Kakotopiaa demokratiaksi naamioituna

Siis tuttavallisemmin: dystopiaa

Orwellin 1984:ää kuvaillaan kakotopiaksi, koska dystopia on sille liian kaunis nimi. Kirjallisuudessa kaikki mikä ei ole utopiaa on dystopiaa - mielenkiintoinen ajatus, eikö totta? Entäpä sitten todellisuudessa, eli tässä valedemokratiassamme minkä pohjimmaista ideologiaa itse kutsun neoliberalismiksi? Dystopia, eli "kaikki persiillään", sopiikin hyvin kuvaamaan tätä demokratian irvikuvaa missä kansa taistelee oikeisto-vasemmisto akselilla niistä jämistä, mitä hallitsijamme suvaitsevat meille jättämään. Mistä on siis oikeen kysymys?

Marxis-Leninismin kommunismi, eli valtio omistaa kaiken ja määrää kaikesta, on osittain sopiva kuvaus Suomen järjestelmästä. Viimeiset sata vuotta tätä järjestelmää on käytetty tasaamaan kilpailu niin, että vain sääntöjen sanelijat voivat pärjätä ja kaikki muut häviävät. Mutta kuka sitten on ne säännöt sanelleet? 1800-luvun aikana Suomen eliitti jakautui karkeasti "kansallismielisiin", Ruotsin puolella oleviin ja Venäjän suuntaan hurraaviin. Kansallismielisyys oli silloin vielä hyve, koska pieni maaplänttimme ja sielä asustava köyhä kansa oli tämän eliitin pääasiallinen asiakaskunta lypsää työntekijästä kaikki etu itselleen. Mistä nouseekin kysymys, oliko se hyve vai vaan esitetty kanta omien voittojen maksimoimiseksi? Raha ja valta ovat aina kulkeneet käsi kädessä, joten valtaan haluavat ovat aina olleet hyvää pataa lypsylehmänsä kanssa. Ennen se oli oma kansa...

Ajat kuitenkin muuttuivat ja kansainvälistyminen on aina EU:iin asti edennyt kohtuullisen rauhallista tahtia, koska kotimaiset markkinat olivat silti suuri tulonlähde monelle rikkaalle suomalaiselle. Mutta sitten portit aukenivat kunnolla ja viimeinenkin itseään kunnon porvarina pitävä pääsi mukaan isojen poikien leikkikentälle - globaaleille markkinoille. Toki jo paljon sitä ennenkin tehtiin kauppaa ulkomailla asti, mutta euro&EU mahdollistivat aivan uudenlaiset tuulet ja tulosmahdollisuudet aina yhtä ahneissa ihmisissä. Koko homma onnistuttiin lobbaamaan yksipuoluejärjestelmän avittamana kansan suosioon ja loppu onkin jo historiaa - olemme enää pieni siirtomaa, mistä rikkaudet pumpataan ulkomaalaisten omistajien taskuihin. Tyhmä paljon työtä tekee, ahne pääsee vähemmällä, eikös se sanonta niin mennyt?


Yksipuoluejärjestelmän hyvä-veli-verkosto

Yksipuoluejärjestelmämme ehdoton hienous onkin se, että kaikki itseä haittavaat asiat voidaan sälyttää väärin äänestäneiden kontolle ja kaikki positiiviset asiat ovat täysin omaa ansiota. Suomen yksipuoluejärjestelmähän toimii niin, että kaikki puolueet ajavat samaa politiikkaa missä otetaan kansalta ja annetaan kavereille. Jokaisella puolueella on toki omat kaverinsa, mutta tasapuolisuuden nimissä sitä jakoa korjataan aina vaalien aikana kysymällä kansalta kenen piiskasta haluatte tällä kertaa. Jokainen puolue kannattaa keskushallintoista järjestelmää, missä valtiolle luodaan ensin monopoleja jotka sitten yksityistetään kun niistä ei enää saada kupattua maksimaalista hyötyä kansallisena yhtiönä. Kavereille ja sukulaisille jaettavat kunniavirat ja muut turhanpäiväiset asemat valtioiden ja kuntien hallinnossa on yksipuoluejärjestelmän tapa palkita kilttejä edustajia.

Entäpäs oppositio, onhan meillä semmoinenkin? On, toki, paperilla. Käytännössä kyse on parhaimmillaan kontrolloidusta oppositiosta tai valeoppositiosta, mutta Soinin Siniset osoittivat loistavasti esimerkillään mitä "oppositio" Suomessa tarkoittaa - ollaan siis kaikkea vastaan, kunnes päästään itse päsmäröimään ja imemään kansaa kuiviin, silloin ollaankin täysin samalla kannalla kuin ne kaikki muutkin vallassa olevat. Saman toisintoa voimme odottaa nykyiseltäkin oppositiolta, jos katsoo heidän äänestyskäyttäytymistään (tarkistappa huviksesi miten "oppositio" äänesti vaikkapa hallintarekisteristä ja aktiivimallista) ja puheitaan silloin kun puhe ei ole osoitettu suoraan heidän äänestäjilleen. Propagandasta tutulla termillä "portinvartija" voidaan kuvata useampaakin nykyistä "oppositiojohtajaa".

Tämä meidän "The Puolue" pitääkin hallussaan kaikkia niitä kansan orjuuttamiseen tarvittavia kortteja, eli: saatavilla oleva tieto, pelisäännöt, ravinto ja terveydenhuolto. Yhden totuuden kansa uskoo mitä Yle heille kertoo, kaikki muu on valeuutista. Propagandan avulla demokratian illuusio säilyy isältä pojalle - kaikki asiaa epäilevät leimataan viimeistään siinä kohtaa kun taas päästään äänestämään, eli vaikuttamaan. Jos äänestämällä voisi vaikuttaa, se olisi kiellettyä... tätä mantraa osataan kyllä toistaa, aina siihen asti kun sitten kiltisti marssitaan äänestyskoppiin täyttämään kansalaisvelvollisuus. Koneisto kiittää ja kumartaa.


Vaihtoehto Suomelle

Saksassa AfD vaikuttaa saamansa kohtelun perusteella olevan oikea oppositio, joka uhmaa vallanpitäjien asemaa. Sama yksipuoluejärjestelmä oli silläkin suunnalla vallassa vuosikymmeniä, mutta nyt koneiston rattaat kolisevat pahemmin kuin pitkiin aikoihin. Saas nähdä kuinka sielä käy. Onko Suomessa sitten mitään vastaavaa olemassa, tuloillaan tai edes hullun kuvitelmissa? On ja ei. Löytyy niin pienpuolueita kuin aktiivisia mielipidevaikuttajia, mutta mitään koalitiota joka voisi edes etäisesti uhata järjestelmää ei Suomessa ole. Syy: usko yksipuoluejärjestelmään, joka on indoktrinoitu kansaan viimeisen sadan vuoden aikana. Toisena syynä, mitä itse pidän kriittisenä osana mutta monen muun mielestä merkityksettömänä yksityiskohtana, on kielemme tahallinen vääristyminen kulttuurimarxisismin oppien mukaan.

Mutta oli se syy mikä tahansa ja käytimme mitä termiä tästä dystooppisesta Suomestamme, on se karu totuus asiasta: asiat ovat päin helvettiä... tai persettä tai kusessa ollaan ja kahlataan paskassa, viturallaankin on jotkut jutut. Jotain tarttis tehdä, mutta mitä? Ensiksi pitäisi saada heivattua The Puolue pois vallasta, mikä on lähes mahdoton tehtävä. Sitten pitäisi jyllätä virkamieskoneisto uusiksi ettei nämä kaverin kaverit saisi enää päättää asioistamme omaksi edukseen, mikä tuskin saisi kovin suurta kannatusta niillä korkeilla palleilla istuvilta. Helppoa kuin heinänteko, vai mitä?

Omasta työkalupakista ei tähän löydy kovin montaa keinoa. Toki voitaisiin lopettaa se voivottelu ja ruveta itse tekemään politiikkaa, mutta ratkeaisiko silläkään kaikki ongelmat? Vapaa sana ja totuudessa pysyminen, nuo kaksi ennen hyveeksi luokiteltua asiaa, tuppaavat unohtumaan ja lopputulos on... noh, tämä dystopia missä elämme. Asioista pitää uskaltaa puhua, mieluiten niiden oikeilla nimillään, koska vaihtoehtona on dystopian rappeutuminen kakotopiaksi. Nythän olemme tilanteessa, missä ihan kaikki ei ole vielä päin helvettiä...

Hevosenkenkäteoria

Politiikan ilmiön selittämistä

Hevosenkenkäteorialla on tarkoitus esittää, että poliittisen oikeiston ja vasemmiston ääripäät lähentyvät toisiaan, sen sijaan että etääntyisivät toisistaan. Liberaaleiksi itseään kutsuvat tuppaavat tällä yhdistämään molemmat ääripäät yhteiseksi viholliseksi, samalla kun he itse ovat keskellä tätä hevosenkenkää kauimpana kummastakin ääripäästä. Kätevää retoriikkaa, ei siinä, ja monelta osin tämä pitääkin paikkansa. Sekä vasemmiston että oikeiston "ääriaines" tuppaavat tukeutumaan samoihin keinoihin sanomansa levittämisessä ja vastustajansa demonisoinnissa. Mutta sitten alkaa hevosenkänkäteoria vuotamaan pahemman kerran.

Ensimmäinen ongelma tulee oikeiston ja vasemmiston määritelmästä - nämä kaksi olivat aatteiltaan toisensa vastakohtia. Nykypäivän versiot näistä kahdesta ovat kaikonneet varsin kauaksi alkuperäisistä, mutta ovat silti kaukana toisistaan. Oikeisto antaisi vapaan kilpailun kitkeä heikomman materiaalin pois päiviltä kun vasemmisto tekisi kaikista yhtä köyhiä, paitsi niistä jotka käskyjä muille jakavat. Kansalta otetaan, kavereille annetaan... hetkonen, nämähän tekevät molemmat samaa politiikkaa, eri keinoilla ja retoriikalla tosin.

Ääripäät eivät siis ole ensin etääntyneet ja sitten lähestyvät toisiaan muodostaen sen hevosenkengän, vaan ne ovat olleet saman ideologian kaksi eri tapaa tehdä sama kansalta otto ja kavereille anto. Tästä muodostuu siis hevosenkengän sijasta Y-kirjain, missä ne ääripäät vetävät sitä kelkkaa yhdessä samaan pääsuuntaan, mutta hieman eri painotuksin. Media toki myy tämän homman demokratiana ja kansa saa äänestää ajetaanko kelkkaa hieman vasemmalle vaiko oikealle, pääsuunnan pysyessä yhtäläisenä - rahat pois kansalta ja eliitin kirstuun. Ja näin saadaan maalattua hieno vastakkainasettelu "vasemmiston" ja "oikeiston" välille. Oikeasti kisa on globalisti-oikeiston ja lokalisti-oikeiston välillä, mutta ei siitä enempää tässä kohtaa...


Toinen ja se suurempi ongelma

Oli se sitten jakamista oikeiston ja vasemmiston, tahi Kärppien ja Tapparan välillä, hevosenkenkäteorian ääripäät lähenevät toisiaan lähinnä silloin, kun ne aikovat ottaa yhteen. Verbaalista vapaaottelua harrastetaan somessa päivittäin, torille asti sanaharkka aina joskus yltää ja kun argumentit pääsevät loppumaan, haetaan kättä pidempää jos omat nyrkit ei riitä. Kyse ei ole usein niinkään aatteesta mitä kannatetaan vaan niistä opituista tavoista miten sitä nähtyä vihollista tulee vastustaa. Toki jos aate itsessään sisältää runsaasti väkivaltaan ja vastakkainasetteluun kannustavaa materiaalia, ei pitäisi olla kovin suuri yllätys jos moisen aatteen kannattajista suurehko osa voidaan laskea radikaaleiksi.

Pienestä pitäen ihmiset alkavat muodostamaan sitä ikiomaa todellisuuttaan, useimmiten vanhempiensa ohjastamana. Voidaankin siis ajatella, että ainakin osa ääriliikehdinnästä on periytyvää - ei tosin geneettisesti. Elinympäristö määrittää pitkälti sen, mihin eri aatesuuntiin ihminen tykästyy ja samaistuu. Iän karttuessa voi ne aatteet toki muovautua osin tai jopa kokonaan, mutta usein ne nähdyn vastapuolen kohtaamistavat säilyvät vaikka itse aate vaihtuukin. Ei siis ole ihme jos nuoruuden antifantti vanhempana on napit vastakkain vanhojen aatetovereidensa kanssa.

Hevosenkenkäteoriassa ihminen niputetaan yhteen kategoriaan ja tämän luokituksen akselin mukaan ääripäät sitten lähenevät toisiaan. Yksinkertaistettua ja samalla vaarallista ajattelua, mutta toki samalla niin tehokasta ja huomiota herättävää. Musta-valkoinen, hyvä-paha, ääripäitä ja vastakkainasettelua on ajettu yhteiskuntiin mukaan kautta aikojen. Kansaa on helppo hallita kun se taistelee keskenään mitättömistä asioista ja unohtaa suuremmat asiat kokonaan. Yhteen hiileen puhaltamista ei tarvita enää kuin lähinnä sotaa varten... ja siihenkin on jo kehitetty hyvät keinot kasata kansa saman lipun taakse - sotapropaganda.


Jaettu kansa

Olisiko sitten mahdollista päästä eroon näistä kansaa kahtia jakavista asioista? Teoriassa, kyllä. Käytännössä asia on kaikkea muuta kuin helppo ja yksinkertainen. Kilpailu on ehkä se suurin kompastuskivi matkalla yhtenäistä yhteiskuntaa. Opit ovat juurtuneet jo niin syvälle kansaan, että ajatus kilpailun haitallisuudesta kuulostaa valtaosalle täysin naurettavalta. Usein asiaan havahdutaan vasta siinä vaiheessa kun itse on tullut hävittyä ihan kaikki ja vähän päälle. Vielä kun kansa on opetettu voittajan juhlistamisen lisäksi syyllistämään häviäjää, on se turpaan saanut osapuoli usein poljettu niin syvälle maan rakoon, ettei sieltä enää ylös kaivauduta.

Voitaisiinkin sanoa, että länsimaisen "demokratian" suurin saavutus onkin ollut jakaa kansa "puolueisiin" ja uskotella ettei yhteistyötä voi eri puolueen jäsenten kanssa edes tehdä. Että viholliskuva olisi täydellinen, pitää mukaan sekoittaa sanoja kuten "natsit", "sosialistit", "kommunistit" ja "kapitalistit". Jokaiselle omansa, oma porukka on hyvä ja oikeassa, muut ovat pahoja ja väärässä. Nämä teennäiset vastapuolet eivät kuitenkaan ole edes mitään vastapuolia keskenään vaan samaa sontaa eri suunnista katsottuna ja sen oman "hyvän" sontakasan huipulla tuppaa seisoa se oman aatteen suurin persereikä.

Jos kilpailusta eroon pääseminen on lähes mahdotonta, ei se itsensä väärässä olemisen myöntäminen etenkään ulkoa viisattuna ole kyllä yhtään sen helpompaa. Siksi aavistelen tämänkin tekstin lukeneet jakautuvan kahteen ääripäähän - kanssani samaan tapaan näkeviin ja moisia puheita hulluna pitäviin. Enemmistölle koko ajatus että järjestelmämme on läpeensä mätä on niin absurdi, ettei sitä voida edes kuvitella... ennen kuin se oma vene kopsahtaa karille ja kanssakilpailijat soutavat nauraen ohitse. Ja jos indoktrinaatio on hyvin uponnut soutajaan, laitetaan syy karilleajosta omalle kontolle, äyskäröidään vene itse tyhjäksi ja jatketaan soutamista hampaat irvessä hautaan saakka. Siinä ei edes hevosenkenkä auta kun tiedetään tasan tarkkaan kuinka se suurin syy ongelmaan on kaikissa väärin äänestäneissä.

Todellisuus on tarua ihmeellisempää

Sosiaalinen konstruktio

Onko todellisuutemme vain sosiaalinen konstruktio? Eli ihmisten kanssakäymisen seurauksena muodostunutta jaettua näkemystä universumistamme. Moni vastaisi kyllä, samoin kuin monen mielestä asia ole todellakaan ole niin. Väitän että molemmat ovat oikeassa ja väärässä, tilanteen mukaan. Yleistämällä jokin asia moiseen on tahi ei ole väittämään ei auta ihmisiä selvittämään mitään asiaa. Voimmekin siis vain pohtia useita eri näkökulmia asioista ja niistä muodostaa todellisuutemme. Ja kun yhdessä muodostamme yhteisen todellisuutemme, se taitaa olla sosiaalinen konstruktio? No mutta mistä se todellisuus sitten muodostuu, jos se on tai ei ole vain yhdessä sovittu asia?

Todellisuutemme koostuu yhdistelmästä havaintoja, uskomuksia, mittauksia, päätelmiä ja ties mitä, mitä voitaisiin kutsua myös tiedoksi. Kaikki se tieto on järjestettävä muotoon, missä jokainen pala on omalla paikallaan. Muodostamme siitä tiedosta todellisuuden, jota voimme vertailla muiden ympärillä olevien ihmisten kanssa vahvistaaksemme sen paikkansapitävyyden. Ja tämän kanssakäymisen tuloksena on se sosiaalinen konstruktio, jonka ymmärrämme olevan todellisuus. Kun tutkimme miten ihmiset muinoin järkeilivät asioita, voivat ne näyttäytyä täysin älyvapailta päätelmiltä tai barbaarisilta teoilta. Mutta silloin ne tuntuivat niille ihmisille oikealta todellisuudelta, sosiaalisen kanssakäymisen seurauksena muodostuneilta tavoilta ja rituaaleilta. Ihmisuhrin tarve sadetta tuomaan oli ihan hyvä peruste suolestaa toinen ihminen.

Yhteinen todellisuus on samalla voimavara kuin uhka kansalle. Kun kaikki uskovat yhteen ja samaan asiaan joka on päin prinkkalaa, voivat seuraukset olla tuhoisat. Samalla taas yhtenäinen ja ainakin pääpiirteittäin samalla tavalla maailman näkevä ihmisjoukko voi toimia tehokkaasti toistensa kanssa. Olisikin ensiarvoisen tärkeää tarkastella sitä todellisuutta, missä yhteiskunta toimii ja tehdä korjauksia todellisiin ongelmakohtiin. Mutta siinäpä se ongelma piileekin - kenen todellisuus on sitten se oikea ja kenen väärä? Yhteiskunta ei voi tarkastella itseään vaan sen tekee aina yksilöt. Ja yksilöillä on taas jokaisella ikioma henkilökohtainen todellisuus, joita ei ole kahta samanlaista.


Henkilökohtainen todellisuus

Siinä kun yhteiskunnan todellisuus muodostuu yksilöiden todellisuuksien yhdistelmästä, mistä se henkilökohtainen todellisuus oikeen juontuu? Heti syntymänsä jälkeen ihminen alkaa rakentamaan omaa todellisuuttaan ja siinä ovat vahvasti mukana sosiaaliset suhteet. Mitä läheisempi suhde ihmisellä on toiseen, sitä vahvemmin tämän toisen todellisuus vaikuttaa ihmiseen. Siksi lapsen vanhempien todellisuus on alkuun myös lapsen todellisuus, kunnes lapsi alkaa kokeilemaan omia siipiään maailman tuulissa. Mukaan omaa todellisuutta muovaamaan liittyy pian niin sisarusten kanssa ystävät ja muut sukulaiset, eikä aikaakaan kun myös järjestelmä itse nappaa kiinni ja istuttaa ihmisen koulun penkille yhtenäistymään osaksi yhteiskuntaa.

Sama todellisuuden muovautuminen jatkuukin läpi koko elämän, jos sen sallii antaa muovautua. Ihmiset tuppaavat vaan usein sementoimaan tiettyjä osia todellisuudestaan niin, ettei niitä voi muuttaa vaikka kuinka todisteet pakkautuisivat sitä osaa vastaan. Tärkeä osa sitä omaa todellisuutta kun on sen kokonaisuuden säilyttäminen. Yhden osan muuttaminen voisi murtaa koko todellisuuden ja se on usein tila, jota ihmismieli välttelee kaikin keinoin. Usko siihen oman todellisuuden paikkansapitävyyteen on tärkeää, jos uskoo että se oma todellisuus pitää paikkansa jokaiselta osaltaan. Todellisuus, jossa on paljon tuntemattomia muuttujia, on monelle liian pelottava vaihtoehto ja siksi he tarraavatkin tiukasti johonkin yhteiseen todellisuuteen, eli vaikkapa viralliseen totuuteen.

Mitään takeita ei tosin ole että se ei-virallinen totuus olisi yhtään todellisempi, muuta kuin ihmiselle itselleen. Joitain asioita voidaan toki itse koettaa havaita, mitata, laskea, tutkia tai päätellä, mutta suuri osa on kuitenkin uskon puolelle meneviä asioita. Todisteeksi asian todellisuudelle usein esitetäänkin sitä, että suurin osa on samaa mieltä asiasta - sosiaalinen konstruktio on heille todellisuus, vaikkei se totta olisikaan. Yksi eri mieltä oleva voikin siis olla se ainut joka on oikeassa... tai sitten hänkin on väärässä, mutta vain eri tavalla kuin valtaosa. Suuri joukko voi toki muuttaa asian todeksi omilla toimillaan ja siihen perustuu yhteiskunnan toiminta ja sen todellisuudet.


Yhteiskunta

Kun nämä henkilökohtaiset todellisuudet yhdistetään ja niistä lähdetään luomaan yhteiskunnan yhteistä todellisuutta, muodostuuko tämä luonnollisesti ihmisten kanssakäymisessä? Kyllä, siltä osin että niin voi tapahtua, mutta ei, siltä osin ettei yhteiskunnan todellisuutta ole luonnollisesti muodostettu enää pitkiin aikoihin. Ylhäältä ohjattua ja tarkkaan valvottua todellisuuden muodostusta on harrastettu jo pitkään. Järjestäytyneet uskonnot olivat omiaan luomaan yhteisen todellisuuden, koska vallassa oleville itsestään muovautuva yhteiskunta on kauhistus. Koulut ja media ovat vain luonnollista jatkumoa, kun uskonnoista ollaan hitaasti siirtymässä mukamas etäämmälle uskosta ja kohti järjen luomaa todellisuuskuvaa.

Mutta tämä (muka) järkeen perustuva käsitys todellisuudesta on monin osin vain illuusiota, antamaan kuva että yksilöt ovat jollain tapaa älykkäämpiä hylätessään uskomukset ja luodessaan oman todellisuutensa tieteeseen pohjautuen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että ihmisten tulisi hylätä tieteen opit ja palata juoksemaan perset paljaana metsässä... vai tulisiko? Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kaikki nämä ylhäältä sanellut todellisuudet ovat saaneet aikaiseksi kukin omalla tavallaan yhden ja saman osan yhteiseen todellisuuteen - on me, ja sitten on muut. Onko tämä ihmisten jakaminen ryhmiin sitten todellisuutta vaiko vain sosiaalinen konstruktio ylhäältä saneltuna?

Sosiaalinen konstruktiohan se on, mutta kun se on todellisuus valtaosalle ihmisistä, se tekee siitä todellista. Vaikka kuinka siinä omassa todellisuudessa ihmiset ovatkin yhtä ja samaa, se ei muuta sitä muiden todellisuutta missä ihmiset ovat toisiaan vastaan syystä tai toisesta. Jos taas kaikki muuttaisivat omaa käsitystään todellisuudesta, että emme ole jaettuja kuten meille kerrotaan, miten se muuttaisikaan maailmaa? Olisiko nyt utopistinen, yhtenäinen ihmiskunta silloin mahdollinen? Vai onko karu todellisuus se, että olemme jokainen kykenevä olemaan vain omiemme kanssa ja kaikki muut ovat vihollisia tässä suuressa kilpailussa? Todellisuus on vain sosiaalinen konstruktio - eli se, minkä me siitä yhdessä rakennamme. Todellisuus on todellakin tarua ihmeellisempää, eikö totta?

Sotapropagandaa

Hyökkäys

Ihmiset ovat niin sotaan valmistautuessaan kuin sen aikana osanneet jo pitkään käyttää propagandaa, eli mielipiteen muokkausta, aseena niin vihollistaan vastaan kuin saadakseen omansa puolelleen. Mutta mikä tahansa propaganda ei kelpaa vaan se on valittava tarkoin tilanteeseen sopivaksi. Monet eri propagandatekniikoista, kuten kieputus tahi hivuttaminen, ovat toki tärkeitä kaikessa propagandassa, mutta propagandan tyyli valitaan sen mukaan onko kyseessä hyökkäys vaiko puolustus. Näitä voidaan myös yhdistellä, mutta yhteen osaan tarinaa ei parane sekoittaa montaa eri tyyliä.

Hyökkäyspropagandassa tärkeimpiä asioita ovat viholliskuvan luominen ja oikeutus omalle hyökkäykselle. Terroristit, natsit tai verenhimoiset punanahat, aina on kehitetty jokin passeli kuvaus vihollisesta, jota lähdetään jahtaamaan. Ihmisyys pitää häivyttää kokonaan, nyt taistellaan hirviöitä vastaan! Ja kun vastassa on kerran hirviöitä, on jokaisen hyvän ihmisen tartuttava aseisiin ja marssittava rintamalle ilman pelkoa, koska me olemme oikeutetusti tässä hyviksiä eli emme voi hävitä. Viholliskuvan luonnissa saatetaan joskus tarvita hieman avustusta, eli provosoida vastapuolta tai vaikka lavastaa hirviöiden hyökkäys. Kun viholliskuva on valmis, oikeutus hyökkäykselle juontuu aina tästä annetun viholliskuvan vakavuudesta ja kerrotusta tarinasta.

Terroristi-isku 9/11 on tästä hyvä (ja päivään sopiva) esimerkki niin hyökkäyksestä kuin puolustuksesta. Hyökkäys, mikä haiskahtaa paremman kerran vilunkipeliltä, oli isku suoraan kansakunnan sydämeen - ihmishirviöt kaappasivat lentokoneita ja kaatoivat niillä suuria rakennuksia, aiheuttaen valtavan määrän tuhoa ja kuolemaa. Mutta ei hätää, hyvät ihmiset tarttuvat oikeutetusti aseisiin ja lähtivät isänmaan puolesta pommittamaan ihmisiä aavikolla teltoissaan, koska tarinan mukaan sielä ne hirviöt asustavat. Mikään uhraus ei ole liian suuri kun taistellaan koko ihmiskunnan puolesta terrorismia vastaan! Hieno tarina joka jatkuu tänäkin päivänä, oikeuttaen järjettömän määrän kuolemaa niille, joilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.


Puolustus

Entä jos se oma kansa on hyökkäyksen alla, miten propaganda tulisi valita? Siinä kun hyökkäyksessä tulee maalata vastustaja hirviöksi, sitä ei välttämättä tarvitse puolustuksessa tehdä. Tärkeämpää on saada ihmiset puolustautumaan kotiaan uhkaavalta vaaralta. Toki näin usein tehdään, eli molemmat puolet taistelevat hirviötä vastaan - hyökkäys on paras puolustus, jotkut väittävät. Yhtenäisyys on usein se tärkein elementti puolustuksessa, joten puolustavalla täytyy olla jokin yhteinen syy nousta aseisiin. Koti on monelle riittävä syy tarttua aseisiin, niin oma kuin se naapurin, jonka kanssa arki on elelty.

Mutta siinä kun vihollisesta voidaan keksiä kuvitteellisia tarinoita, se ei puolustuksessa ehkä kannattaisi. Kyllä, omaa puolta voidaan liioitella ja negatiiviset asiat pyyhkäistä syrjään, mutta jos tarina on sepitetty, on vaarana että puolustajat hylkäävät taistelun kuullessaan totuuden. Puolustajien tehokkain propagandatyyli onkin pysytellä totuudessa, sitä toki hieman tarvittaessa kaunistellen. Jos puolustajien riveissä ei ole pienintäkään epäilystä omasta kannasta, saattaa siitä muodostunut joukko olla moninkertainen voimaltaan kokoonsa nähden. Sama tietysti pätee myös hyökkääjässä, joten tarina on oltava aina kunnossa... ja siksi joskus onkin niin vaarallista, kun ihmiset lähtevät raaputtamaan sitä tarinan pintaa - mitä alta paljastuukaan?

Siinä kun 9/11 nosti valtavan hyökkäykseen oikeuttavan reaktion monella, kotikentällä turvauduttiin toisenlaiseen propagandaan. Pelastuslaitosten ihmiset, nämä arkipäivän sankarit jotka harvoin saavat kiitosta työstään, joutuivat propagandakoneiston pelinappulaksi. Henkensä uhalla he koettivat auttaa ihmisiä ja seuraavien vuosien aikana saivat maksaa siitä karvaasti - tornien romahduksen myrkkypilvi on laittanut ennenaikaiseen hautaansa yhden jos toisenkin pelastajan, niiden lukemattomien heti rysähdyksessä kuolleiden lisäksi. Ja tätä sankaritarinaa käytetään propagandana kotimaassa, nostaen kansan itsetuntoa ja tuoden ihmiset yhteen. Jos siis kyseenalaistat 9/11, olet sekä hirviöiden puolella että kansan sankareita halventaen kansaa vastaan.


No mitä sitten, emmehän ole sodassa?

Valtaapitävien kovista yrityksistä huolimatta Suomi ei ole onnistunut osallistumaan kunnon sotaan vuosikymmeniin. Mutta saamme silti nauttia sotapropagandasta lähes päivittäin, kiitos loputtoman infosodan tai hybridisodan, jota valtaapitävät käyvät omaa kansaansa vastaan. Median jatkuva pommitus demonisoida tietyt kansanryhmät hirviöiksi ei eroa juurikaan viimeisen vuosisadan aikana tapahtuneesta hyökkäykseen tarkoitetusta sotapropagandasta.

Puolustuspropagandasta taas käy hyvin kansalaisjournalistien kansalaismedioihin julkaisema materiaali, missä koetetaan yhtenäistää joukot yhteistä vihollista vastaan. Samaa taistoa käy myös usea kansallismielinen, jakaessaan someen materiaalia joka aiheuttaa "yhteisönormien" pureman. Tarkkaavainen median seuraaja saattaakin huomata mitkä tahot ovat hyökkäyskannalla ja kuka taas yrittää puolustautua tukeutumalla totuuteen. Liioittelua, vääristelyä ja tiedon valikointia harrastetaan puolin ja toisin... aivan kuten propagandaan kuuluukin. Omalla tarinalla halutaan muokata muiden mielipiteitä.

Kaikki media on propagandaa. Mihin suuntaan ja minkä vuoksi vaan vaihtelee suuresti. Mikä sotapropagandassa on jäätävää, on sen kesto ja murtumattomuus vuosien vieriessä. Yli 100 vuotta vanhaan sotapropagandaan uskotaan edelleen ja niitä samoja tarinoita käytetään tänäkin päivänä oikeuttamaan milloin mitäkin. Voittajat kirjoittivat historian, samoin kuin sen propagandan millä sodat voitettiin. Ja vaikka niitä historiankirjoja kirjoitetaan silmiemme edessä, sama hyökkääjien sotapropaganda peittää alleen puolustajien yritykset tuoda totuus esille.

Koneiston käyttöliittymä - Omistajille

Näkymä ja käyttö

Miltä koneiston käyttöliittymä sitten näyttää hierarkian huipulla? Hyvältä - vain taivas on rajana jos resurssit riittävät. Omistava luokka, eli se surullisenkuuluisa 1%, eliitti, oligarkit, kansainvälinen klikki tai millä nimellä halutaankaan omistavaa luokkaa kutsua, he ovat se joukko joka on koneiston yläpuolella. He näkevät kaiken allaan ja voivat resurssiensa rajoissa käyttää mitä tahansa koneiston osaa kuten itse parhaaksi näkevät. Alemmilleen ja toki toisille omistajille pröystäilläkseen he voivat ottaa eri naamion tilanteesta riippuen. Filantrooppi tai suuri ja mahtava yritysjohtaja, kansalle voidaan nostaa idoleita palvottavaksi. Suurin osa oikeista koneiston ohjaajista mieluiten pysyy piilossa - ettei illuusio rikkoonnu.

Koska kyseessä on kuitenkin hierarkia jossa kaikki kilpailevat kärkipaikasta, on omistajien välinen kilpailu joskus hyvinkin raakaa kun he vääntelevät koneiston vipuja omaksi edukseen ja muiden päänmenoksi. Taitava kilpailija osaakin lukea vastustajan siirrot jo monta askelta etukäteen, joten jatkuva käyttöjärjestelmän tarkkailu on eduksi. Koska yläpuolelta saa laajemman kuvan kuin sisältä tai alta, olisi myös koneiston ongelmat helpompi nähdä. Pitää kuitenkin muistaa, että harva omistaja lähtee niitä koneiston ongelmia paikkailemaan - useat ongelmat on sielä ihan syystä, valmiina väärinkäyttöä varten.

Mediaa seuraamalla täytyy kuitenkin hierarkiassa alempana olevien etsiä niitä mahdollisia avopaikkoja koneiston väärinkäytölle. Kun valta kasvaa, voi pikkuasiat jättää näille alemmille omistajille hoidettavaksi ja keskittyä suurempaan kuvaan. Korkeimmalla tasolla käyttöjärjestelmällä halutaankin ohjata globaalia koneistoa, eikä vain jotain pientä paikallista peliä. Mutta jokainen tietää pelin hengen - kilpailu. Joidenkin mukaan tämä on oikea ja luonnollinen tapa muodostaa hierarkiat ihmisten välillä. Jos ei muuta niin se helpottaa koneiston käsittelyä merkittävästi ja tekee sen käyttöliittymästä paljon ennakolta arvattavamman.


Vaikuttamismahdollisuudet

Lobbaamalla yksittäinen kuntapoliitikko tai puolueryhmittymä voidaan paikallisella tasolla saada byrokratian rattaat pyörimään sulavammin. Jo pienelläkin sijoituksella tarkkaavainen ja taitava omistaja voi vaikuttaa koneiston toimintaan. Mitä suurempaa muutosta halutaan, suhteessa niitä resursseja tarvitaan enemmän. Ehkä ei riitä että lobataan vain poliitikot, tarvitaan myös kunnon mediakampanja ja ehkä vähän vastustuksen sabotointiakin. Kuntatasolla omistajia kun on useita, joudutaan joskus punnitsemaan kahden pahan välillä ja valita niistä se itselle hyödyllisempi paha - pienemmästä pahasta ei kannata lähteä ratkaisuissa välittämään.

Kun siirrytään koko maata koskeviin kysymyksiin, tarvitaan yleensä monitahoinen lähestyminen jokaiseen asiaan. Lobbauksella voidaan jokin pieni asia vielä saada ujutettua lakiin, mutta suuremmissa asioissa on saatava suora yhteys puolueiden johtoon. Onneksi Suomessa ei ole yhtäkään oppositiopuoluetta, ainoastaan eri ryhmittymien edustajia jotka sitten kisaavat äänestyksessä kenen käskyt saavat prioriteetin. Isolla rahalla tosin voidaan kääntää näiden puolueiden ohjastajien päät halutulla tavalla, kunhan vaan ei kerralla tehdä liian suurta muutosta joka nostaisi kansan vastustamaan päätöstä.

Lobbaus ei kuitenkaan riitä, vaan se monitahoinen lähestyminen vaatii tiukkaa yhteistyötä median kanssa. Suomen valtamedia onkin tiukassa ohjauksessa omistajien taholta ja koneiston kaikki mahdolliset osat on usutettu "valemedioiden" kimppuun - vain yksi totuus sallitaan, muuten illuusio rikkoontuu ja koneiston alamaiset voivat kääntyä koneistoa vastaan. Siinä kun kuntapoliitikkoja lobataan tuhansilla tai kymmenillä tuhansilla, iso raha sanelee pikkufirmoille kuten Facebook, Google ja Twitter mikä käy ja mikä ei käy. Ja lähes kaikki pelissä mukana olevat omistajat hyötyvät näistä suurista suuntaviivoista.


Huipulla tuulee

Huipulla valtapeli vasta hurjaksi äityykin. Joskus mukaan joudutaan polkaisemaan sotakoneisto, jos jonkin maan päättäjät luulevat voivansa tehdä päätöksiä oman kansansa eduksi. Suomessa ei tätä ongelmaa ole, joten olemme suhteellisen turvassa, ainakin toistaiseksi. Koska ison rahan sotahammasta kolottaa aina välillä, olisi esimerkiksi Suomen NATO-jäsenyys helppo tekosyy aloittaa täysi rähinä Venäjää vastaan. Siinä Suomen oma pikkukoneisto ei voi sanoa halaistua sanaa kun globaali valta jyllää. Ja miltäs se NATO kannatus maassamme nyt näyttääkään? Vain kaikki puolueet ovat puolesta, muutama edustaja tosin illuusion säilyttämiseksi mukavastustaa ja kerää ääniä puolueelleen.

Kun ihmishenki ei ole minkään arvoinen ja koko maailma on pelikenttänä, on jälki yleensä rumaa. Jos uutiset napsauttaa auki, voi sitä peliä seurata ympäri maailmaa - paikalliset koneistot sielä jylläävät ison rahan ohjeistuksessa pääpiirteittään juuri kuten halutaan. Kansan orjuuttamisen avaimet ovat tieto, säännöt, ravinto ja lääkkeet joista koneisto pitää hallussaan kaikkia neljää osa-aluetta. Omistajat taas pitävät hallussaan koneiston, joten kansalle ei jää kuin se orjan asema. Ja kaikki tämä myydään ainoana vaihtoehtona.

Onko se 99% kaikista kansoista sitten täysin sen 1% hallussa? On ja ei, he (1%) määräävät toki suuren osan säännöistä, mutta niin kauan kuin meillä on sananvapaus, on mahdollista murtaa nämä kahleet ja luoda uusi järjestelmä, ilman koneistoa tahi vaikkapa koneistolla, joka on kansan eduksi. Median propaganda pitää kuitenkin ihmisiä tiukasti otteessaan ja koko koneisto on monelle vain vilaus kaukaisia ongelmia jotka eivät kuulu itselle millään tavalla. Koneisto - narrin horinoita vai piilossa kaikkien nähtävillä? Jokaisen oma päätös, samoin kuin se paljonko itse osallistuu koneiston pyörittämiseen.

Koneiston käyttöliittymä - Virkakoneistolle

Näkymä ja käyttö

Miltä koneiston käyttöliittymä sitten näyttää virkakoneiston rattaille? Asemasta riippuen hyvinkin erilaiselta, voitaisiin asia kiteyttää. Kunnan ja valtion palkkalistoilla, samoin kuin suoraan tai välillisesti yksityisen yrityksen kautta samoihin tehtäviin osallistuvat ihmiset ovat kaikki koneiston osia ja jokainen osa näkee tasan tarkkaan vain sen, mitä tehtävän suorittamiseen tarvitaan. Kaikki tekevät vain työtä käskettyä, eli ovat palkkasotureita omille herroilleen. Muiden tekemisiin ei koneistossa parane sekaantua, eihän se edes ole omalla vastuulla mitä muut tekevät.

Voisi kuvitella, että koneiston sisällä käyttöliittymän näkymä avautuisi paljon laajempana kuin tavallisen kansalaisen näkymä, mutta suurimmalle osalle koneiston jäsenistä se näkymä ei ole juurikaan sen kummempi kuin se kansalaisen versio. Vasta kun päästään hierarkiassa riittävän korkealle, alkaa näkymä avautumaan. Hierarkiat ovatkin yksi tärkeimmistä osista koneiston sisäisessä toiminnassa - jokaisen osan tehtävään vaikuttaa yksi tai useampi taho, jolla on auktoriteetti puuttua tehtyyn työhön ja omissa rajoissaan sanella miten työ tulee tehdä. Aina ei kuitenkaan ole selvää kenen käskyjä tulee sitten noudattaa, koska hierarkiat eivät ole kiveen hakattuja.

Kun kaikki tekevät työtä käskettyä eikä kukaan puutu asiattomasti toisten tehtäviin, toimii koneisto kohtuullisen sulavasti ja näkymättömästi. Tavalliset ihmiset tekevät tavallisia töitä osana suurempaa "hyvää" ja yhteiskunta toimii kuin rasvattu. Pääosin näin asiat ovatkin, koska suurin osa koneiston osista muodostuu tavallisista rehellisistä ja vastuuntuntoisista ihmisistä, jotka oikeasti uskovat tekevänsä yhteistä hyvää. He näkevät sen oman osansa koneistosta ja koettavat parantaa sitä omaa osaansa parhaaksi katsomallaan, mutta annettujen rajoitteiden mukaisilla, tavoilla. Muutama "mätä omena", usein hieman korkeammalla hierarkiassa, riittää kuitenkin pilaamaan koko homman ja näistä johtuen koneisto välillä yskii näkyvästi.


Vaikuttamismahdollisuudet

"Äänestämällä voit vaikuttaa" uskomus on usein vieläkin syvemmälle selkärankaan uponnut uskomus virkakoneiston enemmistölle kuin tavalliselle kansalle. Järjestelmän on oltava reilu ja siihen on kyettävä vaikuttamaan demokraattisesti, muutenhan se oma osuus koneistossa palvelisi muuta kuin yhteistä hyvää? Suurinta osaa koneiston ohjaajista ei kuitenkaan koskaan ole äänestetty demokraattisesti virkaansa, vaan heidät on valittu tehtäviinsä usein poliittisesti ohjattuna. Oikea jäsenkirja auttaa kummasti uralla koneiston portaikossa. Väärä jäsenkirja taas saattaa tyssätä matkan lyhyeen. Koneiston sisäinen hierarkia onkin jatkuvassa liikkeessä, kun eri ryhmittymät koneiston sisällä luulevat kilpailevansa vallasta keskenään.

Suomessa nämä eri ryhmittymät jaetaan yleensä puolueisiin, jonka jäsenkirjan kannessa oleva teksti määrittää mihin ryhmään kuulut ja kenen puolella sinun kuuluu olla sisäisissä kahnauksissa. Kuntapolitiikassa, missä poliitikolla saattaa riittävän suuren koneistoryhmän kanssa olla jopa hitunen valtaa, nämä poliittisen hierarkian kahnaukset ovatkin yleisiä. Koneiston alemmat tahot joutuvatkin melkoiseen myllytykseen jos käskyjä ollaan jakamassa eri tahoilta hyvinkin eri suuntaan. Kenen käskyä tottelet jos yksi ryhmä sanoo niin ja toinen sanoo näin? Pahimmassa tapauksessa koko paikalliskoneisto seisahtuu kun valtaa janoavat poliitikot taistelevat keskenään unohtaen miksi heidät alunperin edes "valtaan" äänestettiin.

Korkeimmalla tasolla koneiston ohjauksessa on eduskunta ja hallitus. Sama puoluepeli jatkuu ja äänestäjien nuoleskelu on loputonta työtä, kun halutaan päästä valtaan ja pysyä siinä kiinni. Osa kansanedustajista myös kuvittelee, että heillä olisi valtaa koneistossa, mutta sillä tasolla oleva valta keskittyy lähes täydellisesti puolueen johtoon. Rivikansanedustaja onkin vain puhuva pää, eli mainoshahmo puolueiden valtataistelussa. Puolueiden johdolla on toki tietty määrä valtaa, jolla he voivat alaisiaan ohjailla. Mutta suuremmissa asioissa he, kuten kaikki alaisensa, katsovat ohjausta ylemmiltä portailta vallan hierarkiassa.


Näkymä keskeltä ulospäin

Näkymä ulospäin sieltä koneiston keskeltä on outo. Miksi ihmeessä ihmiset eivät usko koneiston olevan hyvä juttu kun itse, samoin kuin kaikki kolleegat tekevät kaikkensa että asiat rullaavat juuri kuten niiden pitääkin, tai ainakin siihen pyritään? Ihmiset eivät vaan ymmärrä kuinka hyvin hierarkia toimii eivätkä osaa arvostaa ... sitä että ovat koneiston alapuolella, kaikkein pompoteltavana. Koneiston jäsenet kyllä osaavat suojella itseään ja kavereitaan koneiston sisällä joltain muulta koneiston osalta. Ei korppi toisen korpin silmää noki, on yksi sanonta aiheeseen liittyen. Hierarkiaa on noudatettava ja asema tuo mukanaan tiettyjä, oikeutettuja, etuja. Sitähän se demokratia on - yhteisestä edusta kuuluukin valua suhteessa suurempi osa niille, jotka ovat siihen oikeutettuja osallistumalla koneiston toimintaan? Toiset ovat vaan tasavertaisempia kuin muut.

Mutta jokainen koneistossa sisällä oleva tietää myös sen, että oman johtajan varpaille ei astuta. Ja jokaisella koneiston osalla on yksi tai useampi ylempiarvoinen, jonka tehtäviin ei parane sekaantua. Paitsi jos haluaa johtajaksi johtajan paikalle, silloin voidaan hypätä yksi porras yli ja mennä kertomaan asiasta ylemmälle tasolle, joka sitten saattaa rangaista sitä väliin jäänyttä koneiston ratasta. Minkä seurauksena, jos oikeen hyvä säkä käy, koneisto palkitsee kuuliaisen rattaan ylennyksellä. Koneistolla on myös tapana ratkaista ongelmia ei vain alentamalla rattaan asemaa vaan myös ylentämällä ongelmallinen tapaus asemaan, missä ongelma siirtyy toiselle taholle. Palkkiovirka huonosti tehdystä työstä koneiston alemmille tasoille nähden on lähes taattu, kun se muille haitallinen työ on juuri haluttua ylhäältä katsottuna.

Koneisto näyttäytyy jokaiselle asemasta riippuen eri tavalla, toki niin että ylemmällä tasolla olevat näkevät myös kaiken mitä alemman tason toimijat näkevät. Aniharva koneistossa yhtään syvemmällä ja korkeammalla oleva lähtee kyseenalaistamaan järjestelmää, joka tuo leivän pöytään ja maksaa ne laskut. Vaikuttamisen ongelmat kyllä usein huomataan, mutta niiden vaikutuksia on helppo vähätellä koska hommahan toimii pääpiirteittäin hyvin. Monelle etenkin politiikassa vahvasti mukana olevalle onkin pyhäinhäväistys jos koneistoa kyseenalaistaa. Toki vielä pahempi on kyseenalaistaa se poliitikon oma puolue siinä sivussa... Äänestämällä voit vaikuttaa, koneisto on ystäväsi, kumarra ylemmillesi vaikka silloin pyllistätkin alemmillesi - nuo teesiä kolme kun muistat, sovit hyvin mukaan koneistoon.

Koneiston käyttöliittymä - Kansalaiselle

Näkymä ja käyttö

Miltä koneiston käyttöliittymä sitten näyttää tavalliselle kansalaiselle? Virastotaloja, toimistoja ja muita ylväitä rakennelmia on maa pullollaan. Sielä ne koneiston osat hoitavat tehtäviään, mieluusti omassa rauhassaan ilman ulkopuolista häirintää. Netissä pääsee tarkistamaan omat tietonsa kannasta ja virastojen sivuilta löytyy melkoinen määrä tietoa kansalaiselle luettavaksi - sääntöjä minkä mukaan koneiston kanssa on toimittava. Onkin lähes kansalaisvelvollisuus tietää miten minkäkin instanssin kanssa tulee toimia. Käyttöliittymän toimivuus vaihteleekin lähes sujuvasta aina hiustenrepiseen turhautumisesta asti.

Mutta niin se koneisto vaan toimii - annettujen sääntöjen mukaan voit tehdä koneistolle pyyntöjä toimia ja sitten ei auta kuin odottaa ja toivoa parasta. Pääosin saat mitä tilaat, joskus joudut odottaa pitkiäkin aikoja ja kun homma alkaa vastustamaan, se voi todellakin vastustaa loppuun saakka. Tätä ei kuitenkaan pidetä suurena ongelmana, etenkin silloin kun omalle kohdalle ei ole tullut koneistolta piiskaa. Ongelmat tuntuvat usein pakkautuvan samoille käyttäjille, jolloin syyksi usein laitetaan se käyttäjä itse - koneistohan tekee aina kaiken täsmällisesti ja sääntöjensä mukaan.

Siinä kun osa käyttöliittymästä toimii kuin junan vessa, osan kanssa taistelu tuntuu olevan lähes arkipäiväistä. Tapauksesta ja paikasta riippuen voi tiettyjen palveluiden käyttäminen olla työn ja tuskan takana, mutta aina pitääkin muistaa että sielä koneistossakin vastaanottavana osapuolena on lähes poikkeuksetta ihminen. Ja ihmisillä on suuresti vaihtelevia ominaisuuksia hoitaessaan asioita niin itselleen kuin muiden puolesta. Inhimillisiä erehdyksiäkin sattuu ja joskus koneisto myöntää virheen johtuvan koneiston jostain osasta (tietotekniikan syyttely on aina helppoa) ja virhe korjataan hetimiten. Tosin aina välillä se tavallinen kansalainen joutuu koneiston lihamyllyyn ja sieltä ulos pääsy ei ole mikään pieni juttu.


Vaikuttamismahdollisuudet

Äänestämällä voit vaikuttaa! Tämän tietää jokainen koneiston käyttäjä. Vaaleja, äänestystä ja suuria valintoja on tehtävä harva se hetki, koska jos et äänestä, on juuri sinun syytäsi että koneisto yskii sen seuraavan valtakauden. Väärin äänestäminen onkin suurin erhe, minkä kansalainen voi tehdä muita kansalaisia kohtaan. Sen seurauksena kaikki menee päin prinkkalaa, koneistokaan ei pysty kompensoimaan suurten joukkojen virhettä sen valittua väärät ihmiset koneiston ohjaajiksi. Kansa ei vaan opi, he äänestävät joka kerta väärin - vika ei ole koneistossa vaan sen (väärin)käyttäjissä.

Vetoomuksilla, valituksilla ja adresseilla voivat kansalaiset myös koettaa vaikuttaa koneiston johonkin osaan, minkä he kuvittelevat olevan vastuussa heitä riivaavassa ongelmassa. Koneiston kollektiivinen vastuu toimii kuitenkin niin, että kunnia osataan ottaa hyvistä asioista, mutta huonoista asioista ei ole kukaan koneistossa vastuussa. Joitain muutoksia selviin virhekohtiin voivat kansalaiset toki saada aikaiseksi, mutta on suhteellisen harvinaista että tavalliset kansalaiset onnistuvat jonkin koneiston osan muuttamaan. Toki jos koneisto halusi jonkin muutoksen, on hyödyllistä jos kansalaisia on mukana muutoksessa - syy voidaan sysätä asiaa ajaneille jos homma menee pieleen.

Käytännössähän äänestämällä voidaan vaikuttaa vain siihen, minkä näköiset puhuvat päät sielä teatterin näyttämöllä milloinkin notkuu. Mutta koneiston käyttöliittymä esittää nämä suuret johtajat siinä valossa, kuin he oikeasti muka niitä päätöksiä tekisivät. Tällä saadaan luotua median avustuksella illuusio myös siitä, että kun hommat ei toimi, on kansalaisten suunnattu viha "päättäjiä" kohtaan suunnattu oikeaan kohteeseen. Eivät ne puhuvat päät toki syyttömiä ole, mutta taustalla vaikuttavat voimat on vaan piilotettu koneiston käyttöliittymässä niin tehokkaasti, ettei kansalainen tiedä muusta kuin siitä puhuvasta päästä televisioruudulla.


Katse koneiston läpi alhaalta katsoen

Koneiston käyttöliittymä on kulttuurisidonnainen. Mikä toimii Suomessa, ei toimisi muualla ja päinvastoin. Saksa on hyvin lähellä Suomea tässä koneiston käyttöliittymässä, mutta molemmilla mailla on omat eroavaisuutensa. Media on kuitenkin molemmissa maissa onnistunut luomaan lähes täysin läpäisemättömän rajapinnan koneiston ja kansalaisen väliin. Kansalainen näkee vain sen, mitä hänen halutaan näkevän eikä yhtään enempää. Siksi usko siihen, että äänestämällä voi vaikuttaa on vielä niin vahva, tosin heikkenemään päin. Onko kansa siis heräämässä ja huomaamassa koneiston viat, vai onko kyse jostain muusta?

Osa kansasta on selvästi havahtunut koneiston ongelmiin ja raotettuaan verhoa ovat huomanneet mitä sielä koneiston sydämessä oikein tapahtuu. Mutta vaikuttaa siltä, että enemmistö koneiston hylänneistä ei ole sitä hylännyt opittuaan miten se toimii vaan pettymyksestä saamaansa kohteluun. Vaikka käyttöliittymän rajoissa on tehty kaikki mahdollinen ja mahdoton, ei asiat ole siltikään parantuneet ja näin ihminen syrjäytyy koneistosta. Ongelmana koneistoon pettyneissä onkin se, että pettymys voi muuttua ärtymykseksi, ärtymys suuttumukseksi ja siitä ei paljoa tarvita vihaan. Vihasta ollaankin sitten yhden kolauksen päässä vihan muuttumisesta teoksi. Siksi koneisto ei pidä syrjäytyneistä...

Mitä enemmän lompakosta löytyy kahisevaa, sitä vähemmän ihminen on riippuvainen koneistosta. Tehköön mitä lystää mokoma koneisto jos on varaa tehdä kuten oma mieli haluaa. Useimmille tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, joten koneiston kanssa joutuu valtaosa ihmisistä olemaan tekemisissä kerran jos toisenkin elämänsä aikana. Kun ymmärtää miten homma toimii, voi asian kääntää omaksi edukseen monessa tapauksessa. Onko se sitten koneiston hyväksikäyttöä omaksi edukseen? Entä koneiston väärinkäyttöä muiden kustannuksella? Siihen jokainen vastatkoon itse. Koneisto on mikä on ja sitä ilmankin pärjättäisiin - ehkä jopa kukoistaisimme ilman koneistoa?

Koneiston käyttöliittymä

Mikä ihmeen koneisto?

Koneistolla tarkoitetaan tässä tekstissä tätä nykyistä järjestelmää, joka kattaa lähes kaikki kansalaisia yhteisesti koskettavat asiat. Eli kaikki ne asiat, mihin politiikalla vaikutetaan. Monen mielestä koneisto on elintärkeä osa yhteiskuntamme toimivuutta, vaikka se on kerta toisensa jälkeen osoittanut olevansa myös epäluotettava, kiero, epätasa-arvoinen, puolueellinen ja vieläpä ihmisten yleistä oikeuskäsitystä vastaan. Kuitenkin koneiston epäilijöitä ja sen arvoa millään tavalla halventavia pidetään yhteiskunnan vihollisena osoittaessaan että miten hommat eivät toimi ja olisi niitä muitakin vaihtoehtoja.

Kun koneisto toimii, se on lähes näkymätön osa yhteiskuntaa. Kaikki rattaat pyörivät juuri kuten pitääkin ja homma rullaa sulavasti. Tavalliselle ihmiselle tämä onkin se yleisin käyttöliittymän näkymä - tarvitset jotain, koneisto toimittaa ja kaikki hymyilevät. Mitä syvemmällä koneiston rattaissa olet mukana, sitä enemmän näet päivittäisessä työssäsi kuinka hienosti homma rullaa, silloin kun kaikki toimii. Syy miksi koneisto rullaa pääosin huomaamattomasti ja hyvin ovat kaikki ne oikeasti hyvät ihmiset, jotka tekevät päivästä toiseen usein hyvin kiittämätöntä työtä usein lähes täysin näkymättömissä muilta. Vaikka me kaikki käytämmekin oman liittymämme kautta koneistoa jopa päivittäin, emme kuitenkaan ole välttämättä koneiston rattaana mukana menossa. Kuka sitten on?

Näkyvimmät osat tästä koneistosta ovat poliitikot ja virkamiehet/naiset. Niin valtiolla kuin kaupunkien palkkalistoilla olevat lasketaan osaksi tätä koneistoa. Osa yksityisistä yrityksistä osallistuu myös toimillaan koneiston toimintaan suorittaen sitä omaa paikkaansa rattaistossa. Vähemmän hienovaraisena väkivaltakoneistona ovat poliisi, oikeuslaitos ja armeija, valmiina rankaisemaan koneistoa vastaan rikkoneita. Koulujärjestelmä taas tuottaa uusia rattaita koneistoon ja kuuliaisia kansalaisia koneiston käyttäjiksi. Käyttöliittymä ja mihin yksittäinen ihminen voi sillä vaikuttaa on kuitenkin hyvinkin erilainen, käyttäjän asemasta koneistossa riippuen.


Kolme eri tasoa

Alimmalla tasolla on tavallinen kansalainen. Tosin jos tarkkoja ollaan, sen alla on vielä ryhmä koneiston syystä tai toisesta hylänneitä ja koneiston itsensä hylkäämät, mutta tästä lisää toisessa artikkelissa. Kansalaisen käytettävissä on kaikki palvelut mitä koneisto sallii, koneiston määräämällä tavalla. Velvollisuutena on muistaa äänestää vaaleissa uudet koneiston näkyvät ohjaajat, sekä kiltisti noudattaa median antamia ohjeita kuinka olla hyvä kansalainen. Mihinkään koneiston osaan ei suoraan pysty kuitenkaan vaikuttamaan, mutta koneistolta voi anoa ja kerjätä joissain tapauksissa erityisoikeuksia. Koneisto sitten tarkistaa omalla luokitusjärjestelmällään onko kansalainen oikeutettu erityiskohteluun. Yleensä ei, mutta ainahan asiasta voi tehdä valituksen jonka koneisto käsittelee.

Koneistoa näkyvästi ohjaavat ihmiset, eli poliitikot ja virkamiehet kuuluvat keskitasolle. Riippuen työtehtävästä ja asemasta, oikeudet muuttaa koneiston asioita vaihtelee suuresti. Mutta toisin kuin tavallinen kansalainen, tällä tasolla olevat voivat oikeasti tehdä rajoitetusti muutoksia siihen omaan pieneen rataspaikkaansa. Myös se, mitä tietoa koneiston toiminnasta on saatavilla kasvaa merkittävästi ja mahdollisuudet kasvavat arvoaseman noustessa. Riittävän korkealle noustessaan voi pian kuvitella olevansa tärkeä osa koneistoa, jota ilman koko homma lakkaisi toimimasta. Käyttöjärjestelmä pitää kuitenkin huolen siitä, että jokainen osa koneistoa näkee tavallisesti vain juuri sen verran kun halutaan.

Siksi ylimmällä tasolla käyttöliittymä onkin aivan toinen. Tavalliselle kansalaiselle käyttöliittymä näyttää koneiston korkeimmaksi herraksi pääministerin ja presidentin kaltaisia ihmisiä, mutta totuus on kuitenkin aivan muuta, kun noustaan koneiston päälle eikä olla vain pieni osa rattaistoa. Omistajat, herrat, eliitti, käyttää mitä nimeä haluaakaan, nämä tahot ovat koneiston yläpuolella. He käskevät koneistoa ja koneisto tottelee. Kuinka paljon valtaa milläkin herralla on, vaihtelee toki suuresti ja keskinäisen kilpailun vuoksi he saattavat ohjailla koneistoa toisiaan vastaan. Oligarkit pysyvät mieluummin median ulkopuolella, siinä kun rikkaat ihmiset usein nauttivat huomiossa kylpemisessä. Rahalla saa valtaa - sen verran valtaa kuin omaisuus osoittaa. Sama pätee ylimmästä alimpaan, mistä syystä tavallisen kansalaisen käyttöliittymässä ei ole muita vaikuttamisvaihtoehtoja kuin "äänestä".


Turha tekele vai elintärkeä osa?

Jos ylintä tasoa ei olisi ja koneiston rattaaksi estettäisiin psykopaattien ja sosiopaattien pääsy, voisi homma toimia kohtuudella. Kilpailun poistaminen ihmisten mielestä korjaisi vieläkin suuremman osan koneiston ongelmista. Mutta olisiko koneistoa koskaan edes luotu, jos nuo kaksi ongelmaa olisi ratkaistu aikoja sitten? Koneisto on kuitenkin useamman vuosisadan evoluution tulos joka kehittyy jatkuvasti tänäkin päivänä. Koska suurin osa ihmisistä on indoktrinoitu osaksi koneistoa, he osaavat sitä automaattisesti puolustaa sekä korjata esiin puskevat ongelmat oppimallaan tavalla. Koneistoa pidetäänkin nykyään elintärkeänä osana modernia yhteiskuntaa. Mutta mikä se oikeastaan onkaan?

Koneisto on pohjimmiltaan hienovarainen illuusio orjuuttamaan kansa omistavan luokan tarpeita täyttämään. Jatkuva evoluutio koneistossa on mahdollistanut niin uusien keinojen kehittämisen järjestelmän parantamiseen, kuin myös hyvin hitaasti kasvavan joukon koneistosta ulos pyrkiviä. Niin ulkopuolelle tahtomattaan jääviä kuin koneiston toimintaan kyllästyneitä ja ainakin osan ongelmista huomanneita tulee päivä päivältä enemmän kompuroiden ulos koneiston hampaista - kukin tavallaan ja oman käyttöliittymänsä rajoja kokeillen. Tarvitsemmeko me edes koko koneistoa?

Emme tarvitse. Esi-isämme eivät koneistoa tarvinneet, joten miksi me sitä yht'äkkiä tarvitsisimme? Ehkä toimiva koneisto olisi jotain mitä haluaisimme, mutta emme siltikään tarvitse? Vai voisimmeko luoda toimivan koneiston niiden iloksi, jotka sitä kaipaavat? Koneistoa ei kaatumaan taida saada, mutta ehkä riittävän suuri joukko onnistuisi keinuttamaan koneistoa niin, että katolla muiden kustannuksella ratsastavat herrat tippuisivat takaisin kansan pariin? Aika utopistinen ajatus, se on selvää... mutta tälle narrille se suotakoon, eikös?

Historiankirjoja kirjoittamassa

Jos se näytetään televisiossa...

... sen täytyy olla totta? Voittajat ovat kautta aikojen kirjoittaneet historian, tosin nykyaikana se on ollut enemmänkin sodan aloittaja joka sen historian on sitten kirjoittanut. Irakin "joukkotuhoaseet" oli ensimmäinen laajasti televisioitu sota ja siitä innostuneena olemmekin saaneet nauttia luotettavan mediamme täysin yksipuolisesta uutisoinnista suurista asioista. Koska suurin osa muistaa mistään tapahtumasta vain sen ensiksi kuullun asian, on median rooli entistä tärkeämpi sen uutisoidessa nykytapahtumia ja kirjoittaessaan siinä samalla historiankirjoja juuri haluamallaan tavalla.

Jos viimeiset reilu sata vuotta olisi opettanut mitään hyödyllistä ihmiskunnalle, se olisi täytynyt olla ymmärrys siitä miksi sodat tapahtuvat - raha ja valta, usein resurssien muodossa. Joku taho on kokenut oikeudekseen ottaa toiselta sen rikkaudet tai parantaa omaa asemaansa globaalissa kilpailussa. Propagandakoneisto rullaamaan eikä aikaakaan kun kansa janoaa vihollisensa verta. Mitä sitten vaikka viholliskuva onkin täysin tuulesta temmattu valhe jota propagandistit ovat kovalla vaivalla viilanneet juuri sen hetkiseen tilanteeseen sopivaksi? Valtavirran historiantutkijat eivät yleensä päädy moiseen tulokseen, koska ne samat voittajat ovat sanelleet mikä se virallinen totuus on - siitä ei parane poiketa, etenkään sen 100 vuoden turva-aikana. Sen jälkeen osa saattaa uskaltaa kirjoittaa mitä todennäköisemmin tapahtui - historia kun on pitkälti vain kokoelma (satunnaisia) todisteita ja aikalaisten näkökulmia.

Entäs nykyään? Kaikesta on todisteet kuvien ja videoiden muodossa? Osasta toki onkin, mutta media kertoo sen tarinan yhdistämällä kuviaan ja videoitaan tarkasti halutulla tavalla ja haastatteluihin pääsee täysin sattumalta vain juuri oikein asian nähneitä ihmisiä. Moni ihmetteleekin miksi uutiset ja todellisuus jostain tapahtumasta ovat niinkin kaukana toisistaan. Syy on yksinkertainen - historiaa ollaan kirjoittamassa halutulla tavalla. Vuosikymmenen päästä ei kukaan enää tapahtumia muista, mutta onneksi meillä on nyt videotodisteet tapahtumista joiden päälle luotettava media on kertonut tarinansa. Elämme median luomassa illuusiossa emmekä usein edes huomaa kuinka totuutta vääristelevä se on.


Muutama esimerkki lähimenneisyydestä

Chemnitz - Äärioikeisto mellakoi valtaa vastaan! Natsit tekevät paluun, taistoon kaikki hyvät ihmiset! Näin kertoi media ja kansa uskoi. Maahanmuuttajat siis raa'asti puukottivat yhden miehen hengiltä Saksassa ja kansa sanoi "nyt riittää". Tuhannet ja taas tuhannet marssivat kaduille ja media etsi joukosta "äärioikeistoa" kuvamateriaaliinsa (joka oli pääosin antifanttien kuvaamaa) ja julisti koko joukon natseiksi. Paikalliset eivät siitä pitäneet ja juttu onkin saanut uusia käänteitä kun osa paikallisesta mediasta on joutunut uskottavuutensa säilyttääkseen vaihtamaan tarinaansa. Pikanttina yksityiskohtana Saksan laki antaa viranomaisille oikeuden lietsoa väkivaltaa ja heilata julkisesti esiintyessään äärioikeistona, samoin kuin rahoittaa ja järjestää väkivaltaisia mielenosoituksia/vastamiekkareita kun tarve vaatii. Mielenkiinnolla seuraten miten tämä tarina kehittyy, ensimmäistä versiota kuitenkin yritetään vielä suojella - natsit ovat täällä!

Syyria - Elukka Assad! Rohkeat kapinalliset taistelevat fasistia diktaattoria vastaan ja valkokypärät pelastavat siviilejä henkensä uhalla! Sanktoita lisää! Mitäs pienistä että Assad koettaa pitää kansansa elossa ISIS vyörytyksessä? Jenkkien luoma, aseistama ja rahoittama terroristijärjestö siis sotii maan laillista hallintoa vastaan ja kansa hurraa terroristien puolella, kun puhutaan Syyriasta. Terroristit kyllä tuomitaan ja silleen, mutta lännessä ihmisiä ei niin suuresti huoleta jos joku taho pommittaa ruskeita ihmisiä. Vasta kun sieltä ihminen saapuu tänne, hänestä muuttuukin kuin taikuudella hätää kärsivä pakolainen, vaikka saattoikin sitä ennen olla terroristi. Valkokypärien satu taas porskuttaa täyttä tahtia, vaikka todisteet heidän olevan vain ISIS-lääkintäjoukot ja elokuvien lavastusryhmä ovatkin melkoisen vahvat. Mutta ei pilata hyvää tarinaa totuudella, muuten ei herrojen VOKkibisnes kannata?

Venezuela - Sosialismi tappaa kansan nälkään! Taas kerran sosialismi on pettänyt, katsokaa tuota kärsimystä! Jos kaksi ensimmäistä esimerkkiä on asioita seuraava havainnut olevan median propagandaa, tämä kolmas useimmiten kuitenkin uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Nyt syytetään sosialismia, joka on maailmanhistorian tuhoisin aate ja kaiken pahan alku ja juuri! Niin no, NLn ja Kiinan sanottiin olevan sosialismia, mutta kun siihen aatteeseen ei kuulu hirmuvallan kaikesta määrääminen. Mutta mitäs pienistä, takaisin Venezuelaan. Ulkomaisten sanktioiden ja paikallisten jenkkimyönteisten tahojen ansiosta Venezuela ei varmasti ole se kaikista mukavin paikka elää. Enemmistö kansasta silti seisoo johtajansa takana, mikä taas ei sovi lainkaan tarinaan. Onneksi lännessä se tarina kerrotaan luotettavassa mediassa, jolloin syy on sosialismissa ja fasistisessa diktaattorissa. Todellisuus? Jotain ihan muuta...


Opimmeko läksymme?

Jos ihmiskunta haluaa murtaa orjuutuksen kahleet, on historia kirjoitettava uusiksi - ei kuten voittajat sen sanelivat vaan kuten todisteet kertovat. Monessa maassa tämä on laitonta tiettyjen asioiden suhteen, minkä luulisi soittavan kaikkia hälytyskelloja? Mutta ei, usko kirjoitettuun historiaan on vankkumaton ja asioita tutkineet ja siksi kyseenalaistavat ovat hulluja salaliittoteoreetikoita. Tulemme siis toistamaan samat virheet tulevaisuudessa ellei asiaan saada muutosta. Valtavirtaan sitä muutosta ei saada, ennen kuin ihmiset ymmärtävät median olevan propagandaa heitä itseään vastaan. Ja kun seuraa miten asiat nyt etenevät... ei hyvältä näytä.

Jo pelkkä ajatus siitä että joku olisi onnistunut kusettamaan lähes koko kansaa tuntuu olevan monelle täysin absurdi. Kognitiivinen dissonanssi suojelee ihmismieltä suurilta järkytyksiltä ja olisihan se melkoinen shokki yht'äkkiä huomata tulleensa kusetetuksi lähes täydellisesti. Historia on vääristelty, "tiede" on valehdellut lukemattomista asioista ja päivän uutisetkin ovat vain savuverho silmiemme edessä... rankka herätys, jos siihen havahtuu. Siksi onkin edettävä pienin askelin, eli osoitettava vaikka yksi tapaus kerrallaan, eli "katso nyt tuota juttua kuinka se media on asian vääristänyt". Mutta sitä vaarallista siltaa yli synkkien vesien vain aniharva lähtee hapuilemaan.

Näyttääkin siis siltä, että emme ole oppineet historiasta juurikaan mitään. Sen sijaan olemme oppineet kerrotuista tarinoista sen mitä meille on haluttu opettaa. Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta ja tietämättömyys on voimaa. Näin meille opetetaan, pienestä pitäen, niiden tahojen ansiosta jotka ovat sodat aloittaneet. Kaikki media on propagandaa - tämäkin. Vain se, mitä sillä propagandalla ajetaan, vaihtelee suuresti. Mieti, tutki, ota itse selvää... äläkä usko mihinkään, mitä orjuuttajasi sinulle kertovat. Elä pitkään ja kukoista - terveisin, narri.