Vapaus vai tasa-arvo

Toistensa vastakohdat?

Sekä vapaus että tasa-arvo ovat abstrakteja käsityksiä jotka jokainen määrittelee omalla tavallaan. Kumpaistakin pidetään ainakin suurissa puheissa tärkeinä arvoina, mutta usein ne ovat vastakkaisia asioita kun niitä ryhdytään käytännössä ajamaan. Kollektivismi on tästä hyvä esimerkki, missä kaikki ovat hyvin samanlaisia mutta kukaan ei ole yksilönä vapaa kun asia viedään äärimmilleen. Toisaalta taas kun kaikki ovat täysin vapaita, he ovat samalla myös tasa-arvoisia keskenään. Kollektivistit ja konformistit usein tuntuvat nauttivan vapaudesta olla ajattelematta itse asioista, jolloin he ovat saavuttaneet niin tasa-arvon kuin vapauden? Yhteiskunnassa vapaa yksilö on kuin se naula joka pistää ulos rivistä - tasa-arvon kannattajat haluavat lyödä sen takaisin riviin siinä kun vapauden kannattaja vääntäisi sen irti ja päästäisi vapaaksi lopuistakin rajoitteista. Kumman itse tekisit? Löisit takaisin pois näkyvistä vai vapauttaisit?

Molemmat vapaus ja tasa-arvo löytyvät myös sieltä ihmisoikeusjulistuksista ja sitä kautta myös aina perustuslaissamme saakka. Suomessa ja valtaosassa lännessä nämä oikeudet ovat keskenään yhdenvertaisia, mutta jenkeissä on päädytty siihen, että oikeudet ja vapaudet eivät ole keskenään tasa-arvoisia vaan ne ovat tärkeysjärjestyksessä. Elämä, vapaus ja onnellisuuden tavoittelu tulevat tuossa järjestyksessä monien arvoissa, mutta perustuslaissa vapaus tulee ensimmäisenä. Niin tärkeänä sitä vapautta, etenkin sananvapautta (first amendment), vain harva kuitenkaan pitää, mutta se saattaa juontua siitä että mitä sillä sananvapaudella tekee jos ei ole mitään omaa sanottavaa? Aivan samoin kuin sillä yksityisyydelläkään mitään tee kun ei ole salaamassa asioita, vai kuinka se meni?

Ihmisten julistetaan syntyvän vapaina ja tasa-arvoisina, mutta käytännössä näistä kumpikaan ei pidä paikkaansa kuin tietyiltä osin. Emme synny varsinaiseen orjuuteen ja olemme lain silmissä tasa-arvoisia keskenään, paitsi jos vanhempamme kuuluvat oikeisiin herrakerhoihin niin siinä kohtaa ollaan jo noustu rahvaan yläpuolelle. Ja kun syntymässä lyödään se rekisterinumero tietokantaan niin menetämme osan vapauksistamme valtiolle, mutta saamme vaihdossa tiettyjä etuja, ainakin paperilla. Vapaus onkin usein asia, josta joutuu taistelemaan tai sitten sen joutuu ostamaan. Tasa-arvo taas tungetaan kurkusta alas yhteiskunnan suunnalta kun kuvitellaan, että ihmiset voisivat olla tasa-arvoisia keskenään ollessaan silti täysin erilaisia yksilöitä.


Politiikassa

Demokratiaa pidetään tasa-arvoisena järjestelmänä, koska jokaisella kansalaisella on yhtä monta ääntä: yksi. Demokratiaa pidetään myös vapautta tuovana järjestelmänä juuri samasta syystä, koska kaikki ovat vapaita ajamaan omia asioitaan ja äänestämään niistä vapaasti. Kyllä, liberaalin demokratian arvoihin nämä asiat kuuluvat, mutta siinä on vaan yksi pieni mutta matkassa - emme elä liberaalissa demokratiassa vaan sen irvikuvassa ”demokraattisessa tasavallassa”. Oli huvittavaa lukea sosiaalisesta mediasta kun jengi oli pöyristynyt kuultuaan Ylen jostain keskusteluohjelmasta että kansa ei ole vallassa vaan edustajalaitos on se vallanpitäjä maassamme. Silloinhan valta on harvojen käsissä, oligarkia, eikä tasa-arvoisesti kaikkien käsissä kuten demokratian idea osoittaa tai nimi ”tasavalta” vihjaa.

Monarkiassa asia oli kaikille päivänselvä - johtajat olivat vapaita, loput kansasta keskenään tasa-arvoisia… tai arvottomia, mutta yhtenevästi. Vapaus kun tuppaa tuomaan suuria etuja niille harvoille yksilöille jotka ovat vapaita, siinä kun tasa-arvo antaa kaikille niitä almuja yhtenevästi. Suomalainen maksaa satasen siitä että naapuri ei saa viittä kymppiä, eli olemme hyvin tasa-arvoon pyrkivä kansa joka suorastaan vihaa vapautta, jos se ei satu osumaan omalle kohdalle. Olemme valmiita rajoittamaan yksilönvapautta, oikeutta päättää omista asioistaan ja elämästään, jos siinä mahdollisesti se yksilö pärjäisi massoja paremmin - kaikkien on oltava yhtäläisesti kusessa. Jos et sinä jotain saa, ei sitä saa muutkaan saada?

Ihmisten hallinnan kannalta vapaus on tietenkin huono juttu siinä kun tasa-arvoinen kansa on helppo helposti paimennettavissa. Ihmisten vertaaminen eläimiin on tietenkin huono juttu (koska se halventaa eläimiä), mutta jos puhutaan vallan vahtikoirista niin vertaus sallittakoon - kuinka monta vahtikoiraa tarvitaan pitämään lammaslauma halutussa suunnassa, verrattuna siihen montako koiraa tarvitaan pitämään yhtä suuri kasa kissoja halutussa suunnassa? Koko poliittinen järjestelmämme perustuu ajatukseen eri laumojen ohjailusta, koska kansa on harvoin täysin yhtenäinen. Usein se kansa halutaan jopa tietoisesti jakaa pienempiin ryhmiin, ettei sitten satu joku paimen keksimään kuinka voisi uhata koko järjestelmää omalla laumallaan. Mutta voisiko se kissalauma sitten oikeasti uhata järjestelmää? Vapaus kun voi olla tarttuva ”tauti” jota vallanpitäjät pelkäävät. Yksikin mediavirus voisi pilata koko homman vapauttamalla sen lammaslauman vahtikoiristaan edes hetkeksi…


Voisimmeko olla vapaita ja tasa-arvoisia?

Jos kaikki olisivat vapaita, kaikki olisivat samassa myös tasa-arvoisia niissä rajoissa, joihin ihminen syntyy luonnollisesti. Niin henkisten kuin fyysisten ominaisuuksiemme erot kun johtavat automaattisesti suuriin epätasa-arvoisiin asioihin. Tätä koitetaan nykypäivänä korjata tasavertaistamalla lopputulos, eli antamalla enemmän heikommalle. Niin jalolta kuin asia kuulostaakin, sillä ei koskaan voida saavuttaa tasa-arvoa koska siinä tasauksessa ei voida millään ottaa kaikkea huomioon. Tasavertaisuuteen pyrkivät kuvittelevatkin usein itse kykenevänsä arvottamaan niin ylä- kuin alapuolellaan olevat ihmiset, koska kukaan ei ole vielä tasavertainen muihin nähden ennen kuin kaikki järjestellään uudelleen. Onkin huomattava, että tämä meidän pohjoismainen mallimme ei perustukaan tasavertaisuuteen, vaan siihen ajatukseen että kaikille on taattava jokin tietty elintaso josta jokainen voi sitten omine voimineen ponnistaa. Ei siis tasa-arvoa, vaan jokin yhteisesti päätetty minimitaso että elämä olisi siedettävää. Siitä eteenpäin jokainen on vapaa tavoittelemaan parempaa elämää miten lystää.

Kauniista periaatteesta huolimatta, tämä pohjoismainen mallimme ei ole onnistunut luomaan utopiaa maan päälle, vaikka olemmekin ”maailman onnellisin kansa”. Rima ei taida liioin olla järin korkealla? Ensinnäkin, se minimitaso on aivan liian alhainen, että siitä voisi se tavan kansalainen ponnistaa parempaan elämään materialistisessa yhteiskunnassa. Toisekseen, se minimitaso rahoitetaan ottamalla pois niiltä, jotka ovat juuri ja juuri sen minimin kyenneet ylittämään. Vaikka varakkaammat maksavatkin enemmän veroja, heidän paljosta ottaminen ei vaikuta heidän elämäänsä läheskään yhtä paljon kuin se vähästä nipistämimen. Mutta kuuluvatko ne muiden murheet edes itselle, koska vapaa ihminen on vastuussa itsestään, ei muista? Voimme olla joko vapaita tai tasa-arvoisia, koska vapaus luo automaattisesti eriarvoisuutta. Paitsi jos…

Entäpä jos pystyisimme jollain ihmeellä irtaantumaan kilpailusta ja materiaalisesta asioiden arvottamisesta? Tyytyväinen ja onnellinen ihminen ei tarvitse enempää kuin mitä hänellä on ja kun perustarpeet on tyydytetty, kaikki siitä ylimenevä ei lisää sitä tyytyväisyyttä. Ja kun ihminen saavuttaa mielenrauhan, hän on myöskin vapaa. Todellinen mittari vapaudesta onkin se, voiko vapaasti kieltäytyä mistä tahansa asiasta? Jos kaikki saavuttavat sen mielenrauhan tuoman vapauden, kaikki ovat tasavertaisia keskenään. Kun siis määrittää uudelleen mikä on oikeasti arvokasta, se tasa-arvokin olisi mahdollinen. Mutta se vaatisi paljon enemmän vapautta ja vapaus on pelottava asia. Vapaudessa ei usein ole sitä lauman antamaa turvaa eikä ainakaan sitä valtaa muiden yli. Yksikään vallanpitäjä ei aja vapautta kuin itselleen ja tasa-arvoa vain alamaisilleen keskenään. Sitäkö me oikeasti haluamme? Oligarkiaa ja orjuutta… vaiko vapautta joka toisi myös tasa-arvoa, joillain mittareilla.