Mitä vai miten - parempaa keskustelukulttuuria etsimässä

Mistä edes ollaan keskustelemassa?

Riitely on helppoa, koska siinä voidaan voidaan unohtaa koko alkuasetelma ihan kokonaan ja hyppiä asiasta seitsemänteen ja jatkaa vihanpitoa vaikka loputtomiin saakka. Keskustelu ja väittely taas vaatii keskittymistä itse aiheeseen ja mahdollisimman vähän hairaantumista sivuraiteille. Usein se mistä asiasta edes puhutaan jääkin määrittämättä riittävällä tarkkuudella, että olisi edes auttava mahdollisuus pysyä aiheessa tai alun pitäenkään edes puhua samasta asiasta. Poikkeuksiakin tietenkin on, mutta harmittavan usein etenkin väittelyissä päädytään puhumaan ristiin useammasta asiasta jotka liittyvät vain tietyiltä osin itse haluttuun aiheeseen, minkä seurauksena koko homma ei oikeastaan johda mihinkään.

Yksi yleisimmistä ongelmista on sekaannus sen suhteen että puhutaanko mitä halutaan saavuttaa vaiko miten se voidaan saavuttaa. Tämä vissiin hieman laantumaan päin jo oleva NATO-keskustelu on tästä hieno esimerkki joka samalla osoittaa erään hyvinkin kriittisen argumentointivirheen johon on helppo sortua. Monelle kysymys kun ei ole halutaanko liittyä vai ei, vaan mitä sillä liittymisellä koetetaan saavuttaa. Samaan lopputulokseen kun voidaan päästä montaa eri reittiä vaikkakin esitetysti se liittyminen on nyt vaan se ainoa esitetty asia joka tekee autuaaksi ja kaikki sitä vastustavat ovat pahoja syntisiä. Jos asiasta edes yritettäisiin keskustella sivistyneesti, monen ”mitä” olisikin sama asia: turvallisuus. Siihen voidaan päätyä monella eri tavalla, eli se ”miten” vaihtelee. Mutta kun jo valmiiksi tietää että se vastapuoli on paha syntinen ja se ”mitä” on jotain pahaa, mikä tahansa perustelu voidaan hylätä suoralta kädeltä koska ne ”miten” palvelevat jotain väärää asiaa.

Suuret ja merkittävät erot keskusteluissa tuppaavatkin löytymään sieltä arvomaailmasta sekoitettuna siihen virheolettamaan vastapuolen motiiveista. Toisaalta kysymysten esittäminen ja asian/aiheen selventäminen on tylsää, joten paras keino onkin julistaa oma moraalinen ja eettinen kantansa ylivertaiseksi vastapuoleen nähden. Kun tietää oman kantansa olevan hyvä & oikea, siinä kun vastapuolen näkemys on niin väärä kuin paha, voi hyvissä mielin käyttää kaikkia mahdollisia keinoja lyömään sitä vastapuolta. Jos siis ensiksi selvittää mitä oikeen halutaan edes saavuttaa, voidaan se ”miten” sitten vääntää erikseen ja vertailla niitä arvoja jotka ovat muodostuneet ihmiselle itselleen. Siinä kohtaa kun ne ”faktat” on lyöty pöytään ja se toinen edelleenkin väittää oman poikkeavan kantansa olevan se hyvä/oikea, voi niitä omia arvojaan vertailla toisen näkemykseen… ja julistaa se vastapuoli pahaksi, koska eikait kukaan pitäisi omaa kantaansa sinä vääränä asiana ja silti sitä kannattaa?


Keskusteleva demokratia

Siinä kun agonistinen pluralismi, eli se toinen suuri radikaalin demokratian muoto, koittaa löytää keinoja ratkaista niitä kansanvallan ongelmia sopimalla olemaan eri mieltä, keskusteleva eli deliberatiivinen demokratia yrittää löytää konsensusta. Keskusteleva demokratia vaatii kuitenkin ihmisiltä sitä keskustelu- ja väittelytaitoa että se voisi edes auttavasti onnistua. Nykyään siihen rakentavaan keskusteluun ei juurikaan kannusteta ja siihen pyrkivät ohjelmat ja projektit kuten vaikkapa Ylen toitottama ”Hyvin sanottu” ovatkin hyviä vitsejä kun katsoo kuinka hyvin niitä ajavat tahot itse toimivat. Jopa Elokapina vaatii keskustelevaa demokratiaa joten täytyyhän siinä kuitenkin olla jotain perää? Tahallista vastakkainasettelua lietsova media, kansaansa julkisesti manipuloiva hallinto yhdistettynä päin helvettiä opetettuun kansaan onkin aivan loistava lähtökohta kansanvallalle, eikö?

Ajatus koko kansan konsensuksesta on toki kaunis ja yhtenäinen kansa kykenee suuriin tekoihin, mutta milläs hitolla siihen voitaisiin päästä ja ehkäpä vielä tarkemmin, kuuluisiko siihen päästä? Aloitetaan kuitenkin purkamaan asiaa siitä oletuksesta, että koko kansan konsensus olisi positiivinen juttu. Nykyään tämä on tietenkin oletuksena myös tässä meidän ”länsimaisessa demokratiassa”, mutta sen sijaan että siitä mikä olisi se ”yhteinen konsensus” oltaisiin keskusteltu ja kansalta kysytty, ei ole lainkaan se tila. Kaikki sanellaan ylhäältä ja konsensus saavutetaan median painostuksella - eri mieltä olevat halutaan sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle. Tämä toki sotii kaikkia niitä arvoja vastaan joihin tämän meidän järjestelmämme muka perustuu, mutta sitä ei kukaan uskalla julkisuudessa sanoa koska se konsensus on tärkeämpi kuin ne arvot joihon muka koko järjestelmä perustuu. Karvan verran ristiriidassa ne arvot siinä kohden, sanoisin. Asiaa ei kannata ymmärtää ongelmana, jos haluaa pysyä mukana sisäpiirissä joka sitä junaa ohjailee - se on yhteiseksi hyväksi kusettaa koko kansaa esimerkiksi pelottelemalla.

Keskusteleva demokratia kuitenkin nostaisi jokaisen ongelman julkiseen keskusteluun ja se konsensus muodostuisi keskustelun ja väittelyn lopputuloksesta. Ensin siis määritettäisiin mitä halutaan, jonka jälkeen selvitettäisiin miten siihen päästään. Teknologia mahdollistaisi keinot keskustelevan demokratian käyttöönottoon hyvinkin lyhyellä varoitusajalla, mutta yksikään vallanpitäjä ei vielä koskaan ole halunnut kansanvaltaa missään muodossa. Edes nämä puhuvat päät tuolla eduskunnassa eivät halua mitään radikaalia demokratiaa, koska tämä parlamentaarinen tasavalta takaa heille vallan kansan yli. Heti keksitään syitä miksi kansalta ei tarvitse edes kysyä isoistakaan asioista, koska kansahan on jo suorittanut sen demokraattisen osuutensa - äänestäneet itseltään vallan harvojen käsiin. Toki nykyisen median aikana on ehkä parempi ettei kansalta edes kysytä, koska silloin media kasvattaisi valtaansa entisestään?


Valta muiden yli

Ehkä ihmisten tulisikin ensin pysähtyä pohtimaan sitä, että kuuluuko se valta kenellekään muiden ylitse? On se ja sama onko se valta yhden käsissä (monarkia) tai harvojen käsissä (oligarkia, tasavalta), on olemassa ihmisiä joilla on valta muiden yli ja tätä pidetään oikeutettuna. Omalla tavallaan siis keskustelut siitä tulisiko tätä järjestelmäämme muokata radikaalimpaan suuntaan jolloin kansanvalta ajaisi sen harvainvallan yli on samaa kuin missä asennossa on parasta kun se valta vetelee yksilöä kuivana kakkoseen. Toki ymmärrän varsin hyvin että ihmiskunta ei ole vielä siinä vaiheessa kehityksessään, että sitä vallan olemusta voitaisiin lähteä puimaan. Siksi samaa vertausta käyttäen se radikaali demokratia tarjoaisi vaseliinia kansalle kun kerran edelleen halutaan jatkaa sitä alistumista jollekin taholle - oli se sitten muutama tyyppi eduskunnassa tai koko kansan ”konsensus”.

Juuri näistä kaikista edellä mainituista syistä se olisikin niin kovin tärkeää määrittää hyvin tarkkaan siinä keskustelussa että mistä oikeen edes puhutaan, mikä on se haluttu lopputulos. Se miten siihen päästään vaatiikin taas aivan oman keskustelunsa, johon tarvitaan yleensä myös sitä ammattitaitoa niiden arvojen sijaan. Kuka tahansa osaa sanoa kannattavansa tai vastustavansa jotain asiaa, mutta riippuen siitä onko kyseessä vain haluttu lopputulos vai keino miten siihen päästään, se kannatus ja vastustus voivat perustua pelkkiin uskomuksiin ja arvoihin, joilla ei pitäisi käytännön seikoissa olla paskaakaan väliä. Mutta kun ihmiset harvoin ovat loogisia omissa päätöksissään eivätkä ainakaan halua niitä omia arvojaan kyseenalaistettavan, tulemme varmasti samaan niin nyt kuin jatkossakin ihan helvetin typeriä päätöksiä perusteltuina mitä järjettömimmillä asioilla. Toki se on osa sitä ihmisyyttä, josta emme hevillä eroon pääse. Nykymusiikilla, ehkä, mutta ei hevillä.

Toiveajatteluahan se toki on, että saataisiin edes tämä hallintomme siihen kuntoon että se palvelisi kansaa herrojensa sijaan. Useampi taho on viimeaikoina onneksi jo havahtunut siihen, että se kerrottu tarina ”demokraattisesta oikeusvaltiosta” on ihan täyttä puppua, mutta se ei vielä riitä koska se sanoma täytyy saada kuulumaan koko kansalle. Puheet siitä kuinka ”disinformaatio” tulee kitkeä ja hallinnolla tulisi olla oikeus määrittää totuus ovat kuitenkin historiasta oppia ottamalla se tie totalitaariseen järjestelmään. Sitä ei vaan haluta myöntää, mutta veikkaisin että monen mielestä se totalitarismi ei ole edes huono juttu koska kaikki tehdään vain yhteiseksi hyväksi ja sinun turvallisuutesi vuoksi… koska ”eiväthän ne niin tekisi” että ajaisivat kansoja orjuuteen? Jos kuvitellaan että on olemassa pieni joukko ihmisiä jotka ajavat uutta totalitaarista maailmanjärjestystä, niin vastaappa kysymykseen: mitä he tekisivät toisin nykyiseen verrattuna, päästäkseen haluamaansa lopputulokseen? Siksi on hyvä erottaa se haluttu lopputulos keinoista joilla siihen pyritään.