asetteluun ja sääntöjen määritykseen. Ja millä näitä kaikkia kolmea asiaa (kieli, identiteetti ja tieto/historia) käytännössä kontrolloidaan? Medialla.


Vastavoimat

Mutta ei nykyvasemmisto ihan täysin rauhassa saa kulttuurilla leikkiä. Vastavoimaksi on noussut runsaasti "oikeistolaista" vastamediaa, joka onkin onnistunut keräämään ympärilleen huomattavasti pienemmän (valtamediaan verraten), mutta paljon valveutuneemman kannattajakunnan joka yrittää määrittää juuri näitä samoja asioita taas omaksi edukseen. Tästä seurauksena onkin muodostunut kaksi erillistä ryhmittymää, jotka molemmat koettavat ohjata sitä yhteistä politiikan pelikenttää haluamakseen. Kaksi vahvasti eri kulttuurista liikehdintää, jotka molemmat ovat ottaneet kannakseen että olet joko meidän puolella tahi meitä vastaan, väliin ei voi jäädä.

Resepti sisällissodalle onkin valmis, kun molemmat puolet haluavat oman kulttuurinsa johon ei se vastapuoli kuulu. Koska molemmat puolet määrittävät kielen, identiteetin ja historiansa täysin omalla tavallaan, seuraa siitä pahimmassa tapauksessa tila, jossa vastapuolet ovat täysin kyvyttömiä ymmärtämään mitä se toinen puoli edes yrittää sanoa. Sisällissodan vaihtoehtona olisi taas löytää yhteinen kieli, identiteetti ja historia, joiden avulla asiat voitaisiin hoitaa puhumalla, mutta tähän koko ongelmaan ei olla havahduttu oikeen kummallakaan puolella. Vaikuttaisi siltä, että vain muutama "ulkopuolinen" asiasta edes puhuu, mutta näitä äärimielipiteitä ei sinne vasemmiston tai oikeiston ytimeen kantaudu.

Ja loppuun vielä se juoni kaiken takana... minkä vasemmiston ja oikeiston kisasta tässä oikeen onkaan kysymys? Väitän että kyseessä onkin neoliberaalien keino usuttaa ihmiset toisiaan vastaan. Globalistit vastaan lokalistit, missä molemmat puolet jaetaan vielä osiin ja tappelemaan keskenään. Kaikki haluavat sen oman tarinansa olevan se "oikea" jonka mukaan kulttuuri sitten muodostuu ja politiikan kenttä määrittyy. Ja joka lohkolla on oma kielensä, identiteettinsä ja historiansa - niin ettei muiden kanssa voida pian enää keskustella. Miten on, voidaanko vielä keskustella keskenämme vai ollaanko enää muutaman askeleen päässä sisällissodasta, johon se vastapuoli on täysin syyllinen ja oma puoli täysin syytön?

lauantai 24. marraskuuta 2018

200.


Toinen kausi päättyy

Tämä olis nyt sitten 200. funtsittava, tosin muutama teksti jotka ovat laskussa mukana, tämä mukaan lukien, ei ehkä ihan täytä kaikkia kriteerejä ollakseen kokonainen funtsittava. Mutta yhtä kaikki, jälleen on sata tekstiä taottu virtuaalinäppäimistöllä tekstieditoriin ja copy-pastettu bloggerin editoriin, siinä toivossa ettei tullut yhtäkään virhettä html-koodissa koska blogger aina alkaa vinkumaan pikkuvirheistä. Oikoluku onneksi tapahtuu automaagisesti editorin kautta, mutta aina pääsee lipsahtamaan virhe jos toinenkin teksteihin - joita sitten korjaillaan vaikka vuosia myöhemmin.

Koska tämä teksti on muutenkin enimmäkseen "tikusta asiaa", muutaman keskustelun johdosta kommentoin hieman tätä formaattia 3x3 ja tekstien laajuutta muutenkin. Tekstien pituus määräytyy monen asian mukaan - haluttu laajuus kuin myös keskimääärinen huomiokyky. Oikeaa ja väärää ei ole, vain oma kanta että "tää on just näin hyvä". Ideana on antaa just sen verran tietoa että siitä pääsee jyvälle lukematta yhtään enempää, mutta sen verran vähän että joku asia jää sen verran vaivaamaan että lähtee itse etsimään asiasta lisää. 3x3 formaatti taas tulee ... ihan puhtaasti perstuntumalla, että näin pysyy passelina aiheiden laajuus. Numerologiasta saa kaivella toki syvällisempää merkitystä, mutta tarkoituksella sitä ei ole.

Lukijamäärä on tasaantunut viimeisen vuoden aikana noin 100 lukua/päivä ja yhteensä klikkejä eri teksteille on kertynyt melkoisen hurjat 56.000. Ei siis hullummin, kun ottaa huomioon tekstien aiheet minkä vuoksi veikkaisin että vaikka tekstejä onkin ainakin pariin otteeseen jaettu, ei niitä jakoja juurikaan ole näytetty koko yleisölle. Tästä "todisteena" se, että kun jaan linkin somessa, se jää usein lähes kokonaan huomiotta, mutta jos en laita linkkiä vaan kopsaan tekstin tahi otan kuvakaapit ja jaan ne, joskus jopa kymmeniä reaktiota ilmaantuu postaukseen. Mutta juuri tämmöiset kommentit antavat aina uutta virtaa vääntämään sanan säilää.


"Kohokohtia"?

### Psykologiaa ###
"Palkkasoturi"
"Vogelfrei"
"Kyseenalaista epäilys

### Politiikkaa ###
"Politikos"
"Pian taas äänestetään väärin"
"Koneiston käyttöliittymä"

### Propagandaa ###
"Propagandan alkeet"
"On rankkaa olla journalisti"
"Propagandaa propagandasta"


Katse tulevaan

Sen verran meinaan kuitenkin formaattia muuttaa, että en lupaa enää kuutta tekstiä kuukaudessa. Joskus voi tulla tusina tekstiä, joskus vain muutama, johtuen tietyistä seikoista kotosalla, joita en tässä rupea avaamaan. Mutta kyllä vähintään yksi teksti kuukaudessa tullaan julkistamaan... paitsi tietysti jos hybridikeskuksen poijjat kovasti innostuvat tai jotain sattuu. Mene ja tiedä.

Vino pino politiikkaa on nyt lukemisen alla ja niistä tulee tekstiä jahka ehtii, mutta katsotaan jos onnistuisin löytämään enemmän positiivisia asioita ja mahdollisia ratkaisuehdotuksia erilaisiin ongelmiin tulevalla kaudella. Funtsittavaa siis palaa Joulukuussa uutta tarmoa täynnä, ainaskin melkein täynnä.

Narri kiittää ja kumartaa.
Ps. Jos joku haluaa nikkaroida näpsäkän logon kolmannelle kaudelle somessa jakoja varten, laittakaa kommentteihin linkkiä josta voin sen kopsata käyttöön. Kuviahan ei Funtsittavaa sisällä, eikä tule sisältämään.

tiistai 20. marraskuuta 2018

Suoraa demokratiaa


Kun kansalta vaivaudutaan edes välillä kysymään kantaa

Blogin toinen tuotantokausi lähenee loppuaan, joten tehdään vielä pikainen katsaus ennen uusia tuulia(?) tähän jo edes lähellä kansanvaltaa olevaan malliin, eli suoraan demokratiaan. Edelleen on kuitenkin muistettava, että äänestäminen ei tarkoita demokratiaa, eli moni suoran demokratian tyyli hoitaa asioita on lähinnä vain enemmistödiktatuuria. Mutta verrattuna tähän edustuksellisen demokratiaan, ollaan tyylistä riippuen jo ihan kelvollisella alueella että asiaa voidaan kutsua demokratiaksi. Moni pitääkin suoraa demokratiaa haluttavana, mutta itse katson sen olevan askel oikeaan suuntaan mutta ei ihan vielä mitä demokratia voisi olla. Mutta tarkastellaan sitä sitten ensi kaudella enemmän.

Useita eri tapoja suoralle demokratialle on jo nyt käytössä eri puolilla maailmaa. Jo Suomen kansalaisaloitteita voitaisiin pitää tavallaan suorana demokratiana, jos niillä oikeasti voisi johonkin vaikuttaa. Kansalainen tekee ehdotuksen, riittävä joukko kansalaisista ehdotusta kannattaa ja asia menee eduskunnan päätettäväksi (siis hylkäämäksi viimeistään äänestyksessä). Tästä taas askel eteenpäin olisi kansalaisaloitteen aina päätyminen keskusteluun ja äänestykseen, koska Suomessa on tapana haudata kaikki hankalat aloitteet syystä tai toisesta ennen kuin ne edes koskaan päätyy äänestettäväksi asti.

Entäs sitten neuvoa antavat kansanäänestykset? Ehkä neuvoa antava kansanäänestys kansalaisaloitteesta, olisiko siinä pisimmälle yltävä suoran demokratian malli joka Suomessa voitaisiin ottaa käyttöön? Sitova kansanäänestys, niin kansalaisaloitteista kuin hallituksen ehdotuksista olisi jo suoraa demokratiaa, missä ainakin näennäisesti voitaisiin suoraan asioihin vaikuttaa. Avoimia keskusteluja tärkeistä asioista joihin kansalaiset voisivat ottaa osaa ja niiden perusteella päätösten tekeminen olisikin jo sitten suoraa demokratiaa. Mahdollista ja oikein järjestettynä jo jotain mitä voidaan kutsua kansanvallaksi, mutta myös helposti manipuloitavissa...


Suoran demokratian kompastuskivi

Lyhyesti: Media. Median propaganda ohjailee jo nyt niin vahvasti ihmisten mielipiteitä, mutta jos siirryttäisiin mihin tahansa malliin missä kansalaisilla olisi suoraa valtaa, nousisi median propaganda vielä monta pykälää korkeammalle tasolle. Nyt ollaan jo siinä tilassa, että kaikki media on propagandaa - mitä uutta keksittäisiinkään kansaa ohjailemaan, jos kansa saisi itse painaa nappia sen puhuvan pään sijasta? Valtaapitävät eivät tule vallastaan vapaaehtoisesti luopumaan, joten mitä tahansa suoran demokratian mallia tultaisiin joko vastustamaan tai ohjailemaan niin vahvasti, että huomaisimmeko edes suuria eroja nykyiseen kakotopiaan?

Äänestyskäyttäytymisen ohjailu on medialle nykyään lasten leikkiä. "Asiantuntija"lausuntoja osataan jo nyt kysyä juuri oikeilta tahoilta, jotka osaavat ohjata keskustelut juuri haluttuun suuntaan ja keskittämään huomion vain haluttuihin asioihin. Keskusteluihin valittaisiin vain tietyt kannat, jotka sitten esitettäisiin sopivassa valossa - väärää mieltä olevien esitaistelijaksi valittaisiin henkilö, joka ei kykene puoliaan pitämään. Samaa strategiaa käytetään mediassa jo nyt jatkuvasti, kun keskusteluihin valitaan väittelemään epätasaisia raateja, sen mukaan minkä kannan halutaan "voittavan".

Mutta pelkkä äänestyskäyttäytymisen manipulointi ei vielä riitä, on myös määriteltävä mistä edes äänestetään. Ketkä sitten ehdotukset tekevätkin, määräävät he pitkälle siitä mistä asioista niitä mielipidettä lähdetään edes kyselemään. Toki sinne mukaan tulee varmasti eksymään myös kansalaisten itse tekemiä hyviäkin aloitteita, mutta ne voidaan sitten antaa median hoitaa pois suosiosta. Kun annetaan vain huonoja vaihtoehtoja minkä väliltä kerrotaan valinnat tehtävän, saadaan vain huonoja valintoja aikaiseksi. Tästä kaikesta voidaankin tehdä yksi johtopäätös - että mitään oikeaa muutosta nykyiseen olisi mahdollista saada aikaiseksi, yksi asia olisi saatava kuntoon sitä ennen.


Media

Nykyään median yksi päätehtävistä on säilyttää valedemokratian illuusio. Tämä tehtävä ei juurikaan muuttuisi siirryttäessä suoraan demokratiaan, ainoastaan keinot ja tarinat hieman muuttuisivat. Samat tahot, eli median omistajat, saisivat jatkaa vapaasti saneluaan siitä mitä valtaväestö tietää mistäkin asiasta. Eli oli sitten kyseessä edustuksellinen demokratia, suora demokratia tai mikä tahansa muukin järjestelmä, oikea valta on niillä, jotka määrittävät olemassa olevan tiedon.

Ja kuka sen tiedon määrää? Ne, jotka mediat omistavat... ja jotka kumartavat vain yhtä asiaa - raha. Ja rahan kumarrus... vallassa ovat ne, joilla on hallussaan rahan luonti. Nykyään se rahan luonti on otettu pois valtioilta ja annettu yksityisille omistajille, jolloin se "valta" ei ole enää sen maan näkyvillä vallanpitäjillä vaan niillä, jotka heidän naruistaan vetelee. On siis lähes yhdentekevää annetaanko se valta "kansalle" suoran demokratian muodossa vai onko se näiden puhuvien päiden hallussa, koska ne samat nukkemestarit säilyvät. Salaliittoteoriaa? Ei. Salaliittoja, toki, mutta ei teoriaa - faktaa.

Pelastaako siis suora demokratia maamme, jos moinen saataisiin jollakin tapaa maassamme järjestymään? Ei, ennen kuin maahan on saatu puolueeton media sekä itsehallinto ja rahan luonti takaisin. Jopa edustuksellinen demokratia "toimisi" jos ne edustajat olisivat itse vallassa, mutta nykyisenkaltainen nukkehallinto täydellisessä mediakontrollissa on vain kakotopinen orjaleiri suomalaisille. Seinät leveällä ja katto korkealla, toki, mutta kalterit joka puolella. Suora demokratia olisi siis askel parempaan, mutta ilman radikaaleja muutoksia sekin olisi vain laiha lohtu ja uusi illuusio häkistämme... Eli eikun median valtaa murentamaan!

lauantai 17. marraskuuta 2018

Hei, me äänestetään!


Vain äänestämällä voit vaikuttaa?

Ja jos et veikkaa, et voi voittaa. Olisihan näitä hienoja iskulauseita varmasti muitakin, mutta tämä äänestämällä vaikuttamisen harhaluulo on varmasti yksi pinttyneimmistä uskomuksista Suomessa. Riippuen toki mitä äänestetään ja miksi, sillä äänestämisellä voi todellakin vaikuttaa. Voit esimerkiksi antaa äänesi Euroviisuissa tai Tangomarkkinoilla, jolloin se sinun antamasi ääni vaikuttaa yhden osan niistä yhteen lasketuista äänistä. Tilanteesta riippuen siis hyvinkin paljon, tai ei paljoa paskaakaan. No mutta joukossahan on voimaa ja jos ihan kaikki äänestäisivät oikein, olisi ongelmat jo ratkaistu, on tyypillinen vastaus... jep, väärinäänestäminenhän se ongelman ydin on, toki toki.

Jälleen siis palataan siihen mistä oikeen ollaan äänestämässä. Jos nyt unohdetaan puhelinäänestämällä seuraava Big Brother putoaja ja keskitytään näihin "vakavampiin" äänestyksiin, onko niissä sillä äänestämisellä oikeastaan mitään tekemistä sen kanssa kuin selitetään mitä siinä oikein äänestetään? Presidentin-, eduskunta-, europarlamentti-, kunta- ja seurakuntavaalit ovat kaikki näitä maatamullistavia vaaleja, joissa äänestäminen on joidenkin mukaan niin elintärkeää, että olet ihan kauhea ihminen jos et hetijustiinsa suorita kansalaisVELVOLLISUUTTASI, eli kipitä kirjoittamaan numero lappuun.

Ensin kuitenkin korjataan yksi karmiva väärinkäsitys äänestämättä jättämisestä: ne, jotka äänestävät, ovat vastuussa tuloksesta ja siitä, että hyväksytään kyseinen järjestelmä vallitsevaksi käytännöksi TULOKSESTA RIIPPUMATTA. Jos äänestät, hyväksyt siis sen tuloksen saneleman tuloksen ja sillä selvä, pulinat pois. Äänestämättä jättäneet, kukin omista syistään, eivät ole vastuussa siitä tuloksesta, vaikka sitä väärää tulosta yritetään aina äänestämättömien niskaan sysätä. Hyväksyt järjestelmän äänestämällä. Laskutapa on mikä on, ei auta itku markkinoilla.


Mistä oikein äänestetään?

Yleisin selitys on "tämä on demokratiaa, näin se toimii että äänestetään jotain ehdokasta". Ei. Äänestäminen ei ole demokratiaa. Se on itse asiassa hyvin kaukana demokratiasta, eli kansanvallasta. Jos kyseessä olisi kansanvalta, jokaisen äänellä olisi yhtä suuri paino - niillä jotka eivät äänestä, sanovat siis EI kaikille ehdokkaille. Jos siis äänestäneitä on vaikka 15%, tarkoittaa se että 85% oli sitä mieltä ettei yhdellekään noista ehdokkaista tule antaa tippaakaan valtaa. Siinäpä vasta kova kansan mandaatti jos alle prosentti kannattaa jotain mielipidettä, mutta silti uskotellaan että se oli "kansan tahto, koska äänestettiin".

Jos tilanne taas olisi se, että jokaisen olisi ihan pakko äänestää, tarkoittaisiko se että yksikään yllä mainituista vaaleista olisi millään tavalla "demokraattinen"? Ei. Vaikka äänestysprosentti olisi 100, se ei silti muuttaisi nykyisiä edustuksellisia demokratioita demokratiaksi. Edustuksellinen demokratia on demokratiaa vain nimeksi, yhtäläisyydet loppuvat siihen. Siihen "demokratiaan" voi toki uskoa kuin Joulupukkiin, mutta yhtään todellisemmaksi se ei siitä muutu. Nykyisellään, kun jokainen ehdokas saa sen prosentin murto-osan kannatuksen kaikista äänioikeutetuista, tämä edustuksellisuuden illuusio luulisi jo murtuvan, mutta eipä sekään tunnu riittävän.

Eli mikä siis edustuksellisessa demokratiassa mättää? No se edustuksellisuus. Joku taho, jossain, päättää että "näistä ehdokkaista voit valita". No mutta saahan jokainen perustaa oman puolueen/ryhmän/mikälienee ja lähteä itse ehdokkaaksi! Toki, saa, mutta eipä sekään ole kansanvaltaa. Siinä valitaan edelleenkin ehdokas, joka tekee mitä haluaa tai käsketään. Eli se "kansan" valta muuttuu harvainvallaksi. Pahimmillaan yksinvallaksi, kuten esimerkiksi eduskunnassa toimiva yksipuoluejärjestelmä. Ja kyllä, äänestämällä niissä mikälievaaleissa, SINÄ sanot että tämä on niinkuin sen pitääkin olla.


On olemassa muitakin vaihtoehtoja

Tämä saattaakin tulla monelle yllätyksenä - on olemassa muitakin vaihtoehtoja. Huonoista vaihtoehdoista vähiten huonon vaihtoehdon valitseminen on siltikin huono vaihtoehto. Tämä on se, mikä vaivaa näitä maamme "äänestämällä vaikuttamisia". Muutaman kohtuullisen tai jopa hyvän vaihtoehdon lisäksi mukana on aina roppakaupalla susipaskoja vaihtoehtoja, joista sitten äänestämällä muodostuu ihan jokainen kerta enemmistö huonoista vaihtoehdoista. Ai miksikö niitä huonoja vaihtoehtoja on aina tarjolla? Koska ihmiset haluavat valtaa, mainetta ja mammonaa ja helpoin tapa on liittyä politiikkaan.

Mutta jos niitä muita vaihtoehtoja, oltaisiinhan ne jo otettu käyttöön? Ai miksi oltaisiin? Niillä ei valtaan pyrkivät pääsisi valtaan, joten järjestelmät ovat rakennettu, ihan jokainen niistä, niiden valtaan pyrkivien ehdoilla. Ja sitten kansalle kerrotaan että sääntöjä ei voi muuttaa, näin se on ja vain äänestämällä voit vaikuttaa. Hieno kusetus, eikö olekin? Monet ovatkin ehdottaneet suoraa demokratiaa ratkaisuksi moiseen ongelmaan. Myös radikaalista demokratiasta on puhuttu, mutta vaihtoehtoja on oikeasti lukemattomia - jokaiseen tilanteeseen sopiva vaihtoehto tulisi vain löytää.

Ja milläs sen paremman vaihtoehdon voisikaan löytää? Sillä yhdellä kansanvallan peruspilarilla, eli vapaalla sanalla. Mutta asiasta ei yleensä uskalleta puhua... tai paremminkin, ei osata puhua eikä edes tiedetä puhua, koska usko siihen että "vain äänestämällä voit vaikuttaa" on niin syvällä kansan uskomusjärjestelmässä. Onko siis se suunnittelemasi ääni niissä seuraavissa vaaleissa vain ääni järjestelmälle jolla ei ole mitään tekemistä sen tarinan kanssa millä verukkeella sinne koppiin marssit? Uskokoon jokainen mihin tahtoo... Jos äänestämällä voisi vaikuttaa, se olisi jo kielletty.

torstai 15. marraskuuta 2018

Hybridisodan aseet ja kohteet


Aseet valmiina jo reilut 100 vuotta

Hybridisota itsessään on terminä kohtuullisen tuore, mutta valtaosa sen keinoista on ollut tiedossa jo ainakin vuosisadan. Tarkastellaan tässä alkuun muutamaa aihealueen merkkiteosta:
- Trotter, W. - “Instincts of the Herd in Peace and War.”, 1916, (1921 6. laitos)
- Gustave Le Bon - “The Crowd: A Study of the Popular Mind.”, 1895
- Edward Bernays - "Propaganda", 1928
- Walter Lippmann - "Public Opinion", 1922
Sotilaallisiin ja taloudellisiin keinoihin ei toki näissä teoksissa oteta juurikaan kantaa, mutta muihin hybridisodan osiin kirjojen oppeja voidaan soveltaa. Nämä alueet ovat siis: poliittinen, sosiaalinen, informatiivinen ja politiikan kautta myös infrastruktuurinen.

Trotterin ja Le Bonin kirjat keskittyvät ihmisten käyttäytymiseen ryhmissä ja näiden ryhmien ohjailuun. Le Bon puhuu joukkomielestä ja Trotter ihmisestä sosiaalisena laumaeläimenä. Bernays ja Lippmann taas keskittyvät propagandaan ja heidän kantavana ajatuksenaan on yhteiskunnan hallitseminen yhtenäisen tiedon kautta. Ja kun yhdistetään teoria ja käytäntö joukkojen hallintaan, saadaan kasaan kaikki tarvittavat keinot ohjaamaan valtaväestöä juuri halutulla tavalla. Kun sitten massojen ohjaus muutetaan aseeksi, on hybridisodan aseet valmiina käyttöön.

Informaatiota on osattu käyttää sodankäynnissä yhtä kauan kuin on osattu sotia, mutta joku asia kuitenkin on muuttunut samoihin aikoihin kuin nuo edellä mainitut opukset ovat päivänvalon ensi kertaa nähneet. Hyökätessä toista maata vastaan on käytössä ollut aina mitä moninaisempia keinoja ja usein sodan ratkaisevana tekijänä ei olekaan ollut se, kumpi ampuu tykimmin vaan kumpi on onnistunut saamaan vastustajansa syömään itse itsensä sisältäpäin. Jos kansa saadaan taistelemaan keskenään, ei ulkopuolisen hyökkääjän tarvitse kuin siivota loput pois edestä ja valloittaa alue. Mutta moista hyökkäyssotaa ei enää juurikaan käydä, koska sille ei ole enää tarvetta. Sodat käydään toisella kentällä ja nyt käynnissä oleva väsytystaistelu voi päättyä miten tahansa. Niin että mikä se muutos olikaan? Kohde...


Mutta kohde on uudehko

Kun ennenmuinoin hirmuhallitsija kansaansa kuristi, hän teki sen silti omaksi edukseen. Mutta nykyinen hybridisodankäynti on luonut tilanteen, missä maan näkyvä johto sotii omaa kansaansa vastaan. Länsi syyttää toki kaikesta Venäjää, mutta jos katsoo mistä se propaganda maahamme nykyään saapuu niin sielä on näkyvimpänä propagandisteina EU ja NATO. Toki on mahdollista, että Venäjä on onnistunut soluttautumaan korkeisiin asemiin EU:ssa ja sitä kautta käskyttää maamme johtoa hybridisotimaan omaa kansaansa vastaan... Monelle ajatus siitä, että "omat" kävisivät sotaa meitä vastaan on kuitenkin täysin absurdi ja ainut mahdollinen vastaus on ulkopuolinen hyökkäys jos ei sitten Venäjän niin ainakin Kiinan tai vaikkapa terroristien osalta. Mutta ketä ne "omat" sitten ovatkaan?

Muutos, joka tapahtui reilu sata vuotta sitten oli globalisaation "synty". Toki koko maailman herruudesta jo antiikin aikoina saatettiin unelmoida, mutta vasta 1800-luvun lopulla alkoivat asiat näyttämään siltä että olisi oikeasti mahdollista yhden porukan hallita koko maailmaa. Teorioita keitä nämä uuden maailmanjärjestyksen tulevat johtajat oikein ovat, on toki lukemattomia. Oiligarkeista on ainakin löydettävissä paperi- ja rahavanat moneen tarvittavaan yhteiskunnan osa-alueeseen, mutta ovatko hekään se ylin taho? Mene ja tiedä, nämä globalistit ovat kuitenkin jatkuvassa hybridisodassa lähes jokaisessa maassa niiden maiden omia lokalisteja vastaan.

Siinä kun globalistit sotivat täydestä maailmanherruudesta ja kaikkien kansojen orjuuttamisen puolesta, ovat lokalistit määrällisesti paljon suurempi joukko, mutta kovin aseeton semmoinen. Globalistit omistavat lähes kaikki mediat, jotka propagandaa suoltaessaan ovat päävastuussa hybridisodan etenemisestä. Lokalistit taas usein haaveilevat demokratiasta tai ainakin saada olla ja elää rauhassa. Hieman eri päämäärät siis? Globalistit haluavat muuttaa jokaisen ihmisen vain koneiston rattaaksi, joka tuottaa heille heidän haluamiansa hyödykkeitä. Ihmiset eivät olisi yksilöitä, ainoastaan numeroita tietokoneen ruudulla joita ohjataan haluttuihin suuntiin. Keinot tähän kaikkeen on jo globalistien hallussa ja niitä käytetään lakkaamatta.


Sotakoneiston pysäyttäminen

Onko tätä massiivista hybridisotakoneistoa sitten mahdollista pysäyttää? Mikäettei. Jokainen osa koneistosta on "vain" ihminen, joka tekee työtä käskettyä ymmärtämättä mihin häntä käytetään - siis pelkkä palkkasoturi. Uskollisesti tehdään työtä käskettyä, käydään äänestämässä uusi kasvo piiskaa käyttämään ja sitten purnataan kun se piiska osuu omalle kohdalle. Melkoisen dystooppinen maailma, eikö totta? Ja mihin tämä koko järjestelmä perustuu? Illuusioon, joka on luotu sadan vuoden aikana ja jota muokataan joka hetki uudelleen, hieman paremmin peittäväksi. Illuusioon, jonka keinot sata vuotta sitten kirjoiksi asti jo raapustettiin.

Tämä virallinen tarina, illuusio silmiemme edessä, ei kuitenkaan ole täydellinen. Syy siihen on ihmisen erehtyväisyys. Paraskaan propagandisti ei voi kaikkeen vaikuttaa eikä kaikkea ennakoida. Ja näitä propagandisteja ei ole kuin kourallinen, joiden alla taas toimii legioonittain työläispropagandisteja (valtamedian journalistit) jotka eivät edes tiedä miksi he esittävät tiettyjä asioita tietyistä suunnista katsottuna. Mutta voisiko se suuri sotakoneisto sitten kompastua omaan näppäryyteensä? Kun propagandalegioonalaiset törmäilevät satunnaisesti todellisuuteen, osa heistä saattaa huomansa tulleensa vain käytetyksi...

Kumpi sitten tapahtuu ennemmin? Globalistien luoma erehtymätön tekoäly luo täydellisen järjestelmän vaiko lokalistit nakkaavat globalistit ulos vallasta ja elävät onnellisena omissa kodeissaan? Tällä hetkellä tekoälyn valmistuminen on lähempänä kuin lokalistien herääminen kusetukseen. Valtaosa Suomen lokalisteista on vasta siinä vaiheessa, että "ehkä se monikulttuurisuus ei olekaan rikkaus", mutta kipin kapin äänestämään valeoppositiota, koska sillä se maailma pelastuu! Eri maissa ympäri maailmaa tilanne toki vaihtelee suuresti - osa on jo paljon pitemmällä globalisaation ihanuudessa, joissain on taas jopa lokalisteja ainakin vallan kahvan nurkassa kiinni. Saas nähdä miten tämä hybridisota päättyykään... aseet ovat tiedossa, mutta osataanko tahi kyetäänkö niitä käyttämään...

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Uuskieli tutuksi - Sosialismi


Kaikkihan sen tietää mitä sosialismi tarkoittaa

Kuten uuskielessä on tapana, kaikki kuvittelevat tietävänsä mitä sana "sosialismi" tarkoittaa, aivan kuten mitä "oikeisto/vasemmisto" merkitsee. Sinänsähän sillä ei ole väliä, että kaikki määrittävät sanan omalla tavallaan ja jokainen saa halutessaan kutsua vaikka neliötä palloksi. Mutta jos asiasta halutaan keskustella, olisi syytä sopia mitä keskustelun kriittisillä termeillä edes tarkoitetaan. Jokainen saa toki vapaasti määrittää terminsä ja sanansa haluamallaan tavalla, mutta ettei pyörää tarvitsisi keksiä uudelleen, voitaisiin myös aina välistä käyttää sanoja niillä määrityksillä, mitä ne alunperin tarkoittivat?

Lyhyesti ja ytimekkäästi, sosialismi on (yhteiskunta)järjestelmä (tai pyrkii luomaan) jossa tuotantovälineet ovat yhteisessä omistuksessa. Mutta kenen yhteisessä? Siitä lähtee jo ensimmäinen sekaannus asiaan. Työntekijöiden yhteisessä omistuksessa tai yhteisön yhteisessä omistuksessa, riippuen tapauksesta. No kuinka kauaksi tämä "yhteisö" sitten ulottuu - naapuri, kylä, kaupunki, lääni vai koko maa? Siinäpä se pulma, josta varmaan olisikin syytä keskustella laajemmin. Erona kapitalismiin on siis pääasiassa yksityis- vs. yhteisomistus. Kuka omistaa tuotantovälineen tai vastaavan.

Mitä sosialismilla sitten nykyään puhuttaessa tarkoitetaan? Sosiaalidemokraattien ja "vihervasemmiston" politiikkaa, mitä tahansa asiaa jossa mukana on nimessä mukana "sosiaali", valtion ryöstöverotusta, totalitaarista yhteiskuntaa jota johtaa Maon kaltainen diktaattori... kaikkea "pahaa", nykyoikeistolaisen maailmankuvan mukaan. Yhteisöllisyyttä, ihanuutta, turvallista ja tasa-arvoista yhteiskuntaa, monikulttuurisuutta, Marxilaisuutta, kommunismia ja kaikkea muuta lämmintä ja halattavaa, nykyvasemmistolaisen maailmankuvan mukaan. Ei siis ihan sama käsitys sanalle? Sattumaa tämä ei tosin ole ja siksi sana "sosialismi" kuuluukin ehdottomasti uuskielen edustavimpiin sanoihin.


Miksi näin?

Chomskyä mukaillen, "kapitalistille fasismi on pienempi paha sosialismiin nähden". Marxis-Leninistinen kommunismi on nykypäivänä lähes se yleisin määritelmä "sosialismille", mikä on toki hyvin kaukana sosialismista mutta toki sekin on mainittu Marxin teoriassa. Marxismin ideana oli lähinnä saada omille myytynä asia kuulostamaan aivan loistavalta järjestelmältä ja ulkopuolelta katsottaessa luomaan karsein mahdollinen dystopia mitä maa päällään kantaa - ja kutsua sitä kaikkea sosialismiksi. Nykyään sanakirjoihin asti vedetään Marxismin ja sosialismin välille yhtäläisyysmerkki, mutta niinhän siinä käy kun annetaan oiligarkkien kirjoittaa historia haluamakseen.

Politiikkaan termi "sosialismi" sopii myös kuin nenä päähän. Voidaan puhua asiasta, jonka jokainen osaa tulkita juuri sillä oikealla tavalla itselleen että muistetaan pitää vahva vastakkainasettelu käynnissä. Oikeisto näkee punaista (kuin härälle heiluttaisi punaista kangasta) heti kun sosialismi mainitaan ja samaa punaista (sydämiä ja ruusuja) näkee myös vasemmisto kun asia mainitaan. Toki myönnän että itsekin näen punaista kun sana "sosialismi" mainitaan - taas siinä pönkitetään paskapropagandaa, äläkää nyt hyvänen aika pelatko noiden valtaapitävien pussiin tuolla termin väärinkäytöllä...

Termiä siis käytetään lähinnä jakamaan ihmisiä, pilkkaamaan tahi ylistämään jotain asiaa. Samaa termisoppaa pilaamassa on toki myös kommunismi, mutta jätetään se nyt enempää huomiotta. Eli syy "miksi" näin alkaa pikkuhiljaa valkenemaan - hajota ja hallitse. Kyllä, asioita mihin nykyään sosialismilla viitataan pitävät sisällään aivan käsittämättömän haitallisia asioita ja myös useita lähes kaikkien kannattamia asioita. Kirjastot, koulut, julkinen terveydenhuolto, miksei myös poliisi ja oikeuslaitos, armeija mukaan lukien - nämä kaikki ovat myös "sosialismia". Yhteisesti omistettua ja yhteiskunnalle hyödyllisiä instansseja... tai no, ainakin voisivat olla hyödyllisiä, nykyään kun monet noista instansseista on tahallaan menty pilaamaan ja kääntämään ainakin osittain yhteisöjen haitaksi.


Yhteisöllisyyden paluu?

Kansan jakamisen lisäksi tärkeä syy sosialismin maineen pilaamiseksi on toki valtaapitävien loputon halu estää ihmisten välinen yhteisöllisyys ja yhteistyö. Nykyään ei sitä vaaraa juurikaan ole, että ihmiset tähän kusetukseen havahtuisivat ja nousisivat sortajiaan vastaan, mutta kun katsoo minkä moisia lakeja ollaan Suomessa säätämässä yhteisöllisyyden suitsimiseksi, voidaan näiden asioiden yhteyttä pitää aika vahvana. Toki monelle se on vain ihan sattumaa, että kun kansa saa keinot helposti verkostoitua ja tehdä yhteistyötä (esimerkiksi sosiaalinen media), yht'äkkiä aletaan nikkaroida lakipykäliä valvontaan ja ennakoivaan "rikollisuuden" torjuntaan.

Jos siis kuvitellaan, että saisimme jossain vaiheessa edes etäisesti tasa-arvoisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan, olisi tämä pelottavan mystinen "sosialismi" saatava osaksi yhteiskuntaa. Yhteisöt omistaisivat koulunsa, terveydenhuoltonsa ja kulttuuripaikkansa joita sitten ulkopuolisillekkin voitaisiin joko kaupata tai "vaihtaa palveluita" tarvittaessa. Sen sijaan että nuoriso pistää paikat paskaksi kun "eihän se koulu kuulu kenellekään", olisi jokainen yhdessä vastuussa omasta ympäristöstään. Vanhuksistakin voidaan pitää yhdessä huolta, eikä kaataa rahaa yksityisen hoivafirman kukkaroon jonka ainut periaate on tienata rahaa sillä vanhuksella.

Tästä yhteisestä utopiasta ollaan tosin vielä kaukana, koska "vain äänestämällä voit varmistaa etteivät ne pahat sosialistit, etenkään kansallissosialistit, tule koskaan pääsemään enää valtaan". Samalla kun "ylläpitääksemme pohjoismaisen sosiaalisen järjestelmän meidän on verotettava rikkaita ja muilta viedä tuhkatkin pesästä". Niin mitäs se sosialismi taas olikaan? Ainiin, yhteistä omistamista. Ei kaikilta varastamista ja kavereille antamista. Toki jokainen saa määrittää omat sanansa kuinka itse haluavat, sehän se vasta tekee keskustelusta helppoa! Helppoa, joka tarkoittaa tässä kohtaa mahdotonta, mutta eihän se niin nuukaa ollut mitä sanat tarkoittavat?

tiistai 13. marraskuuta 2018

Kyseenalaista epäilys


Voit kyseenalaistaa kaiken

Kyseenalaistaminen tulkitaan usein joko kyseisen asian suoranaiseksi vastustamiseksi tai sen epäilemiseksi. Osa taas puhuu skeptisyydestä tai kriittisyydestä, mitkä nekin ovat enemmän negatiivisia suhtautumistapoja aiheeseen josta ollaan skeptisiä/kriittisiä. Synonyymejä kyseenalaistamiselle ovat myös: moittia, kiistää ja riitauttaa. Mutta miksi kyseenalaistamisesta puhuttaessa on kyse jostain kiistämisestä? Sanaahan voitaisiin käyttää hyvin neutraalisti, eli kyseenalaistaa jokin asia, eli ottaa selvää miten asia on kun ei tiedä.

Olisiko näissä kyseenalaistamisen eri vivahteissa siis jälleen uuskielen kukkasia? Sen sijaan että selvitettäisiin asioita, ne kerrotaan auktoriteetin taholta ja niin ne ovat koska niin kerrotaan, pulinat pois. Jos kyseenalaistat jotain asiaa, olet siis sitä vastaan ja tapauskohtaisesti sitten asiaan liittyen olet joko hyvä tai paha tyyppi. Tavallinen skeptikko on yleensä "hyvä tyyppi", siinä kun ilmastoskeptikko on taas pohjasakkaa. Maahanmuuttokriitikkokaan ei saisi kaikissa piireissä olla ja rokotekriitikko on vielä ilmastoskeptikkoakin alempana. Holokaustikiistäjä on useassa maassa taas putkaan kiikutettava rikollinen.

Mitä sitten pitäisi kyseenalaistaa ja mitä hyväksyä sellaisenaan? Yhteiskunnan yhtenäisyyden kannalta on tärkeää, että kaikkien jäsenten todellisuudet täsmäävät suurissa asioissa ja niitä asioita ei kyseenalaisteta. Mutta onko tämä hyvä asia sitten yhteiskunnalle? Jos mitään vanhoja arvoja ei kyseenalaisteta, eivät asiat liioin kehity. Kaikkia asioita olisi syytä aika ajoin kyseenalaistaa, mutta se ei tarkoita samaa kuin epäillä niitä. Jos joku asia toimii, ei sitä tarvitse korjata tai muuttaa vain muuttamisen ilosta.


Epäilyksen varjo

Siinä kun jotain asiaa kyseenalaistetaan ja selvitetään tilannetta, epäilyksessä on usein lähtökohtana se että tässä asiassa jokin mättää ja siksi se on kyseenalaistettava. Esimerkiksi omaa identiteettiään pitää kuulemma jatkuvasti epäillä, jos sattuu olemaan väärässä kehossa tai on väärät kalusteet jalkojen välissä. Jatkuvasti epäilyksen varjossa eläminen on usein ihmiselle usein kovin haitallista, kun ei voi luottaa enää mihinkään - mielenrauhaan tarvitaan luottamista johonkin. Tähän mielen ristiriitaisuuteen osa on löytänyt vastauksen toteamalla ettei mihinkään voi enää luottaa ja asiat vain sattuvat olemaan. Jokainen elää omassa maailmassaan ja kaikki muu on harhaa.

Epäilen kuitenkin vahvasti, että kaiken epäileminen yhdistettynä hälläväliä-mentaliteettiin saattaa ajaa ihmisen tilaan, missä niistä muista ihmisistä tai muistakaan asioista ei välitetä enää pätkääkään. Ja kun ei välitä enää mistään, voi tehdä mitä itse haluaa, kenelle haluaa. Toisaalta taas voidaan kysyä, onko se jonkin suuren auktoriteetin yksi oikea todellisuus paljoa parempi vaihtoehto? Dogmaattinen uskosmusjärjestelmä, oli se sitten uskonnon tai jonkin muun aatteen luomana tuo toki turvallisuutta ja vakautta, mutta niissä tiettyjä asioita ei saa kyseenalaistaa saatikka epäillä.

Jos joku asia haiskahtaa, on sitä syytäkin epäillä. Kun asia ei tunnu itselle oikealta, sen kyseenalaistaminen ja selvittäminen saattaa ratkaista ongelman jos toisenkin omassa elämässä. Maailmassa on paljon epäilyttävää ja moni asia mihin yleisesti uskotaan tulisikin kyseenalaistaa, mutta vain harva sille polulle lähtee. Niin paljon helpompaa ja turvallisempaa on uskoa samaan kuin kaikki muutkin ja kohdistaa ne epäilyt ainoastaan niitä kohtaan, jotka kyseenalaistavat asioita. Tarkastellaan siis kriittisesti niitä ihmisiä, jotka kyseenalaistavat, ei niitä asioita joita kyseenalaistettiin. Se on aika epäilyttävää, vai mitä?


Voit muuttaa kantaasi koska tahansa

Mutta mikä saattaa tulla yllätyksenä monelle kyseenalaistajalle tai kyseenalaistamattomalle on se, että sitä omaa mielipidettä mistä asiasta voi muuttaa ihan koska tahansa. No hitto, opin jotain uutta ja se muuttaa asioita X, Y ja Z, pitääpäs funtsia asiaa tarkemmin. Asiat muuttuvat jatkuvasti, mutta kehittymistä voidaankin jo kyseenalaistaa ja jopa epäillä että osa muutoksista on taantumista. Jopa lähes ikuisinakin pidetyt asiat ovat aikojen saatossa muuttuneet kun olemme saaneet uutta tietoa. Ehkä jonain päivänä aurinkokin nousee eri suunnasta? Mene ja tiedä, sitäkin voi toki kyseenalaistaa ja tehdä vaikkapa havaintoja, minkä jälkeen asiasta voi tehdä päätöksen itselleen.

Väärässä oleminen onkin ehkä pelottavin asia koskaan. Ajatella mikä häpeä kun on ollut väärässä!? Virheistä ei opita jos ei niitä myönnetä mutta kun virheestä on oppinut, voi yksilö siitä kehittyä ja olla seuraavana hetkenä hieman paranneltu versio itsestään. Saman virheen toistaminen on joidenkin mielestä hulluutta, mutta asiaa voidaan ajatella myös siltä kannalta että varmistetaan ettei jokin asia vieläkään toimi. Vaikkapa... nyt tällä kertaa ne asiat muuttuvat äänestämällä! Ihan varmasti, ihan varmasti...

Onko sitten enää mitään mihinkä voisi luottaa tuosta vaan? Siihen joutuu jokainen vastaamaan itse omalle kohdalleen. Joihinkin ihmisiin voi vaikkapa luottaa niin, että voit olla varma että tulet kusetetuksi, tavalla tai toisella, jos uskot siihen mitä se toinen sanoo. Jos joku taas esittäytyy guruna, on syytä usein epäillä kaikkea mitä guru suustaan ulos päästää. Ehkäpä jokaisen läheltä löytyy kuitenkin ihmisiä, joihin voi luottaa? Mutta millä sitten asioista voi päästä selville? Puhumalla, siis kommunikoimalla niiden muiden karvattomien apinoiden kanssa joita ihmisiksikin kutsutaan. Vapaa sana on keino selvittää ne epäilykset monessa asiassa. Joskus voi myös myöntää ettei vaan tiedä... Ja kuten aina, älä usko mitä sanon vaan kyseenalaista sanottu ja ota itse selvää...

tiistai 6. marraskuuta 2018

Teoriaa mielestä - Laumaseuraeläin aseena


Mikä ihmeen laumaseuraeläin?!

"Grex" tai "greg-", latinaksi tarkoittaa laumaa tai parvea. "Gregarius" ja siitä lontooksi väännetty "gregarious" kuvaa seuraa rakastavaa olentoa tai laumassa elävää. Suomeksi en tälle termille sopivaa sanaa löytänyt, mutta otsikon laumaseuraeläin kuvaa kuitenkin asiaa mistä artikkeli kertoo kohtuullisen hyvin. Seuraa rakastava ja laumassa elävä - no ihminenhän se on. Suoja, ravinto ja lisääntyminen ovat alkukantaisia ihmisviettejä, joiden joukkoon tämä seuran halu vääjäämättä myös kuuluu. Nämä eri vietit ohjaavat ihmisen käyttäytymistä ja niiden tärkeys vaihtelee tilanteen mukaan. Kun on katto pään päällä ja jääkaappi ruokaa täynnä, olisi sitä seuraakin mukava saada ainakin välillä?

Ihmisen selviytymisen kannalta tämä yhteen lyöttäytyminen on selviytymisen kannalta ollut elintärkeä asia. Ihminen ei ole se kaikista nopein tai vahvin, älykkyydestäkin voidaan olla montaa mieltä, mutta ehdottomasti yksi yhteistyökykyisimmistä olennoista maan päällä. Kieli ja sen moninaiset mahdollisuudet avasivat ihmiselle ennen näkemättömät keinot tehdä yhteistyötä ja koordinoida lauman toimia. Kun lauma pysyi tiukasti kasassa ja käytti jokaisen yksilöllisiä taitoja hyväkseen, tuli ihmisestä aikojen saatossa maapallon yksi menestyksekkäimmistä ja toki tuhoisimmista olennoista. Siinä kun pienet yhteistöt puhalsivat samaan hiileen yhteiseksi eduksi, osa ihmisistä halusi kuitenkin päästä päsmäröimään koko joukon puolesta.

Tämä muiden hallitseminen onkin kehittynyt vuosituhansien saatossa siihen pisteeseen, että kansaa osataan hajottaa ja niputtaa täsmälleen halutulla ja tilanteeseen sopivalla tavalla. Kun laumaa esimerkiksi valmistellaan sotaan, heidät yhdistetään joukoksi saman lipun taakse ja toista laumaa vastaan. Mutta muutoin heidät halutaan pitää mahdollisimman hajanaisena, ettei vaan pääse käymään niin että lauma havahduttuaan ulkoa ohjaamiseen alkaa vaatimaan moisia asioita kuin vapaus tai rauha. Siksi valtaapitävien on varmistettava laumojen muodostuminen omiin tarkoitusperiin sopivaksi hyvissä ajoin ennen kuin moinen pääsisi muodostumaan orgaanisesti.


Aseena?

Politiikka on yksi malliesimerkki miten ihmisten laumakäyttäytymistä käytetään hyväksi kansan jakamisesta sopiviksi lohkoiksi. Valedemokratiamme yksipuoluejärjestelmä takaa jokaiselle ryhmälle oman symbolin seurattavaksi (puolueet) ja usein myös sankarin palvottavaksi (puolueen suuri johtaja tai vastaava julkinen pärstä). Jokainen ryhmä tietää kuka kuuluu "omiin", ketkä ovat "melkein samalla puolella" ja minkä värinen lippu "vihollisella" on. Todellisuudessa valtaosa tavallisesta kansasta haluaisi vain olla turvassa, rauhassa ja omien kavereidensa kanssa. Mutta valtaapitävät kertovat että on tärkeämpää osoittaa ne eroavaisuudet, että vihollisen tunnistaminen ei olisi kenellekään ongelma. Lauma jaetaan ja käännetään siis omiaan vastaan.

Maahanmuutossa tätä laumaviettiä on myös käytetty erittäin tehokkaasti aseena. Kerrotaan ensin että se oma lauma ei ole mitään, ainoastaan ulkoa tuleva ja erilainen voi luoda hyvän lauman. Tätä länsimaisen propagandan valkoisen perheen vihaa on tuputettu jo pitkään ja siinä on onnistuttu niin hyvin, että osa haluaisi päästä omasta kansastaan eroon ja tulla integroiduksi osaksi jotain suurempaa, globaalia laumaa missä kaikilla on mukamas mukavaa. Mitä erilaisempi olet, sitä enemmän olet samanlainen kuin kaikki muut ja vain erilaiset ovat omia, samanlaiset taas vihollisia. Otetaan sitten suuri joukko erilaisia maahan ja katsotaan kun kansa repii itsensä kahtia kisatessaan siitä, kuka on suvaitsevaisin erilaisuutta kohtaan muiden kustannuksella.

Entä sitten sotalaumat? Aseellisiin konflikteihin on lännen johtajilla kova hinku, mutta toistaiseksi he ovat joutuneet tyytymään hybridisotaan omaa kansaansa vastaan. Siinä jako on karkeasti tehty väärinajattelijoiden ja oikeinajattelijoiden kesken, aina sen mukaan mistä puhutaan. Vihapuhe on se väitetty ase, jonka käyttöön yllytetään ja sitten rangaistaan yksipuolisesti valtiovallan toimesta. Kansansa suojelijat käsketään hyökkäyssotaan omaa kansaa vastaan demonisoimalla väärinajattelijat ja ylistämällä oikeamielisiä tahoja mediassa. Vihollinen voi olla vaikka se oma naapuri, koska väärinajattelu on niin salakavalaa - siksi tarvitaan urkintaa selvittämään missä ne väärinajattelijat ovat ja yrittävätkö he muodostaa omia laumojaan.


Takaisin luontoon

Onko paluuta takaisin alkukantaisempaan ja ihmisluonnolle ominaisempaan enää olemassa? Ensin täytyisi selvittää onko tälle enää edes halua - tarve kun vaikuttaisi olevan ja se heijastuu yhteiskunnassa pahoinvointina. Valtaapitävien suunnalta halua ei varmastikaan ole ja heidän tarpeensa ovat kovin poikkeavat muihin nähden. Siinä kun tavalliset ihmiset haluavat yhteisoloa ja eloa, valtaapitävät tahtovat hallintaa ja ennalta-arvattavuutta. Joukkomieli on helposti ohjattavissa, mutta arvaamaton villinä ja vapaana ollessaan. Siksi jo yksittäiset väärät mielipiteet saattavat olla hyvinkin vaarallisia...

Propaganda on nykyään se keino, millä ihmisille opetetaan miten kuulua oikeaoppisesti joukkoihin, mihin joukkoon he kuuluvat ja mikä puhuva pää on sen porukan messias. Valtamedia paasaa päivästä toiseen ohjeistusta, jota jokaisen hyvän ihmisen tulee noudattaa tarkalleen ja jokaisen väärinajattelijan tulisi noudattaa käänteisesti - tarvitaanhan sitä ohjailua molemmin puolin, että luotu konflikti saisi halutun suunnan. Tämän mediapropagandan jos saisi kitkettyä pois, palaisiko kansa takaisin juurilleen ja alkaisi välittämään niistä itselle läheisistä olennoista? Mikä olisikaan se luonnollinen laumakoko ihmiselle? Riippuu varmasti yksilöstä - partneri, perhe, sukulaiset, naapurit, kylä, kaupunki, kunta, lääni, maa vaiko koko maailma? Jokainen voi sen päättää vain itse.

Moderni länsimainen ihminen ei muita kaipaa, vaan on kilpailussa kaikkien muiden kanssa - näin kertoo propaganda. Mutta jos kaipaa, pitää se kohdentaa juuri oikein mielipiteiden mukaan, ettei vahingossakaan joudu kosketuksiin yksilöiden kanssa jotka ovat eri mieltä. Siksi väärästä mielipiteestä opetetaankin loukkaantumaan verisesti ja väärämielisten kanssa ei saa kaveerata missään tapauksessa. Hajotetaan siis itsestään muodostuneet joukot ja laumat, määrätään ulkoa ne tarkat rajat - näin meille kerrotaan. Mutta näin ei tarvitsisi olla. Jos palattaisiin takaisin yhteisöihin ja yhteistyöhön, olisi maailma kovin erilainen paikka. Millainen, siinäpä funtsittavaa illaksi tai useammaksikin?