Hevosenkenkäteoria

Politiikan ilmiön selittämistä

Hevosenkenkäteorialla on tarkoitus esittää, että poliittisen oikeiston ja vasemmiston ääripäät lähentyvät toisiaan, sen sijaan että etääntyisivät toisistaan. Liberaaleiksi itseään kutsuvat tuppaavat tällä yhdistämään molemmat ääripäät yhteiseksi viholliseksi, samalla kun he itse ovat keskellä tätä hevosenkenkää kauimpana kummastakin ääripäästä. Kätevää retoriikkaa, ei siinä, ja monelta osin tämä pitääkin paikkansa. Sekä vasemmiston että oikeiston "ääriaines" tuppaavat tukeutumaan samoihin keinoihin sanomansa levittämisessä ja vastustajansa demonisoinnissa. Mutta sitten alkaa hevosenkänkäteoria vuotamaan pahemman kerran.

Ensimmäinen ongelma tulee oikeiston ja vasemmiston määritelmästä - nämä kaksi olivat aatteiltaan toisensa vastakohtia. Nykypäivän versiot näistä kahdesta ovat kaikonneet varsin kauaksi alkuperäisistä, mutta ovat silti kaukana toisistaan. Oikeisto antaisi vapaan kilpailun kitkeä heikomman materiaalin pois päiviltä kun vasemmisto tekisi kaikista yhtä köyhiä, paitsi niistä jotka käskyjä muille jakavat. Kansalta otetaan, kavereille annetaan... hetkonen, nämähän tekevät molemmat samaa politiikkaa, eri keinoilla ja retoriikalla tosin.

Ääripäät eivät siis ole ensin etääntyneet ja sitten lähestyvät toisiaan muodostaen sen hevosenkengän, vaan ne ovat olleet saman ideologian kaksi eri tapaa tehdä sama kansalta otto ja kavereille anto. Tästä muodostuu siis hevosenkengän sijasta Y-kirjain, missä ne ääripäät vetävät sitä kelkkaa yhdessä samaan pääsuuntaan, mutta hieman eri painotuksin. Media toki myy tämän homman demokratiana ja kansa saa äänestää ajetaanko kelkkaa hieman vasemmalle vaiko oikealle, pääsuunnan pysyessä yhtäläisenä - rahat pois kansalta ja eliitin kirstuun. Ja näin saadaan maalattua hieno vastakkainasettelu "vasemmiston" ja "oikeiston" välille. Oikeasti kisa on globalisti-oikeiston ja lokalisti-oikeiston välillä, mutta ei siitä enempää tässä kohtaa...


Toinen ja se suurempi ongelma

Oli se sitten jakamista oikeiston ja vasemmiston, tahi Kärppien ja Tapparan välillä, hevosenkenkäteorian ääripäät lähenevät toisiaan lähinnä silloin, kun ne aikovat ottaa yhteen. Verbaalista vapaaottelua harrastetaan somessa päivittäin, torille asti sanaharkka aina joskus yltää ja kun argumentit pääsevät loppumaan, haetaan kättä pidempää jos omat nyrkit ei riitä. Kyse ei ole usein niinkään aatteesta mitä kannatetaan vaan niistä opituista tavoista miten sitä nähtyä vihollista tulee vastustaa. Toki jos aate itsessään sisältää runsaasti väkivaltaan ja vastakkainasetteluun kannustavaa materiaalia, ei pitäisi olla kovin suuri yllätys jos moisen aatteen kannattajista suurehko osa voidaan laskea radikaaleiksi.

Pienestä pitäen ihmiset alkavat muodostamaan sitä ikiomaa todellisuuttaan, useimmiten vanhempiensa ohjastamana. Voidaankin siis ajatella, että ainakin osa ääriliikehdinnästä on periytyvää - ei tosin geneettisesti. Elinympäristö määrittää pitkälti sen, mihin eri aatesuuntiin ihminen tykästyy ja samaistuu. Iän karttuessa voi ne aatteet toki muovautua osin tai jopa kokonaan, mutta usein ne nähdyn vastapuolen kohtaamistavat säilyvät vaikka itse aate vaihtuukin. Ei siis ole ihme jos nuoruuden antifantti vanhempana on napit vastakkain vanhojen aatetovereidensa kanssa.

Hevosenkenkäteoriassa ihminen niputetaan yhteen kategoriaan ja tämän luokituksen akselin mukaan ääripäät sitten lähenevät toisiaan. Yksinkertaistettua ja samalla vaarallista ajattelua, mutta toki samalla niin tehokasta ja huomiota herättävää. Musta-valkoinen, hyvä-paha, ääripäitä ja vastakkainasettelua on ajettu yhteiskuntiin mukaan kautta aikojen. Kansaa on helppo hallita kun se taistelee keskenään mitättömistä asioista ja unohtaa suuremmat asiat kokonaan. Yhteen hiileen puhaltamista ei tarvita enää kuin lähinnä sotaa varten... ja siihenkin on jo kehitetty hyvät keinot kasata kansa saman lipun taakse - sotapropaganda.


Jaettu kansa

Olisiko sitten mahdollista päästä eroon näistä kansaa kahtia jakavista asioista? Teoriassa, kyllä. Käytännössä asia on kaikkea muuta kuin helppo ja yksinkertainen. Kilpailu on ehkä se suurin kompastuskivi matkalla yhtenäistä yhteiskuntaa. Opit ovat juurtuneet jo niin syvälle kansaan, että ajatus kilpailun haitallisuudesta kuulostaa valtaosalle täysin naurettavalta. Usein asiaan havahdutaan vasta siinä vaiheessa kun itse on tullut hävittyä ihan kaikki ja vähän päälle. Vielä kun kansa on opetettu voittajan juhlistamisen lisäksi syyllistämään häviäjää, on se turpaan saanut osapuoli usein poljettu niin syvälle maan rakoon, ettei sieltä enää ylös kaivauduta.

Voitaisiinkin sanoa, että länsimaisen "demokratian" suurin saavutus onkin ollut jakaa kansa "puolueisiin" ja uskotella ettei yhteistyötä voi eri puolueen jäsenten kanssa edes tehdä. Että viholliskuva olisi täydellinen, pitää mukaan sekoittaa sanoja kuten "natsit", "sosialistit", "kommunistit" ja "kapitalistit". Jokaiselle omansa, oma porukka on hyvä ja oikeassa, muut ovat pahoja ja väärässä. Nämä teennäiset vastapuolet eivät kuitenkaan ole edes mitään vastapuolia keskenään vaan samaa sontaa eri suunnista katsottuna ja sen oman "hyvän" sontakasan huipulla tuppaa seisoa se oman aatteen suurin persereikä.

Jos kilpailusta eroon pääseminen on lähes mahdotonta, ei se itsensä väärässä olemisen myöntäminen etenkään ulkoa viisattuna ole kyllä yhtään sen helpompaa. Siksi aavistelen tämänkin tekstin lukeneet jakautuvan kahteen ääripäähän - kanssani samaan tapaan näkeviin ja moisia puheita hulluna pitäviin. Enemmistölle koko ajatus että järjestelmämme on läpeensä mätä on niin absurdi, ettei sitä voida edes kuvitella... ennen kuin se oma vene kopsahtaa karille ja kanssakilpailijat soutavat nauraen ohitse. Ja jos indoktrinaatio on hyvin uponnut soutajaan, laitetaan syy karilleajosta omalle kontolle, äyskäröidään vene itse tyhjäksi ja jatketaan soutamista hampaat irvessä hautaan saakka. Siinä ei edes hevosenkenkä auta kun tiedetään tasan tarkkaan kuinka se suurin syy ongelmaan on kaikissa väärin äänestäneissä.