keskiviikko 15. kesäkuuta 2022

Demokraattinen despotismi


Sula mahdottomuus

Jännä juttu, että nykyään pidetään lähes mahdottomana ajatusta siitä, että demokratia tai demokraattinen järjestelmä voisi muuttua despoottiseksi eli hirmuvallaksi, joka alistaisi oman kansansa. Nämä viimeiset pari vuotta ovat kuitenkin sen osoittaneet hyvinkin kouriintuntuvasti kuinka ”demokraattinen oikeusvaltio” on täysin kykenevä omien lakiensa rajoissa alistamaan kansansa ja tarvittaessa sitten ohittamaan ne lait ilman suurempaa vastustusta. Jos enemmistö tukee sitä hirmuvaltaa, tekeekö se siitä silloin demokraattisen despotismin? Noin kaksi vuosisataa sitten kirjoitettu kirja tästä asiasta jo varoitteli, mutta kansa ei koskaan ole ollut kovin vahvoilla siinä menneistä oppimisessa, mikä saattaa tosin johtua vallanpitäjien halusta kasvattaa kansaa kuin herkkusieniä (pimeässä ja paskaa syöttäen). Tämä teksti kuitenkin ammentaa niitä vanhoja oppeja sieltä 1830 hujakoilta, eli kyseessä on jälleen Alexis de Tocquevillen ”Democracy in America”, jonka vihdoin ja viimein sain loppuun kahlattua…

Jos ajatellaan Suomea ja tätä meidän nykyistä järjestelmäämme, pintapuolisesti kaikki on hyvin ja perustuslakia myöden kansa on suojattu hirmuvallalta. Vapaus ja tasa-arvo ovat järjestelmän ytimessä, joten mikä voisikaan mennä pieleen? Joitain pieniä varoitusmerkkejä on tosin havaittavissa jo hyvinkin pian sitä pintaa raaputtamalla. Ensiksi on se tasavalta, joka ei siis ole demokratia eikä edustuksellinen demokratia kuten asia yleensä esitetään. Tasavallassa se valtaan valittu ryhmä on vallassa, ei kansa. Tasavalta olisi demokraattinen jos ne parlamentin jäsenet tekisivät mitä kansa haluaa, mutta sanellessaan kansan tahdon median kautta ylhäältä alas, ei voida puhua demokraattisesta järjestelmästä. Vallanjako, yleensä kolmeen, on myös demokraattisten järjestelmien kulmakivi, joka myöskin maastamme puuttuu. Perustuslain toimiminen vessapaperina ja lähinnä ohjenuorana ilman mitään valvontaa voisi myös hieman ihmetyttää kansaa, jos se ymmärtäisi kuinka taitavasti koko paska on luotu alusta lähtien varmistamaan, ettei kansa ole missään kohdin vallassa.

Länsimaisissa demokratioissa kun se järjestelmän pysyminen rehellisenä on haluttu hoitaa kaksoisvaltiolla, joka sinänsä on ihan järkevä ratkaisu tasavallasta puhuttaessa. Sen tarkoitus on estää unitaristinen valta, eli vallan pakkautuminen yhdelle taholle. Unitarismi on yksi näistä ideologioista, joka teoriassa voisi olla hyvinkin tehokas ja etenkin demokraattinen järjestelmä, koska ”oikein” tehtynä se estäisi esimerkiksi hyvä veli-verkostojen toimimisen paikallisella tasolla - siellä kun ei olisi enää valtaa jota kaapata verkostolle. EU ja muut ylikansalliset organisaatiot pyrkivät juuri tähän unitarismiin ja monet poliitikot myös pitävät siitä ideasta, koska se vie vastuun pois jättäen sitten pikkubyrokraatin verran valtaa ja hyvän aseman yhteiskunnassa jäljelle. Joku niitä käskyjä joutuu panemaan toimeen, joten miksi ei kannattaisi yhtä valtaa kun siihen suuntaan ollaan vääjäämättä menossa ihan demokraattisestikkin! Niin siis kansan tahdosta, kun kansalle sanellaan se tahto ylhäältä.


Hirmuvalta voi muodostua monella tavalla

Nykyinen järjestelmämme ei kuitenkaan ole unitaristinen, vaan valta on jaettu eri toimijoiden kesken niin, että käytännössä kukaan ei tiedä kenellä tai millä taholla on valta mihinkin asiaan. Kaksoisvaltion tehtävänä olisi suojella kansaa huonoilta päätöksiltä, joita tasavallassa ne valitut edustajat tekevät, mutta tässä kuitenkin aukeaa mahdollisuus despoottiseen malliin, kun ne virkaansa ei-niin-demokraattisesti päätyneet ihmiset alkavat kävellä sen tasavallan laillisen vallan ylitse, eli sen parlamentin. Verkostoituessaan se virkamieskoneisto voi tehdä parlamentin päätöksenteosta sulan mahdottomuuden ja sopivasti tulkitsemalla lakeja omata vallan koko järjestelmästä. Suomessa se virkamieskoneisto ei kuitenkaan onneksi(?) näin ole tehnyt, vaan olemme itseasiassa vielä syvemmässä kusessa kaksoisvaltiossamme: niin ne valitut edustajat kuin se virkamieskoneisto kun on osa samaa verkostoa. Ainoa pelastus, jos sitä nyt siksi voi kutsua, on se, että valta ei ole yhdellä verkostolla vaan useamman eri puolueen alaisena jotka sitten kilpailevat keskenään vallasta. Kilpailu vähentää yksittäisen verkoston valtaa, mutta samalla kusee kansan muroihin entistä pahemmin koska kansa on aina se jolta otetaan, ainoastaan se kenelle annetaan on kilpailun tulosta.

Despotismi voi myös tasavallassa helposti syntyä sillä, että parlamentti kokee itsensä oikeutetusti tekemään ihan mitä lystää. Se nostelee omia palkkojaan harva se päivä, lisää omaa päätäntävaltaansa laeilla ja suojelee itseään vahvistamalla hallussaan olevaa väkivaltakoneistoa. Yksikään ”kansanedustaja” ei yleensä tätä vastusta, koska on itse siinä suoraan hyötyvänä osapuolena. Ainoa syy miksi asiasta purnataankin on se tilanne, että se oma verkosto (puolue) ei ole sillä hetkellä hallituksessa vaan joutuu tyytymään oppositiosta huuteluun ja irtopisteiden keräämiseen tulevia vaaleja silmällä pitäen. Nimittäin tasavallassa aina on tulossa ne seuraavat vaalit, joita varten sitä omaa porukkaa kannustetaan pitämään suuria puheita puhujapöntöstä vaikka ihan jokainen siellä sirkusteltassa istuva edustaja tietää, että yhdelläkään puheella ei ole pienintäkään mahdollisuutta vaikuttaa yhdenkään edustajan napin painamiseen. Mutta kansaan ne puheet uppoavat ja verkostot keskenään kisatessaan pitävät hienosti yllä illuusiota demokraattisesta järjestelmästä.

Länsimaisissa demokratioissa se järjestelmä on kuitenkin päätynyt despoottiseen järjestelmään eri kautta, nimittäin tiedon välityksellä. Kyllä, olisimme jo valmiiksi pulassa niin tasavallan kuin virkamafian kanssa, mutta kirsikkana kakussa on vielä täysin yhden tarinan media ja koulujärjestelmä. Kun kansa tietää vain tasan tarkkaan sen minkä sen halutaan tietävän, saadaan 3/4 kansasta uskomaan ja ennen kaikkea luottamaan mediaan. Niistä lopuista kun suuri osa on vielä konformistisia ja/tai kollektivistisia, se kärpäsenpaskan kokoinen joukko eri mieltä olevia ei saa virallista tarinaa heilumaan juurikaan. Kyllä, median toiminta vaikuttaa siltä että se olisi hätää kärsimässä kun päivästä toiseen pelotellaan pahoista väärinajattelijoista, mutta se on enemmänkin varotoimi jolla varmistetaan, ettei oikeastaan yksikään työssä käyvä tai yhtään näkyvämmässä yhteiskunnallisessa asemassa oleva henkilö mene erehtymään puheissaan sitä virallista tarinaa vastaan. Ne jotka vääriä näkemyksiä puhuvat julki, lynkataan mediassa täydellisesti. Aivan kuten liberaaliin demokratiaan kuuluukin! Eikun hetkonen… aivan kuten fasistiseen malliin kuuluukin, meinasi mennä sekaisin kun fasismia ja demokratiaa ei nykypäivänä meinaa erottaa toisistaan.


Millä despotismi voitaisiin estää ja saada demokraattinen järjestelmä toimimaan?

Rajusti yksinkertaistamalla demokraattisen järjestelmän luomiseksi ei tarvitsisi muuta kuin estää vallan pakkautuminen esimerkiksi aseman perusteella. Hierarkisuus aiheuttaa kuitenkin tässä suuria ongelmia, mutta jos joka ikinen muiden yläpuolella oleva asema olisi oltava avoin ja läpinäkyvä toimistaan, hierarkisuus ei välttämättä näyttäytyisi niin suurena ongelmana ainakaan enemmistölle. Media olisi myös demokratisoitava, että kansa olisi jatkuvasti informoitu heille oleellisilla asioilla. Yksi asia olisi kuitenkin vielä lisättävä siihen soppaan ennen kuin voitaisiin puhua toimivasta järjestelmästä - vastuu. Joka ikinen missään asemassa oleva ihminen tulisi olla vastuussa joka ikisestä päätöksestään ja teostaan. Kukaan ei olisi lain yläpuolella ja laki määrittäisi tarkkaan mikä olisi ”oikein” ja mikä ”väärin”. Silloin voitaisiin puhua demokraattisesta oikeusvaltiosta. Konstitutionalismin kannattajia alkaa olemaan nykypäivänä jo kohtuullisesti, mutta siinä on vaan semmoinen iiiihan pieni mutka vielä matkassa että saisimme sulavasti toimivan demokraattisen tasavallan rullaamaan oikeusvaltioperiaatetta noudattaen. Osaatko arvata mikä mättää?

Elämä kun tuppaa olemaan hitomoisen määrän monimutkaisempi ja monipuolisempi kuin yksikään järjestelmä kykenee huomioon ottamaan. Kauniit puheet tasa-arvosta ja tasavertaisuudesta joudutaan heti unohtamaan, koska yksinkertaisesti ihmiset ei semmoisia ole. Emme ole likikään samalla viivalla juuri millään mittarilla ja ainoa paikka missä ihmiset voisivat teoriassa olla tasa-arvoisia on lain edessä, mutta kun tähän päivään mennessä ei olla onnistuttu tekemään lakeja jotka olisivat itsessään tasa-arvoisia niin miten ihmiset voisivat sen edessä sitten tasa-arvon saavuttaa? Koko woke-ideologia toki perustuu ajatukseen, että juuri he kykenevät järjestämään ihmisten hierarkiat ”oikein”, jolloin elämme tasavertaisessa utopiassa… kunhan nyt vaan ensin valkoinen heteromies pudotetaan hierarkian pohjalle. Oikeille vallanpitäjille tämä taas on aivan loistava asia, koska silloin kansa tappelee keskenään ties mistä mitättömästä asiasta samalla kun heitä voidaan ohjailla juuri siihen haluttuun suuntaan tuosta vaan propagandan avulla.

Ehkä Tocqueville olikin oikeilla jäljillä puhuen monessa kohtaa aristokratian eduista demokraattisen malliin verrattuna. Kun kenellekään ei ollut epäselvää kuka oli vallassa ja kuka alamainen, ne vallanpitäjät tiesivät tarkasti asemansa ja ymmärsivät että se kaikki käytännön työ oli niiden alamaisten tekemää. Johtajat johtivat ja muut tekivät, jokaisen asema oli syntymästä lähtien selvä ainakin pääosin, koska keskinäisen kilpailun johdosta se nokkimisjärjestys saattoi sielä ylhäällä vaihdella - mutta kansa tiesi tasan tarkkaan asemansa, joka oli vallan alapuolella. Liberaalin demokratian aatteet nostivat kansan uskomaan, että he kykenisivät olemaan vallassa aristokraattien sijasta ja kun kaikki olisivat vain tasa-arvoisia, kaikki olisi hyvin. Sen sijaan saatiin demokratian illuusio jossa todellinen valta on piilossa ja kansalle esitetään vain sirkusnäytöksiä sekä jaetaan leipää köyhimmille. Nykyistä despoottista mallia voitaisiin toki rukata lukemattomilla eri tavoilla ja luoda mahdollisesti kokonaan uusiakin järjestelmiä, jotka olisivat kansanvaltaisempia kuin mikään sitä edeltänyt on koskaan ollut. Itse näen ongelmana edelleenkin vallan muiden yli, minkä tahansa vallan - myös kansanvallan. Nyt jääkin nähtäväksi onko seuraava iteraatio tästä ”demokratiasta” vieläkin hirmuvaltaisempi vai ei. Osa kuvittelee sen muutoksen tulevan kunhan kansa vaan äänestää oikein, mutta sillähän me tähän kuseen alunperin jouduttiinkin.

tiistai 7. kesäkuuta 2022

Demokraattinen vallankumous


Kansa ottaa vallan… kansalta?

Ajatus siitä, että demokraattisessa maassa voisi tapahtua demokraattinen vallankumous on absurdi - kansa ottaa vallan kansalta?! Vallankaappaus jonkin tahon toimesta, vaikkapa armeijan, olisi mahdollinen mutta jos maan armeija on suojelemassa sitä omaa kansaa, miksi ihmeessä he ottaisivat sen vallan pois kansalta? Jos kysyt kadulla vastaantulevalta ihmiseltä miten hän kuvailisi Suomen valtiomuotoa, sanoisin että yleisimmät vastaukset olisivat demokratia, edustuksellinen demokratia tai jokin vastaava, jossa sana ”demokraattinen” oltaisiin ympätty siihen kylkeen kuten ”demokraattinen oikeusvaltio”. Muutama saattaisi osata sanoa, että Suomi on tasavalta jossa valta kuuluu kuitenkin kansalle. Tasavalta löytyy perustuslaista, ihan ensimmäinen rivi vieläpä, mutta se valtiovallan kuuluminen kansalle (joka löytyy toisesta momentista) on käytännön tasolla hyvin kaukana todellisuudesta. Sinänsä se ei ole ihme, koska yksikään tasavalta ei varsinaisesti ole ollut demokraattinen muilta osiltaan, kuin että kansalta on kysytty mielipidettä mitä naamoja siellä parlamentissa on milloinkin ollut nauttimassa kansan rahoilla elämästään. Mutta kun sitä äänestämistä pidetään demokratiana niin minkäs teet…

No kenellä se valta tasavallassa sitten on, jos ei sillä kansalla joka valitsi ne puhuvat päät ja antoi heille kaiken valtansa? Yksinkertaistettuna, kaikki ne tahot joilla on vaikutusvalta niihin puhuviin päihin. Kun tavan kansalainen ottaa yhteyttä kansanedustajaan, sillä ei ole käytännössä mitään merkitystä sen päättäjän toimintaan. Mutta kun WEF:n Klasu soittaa koko kansan Sannalle niin Sanna kilttinä tyttönä hyppää heti käskettäessä juuri niin monta kertaa kuin sanottiin. Nämä lukemattomat eri verkostot jotka ovat juurtuneet niin yhteiskuntaamme kaikkiin rakenteisiin kuin ylikansallisesti kaikkiin organisaatioihin ja lähes jokaisen maan johtoon ovat ne tahot, jotka ovat vallassa, ei kansa. Kun se rohkea poliitikko uskaltaa painaa eri nappia kun käsky kävi, kansa saattaa hurrata ja pitää kyseistä tahoa rohkeana. Kyllä, hän kehtasi uhmata käskyä ja tehdä omantuntonsa mukaan, mutta käytännössä jälleen mikään ei muuttunut. Miksi? Koska pienet poikkeamat sallitaan ja niihin kannustetaan, koska silloin kansa tuntee olevansa vallassa kun se yksi edustaja edes teki miten olisi itse halunnut.

Toki ne poliitikot ovat vain pieni osa niitä verkostojen valtaa joka sanelee maan suunnan. Kaksoisvaltiossa ne avainpelurit ovat poikkeuksetta osa niitä verkostoja eikä poliisin ja armeijan päällystöstä ei kannata liioin itsenäisiä päätöksentekijöitä etsiä. Oikeuslaitos on tarkassa kontrollissa ja kaikkien virastojen huipulla istuu tiukasti puoluekirjassaan kiinni pitäviä ihmisiä jotka kyllä tietävät mikä on sille omalle aatteelle parasta. Tosin mitään tämmöistä ei olisi koskaan päässyt tapahtumaan, jos meillä olisi ollut demokraattinen media, joka kykenee oikeasti toimimaan sinä kuuluisana ”vallan vahtikoirana”, eikä sinä valtaapitävien omana vahtikoirana jonka tehtävää se media on toimittanut lähes poikkeuksetta. Ongelma ei suoraan mediasta ole lähtöisin, mutta se on se taho joka on mahdollistanut tämän valedemokratian… ja samalla se on se taho, joka demokratisoituna mahdollistaisi demokraattisen vallankumouksen, eli sen että kansa ottaisi vallan joka sille väitetysti kuuluu. Toki voidaan kysyä että kuuluuko se valta kansalle jos se kansa ei tähänkään saakka ole piitannut siitä ettei se valta heillä ole ollut tähänkään saakka. Mutta pohditaan asiaa nyt sillä olettamalla, että se valta oikeutetusti kuuluu kansalle.


Tuurilla ne isotkin laivat seilaa

Demokratiat ja demokraattiset järjestelmät ovat yleensä todella hitaita liikkeissään siitä yksinkertaisesta syystä, että kansan enemmistö on saatava kannattamaan sitä muutosta. Joidenkin mukaan tämä hitaus ja kömpelyys aiheutti Ateenan tuhon aikoinaan, minkä jälkeen ei tunnetun historian aikana olekaan ollut enää demokratioita ja demokraattisen määritelmä on rukattu niin, että tulos on aina positiivinen kun niin halutaan. Nämä vallanpitäjien demokratiamittarit kun ovat kuin PCR-testit konsanaan. (Sivuhuomautuksena: jos vertaus PCR-testiin meni ohi, on suuri mahdollisuus että valtaosa tekstistä menee myös kovaa ja korkealta yli) Karu totuus kun demokraattisissa järjestelmissä on se, että kaikilta pitää kysyä mielipidettä vaikka asiaa tietämättömän ja tuntemattoman ihmisen kanta asiaan ei ole oikeastaan minkään arvoinen. Päätöksien kun pitäisi olla informoituja eikä vaan perustua siihen mitä joku ylhäältä on suvainnut asiasta kertoa. Tämä ”pandemia” on osoittanut sen hyvinkin kouriintuntuvasti, mitä tapahtuu kun ihmisille kerrotaan mitä halutaan, ei mitä ihmisten tulisi tietää tehdessään päätöksiä esimerkiksi omasta terveydestään.

Mutta vallankumoukset ovat yleensä suhteellisen nopeita ja monasti enemmän tai vähemmän väkivaltaisia. Jos media onnistuttaisiin oikeasti demokratisoimaan, vallankumous tapahtuisi kuin itsestään omaa tahtiaan. Olisi siis täysin mahdollista, että kansa onnistuisi luomaan vallankumouksen ja kaatamaan sen tasavallan, mutta mitä todennäköisimmin onnistuttaisiin vain samassa kuin mihin Islannissa päädyttiin: kaadettiin/vaihdettiin sen hetkinen hallinto ja uhrattiin muutama syntipukki kansan hurraamana. Muutaman vuoden kuluttua ne verkostot kuitenkin matelevat takaisin valtaan ja niitä pieniä tehtyjä muutoksia lukuun ottamatta se koneisto jatkaa omaa rataansa. Paitsi tietysti jos se media säilyisi demokraattisena, mitä ei Islannin tapauksessa koskaan tapahtunut. Saattaa kuulostaa jo lähestulkoon jankkaamiselta tämä median painotus, mutta kun edelleenkin päätöksenteon perustuminen olemassa olevaan tietoon on se kansakunnan suunnan määrittelevä asia. Kun kansa ei tiedä tai edes tiedä ettei se tiedä, miten se muka voisi tehdä päätöksiä omaksi edukseen?

Ongelmana siinä vallankumouksessa on myös se, että sen onnistumiseen tarvitaan kansan vahva tuki. Kansankiihotus on itsessään vielä suhteellisen helppoa, mutta haluaako se pelolla jo tähänkin saakka hallittu kansa oikeasti lähteä riskeeraamaan omaa asemaansa yhteiskunnassa? Jokainen käskyjä tähänkin saakka noudattanut ja koneistosta hyötynyt on potentiaalinen kapula sen vallankumouksen rattaissa ja vaikka ihminen saisikin kaiken sen tarvittavan tiedon järjestelmän ongelmista, eihän se juuri se oma panos ole ongelmaa aiheuttanut joten miksi juuri minun täytyisi luopua siitä turvallisesta rattaan asemasta koneistossa, häh?! Toki myös sen koneiston lähes rajattomat resurssit ovat osoittaneet, kuinka vain heidän tukemat vallankumoukset voivat onnistua, mutta edelleenkin jos se media saadaan kääntymään, ainoa keino estää se tiedon leviäminen olisikin sitten palkka-armeijan käyttö, mikä saattaisi saada sen kansankin kunnolla hereille.


Mutta mitäs sitten seuraavaksi?

Jatketaan kuitenkin kuvittelua, eli nyt oltaisiin jo siinä tilassa että media olisi demokraattinen ja tasavalta tungettu sinne mihin aurinko ei paista… mutta mitäs sitten seuraavaksi? Tässä kohden se vallankumous kun sitten tyssääkin pahemman kerran, nimittäin suuri osa muutosta ajavista ja janoavista ei ole tainnut pohtia sitä ”mutta mitä sitten” skenaariota. Toki se tilanne, missä meillä olisi edes demokraattinen media on vielä vain kaukainen haave, mutta jos se korjaus tähän nykyiseen on vain ”oikein äänestäminen” niin kaikki se työ ja tuska saattaa valua hukkaan hyvinkin nopeasti. Jos järjestelmää itseään ei rakenneta uudelleen, sama valedemokratia tulee toistumaan koska ne vallan verkostot kykenevät uudelleenrakentamaan mediansa ja ottamaan jälleen ne hallintaansa. Siitä syystä nämä tämän hetkiset päättäjät ajavatkin sitä suurta nollausta, vihreää siirtymää tai millä ne nyt sitä kutsuvatkaan eteenpäin, koska siinä mallissa ei ole ripaustakaan demokraattista mediaa olemassa - ei kannata riskeerata sitä hiuksenhienoa mahdollisuutta, että kansa ottaisi vallan…

Keltaliivien ajama RIC yhdistettynä kansanvaltaiseen mediaan voisi olla yksi vaihtoehto. Informoitu kansa ja haukan katseella varustetut vallan vahtikoirat pitäisivät sen edustuksellisen demokratian rehellisenä koska kansalla olisi koska tahansa mahdollisuus kitkeä ne kansan muroihin kusevat tahot pois. Meillä olisi siis edelleen kansan edustajia, mutta heistä jokainen olisi suoraan tilivelvollinen ei vain omille äänestäjilleen, vaan koko kansalle. Jokainen päätös tulisi siis tapahtua deliberatiivisen demokratian keinoin, mikä samalla pakottaisi sen keskitetyn vallan supistumisen vain murto-osaan nykyisestä. Miksi? Koska jouduttaisiin toteamaan, että ainoa tapa saada kaikille kelpaava päätös on antaa kansan päättää itse itsestään lähes kaikista asioista. Valtaa muiden yli olisi siis hyvin vähän ja ehkäpä joku päivä ei juuri lainkaan. Mutta siitä ollaan vielä kaukana, minkä lisäksi valtaosa ihmisistä ei edes haluaisi yksilönvapautta tuolla tasolla. Kollektivistit ja konformistit kun saavat turvaa suuresta joukosta samoin ajattelevia...

Mihin kukin sitten haluaa asettaa sen tasapainon yksilönvapauden ja joukon voiman välillä vaihteleekin suuresti. Suurinta osaa ihmisistä ei tunnu edes haittaavan se, että heillä itsellään ei ole lainkaan valtaa (ei edes omasta itsestään) kunhan ne vallanpitäjät kertovat uskottavan kuuloisia satuja ”yhteisestä hyvästä ja sinun turvallisuuden vuoksi” tehtävistä päätöksistä. Kaikki sitä yhteistä hyvää uhmaavat ovatkin pahoja syntisiä jotka tulee median pyhällä vihalla lynkata. Vielä kun vapaa keskustelu kielletään ja estetään, laivan suunta on kiinteästi kohti totalitaarista järjestelmää ja kun omaisuutta pakataan kiihtyvällä tahdilla harvojen käsiin, voidaan puhua myös fasistisesta mallista. Demokraattinen vallankumous on kuitenkin mahdollinen ja nähdäkseni ainoa tie siihen on demokratisoitu media, joka taas on ihan meistä jokaisesta kiinni. Toki voin olla myös täysin väärässä ja analyysini ihan päin helvettiä, mutta kun asiaa ei julkisesti edes yritetä puida vaan kaikki yhtään valtavirrasta poikkeava medialynkataan välittömästi, sen luulisi todistavan ainakin väitteet median epädemokraattisuudesta todeksi. Sanan- ja mielipiteenvapaus olivat niitä ihmisoikeuksia ja silleen… ja miksikäs sitä kutsuttiinkaan niitä, jotka loukkaavat ja halveksuvat niitä ihmisoikeuksia, muistaako joku?

keskiviikko 1. kesäkuuta 2022

Demokratisoitu media


Herneet valmiiksi, taas mennään

Media kertoo paljon, ehkäpä joissain tapauksissa kaiken tarvittavan, yhteiskunnasta ja sen tilasta. Autoritaarinen sekä korporatiivinen media ovat tiukasti hallittuja instituutioita, jotka molemmat vihaavat kilpailua mediakentällä. Tämä viha ja halveksunta kaikkea heidän omasta ylemmyydestä poikkeavaa kohtaan johtaa usein myös siihen, että se heijastaa aina maan lakeihin saakka - media joko käyttää valtaansa sen saavuttamiseen, tai medialle tehdään se valta päättäjien toimesta. Länsimainen demokratia kun perustuu virallisen tarinan voimaan, on ymmärrettävää että kaikkialla missä tämä hallintajärjestelmä on käytössä, media on vahvasti sidottu omaan Omertan lakiinsa. Niin vahva se usko ja luottamus siihen viralliseen tarinaan on, että ihmiset kokevat syvänä loukkauksena kun osoittaa, että maamme on tasavalta, ei demokratia. Tasavalta, eli päättäjillä on valta kansan ylitse - kansa ei ole vallassa. Se, että kansa saa äänestää ne puhuvat päät eduskuntaan ei tee järjestelmästä demokratiaa, eikä se ole demokraattinen jos ne päät eivät noudata kansan tahtoa vaan pyrkivät muovaamaan sitä haluamakseen sillä mediallaan.

Suomessa tätä median elitististä asennetta suorastaan hierotaan kansan naamaan, mutta sekään ei näytä kansaa häiritsevän. JSN lanseerasi jo hyvän aikaa sitten oman symbolinsa ”Vastuullista juurnalismia”, jota ainoastaan heidän omaan runkkurinkiin kuuluvat saavat käyttää. Kaikki muu mediana esiintyvä on pahaa syntistä valemediaa, jota jokaisen tolkun ihmisen tulee välttää kuin ruttoa. Mediamme onkin yhdistelmä autoritaarista mediaa naitettuna Clinton News Networking korporatiiviseen mediaan, näin yksinkertaistettuna. Itse kutsunkin tätä tilaa ”kapitalistiseksi sananvapaudeksi”, koska se jolla on eniten rahaa (omistaa suurimman lohkon mediakentästä), on oikeimmassa. Hallinto ajaa mediapoolin kautta ”tärkeissä asioissa” mediat yhteneväksi, muutoin he saavat vapaasti ajaa omia agendojaan jotka valuvat tänne tuolta rapakon takaa. Ja uskollinen kansa toistaa mantraa ”Venäjä vaikuttaa meihin ulkoa, hyi kamalaa”, katsoessaan suoraan jenkkilästä saneltua ohjelmistoa hymyssä suin. Muista siis lisätä herneitä tarvittava määrä nokkaan, kun pyhää lehmää taas joku kyseenalaistaa.

Vaikuttaakin kovasti siltä, että myös ne toimittelijat uskovat itse olevansa niitä hyveellisiä journalisteja, joita he näkevät isolta ruudulta päivittäin. Henkeään uhaten he jahtaavat totuutta, käyvät tulisia keskusteluja päätoimittajan kanssa ja iskettyään oven perässään kiinni puhuttelun jälkeen he syöksyvät kohti seuraavaa suurta skuuppia joka nostaa heidän maineensa uusiin sfääreihin saakka - ovathan he melkein kuin Clark Kent työssään! Alhaisia moukkia ei haastatella kuin silloin, kun halutaan saada sopiva kulma juttuun - se, että haastatteluja joudutaan editoimaan ja ihan sattumalta paikalle saapunut samaa näkemystä omaava aktivisti sattuu siihen mikin eteen on vain osa sitä tärkeää työtä jossa kansaa informoidaan kuinka tolkun ihmisen tulee ajatella. Tuhansien ihmisten mielenilmaus ei kuulu uutisiin jos se ajettu asia on väärä, siinä kun kaiken maailman kissanristiäiset ovat etusivun uutinen kun se palvelee sitä omaa agendaa. Agendamedia onkin hyvä kuvaus nykypäivän mediakentästä. Onkin syytä muistaa, että objektiivinen media itsessään on pelkkä illuusio - ihmiset eivät ole luonteeltaan objektiivisia, mutta semmoisena esiintyminen ja teeskentely menee melkein petoksen piikkiin.


Kansanvaltainen media?

Aristokratioissa tiesi heti vaatteista kuka kuuluu mihinkin luokkaan, eli jo etäältä tiesi voiko tuntemattoman ihmisen kanssa kommunikoida vapaasti. Demokratiassa kuka tahansa uskaltaa mennä puhumaan kenen kanssa tahansa, koska molemmat ovat lähtökohtaisesti samalla viivalla. Paitsi ettei ole, minkä vuoksi osa haluaakin ”pistää silmään”. Suuresti poikkeava habitus karkottaa tavan kansan ja vain itsensä samaan kastiin lukeva, näkyvästi tai ei, uskaltaa mennä puhumaan sen ”linnunpelättimen” kanssa. Siinä kun ennen ei kenellekään ollut epäselvää että mediaa ei kertakaikkiaan se tavan kansa kiinnostanut ja kaikki isot asiat tapahtuivat siellä ylemmässä luokassa, kun lännessä ruvettiin teeskentelemään demokratiaa joutuivat journalistitkin sopeutumaan uuteen kansanvaltaiseen maailmaan. Siis niin, että piti tietää minkä linnunpelättimen kanssa oli sopivaa keskustella, koska se tavan kansan mielipide ei edelleenkään mediaa kiinnost

Mutta aivan kuten demokratia itsessäänkin, demokraattinen media toimii sitä paremmin mitä pienempää ja yhdenmukaisempaa ryhmää se palvelee. Siksi paikalliset lehdet ja pienmediat saattavat olla hyvinkin ”demokraattisia” medioita, eli he eivät etsi niitä linnunpelättejä vaan hakevat juttuja tapahtumien tai tekojen mukaan. Tietysti on syytä muistaa, että nyt puhutaan medioista, jotka eivät keskity tietyn aihealueen ympärille vaan uutiseksi päätyvät asiat ovat pääosin siihen maantieteelliseen alueeseen rajoittuvia. Demokraattisen median tehtävä kun on nimenomaan palvella sen alueen kaikkia asukkaita, pitää heidät informoituna niistä asioista, jotka ovat heille tärkeitä. Tietysti sillä valtavalla joukolla pienmedioita ei pystyttäisi kokonaisia kansoja ohjailemaan, joten ei ole ihme että pienmedioita on niputettu eri mediatalojen alle jolloin saadaan säilytettyä illuusio paikallisista medioista jotka palvelevat vain omaa aluettaan.

Edes auttavasti demokraattinen media esimerkiksi kertoisi hallitusten ”ilmastotoimien” nostavan hintoja, eivätkä toistaisi virallista tarinaa jonka mukaan sota on syypää kaikkeen ja vähän päälle. Se vallan vahtikoira olisi oikeasti vahtimassa mitä vallanpitäjät tekevät, eivätkä vain halailisi samoissa kerhoissa suurten pelurien kanssa. Kyllä, silloin ne valtaa pitävät eivät olisi hyvää pataa journalistien kanssa ja olisivat joskus hyvinkin vaitonaisia tai jopa kieltäytyisivät kokonaan haastatteluista, mutta silloin se media palvelisi kansaa, eikä sitä harvainvaltaa. Tämä idea onkin unohtunut nykypäivän toimittelijoilta aivan kokonaan ja ainoa kohta kun saadaan jotain lokaa jostain poliitikosta on silloin, kun poliitikko on astunut väärille varpaille ja kohtalona on medialynkkaus. Rikosta ei edes tarvita, media kyllä osaa hoitaa niiden syytteiden keksimisen ja lööpit sen tuomitsemisen. Mutta edelleen uskotaan, että se on demokratiaa… koska saatiin kuitenkin äänestää siitä puhuvasta päästä, vaikka valta on todellisuudessa aivan muualla.


Miten voitaisiin luoda demokratisoitu tai demokraattinen media?

Demokraattinen media olisi itse asiassa hyvinkin helppo toteuttaa, jos ei huomioida sen tarvitsemia resursseja ja organisaatiota. ”Pohjalla” olisi siis suuri määrä sisällöntuottajia, jotka avoimesti ja rehellisesti tuottavat materiaalia. Kaikki tiedot olisivat avoimia ja lähteet jäljitettävissä, minkä lisäksi sisällöntuottaja olisi itse myös vastuussa tiedon oikeellisuudesta - virheitä toki myös tapahtuu ja ne korjataan, avoimesti ja julkisesti. Mielipiteiden ja faktojen ero olisi kaikille toimijoille selvä, jolloin ei syntyisi nykyisenkaltaisia tilanteita missä mielipide myydään faktana ja (ikävät) faktat mielipiteinä. Keskenään ristiriitaiset tiedot tulisi huomioida ja siitä informoida niin tuottajia kuin yleisöä. On nimittäin mahdollista, että ristiriitaisetkin tiedot voivat olla molemmat oikein… kuin myös molemmat väärin. Mutta pääasia olisi siinä, että valtamedia menettäisi täysin sen monopoliaseman ”luotettavaan tietoon”. He voisivat edelleen toimia lähteenä/sisällöntuottajana, toki, mutta eivät enää olisi se totuuden torvi joka päättää mitä kansa saa tietää ja ennen kaikkea mitä kansalle jätetään kertomatta.

Ns. faktantarkistajat voisivatkin silloin oikeasti toimia kansan etua ajatellen ja jatkuvasti valheellista materiaalia tuottavat tahot voitaisiin sulkea pois julkaisijana siitä julkisesta tietovarastosta, johon kaikilla on vapaa pääsy. Siihen päälle sitten luotaisiinkin ne demokraattiset mediat - kuka tahansa voisi toimia mediana, joka kerää sen ”päivän lehden” yleisölleen. Tietovarastosta poimitaan ne omasta mielestä tärkeät jutut ja esitetään ne sitten halutussa järjestyksessä. Kenellekään ei ole silloin epäselvää, että media on silloin juuri sen tahon näkemys tärkeistä asioista, ei mikään yksi ainoa totuus mikä on tämän hetken ”luotettavan median” näkemys asiasta. Jokainen puolue (joita ei kyllä mihinkään enää tässä vaiheessa tarvittaisi), jokainen organisaatio ja aatesuunta voisivat muodostaa itse ne omat mediansa, eli priorisoida aiheet ja tietenkin lisätä omat ”pääkirjoituksensa” siihen kuorrutukseksi kakun päälle. Mutta kaikki siis edelleen perustuisi yhdessä kerättyihin ja vahvistettuihin faktuaalisiin tietoihin, joita ei kukaan voisi sensuroida tahi poistaa - ainoastaan merkitä haastetuksi.

Lehmät tosin oppivat lentämään ennen kuin korporaatiomedia tai totalitaristiset johtajamme demokraattista mediaa lähtisivät kannattamaan saatikka ajamaan. Vastamediapoolin, josta olen jo hieman puhunut ja heitellyt ajatusta ilmaan, olisi kuitenkin mahdollista ensin valtamedian yksinvallan murrettuaan luoda tämmöinen demokraattinen media, mutta siitä ei tosin puutu kuin se organisaatio ja resurssit… ja yhteistyö lukemattomien eri toimijoiden kesken. Eli ihan varmaan jo huomenna saadaan homma pelaamaan, eikös? Noh, ehkä koko maan kattavaa verkostoa tuskin saadaan ihan heti aikaiseksi, mutta pienessä mittakaavassa asia on periaatteessa jo mahdollinen - kansallisromantikko ja vastaavat sivustot toimivat jo nyt eräänlaisina tietovarastona, johon siis lukemattomien eri sisällöntuottajien materiaali kasautuu usein luokittelemattomasti. Siitä vaan täytyisi kasata ne mediat, jotka värkkäävät ”päivän lehden” yleisölleen siitä valtavasta tietomäärästä. Näppärämpi jantteri tekisi siitä sivuston jota voisi mainostuloilla pyörittää, joku voisi jopa tehdä uutisia videomuodossa lähteenään ne lukemattomat kansalaisjournalistit ja tehdä siitä oman ammattinsa. ”Viikon striimiuutiset” voisi olla hyvinkin katsottu ohjelma, koska ei kukaan jaksa 4+tunnin videoita selata läpi yhden tärkeän asian takia… tai no, jos joku jaksaisi, siinä olisi melkoinen palvelus hyvinkin monelle jotka vielä joutuvat koneistomme oravanpyörässä juoksemaan.

Saa suorittaa.

lauantai 21. toukokuuta 2022

VastaMediaPooli


Eli VMP

Kyllästyttääkö jatkuva valtamedian hallinnoima narratiivi maailman menosta? Olisiko vapaus, etenkin sanan- ja mielipiteenvapaus sekä rauha mielestäsi kannatettavia asioita? Tulisiko ihmisillä olla oikeus määrätä omasta elämästään ja ehkäpä kansoilla oikeus määrätä omista asioistaan? Jos nämä asiat resonoivat, suosittelen lukaisemaan loputkin tästä tekstistä. Jos taas totalitarismi sensuureineen ja ylikansallisine valtoineen on sinun juttusi, Yle ja muut vastaavat osaavat auttaa sinua. Helpoimmillaan sen tavan kansalaisen ei tarvitsisi kuin ”tykätä ja jakaa” sanomaa, jolloin valtamedia ja sitä kautta koko totalitaarinen järjestelmämme kaatuisi omaan mahdottomuuteensa. Miten? Yksinkertaistettuna, mediaviruksella, mutta ei ihan millä tahansa semmoisella vaan valtavan hajautetun organisaation suorittamana ja vapautta arvostavan kansan jakamana.

Sainko huomiosi? Hyvä, aloitetaan. Valtamedian yleinen narratiivi ja siihen vahvasti liittyvä mediapooli osoittavat, kuinka organisoitunut media kykenee kyllästämään koko mediakentän ja sitä kautta sanelemaan kansan yleisen mielipiteen mistä tahansa asiasta. Ei kaikkien mielipidettä, miksi juuri sinä olet tällä hetkellä lukemassa tätä tekstiä, eikö totta? Olet varmasti huomannut, että et liioin ole yksin näkemyksessäsi vaan useita muitakin tuntemiasi ihmisiä ajattelee hieman samalla tavalla ja koska arvostat vapautta, jokainen saa nähdä asian sillä omalla tavallaan - ei se ole sinulta pois. Entä jos olisi mahdollista nostaa se ”toisinajattelijoiden” näkemys sinne kansan yleiseen tietoisuuteen ja kahvipöytäkeskusteluihin? Minkälainen maailma olisikaan, jos ihmiset keskustelisivat asioista laajemmin, kuin se valtamedian sallima Overtonin ikkuna suvaitsee? Saattaa kuulostaa mahdottomalta, mutta itse asiassa se ei vaadi kovinkaan paljoa yhdeltä… mutta sen pienen siivun aikaa ja vaivaa suurelta joukolta. Mutta se suuri joukko meitä jo onkin - mutta vaan pahasti hajautuneena.

Hajautuminen on samalla myös se vahvuus, mitä vastaan totalitaarinen järjestelmä joutuu paljastamaan kyntensä ihan kaikille pyrkiessään pitämään sen väärän sanoman kurissa. Media jankkaa harva se päivä ”informaatiovaikuttamisesta”, jota he itsekin tekevät 24/7. Jos leikitään sitä vapaata ja demokraattista yhteiskuntaa, jokaisella on oikeus tulla kuulluksi. Kapitalistisessa sananvapaudessa se sanoma vaan menee niin, että se kenellä on eniten rahaa on oikeimmassa, koska sillä rahalla voi ostaa mediat (ja poliitikot). Rahalla voi ostaa muutaman päätoimittajan ja poliitikon hiljaiseksi, mutta tuhansia tavan kansalaisia ja heidän vaikutusvaltaansa ei ihan pikkurahalla osteta hiljaiseksi. Mustamaalaus onkin heidän ainoa aseensa ja mennessään pahasti överiksi (kuten se alkaa olemaan), siinä alkaa jo hitaampikin havahtumaan. Eli mitä jos se ”väärää” mieltä oleva sakki organisoituisi ja perustaisi oman ”vastamediapoolin”?


Hajautettu organisaatio

Sosiaalinen media luotiin myymään kansalle haluttuja asioita, joten valjastetaan se siihen käyttöön mutta päätetään itse mitä myydään. Vaikuttajat ovat tässä se suurin vaikuttava ryhmä, mikä tietysti on samalla se suurin kompastuskivi - vaikuttajat kilpailevat keskenään yleisöstä (myönsivät sitä itse tai eivät). Yhteistyöllä he voisivat kuitenkin kasvattaa omaa kannatustaan entisestään, samalla kun pystyisivät hyvinkin pienellä vaivalla tuomaan paljon hyvää yhteiskuntaamme. Mediapooli lähestyi pandemian alussa vaikuttajia ja painosti heitä ”tekemään oikein”, mutta vastamediapooli ei painosta ketään tekemään yhtään mitään vaan kaikki toimivat vapaaehtoisesti. Yhteinen etu on kuitenkin samalla myös sen yksilön etu, koska eri alustojen algoritmit tarttuvat ”trendaaviin” asioihin jolloin yhden aiheen ympärille nouseva hyvä pössis kasvattaa myös jokaisen yksilön omaa seuraajakuntaa. Win-win ihan kaikille, jos siis arvostaa niitä arvoja kuten vaikkapa rauha ja vapaus.

Kuvitellaan siis vastamediapoolin aloittavan kampanjan jonkin asian puolesta tai jotain asiaa vastaan. Valitaan siis sopivat häshtägit ja avainsanat sekä ne lähtökulmat joilla asiaan pureudutaan. Jokainen vaikuttaja tekee sitten tiettynä ajanjaksona OMAN avautumisensa asiasta, sisällyttäen ison osan niistä valituista sanoista ja kulmista, sekoittaen mukaan sen oman persoonansa, tietenkin. Sovittuna aikana sitten kaikki vaikuttajat pläjäyttävät sen materiaalin eetteriin, jolloin ne algoritmit huomaavat niiden avainsanojen ja häsäreiden alkavan trendaamaan, jolloin ne saavat vielä enemmän nostetta. Vaikuttajat voivat sitten jakaa muiden mukanaolevien näkemyksiä myös omilla kanavillaan, minkä lisäksi he voivat sopia keskenään tekevänsä yhdessä asiasta jonkin esityksen! Yhteinen aihe joka kentällä nousee pakon sanelemana myös valtamedian huomioon. Ja kun se lähtöasetelma ja ne kulmat millä sitä asiaa argumentoidaan ovat valmiiksi ajateltuna, voidaan jopa reaktiivisen toiminnan sijasta itse nostaa ne asiat pöydälle.

Vaikuttajilla on siis vastuu nostaa se valittu asia esiin, mutta se ei tietenkään estä puhumasta niistä itselle tärkeistä asioista kaikessa muussa toiminnassa. Muutama postaus sovittuna ajanjaksona jokaiselta vaikuttajalta ei luulisi olevan liikaa pyydetty, etenkin kun se materiaali on itse tuotettua! Tietysti valmista matskuakin saa jakaa, etenkin jos ei itse ehdi tai halua jostain syystä ottaa asiaan niin kantaa. Mutta idea on että kaikki jakavat sovittuna aikana sovittua asiaa. Tosin vaikuttajat itse eivät ole se taho, joka sen mediaviruksen sitten pamauttaa kansan eteen vaan se tehtävä menee niille kaikille tuhansille ihmisille, jotka seuraavat näitä vaikuttajia. Heidän tehtävänsä on olla se valtamedia, joka saavuttaa sen naapurin mummonkin tärkeillä asioilla ja niillä katsomiskulmilla, joita valtamedia ei suostu ottamaan huomioon. Helppoa kuin heinänteko, eikö? Tämähän on jo melkein finaalissa! Ehkä ei nyt ihan vielä, mutta idea toivottavasti jo aukeni?


Muutama mutka matkassa ja vuori edessä

Ensiksi nyt ei tietenkään puutu kuin ne kymmenet tai mieluummin sadat vaikuttajat, joille ne yhteiset arvot ovat niin tärkeitä että ovat valmiita niiden puolesta hieman taistelemaan ja laittamaan sen oman maineen peliin. Vaikuttajien kannattajat tulevat automaattisesti vaikuttajien mukana, mutta vaikuttajiin vaikuttaminen ei olekaan mikään pikkujuttu. Heihin siis pitäisi saada yhteys ja saada heidät saada levittämään ajatusta yhteisestä organisaatiosta, jossa he eivät itse olekaan se kunkku joka päättää aiheen mistä puhutaan vaan se päätös olisi heidän ehdotettavissa mutta ei yksilöllisesti päätettävissä. Kyllä, jokainen saa edelleen puhua omilla kanavillaan mitä ja miten haluaa, mutta ne yhteiset VMP-aiheet olisivat kehystetty valmiiksi. Mistäs siis löydät tahon, johon lukemattomat vaikuttajat luottaisivat sen verran, ettei joka ikistä aihetta ja kulmaa seuraisi tusina uutta organisaatiota jotka tietävät vielä paremmin miten tehdä? Mediapooli toimii juuri siksi, että se kertoo ne muutamat aiheet ja niiden kulmat, joihin ei media itse saa juurikaan omaa sanaa sanottavaksi vaan se tulee hallinnolta. Yhtenäisyys tuo voimaa mutta samalla rajoittaa vapautta. Ovatko vaikuttajat valmiita antamaan palan vapautta yhteisille asioille? En tiedä.

Ne yhteiset asiat tuleekin rajata heti alkuun niin, ettei niistä yksikään palvele ketään yksilöä tai pientä ryhmää suoraan ja muiden kustannuksella. Tästä hyvä esimerkki on poliittiset puolueet, myöskin ne pikkupuolueet - he kilpailevat keskenään rajatusta määrästä kannattajia. Jokainen puolue voisi siis vapaasti rummuttaa niitä sovittuja asioita, mutta he eivät voisi itse niihin vaikuttaa eikä julistaa sitä omaksi asiakseen. Tämän rajauksen lisäksi ne yhteiset asiat pitäisivät olla todella syvällisesti tutkittuna ja analysoituna, jolloin voitaisiin muodostaa niitä loogisia argumentteja, joiden kumoamiseen valtamedian toimesta jouduttaisiin jälleen turvautumaan säälittäviin ad-hominem iskuihin. Jokainen aihe siis vaatisi oman ”asiantuntijaryhmän” joka tuntisi niin aiheen kuin sen ajamiseen käytettävät virallisen tarinan argumentit. Alkuun olisi ehkä syytä aloittaa jostain pienestä asiasta, jolla voitaisiin testata organisaation toiminta ja mahdolliset haasteet.

Voisiko moinen organisaatio sitten loppuviimein toimia, vai kaatuisiko se johonkin lukemattomista kompastuskivistään? Vaikuttajien kanssa ongelmaksi saattaa helposti nousta egot ja kun kaksi suurta ja mahtavaa molemmat tietävät tekevän oikein ja toinen väärin, koko homma kosahtaisi keskinäiseen riitelyyn. Tämä tietysti on juuri se, mihin koneisto luottaa - mikään virallisesta tarinasta poikkeava narratiivi ei voi koskaan menestyä, koska väärin vastustaminen on pahin synti ja moisen syntisen kanssa ei voida missään nimessä tehdä yhteistyötä. Ei edes silloin, vaikka molemmat näkemykset ovat sitä ”yhteistä vihollista” vastaan. Meidän tulisi ensin ymmärtää kilpailijan ja vihollisen ero, minkä jälkeen olisi tietysti suotavaa että kilpailijatkin ymmärtäisivät erimielisyytensä puhumalla ratkaista… Lähteekö tämä idea millään tavalla lentoon, sitä en tiedä, mutta vuosien median tutkimuksen tulos on se, että tämä keino kykenee puremaan sitä vallan vahtikoiraa. Ja juuri siksi EU ja muut vastaavat tahot haluavat estää ja kieltää kaikki heidän tarinaansa vastustavat tahot, organisaatioista puhumattakaan. Laitetaan siis siemen itämään ja katsotaan lähteekö #vastamediapooli eli #VMP liikkeelle, vai kuihtuuko se ennen aikojaan kuten kaikki valtaa vastustavat organisaatiot tähänkin saakka.

keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Vapaus vai tasa-arvo


Toistensa vastakohdat?

Sekä vapaus että tasa-arvo ovat abstrakteja käsityksiä jotka jokainen määrittelee omalla tavallaan. Kumpaistakin pidetään ainakin suurissa puheissa tärkeinä arvoina, mutta usein ne ovat vastakkaisia asioita kun niitä ryhdytään käytännössä ajamaan. Kollektivismi on tästä hyvä esimerkki, missä kaikki ovat hyvin samanlaisia mutta kukaan ei ole yksilönä vapaa kun asia viedään äärimmilleen. Toisaalta taas kun kaikki ovat täysin vapaita, he ovat samalla myös tasa-arvoisia keskenään. Kollektivistit ja konformistit usein tuntuvat nauttivan vapaudesta olla ajattelematta itse asioista, jolloin he ovat saavuttaneet niin tasa-arvon kuin vapauden? Yhteiskunnassa vapaa yksilö on kuin se naula joka pistää ulos rivistä - tasa-arvon kannattajat haluavat lyödä sen takaisin riviin siinä kun vapauden kannattaja vääntäisi sen irti ja päästäisi vapaaksi lopuistakin rajoitteista. Kumman itse tekisit? Löisit takaisin pois näkyvistä vai vapauttaisit?

Molemmat vapaus ja tasa-arvo löytyvät myös sieltä ihmisoikeusjulistuksista ja sitä kautta myös aina perustuslaissamme saakka. Suomessa ja valtaosassa lännessä nämä oikeudet ovat keskenään yhdenvertaisia, mutta jenkeissä on päädytty siihen, että oikeudet ja vapaudet eivät ole keskenään tasa-arvoisia vaan ne ovat tärkeysjärjestyksessä. Elämä, vapaus ja onnellisuuden tavoittelu tulevat tuossa järjestyksessä monien arvoissa, mutta perustuslaissa vapaus tulee ensimmäisenä. Niin tärkeänä sitä vapautta, etenkin sananvapautta (first amendment), vain harva kuitenkaan pitää, mutta se saattaa juontua siitä että mitä sillä sananvapaudella tekee jos ei ole mitään omaa sanottavaa? Aivan samoin kuin sillä yksityisyydelläkään mitään tee kun ei ole salaamassa asioita, vai kuinka se meni?

Ihmisten julistetaan syntyvän vapaina ja tasa-arvoisina, mutta käytännössä näistä kumpikaan ei pidä paikkaansa kuin tietyiltä osin. Emme synny varsinaiseen orjuuteen ja olemme lain silmissä tasa-arvoisia keskenään, paitsi jos vanhempamme kuuluvat oikeisiin herrakerhoihin niin siinä kohtaa ollaan jo noustu rahvaan yläpuolelle. Ja kun syntymässä lyödään se rekisterinumero tietokantaan niin menetämme osan vapauksistamme valtiolle, mutta saamme vaihdossa tiettyjä etuja, ainakin paperilla. Vapaus onkin usein asia, josta joutuu taistelemaan tai sitten sen joutuu ostamaan. Tasa-arvo taas tungetaan kurkusta alas yhteiskunnan suunnalta kun kuvitellaan, että ihmiset voisivat olla tasa-arvoisia keskenään ollessaan silti täysin erilaisia yksilöitä.


Politiikassa

Demokratiaa pidetään tasa-arvoisena järjestelmänä, koska jokaisella kansalaisella on yhtä monta ääntä: yksi. Demokratiaa pidetään myös vapautta tuovana järjestelmänä juuri samasta syystä, koska kaikki ovat vapaita ajamaan omia asioitaan ja äänestämään niistä vapaasti. Kyllä, liberaalin demokratian arvoihin nämä asiat kuuluvat, mutta siinä on vaan yksi pieni mutta matkassa - emme elä liberaalissa demokratiassa vaan sen irvikuvassa ”demokraattisessa tasavallassa”. Oli huvittavaa lukea sosiaalisesta mediasta kun jengi oli pöyristynyt kuultuaan Ylen jostain keskusteluohjelmasta että kansa ei ole vallassa vaan edustajalaitos on se vallanpitäjä maassamme. Silloinhan valta on harvojen käsissä, oligarkia, eikä tasa-arvoisesti kaikkien käsissä kuten demokratian idea osoittaa tai nimi ”tasavalta” vihjaa.

Monarkiassa asia oli kaikille päivänselvä - johtajat olivat vapaita, loput kansasta keskenään tasa-arvoisia… tai arvottomia, mutta yhtenevästi. Vapaus kun tuppaa tuomaan suuria etuja niille harvoille yksilöille jotka ovat vapaita, siinä kun tasa-arvo antaa kaikille niitä almuja yhtenevästi. Suomalainen maksaa satasen siitä että naapuri ei saa viittä kymppiä, eli olemme hyvin tasa-arvoon pyrkivä kansa joka suorastaan vihaa vapautta, jos se ei satu osumaan omalle kohdalle. Olemme valmiita rajoittamaan yksilönvapautta, oikeutta päättää omista asioistaan ja elämästään, jos siinä mahdollisesti se yksilö pärjäisi massoja paremmin - kaikkien on oltava yhtäläisesti kusessa. Jos et sinä jotain saa, ei sitä saa muutkaan saada?

Ihmisten hallinnan kannalta vapaus on tietenkin huono juttu siinä kun tasa-arvoinen kansa on helppo helposti paimennettavissa. Ihmisten vertaaminen eläimiin on tietenkin huono juttu (koska se halventaa eläimiä), mutta jos puhutaan vallan vahtikoirista niin vertaus sallittakoon - kuinka monta vahtikoiraa tarvitaan pitämään lammaslauma halutussa suunnassa, verrattuna siihen montako koiraa tarvitaan pitämään yhtä suuri kasa kissoja halutussa suunnassa? Koko poliittinen järjestelmämme perustuu ajatukseen eri laumojen ohjailusta, koska kansa on harvoin täysin yhtenäinen. Usein se kansa halutaan jopa tietoisesti jakaa pienempiin ryhmiin, ettei sitten satu joku paimen keksimään kuinka voisi uhata koko järjestelmää omalla laumallaan. Mutta voisiko se kissalauma sitten oikeasti uhata järjestelmää? Vapaus kun voi olla tarttuva ”tauti” jota vallanpitäjät pelkäävät. Yksikin mediavirus voisi pilata koko homman vapauttamalla sen lammaslauman vahtikoiristaan edes hetkeksi…


Voisimmeko olla vapaita ja tasa-arvoisia?

Jos kaikki olisivat vapaita, kaikki olisivat samassa myös tasa-arvoisia niissä rajoissa, joihin ihminen syntyy luonnollisesti. Niin henkisten kuin fyysisten ominaisuuksiemme erot kun johtavat automaattisesti suuriin epätasa-arvoisiin asioihin. Tätä koitetaan nykypäivänä korjata tasavertaistamalla lopputulos, eli antamalla enemmän heikommalle. Niin jalolta kuin asia kuulostaakin, sillä ei koskaan voida saavuttaa tasa-arvoa koska siinä tasauksessa ei voida millään ottaa kaikkea huomioon. Tasavertaisuuteen pyrkivät kuvittelevatkin usein itse kykenevänsä arvottamaan niin ylä- kuin alapuolellaan olevat ihmiset, koska kukaan ei ole vielä tasavertainen muihin nähden ennen kuin kaikki järjestellään uudelleen. Onkin huomattava, että tämä meidän pohjoismainen mallimme ei perustukaan tasavertaisuuteen, vaan siihen ajatukseen että kaikille on taattava jokin tietty elintaso josta jokainen voi sitten omine voimineen ponnistaa. Ei siis tasa-arvoa, vaan jokin yhteisesti päätetty minimitaso että elämä olisi siedettävää. Siitä eteenpäin jokainen on vapaa tavoittelemaan parempaa elämää miten lystää.

Kauniista periaatteesta huolimatta, tämä pohjoismainen mallimme ei ole onnistunut luomaan utopiaa maan päälle, vaikka olemmekin ”maailman onnellisin kansa”. Rima ei taida liioin olla järin korkealla? Ensinnäkin, se minimitaso on aivan liian alhainen, että siitä voisi se tavan kansalainen ponnistaa parempaan elämään materialistisessa yhteiskunnassa. Toisekseen, se minimitaso rahoitetaan ottamalla pois niiltä, jotka ovat juuri ja juuri sen minimin kyenneet ylittämään. Vaikka varakkaammat maksavatkin enemmän veroja, heidän paljosta ottaminen ei vaikuta heidän elämäänsä läheskään yhtä paljon kuin se vähästä nipistämimen. Mutta kuuluvatko ne muiden murheet edes itselle, koska vapaa ihminen on vastuussa itsestään, ei muista? Voimme olla joko vapaita tai tasa-arvoisia, koska vapaus luo automaattisesti eriarvoisuutta. Paitsi jos…

Entäpä jos pystyisimme jollain ihmeellä irtaantumaan kilpailusta ja materiaalisesta asioiden arvottamisesta? Tyytyväinen ja onnellinen ihminen ei tarvitse enempää kuin mitä hänellä on ja kun perustarpeet on tyydytetty, kaikki siitä ylimenevä ei lisää sitä tyytyväisyyttä. Ja kun ihminen saavuttaa mielenrauhan, hän on myöskin vapaa. Todellinen mittari vapaudesta onkin se, voiko vapaasti kieltäytyä mistä tahansa asiasta? Jos kaikki saavuttavat sen mielenrauhan tuoman vapauden, kaikki ovat tasavertaisia keskenään. Kun siis määrittää uudelleen mikä on oikeasti arvokasta, se tasa-arvokin olisi mahdollinen. Mutta se vaatisi paljon enemmän vapautta ja vapaus on pelottava asia. Vapaudessa ei usein ole sitä lauman antamaa turvaa eikä ainakaan sitä valtaa muiden yli. Yksikään vallanpitäjä ei aja vapautta kuin itselleen ja tasa-arvoa vain alamaisilleen keskenään. Sitäkö me oikeasti haluamme? Oligarkiaa ja orjuutta… vaiko vapautta joka toisi myös tasa-arvoa, joillain mittareilla.

tiistai 17. toukokuuta 2022

Demokratian dogmit


Dogmeja, dogmeja kaikkialla!

Dogmi, eli todistamatta päteväksi katsottu asia yhdistetään yleensä järjestäytyneisiin uskontoihin (dogma, eli kristinuskoon liittyvä opinkappale), mutta jos katsoo yhtään tarkemmin virallista tarinaamme, voi huomata kuinka dogmaattinen se oikein onkaan. Auktoriteetti on kertonut miten asiat ovat ja jumalauta niin silloin se niin on! Toisaalta, kenelläkään ei ole aikaa kyseenalaistaa kaikkea mahdollista tietoa mitä maa päällään kantaa, joten pakostakin uskomme tiettyihin asioihin joita emme ole itse tarkistaneet sen kummemmin. Järjestäytynyt yhteiskuntarakenne nojaakin vahvasti lukemattomiin eri dogmiin, joiden kyseenalaistajia pidetään vähintään hulluina. Otetaan esimerkiksi lättymaa - valtaosa pitää siitä puhuvia ja siihen uskovia enemmän tai vielä enemmän kilahtaneina puhuessaan jotain niinkin päivänselvää asiaa kuin maapalloa vastaan. Siinä kohden kannattaakin pohtia omalla kohdallaan, että johtuuko se ärtymys flättäreitä kohtaan siitä, että joku kehtaa kyseenalaistaa ja vieläpä äänekkäästi puhua niinkin selvää asiaa kohtaan. Sanonta ”totuutta ei tarvitse puolustaa, vain valhe kaipaa tukea” voisi antaa hieman vihjettä aiheeseen? Toki flättäreiden kanssa vääntämiseen on useita muitakin syitä jotka eivät liity dogmaattisuuteen, mutta aihe on juuri sopivan herkkä että sitä on syytä aina välillä pökkiä eri tavoin, niin puolin kuin toisin. Joskus se dogmi voi olla oikeassa, joskus taas hyvin pahasti pielessä.

Mutta ovatko dogmit sitten hyvä vai huono juttu? Kuinka paljon aikaa ja vaivaa säästyykään kaikkeen ”tärkeämpään”, kun ei lähde kyseenalaistamaan kaikkea mahdollista. Siinä jää monta jaksoa ”viihdettä” katsomatta kun lähtee haastamaan omia uskomuksiaan ja kukapa sitä tuskaa itselleen tieten tahtoen nyt haluaisikaan aiheuttaa? Mikään ei pilaa päivää sen pahemmin kuin somessa törmätä johonkin dogmaatikkoon, joka inttää inttämistään jostain itselle aivan päivänselvästä asiasta jopa lähes vastakkaisella tavalla! Kaikkihan sen tietää, että virallinen tarina on auktoriteettien vahvistamana totuus asioista ja jos ei olisi, kyllähän meille kerrottaisiin televisiossa jos jokin asia olisi toisin, eikös? Siksi suurin osa hylkää suoralta kädeltä kaikki ne, jotka millään tavalla poikkeavat siitä virallisesta tarinasta. Media vielä varmistaa asian sillä, että harva se päivä jokin luotettava media muistaa valistaa kansalle vääräoppisten pahuutta ja kuinka hyvä ihminen pelastuu noudattaessaan auktoriteetteja juuri oikealla tavalla.

Länsimaisissa kulttuureissa oli myös pitkään vankka uskomus siihen, että kristinuskon eettiset säännöt johtivat pelastukseen ja jokaisen tuli niitä noudattaa (tai palaa helvetin tulessa). Kuinka paljon vapauttavampaa kuin itse puntaroida asioita on antaa auktoriteetin määrittää hyvä ja paha! Toisaalta taas sen vahvempaa sekä rauhallisempaa (ja helpommin ohjailtavampaa) yhteiskuntaa saa hakea, jolla on yhteiset eettiset arvot lähes kaikkeen. Suuri osa vanhemmasta lainsäädännöstämme perustuu juuri näihin kristillisiin arvoihin ja kun ihmiset pitivät asiaa itsestäänselvyytenä, heidän oikeudentuntonsa mukaan elimmekin lähes täydellisessä ”oikeusvaltiossa”. Viimeistään EU ja sen mukana tulleet säännökset murensivat kuitenkin melkoista tahtia uskoa ja luottamusta lakien ja säännösten oikeudenmukaisuuteen, mikä taas sai ihmiset kapinoimaan ainakin pieniltä osin niitä auktoriteetteja kohtaan. Ei kuitenkaan niin paljoa, että asialle oltaisiin jotain tehty, mutta sen verran että esimerkiksi nuuskan haku ja myynti ei aiheuttanut sen kummempia omantunnon tuskia. Saatoit silti laskea itsesi hyväksi ihmiseksi vaikka et totellutkaan enää sitä auktoriteettia, koska määräys ei selvästikään ollut enää korkeampien voimien siunaama vaan jonkun pikkubyrokraatin pahantahtoisuutta.


Älä pilkkaa demokratiaa!

Kuten aikaisemmasta tuotannostani saattaa huomata, näkemykseni ”demokratiasta” ja etenkin tästä meidän ”länsimaisesta demokratiastamme” ei ole ihan virallisen tarinan mukainen. En ole kuitenkaan näkemyksissäni läheskään yksin, vaan hyvin samankaltaisia näkemyksiä on monella muullakin ja tavaamalla niitä ihan virallisia lähteitä politiikasta, voi päätyä hyvinkin päinvastaisiin näkemyksiin siitä virallisesta tarinasta. Mutta juuri siitä syystä koko ”demokratiaa” voidaan pitää hyvinkin dogmaattisena mallina, koska ainoastaan ne ylhäältä valitut auktoriteetit ovat kelvollisia tulkitsemaan niitä politiikan oppeja. Täytyy olla ”asiantuntija” että voi julistaa oikeita tulkintoja kaikelle kansalle, kuin pappi konsanaan. Samoihin tietoihin ja havaintoihin väärän näkemyksen omaavat ovat pahoja syntisiä, harhaoppisia, jotka täytyy lyödä maahan kaikin keinoin. Ei siis ihme, että EU pohtii jatkuvasti uusia keinoja rajoittaa ”disinformaatiota”, koska … niin, kumpikas sitä tarvitsikaan sitä sensuuria ja suojelua, totuus vai valheet?

”Vain äänestämällä voi vaikuttaa!” Siihen kiteytyy hyvin pitkälle koko ”demokratian” pyhin uskonkappale. Äänestäminen on yhtä kuin demokratia, älä pidä muita hallintomuotoja! Niin siis vaikka perustuslaki sanoo että ”tasavalta”, ei demokratia, joiden ero on siis siinä että tasavallassa ne edustajat omaavat vallan, ei kansa. Vaikka asian vääntäisi kuinka tahansa, rautalangasta tai väriliiduin, saa suuntaansa pelkkää halveksuntaa koska auktoriteetti on kertonut kuinka tätä pyhää uskomusta ei saa kyseenalaistaa. Piste. ”No joo, eihän tämä täydellinen ole mutta paras mahdollinen kuitennii!” Hieman anteeksipyytelevästäkin lähtökohdasta se pyhä uskomus on siltikin puolustamisen arvoinen kyseenalaistamatta asiaa juuri lainkaan. Elämä kun on niin paljon helpompaa, kun ei vaivaa päätään niin päivänselvillä asioilla kuten ”äänestäminen=demokratia” ja ”väärää mieltä olevat ovat pahoja ihmisiä”. Demokratian kyseenalaistamalla saa yleensä vaan ”tuo nyt on vaan höpöhöpöä” vastauksena ja asian annetaan olla, mutta meneppä kyseenalaistamaan siitä johdettuja uskomuksia niin johan helvetti repeää.

Omasta kokemuksesta uskallan väittää, että intersektionaalista feministi-vegaania vielä herkempi on aito persuksen kristuksen harras uskova. Usein naureskellaan kuinka herkkähipiäisiä ne ”vassarit” oikein ovat, mutta sanoppa yksikin halaistu sana pyhää messiasta kohtaan niin reaktio on lähes samaa tasoa kuin eräällä toisella ryhmällä jos heidän messiastaan vaikkapa sarjakuvan muotoon taiteilee. Toki reagoinnin voimakkuus on (onneksi) suuresti eroava, koska verbaalisen väkivallan päälle pamahtaa vain estot ja ehkäpä mennään kantelemaan kavereille (ja äitille) kuinka se yksi tyyppi sielä taas haukkuu meitä ja milläs me saatais se hiljaiseksi maalitettua kuin silakat konsanaan. Laidasta laitaan reaktio on siis täsmälleen sama kun joku kehtaa kyseenalaistaa ne dogmaattiset uskomukset ja pyhänä lehmänä pidetyt asiat. Hieman demokratiaa sivuten mainitaan myös se seikka, että koko tieteen idea on kyseenalaistaa kaikkea ja pyrkiä osoittamaan todistein jokin asia todeksi tai epätodeksi. Kun virallinen tarina kieltää ja estää tietyt näkemykset, aiheen dogmaattisuuden pitäisi saada ne hälytyskellot soimaan. Mutta eivät saa, koska virallinen tarina on kokonaisuutena yksi pyhä lehmä, jota vain hullut radikaalit salaliittoteoreetikot uhmaavat. Pahoja syntisiä ei sinun tule olla kuuleva saatikka uskova; Ylen, Alma median ja Sanoman nimeen, aamen.


Koko yhteiskunnan yhteinen ongelma

Suvaitsevaisuudesta puhuttiin vielä jokunen vuosi sitten runsaasti, mutta kun pandemia pamahti päälle niin pelkoreaktion aiheuttamana ne kauniit puheet (ja usein päinvastaiset teot) painuivat unholaan ja korvautuivat hyvin pitkälti totalitarismiksi oikeutetusti kutsuttavalla mallilla. Hyvän ihmisen merkkinä pidetty suvaitsevaisuus oli heti alkuaankin valikoitua halveksuntaa poikkeavaa kohtaan ja auktoriteettien ohjaamana vain tietynlaisia poikkeavuuksia tuli suvaita. Aivan siis samalla tavalla, kun ennenvanhaan pappi kertoi mikä oli hyvää ja mikä pahaa, tulkiten sitä pyhää tekstiä haluamallaan tavalla. Tietyt synnit tietyille ryhmille oli ihan jees, kunhan vaan muisti tuomita ne toiset pahat riittävän julkisesti ja suurella kiihkolla. Jos mentäisiin niinkin perustavaa laatua oleviin asioihin kuin ihmisoikeudet, jokaisen hyvän ihmisen tulisi suvaita ne poikkeavat mielipiteet ja niiden esilletuonti, siis sanan- ja mielipiteenvapaus. Mutta yhteenkään dogmaattiseen uskomusjärjestelmään nuo kaksi ihmisoikeutta eivät ole koskaan kuuluneet.

Toimiva yhteiskunta perustuisi tosin edelleenkin yhteisiin uskomuksiin ja arvoihin, mutta se suostuisi haastamaan minkä tahansa vallalla olevan näkemyksen ja puimaan sen läpi vaikka juurta jaksaen tarvittaessa. Vallanpitäjille moinen demokraattinen järjestelmä olisi kuitenkin kauhistus, koska silloin heiltä puuttuisi se tarinaa ohjaava papisto kokonaan. Papista tuli tiedemies ja saarnaajasta toimittelija, mutta mikään ei yhteiskunnassa ole juurikaan muuttunut demokraattisemmaksi sitten Ateenan aikojen. Toki silloinkaan ei kansa kokonaisuudessaan ollut vallassa, vaan tarkasti määritelty joukko eli tietty kansanosa. Koko tämä ”demokraattinen oikeusvaltio” paljastaa dogmaattisuutensa juuri siinä, kuinka se käsittelee järjestelmää haastavia tahoja. Sokrates arvosteli valtaa ja sai maistaa demokratian enemmistödiktatuuria. Tällä hetkellä kaikki järjestelmää itseään kyseenalaistavat nähdään lähinnä poikana joka huutaa sutta, koska kyllähän ne nyt kertoisivat jos meillä olisi perustavaa laatua olevia ongelmia yhteiskunnassa. Siis ne tahot, jotka suoraan hyötyvät ongelmasta kertoisivat että kuinka he hyötyvät siitä aiheuttamastaan ongelmasta, niinkö?

Ratkaisuksi ei itselläni ainakaan ole tarjota mitään sananvapautta kummempaa. Jos kansa organisoituisi, tai edes pienehkö osa siitä (2-10%, lähteestä riippuen), mikä tahansa muutos olisi mahdollinen. Mutta kukapa sitä demokratiaa niin kriittisenä asiana pitääkään, kun nykyinen mallikin pelaa ihan kohtuudella ja kunhan vaan jengi äänestäisi oikein niin asiat korjaantuisivat! Mitä meinaat, olisiko edes hitunen perää sillä väitteellä, että myös tuo ”oikein äänestämällä asiat korjaantuvat” voisi olla osa sitä samaa demokratian dogmia, jota jengi on hokenut vuosikausia kyseenalaistamatta? Tuskin, koska joku olisi kertonut! Voitaisiinko nämä yhteiskunnan ongelmat sitten ratkaista rauhanomaisesti ilman suurta vallankumousta kuten Ranskassa kävi? Nähdäkseni kyllä, etenkin kun Ranskan vallankumouksen kaltainen vallanvaihto on nykyään hyvin epätodennäköinen - aatelisto vaihdettiin jo kertaalleen rahan valtaan, missään ei ole enää niin suurta resurssien tuomaa valtaa joka sen porvariston kaataisi… paitsi on, kansa - organisoitunut kansa. Kansa voisi ottaa vallan niin rauhanomaisesti kuin väkivaltaisesti, minkä vuoksi kansan hajottamiseen käytetään niin suuria määriä resursseja jatkuvasti.

maanantai 16. toukokuuta 2022

Mitä vai miten - parempaa keskustelukulttuuria etsimässä


Mistä edes ollaan keskustelemassa?

Riitely on helppoa, koska siinä voidaan voidaan unohtaa koko alkuasetelma ihan kokonaan ja hyppiä asiasta seitsemänteen ja jatkaa vihanpitoa vaikka loputtomiin saakka. Keskustelu ja väittely taas vaatii keskittymistä itse aiheeseen ja mahdollisimman vähän hairaantumista sivuraiteille. Usein se mistä asiasta edes puhutaan jääkin määrittämättä riittävällä tarkkuudella, että olisi edes auttava mahdollisuus pysyä aiheessa tai alun pitäenkään edes puhua samasta asiasta. Poikkeuksiakin tietenkin on, mutta harmittavan usein etenkin väittelyissä päädytään puhumaan ristiin useammasta asiasta jotka liittyvät vain tietyiltä osin itse haluttuun aiheeseen, minkä seurauksena koko homma ei oikeastaan johda mihinkään.

Yksi yleisimmistä ongelmista on sekaannus sen suhteen että puhutaanko mitä halutaan saavuttaa vaiko miten se voidaan saavuttaa. Tämä vissiin hieman laantumaan päin jo oleva NATO-keskustelu on tästä hieno esimerkki joka samalla osoittaa erään hyvinkin kriittisen argumentointivirheen johon on helppo sortua. Monelle kysymys kun ei ole halutaanko liittyä vai ei, vaan mitä sillä liittymisellä koetetaan saavuttaa. Samaan lopputulokseen kun voidaan päästä montaa eri reittiä vaikkakin esitetysti se liittyminen on nyt vaan se ainoa esitetty asia joka tekee autuaaksi ja kaikki sitä vastustavat ovat pahoja syntisiä. Jos asiasta edes yritettäisiin keskustella sivistyneesti, monen ”mitä” olisikin sama asia: turvallisuus. Siihen voidaan päätyä monella eri tavalla, eli se ”miten” vaihtelee. Mutta kun jo valmiiksi tietää että se vastapuoli on paha syntinen ja se ”mitä” on jotain pahaa, mikä tahansa perustelu voidaan hylätä suoralta kädeltä koska ne ”miten” palvelevat jotain väärää asiaa.

Suuret ja merkittävät erot keskusteluissa tuppaavatkin löytymään sieltä arvomaailmasta sekoitettuna siihen virheolettamaan vastapuolen motiiveista. Toisaalta kysymysten esittäminen ja asian/aiheen selventäminen on tylsää, joten paras keino onkin julistaa oma moraalinen ja eettinen kantansa ylivertaiseksi vastapuoleen nähden. Kun tietää oman kantansa olevan hyvä & oikea, siinä kun vastapuolen näkemys on niin väärä kuin paha, voi hyvissä mielin käyttää kaikkia mahdollisia keinoja lyömään sitä vastapuolta. Jos siis ensiksi selvittää mitä oikeen halutaan edes saavuttaa, voidaan se ”miten” sitten vääntää erikseen ja vertailla niitä arvoja jotka ovat muodostuneet ihmiselle itselleen. Siinä kohtaa kun ne ”faktat” on lyöty pöytään ja se toinen edelleenkin väittää oman poikkeavan kantansa olevan se hyvä/oikea, voi niitä omia arvojaan vertailla toisen näkemykseen… ja julistaa se vastapuoli pahaksi, koska eikait kukaan pitäisi omaa kantaansa sinä vääränä asiana ja silti sitä kannattaa?


Keskusteleva demokratia

Siinä kun agonistinen pluralismi, eli se toinen suuri radikaalin demokratian muoto, koittaa löytää keinoja ratkaista niitä kansanvallan ongelmia sopimalla olemaan eri mieltä, keskusteleva eli deliberatiivinen demokratia yrittää löytää konsensusta. Keskusteleva demokratia vaatii kuitenkin ihmisiltä sitä keskustelu- ja väittelytaitoa että se voisi edes auttavasti onnistua. Nykyään siihen rakentavaan keskusteluun ei juurikaan kannusteta ja siihen pyrkivät ohjelmat ja projektit kuten vaikkapa Ylen toitottama ”Hyvin sanottu” ovatkin hyviä vitsejä kun katsoo kuinka hyvin niitä ajavat tahot itse toimivat. Jopa Elokapina vaatii keskustelevaa demokratiaa joten täytyyhän siinä kuitenkin olla jotain perää? Tahallista vastakkainasettelua lietsova media, kansaansa julkisesti manipuloiva hallinto yhdistettynä päin helvettiä opetettuun kansaan onkin aivan loistava lähtökohta kansanvallalle, eikö?

Ajatus koko kansan konsensuksesta on toki kaunis ja yhtenäinen kansa kykenee suuriin tekoihin, mutta milläs hitolla siihen voitaisiin päästä ja ehkäpä vielä tarkemmin, kuuluisiko siihen päästä? Aloitetaan kuitenkin purkamaan asiaa siitä oletuksesta, että koko kansan konsensus olisi positiivinen juttu. Nykyään tämä on tietenkin oletuksena myös tässä meidän ”länsimaisessa demokratiassa”, mutta sen sijaan että siitä mikä olisi se ”yhteinen konsensus” oltaisiin keskusteltu ja kansalta kysytty, ei ole lainkaan se tila. Kaikki sanellaan ylhäältä ja konsensus saavutetaan median painostuksella - eri mieltä olevat halutaan sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle. Tämä toki sotii kaikkia niitä arvoja vastaan joihin tämän meidän järjestelmämme muka perustuu, mutta sitä ei kukaan uskalla julkisuudessa sanoa koska se konsensus on tärkeämpi kuin ne arvot joihon muka koko järjestelmä perustuu. Karvan verran ristiriidassa ne arvot siinä kohden, sanoisin. Asiaa ei kannata ymmärtää ongelmana, jos haluaa pysyä mukana sisäpiirissä joka sitä junaa ohjailee - se on yhteiseksi hyväksi kusettaa koko kansaa esimerkiksi pelottelemalla.

Keskusteleva demokratia kuitenkin nostaisi jokaisen ongelman julkiseen keskusteluun ja se konsensus muodostuisi keskustelun ja väittelyn lopputuloksesta. Ensin siis määritettäisiin mitä halutaan, jonka jälkeen selvitettäisiin miten siihen päästään. Teknologia mahdollistaisi keinot keskustelevan demokratian käyttöönottoon hyvinkin lyhyellä varoitusajalla, mutta yksikään vallanpitäjä ei vielä koskaan ole halunnut kansanvaltaa missään muodossa. Edes nämä puhuvat päät tuolla eduskunnassa eivät halua mitään radikaalia demokratiaa, koska tämä parlamentaarinen tasavalta takaa heille vallan kansan yli. Heti keksitään syitä miksi kansalta ei tarvitse edes kysyä isoistakaan asioista, koska kansahan on jo suorittanut sen demokraattisen osuutensa - äänestäneet itseltään vallan harvojen käsiin. Toki nykyisen median aikana on ehkä parempi ettei kansalta edes kysytä, koska silloin media kasvattaisi valtaansa entisestään?


Valta muiden yli

Ehkä ihmisten tulisikin ensin pysähtyä pohtimaan sitä, että kuuluuko se valta kenellekään muiden ylitse? On se ja sama onko se valta yhden käsissä (monarkia) tai harvojen käsissä (oligarkia, tasavalta), on olemassa ihmisiä joilla on valta muiden yli ja tätä pidetään oikeutettuna. Omalla tavallaan siis keskustelut siitä tulisiko tätä järjestelmäämme muokata radikaalimpaan suuntaan jolloin kansanvalta ajaisi sen harvainvallan yli on samaa kuin missä asennossa on parasta kun se valta vetelee yksilöä kuivana kakkoseen. Toki ymmärrän varsin hyvin että ihmiskunta ei ole vielä siinä vaiheessa kehityksessään, että sitä vallan olemusta voitaisiin lähteä puimaan. Siksi samaa vertausta käyttäen se radikaali demokratia tarjoaisi vaseliinia kansalle kun kerran edelleen halutaan jatkaa sitä alistumista jollekin taholle - oli se sitten muutama tyyppi eduskunnassa tai koko kansan ”konsensus”.

Juuri näistä kaikista edellä mainituista syistä se olisikin niin kovin tärkeää määrittää hyvin tarkkaan siinä keskustelussa että mistä oikeen edes puhutaan, mikä on se haluttu lopputulos. Se miten siihen päästään vaatiikin taas aivan oman keskustelunsa, johon tarvitaan yleensä myös sitä ammattitaitoa niiden arvojen sijaan. Kuka tahansa osaa sanoa kannattavansa tai vastustavansa jotain asiaa, mutta riippuen siitä onko kyseessä vain haluttu lopputulos vai keino miten siihen päästään, se kannatus ja vastustus voivat perustua pelkkiin uskomuksiin ja arvoihin, joilla ei pitäisi käytännön seikoissa olla paskaakaan väliä. Mutta kun ihmiset harvoin ovat loogisia omissa päätöksissään eivätkä ainakaan halua niitä omia arvojaan kyseenalaistettavan, tulemme varmasti samaan niin nyt kuin jatkossakin ihan helvetin typeriä päätöksiä perusteltuina mitä järjettömimmillä asioilla. Toki se on osa sitä ihmisyyttä, josta emme hevillä eroon pääse. Nykymusiikilla, ehkä, mutta ei hevillä.

Toiveajatteluahan se toki on, että saataisiin edes tämä hallintomme siihen kuntoon että se palvelisi kansaa herrojensa sijaan. Useampi taho on viimeaikoina onneksi jo havahtunut siihen, että se kerrottu tarina ”demokraattisesta oikeusvaltiosta” on ihan täyttä puppua, mutta se ei vielä riitä koska se sanoma täytyy saada kuulumaan koko kansalle. Puheet siitä kuinka ”disinformaatio” tulee kitkeä ja hallinnolla tulisi olla oikeus määrittää totuus ovat kuitenkin historiasta oppia ottamalla se tie totalitaariseen järjestelmään. Sitä ei vaan haluta myöntää, mutta veikkaisin että monen mielestä se totalitarismi ei ole edes huono juttu koska kaikki tehdään vain yhteiseksi hyväksi ja sinun turvallisuutesi vuoksi… koska ”eiväthän ne niin tekisi” että ajaisivat kansoja orjuuteen? Jos kuvitellaan että on olemassa pieni joukko ihmisiä jotka ajavat uutta totalitaarista maailmanjärjestystä, niin vastaappa kysymykseen: mitä he tekisivät toisin nykyiseen verrattuna, päästäkseen haluamaansa lopputulokseen? Siksi on hyvä erottaa se haluttu lopputulos keinoista joilla siihen pyritään.