torstai 1. heinäkuuta 2021

Radikaali demokratia ja liberalismi


Keskusteleva, eli deliberatiivinen demokratia

Keskusteleva demokratia näyttää puhuttavan nykypäivän poliittisissa keskusteluissa entistä enemmän ja edellisessä tekstissäni, "Digitaalinen kansanvalta", mahdollisista tavoista ottaa se käyttöön jo hieman puhuttiinkin. Vaikka keskusteleva demokratia onnistuisikin tehtävässään täydellisesti, eli tuottaisi kaikille hyväksyttäviä ratkaisuja, on siinä kuitenkin yksi kohtuullisen perustavaa laatua oleva näkemyksellinen ongelma liberaalien arvojen kanssa. Nimittäin se, että missä kohtaa se raja yksityisen ja yhteisen välillä menee? Minkä verran yhteiskunta saa rajoittaa yksilön vapauksia ja oikeuksia "yhteisen edun" ajamisen vuoksi? Onkin jännää, että niin moni nykypäivän liberaali hyväksyy suuriakin rajoituksia yksilön elämään vain siksi, että joku taho heidän yläpuolellaan kertoo sen olevan turvallisuutesi vuoksi ja yhteiseksi eduksi.

Keskusteleva demokratia voidaan tietysti tehdä monella eri tavalla ja asioista keskustelu vapaasti onkin demokratian yksi kulmakivistä. Optimitilanteessahan kaikki osallistuneet pääsevät yhteisymmärrykseen keskusteltavasta asiasta ja päätös miten toimitaan on kaikille hyväksyttävä. Paitsi että jos se päätös on vain enemmistölle hyväksyttävä mutta on sovittu, että enemmistö saa jyrätä vähemmistön niin kuinkas sitten tehdään? Tämä ongelma voidaan tietysti pyrkiä ennakolta estämään tai ainakin rajoittamaan melkoisesti ja siihen samaan keinoon koko nykyinen länsimainen demokratia nojaakin - virallinen tarina, eli kaikille kerrotaan vain tarkasti valitut asiat, tarkasti valikoidusta näkökulmasta. Omien, valtavirrasta poikkeavien, näkemysten omaaminen jostain asiasta on lähestulkoon mahdotonta, jos ei niitä eri näkemyksiä ja kaikkea asiaan kuuluvaa tietoa ole saatavilla. Tässä kohden rikotaan tietenkin sanan- ja mielipiteenvapautta, kun estetään pääsy tietoon ja siitä seuraava vapaa keskustelu.

Mikä tahansa järjestelmä vaatii kuitenkin oikeutuksensa siihen valtaan ja tämä ongelma onkin nykyisessä demokratiassamme nostamassa päätään - miten väität kansalle, että järjestelmä on kansanvaltainen, kun enemmistö ei ole enää sen takana? Siksi nyt ollaankin etsimässä kuumeisesti ratkaisuja siihen, että kansa saataisiin taas uskomaan ja osallistumaan koneistoon, joka käyttää valtaansa heidän ylitseen heiltä itseltään kyselemättä. Keskusteleva demokratia tarjoaakin tähän oikeutukseen kaksi vahvaa argumenttia, riippuen kumpaan pyritään: oikeudellinen tai yleinen tahtotila. Jos kansa siis sopii lain rajoissa asiasta ja sitten äänestää siitä kuten laissa kerrotaan, silloin päätös on lainvoimainen ja täten oikeutettu. Yhteisön paine taas toimii loistavasti yleisen tahtotilan oikeutuksessa ja hyvin propagoituna vain aniharva vastustaisi enemmistöä koska silloin olet "paha ihminen". Eli aivan kuten nytkin esitetään, tosin sillä erolla että kansalta ei nykyään edes kysytty sen tahtotilaa vaan media ainoastaan informoi kansaa mikä sen tahtotila on. Keskusteleva demokratia ei siis välttämättä ole muuta kuin enemmistödiktatuuri. Siksi siihen onkin ehdotettu lisäyksiä ja muutoksia...


Agonistinen pluralismi

Chantal Mouffe on yksi niistä, jotka puhuvatkin agonistisen pluralismin puolesta. Tarkoitus on siis saada antagonistinen (vihamielinen, vastakkainen) muutettua agonistiseksi (kilpavastustaja, riidanhaluinen) ja löytää keinoja hyväksyä ne eriävät mielipiteet ja silti löytää yhteisesti hyväksyttävä ratkaisu. Sovitaan siis että ollaan eri mieltä, mutta päätettyjen asioiden rajoissa kyetään siltikin yhteistyöhön... tai ainakin olemaan tappamatta toisiaan. Keskustelevan demokratian haasteellisuus liberaalien arvojen kanssa onkin siis ratkaistu! Vai onko? Onko oikeasti mahdollista löytää kaikista asioista ratkaisu, joka on hyväksyttävä kaikille esimerkiksi sopimalla hieman eri tapoja miten ihmistä sitten kohdellaan tai miten ihminen saa toimia? Lakien ja sääntöjen tulkinta ja toteuttaminen tapauksesta riippuen kun jo nyt aiheuttaa melkoisia ongelmia ja on myös liberaaleja arvoja vastaan - yhdenvertaisuus vaatisi, että kaikilla on samat säännöt.

Kahden täysin vastakkaisen näkemyksen väliltä on lähes mahdotonta löytää sitä kaikille hyväksyttävää kultaista keskitietä vaan aina jompi kumpi, tahi molemmat, joutuvat tulemaan vastaan ja antamaan periksi omasta näkökulmastaan. Keskustelevassa demokratiassa luodaankin siis joissain tapauksissa kokonaan uusi näkökanta, jolle sitten haetaan kannatusta. Samalla saatetaan siis luoda entistä suurempia ongelmia, kun ne molempien vastakkaisten näkemysten "ääripäät" pakkautuvatkin entistä tiiviimmin siihen alkuperäiseen näkemykseensä siinä kun ne "tolkun ihmiset" hakeutuvat kompromissiin. Riippuen sitten miten tilanne ratkaistaan, ne ääripäät joko pakotetaan siihen kompromissiratkaisuun tai joudutaan keksimään poikkeuksille omat sääntönsä. Mihin se yksityisen ja yleisen raja vedetään, eli minkä verran yksilön oikeuksiin ja vapauksiin voidaan yhteisellä päätöksellä puuttua, siinäpä se liberaalien ja demokraattisten arvojen yhteentörmäys tapahtuu. Ehkä ne länsimaiset individualistiset arvot ovatkin se suurin ongelma yhteiskunnassa? Jos kansa näkisi yhteisön olevan tärkeämpi kuin yksilö, ei moisia ongelmia pääsisi syntymään läheskään niin usein.

Toisaalta taas jos kaksi kollektiivia on napit vastakkain, ei niidenkään välille voida niitä siltoja tuosta vaan rakentaa. Yksilön saamaan vaihtamaan kantaansa on jo haaste itsessään, mutta kollektiivien vastakkaisten näkemysten välillä sen kompromissin löytäminen on lähes mahdottomuus. Keskustelevalla demokratialla tuskin on mahdollista saada kahta vastakkaista aatetta löytämään yhteistä kaikille hyväksyttävää kantaa, etenkin kun tähän saakka näkemykset ovat pääasiassa nähneet toisensa vihollisena tai vähintäänkin kilpailijana. Agonistisessa pluralismissa tähän yritetäänkin löytää niitä ratkaisuja siinä kun nykyisessä edustuksellisessa demokratiassa ongelma ratkaistaan puhtaasti kilpailemalla - vahvempi aate saa ajaa oman näkemyksensä läpi, siinä kun hävinnyt osapuoli ei voi muuta kuin odottaa seuraavaa erää hammasta purren. Mitä luulet, onko mahdollista siis luoda kansanvaltaista järjestelmää, joka ottaa kaikki nämä asiat huomioon samalla kunnioittaen kaikkien ihmisoikeuksia?


Valtaan muiden yli

Voiko demokratia edes ratkaista näitä yhteiskunnan ongelmia? Kilpailu ja vallanhimo muiden yli ajavat ihmiset keskenään hyvinkin antagonistiseen tilaan ja sen muovaaminen agonistiseksi ei ongelmaa taida ratkaista. Liberalismi on toki lähestulkoon kuollut ja kuopattu aatesuunta ja sen viitassa noussut edistyksellisyys, progressivismi, tarjoaakin ratkaisua yhteiskunnan ongelmiin, minkä vuoksi entiset liberaalit ovatkin sankoin joukoin omaksuneet edistyksellisiä arvoja. Yksilökeskeisyys sallitaan siis kaikille jotka ovat oikeaa mieltä, siinä kun kaikki muut ovat vain alamaisia joiden tehtävä on olla tukena niille, joita tähän asti on alistettu. Edistyksellisten näkemä valtarakenne käännetään siis päälaelleen niin kaikki ongelmat ratkeavat! Ja kun he saavat päättää miten asioista saa keskustella, demokratia ratkaisee kaiken koska vain tietyt näkemykset sallitaan ja sallituista näkemyksistä valittaessa saavutetaan aina kaikille hyväksyttävä konsensus, eikös?

Niille oikeille vallanpitäjille, eli siellä pyramidin huipulla oleville, on kuitenkin ihan se ja sama millä tavalla kansa päättää merkityksettömistä asioista. Vasta sitten kun kansa luulee omaavansa valtaa puuttua heidän asioihin, joutuvat vallanpitäjät puuttumaan siihen menoon. Toistaiseksi tämä länsimainen demokratia eli edustuksellinen parlamentarismi on onnistunut pitämään kansan riittävän tyytyväisenä ja riidoissa keskenään tuhlaten kaikki resurssinsa siihen nyrkkitappeluun muiden kansalaisten kanssa. Mutta jos tilalle alkaisi nousta oikeasti kansanvaltaisia rakenteita ja kansa kykenisi löytämään keinoja yhdistäytyä ja alkaa päättämään myös niistä isommista asioista, pahoin pelkään että saisimme riesaksemme seuraavan "pandemian" tai muun vastaavan hätätilan, joka oikeuttaa jälleen täyden vallan kansan yli hyvinkin pienelle joukolle joka tietää mihin suuntaan pitää kumartaa.

Hyvä alku olisi siinä, että hylättäisiin nämä täysin perusteettomat uskomukset että "vain äänestämällä voi vaikuttaa" ja "edustuksellinen demokratia on huono, mutta silti paras järjestelmä...". Sananvapaus on se ainoa tapa ratkaista tämä ongelma ja niin kauan kun portinvartijamme rikkovat ihmisoikeuksiamme ja alentavat ne perusoikeuksiksi, ei kansa voi vapautua ja päästä valtaan. Toisaalta, kuuluuko se valta edes kansalle? Anarkian väitetään johtavan aina tyranniaan, mutta kävisikö todellakin näin jos kansa olisi oikeasti valistunutta ja valaistunutta? Emme kuitenkaan ole vielä likelläkään moista ihmiskunnan evoluutiopistettä, joten ehkä se paluu kansanvaltaan (kuten Ateenassa oli) olisi ensiaskel ja jos Platon ihanne toteutuisi, siitähän päästäisiin sitten anarkiaan, eli kukaan ei ole vallassa muiden yli. Plato tosin väitti että demokratia muuttuu aina tyranniaksi... eli ohitimmeko me sen kansanvallan kokonaan kun olemme jo nyt tässä totalitaarisessa tyranniassa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti