Teatteriesitys jota politiikaksikin kutsutaan

Näytös kansalle joka saa tietonsa mediasta

Tämä meidän poliittinen näytelmä voidaan jakaa useampaan tasoon, joista jokainen näytös näyttäytyy varsin eri tavalla ja eri yleisöille. Myös se mihin asioihin mikäkin ryhmittymä ihmisiä vaikuttaa vaihtelee laidasta laitaan, eikä kaikkia osia tulla koskaan julkisesti näkemään vaan ne ovat visusti suljettujen ovien takana tapahtumia yksityisnäytöksiä. Keskustellessa politiikasta olisikin syytä pohtia myös sitä, millä tasolla asioista keskustellaan koska vaikka eri tasot vaikuttavat toisiin, niiden sekoittaminen keskenään sotkee kulloisenkin keskustelun pääaiheen. Toki se on tylsää pohtia asioita vain yhdellä tasolla selvyyden vuoksi. Rajat näiden eri tasojen välillä ovat ainakin joltain osin veteen piirrettyjä viivoja, eli pientä seilaamista tulee tapahtumaan vaikka keskustelun rajaisikin. Näkemyksiä näistä asioista on myös lukemattomia, mutta esitän oman kantani tähän teatteriin. Siitä ei tarvitse pitää eikä sen kanssa olla samaa mieltä, vaan tarkoitus on olla keskustelun lähtökohta. Oma kantani koko teatteriesitykseen voidaan tosin typistää varsin lyhyeen: anarkistina en kannata tätä esitystä millään tasolla.

Se esitys, joka kansalle median tuutista pusketaan on tämä ”länsimainen demokratia”, oikeusvaltio, sääntöpohjainen järjestelmä ja kaikki ne muut lässytykset kuinka demokratia on jälleen väärässä kun joku ei pelaa juuri samalla tavalla kuin muut. Enemmistö ihmisistä kutsuu tätä demokratiaksi tai edustukselliseksi demokratiaksi jossa äänestämällä vaikutetaan, ehdokkaaksi asetutaan ja eduskunnan puhujapöntöstä kuullaan maailman merkittävimmät puheet jotka liikuttavat koko kansaa ja joiden mukaan päätökset tapahtuvat. Tämä on se taso missä puhuvat päät suorittavat koulutetun apinan tasoista valtaa kansan yli, eli painavat käskystä sitä nappia jonka heidän puolueensa kertoo heille ennalta. Pienpuolueet haluavat mukaan juuri tähän osaan näytöstä, koska se on se taso jonka media on opettanut olevan se ”demokratia”. Kunhan vain sielä teatterissa olisi juuri oikeat esiintyjät, asiat olisivat paljon paremmin! Ja kyllä, niin kuntatasolla kuin eduskunnassa nämä nappia painavat auktoriteetit ovat kykeneviä päättämään heille sallituista asioista ja hyväksymään ehdotuksia sekä uusia lakeja joita kansan tulee noudattaa. Näkyvää valtaa jonka kansan on helppo ymmärtää, mikä onkin tämän tason päällimmäinen tarkoitus.

Suurin osa ihmisistä kun ei tiedä, eikä heitä kiinnosta tietää politiikasta hevon helvettiä, jolloin tämä suuria puheita sisältävä draamaesitys on omiaan pitämään kansa tyytyväisenä. Politiikan Salkkarit on näytös, johon enemmistö samaistuu ja heille on ensiarvoisen tärkeää päästä vaikuttamaan näyttelijävalintoihin, eli äänestämään. Jos ajattelee tällä olevan isossa kuvassa jotain merkitystä, erehtyy varsin pahasti ja samalla on täysin oikeassa, mutta todennäköisimmin täysin väärästä syystä. Selitän asian hieman myöhemmin, jahka saadaan koko teatteri käytyä lävitse. Nämä puhuvat päät ovat nyt kuitenkin osa sitä koneistoa ja toisin kuin ulkopuolella olevat kuvittelevat, sisään sinne Arkadianmäen teatteriin päässeet ovat varsin monilta osin kädet sidottuina sen vuoksi, että kyseessä ei ole mikään demokratia, tai edes edustuksellinen demokratia, vaan tasavalta, jossa on omat säännöt joita on noudatettava jos sielä haluaa leikkiä. Tasavallassa se 200 valittua edustajaa ovat vallassa kansan ylitse, eli auktoriteettiasemassa täysin riippumatta siitä, kuvitteleeko itse olevansa vallassa tahi auktoriteetti.


Tasavallan porteilla

Syvemmällä koneistossa oleville se teatteri on siis tasavalta. Ryhmä ihmisiä vallassa kansan yli, eli kansan joka vapaaehtoisesti luovutti päätäntävaltansa tälle porukalle. Perustuslaillinen tasavalta myydään ideologiana, missä yksilöä suojellaan enemmistöltä, mutta se suojelun taso riippuu täysin siitä perustuslaista ja sen noudattamisen tasosta, joka Suomessa on, noh… Mukana tulee uusia elementtejä, kuten Montesquieun vallanjako, jota meillä ei siis ole. Enemmistöhallitus muuttaa sen tasavallan muutaman ison puolueen diktatuuriksi ja ainoastaan isompia muutoksia, eli perustuslain muuttamisia ja vastaavia varten joudutaan koko eduskunnalta kysymään näkemystä. Onneksi Suomessa on yksipuoluejärjestelmä, joten ongelmaa ei juurikaan ole. Vielä tässä kohtaa sinne edustajistoon päässeet “hyvät tyypit” voivat vielä hieman hidastaa sitä hulluutta, mutta se vaatii, kuten on nähty, lähes kolmanneksen hyviä tyyppejä sinne eduskuntaan, että sillä olisi pienintäkään merkitystä. Päätökset, ne oikeat semmoiset, tehdään kuitenkin tasavallassa suljettujen ovien takana ja niistä ei usein saa hiiskua ennen kuin sovittuna aikana, vaikka kuinka haluaisi puhua.

Valiokunnat, eri kampaviineriryhmäkeskustelut ja puolueiden sekä eduskuntaryhmien yhteiset tapaamiset ovat ne paikat, joissa tasavallassa sovitaan miten asiat etenevät. Viisikon tapaamiset on yksi näistä julkisista esityksistä, mutta niiden tarkkaa sisältöä ei tietenkään kansalle kerrota. Kuka niissä suljettujen ovien tapahtumista päättää ovat toki ne edustajat itse, mutta siinä kohden mukana alkaa olla jo niitä ”kansainvälisiä sopimuksia” ja muita vastaavia sääntöjä, joiden mukaan ne päätökset on tehtävä vaikka ei haluaisikaan. Kun on yhdessä sovittu, että EU sanelee sen ja sen asian tai sanktioita paukkuu, siinä ei vastaan haruilu juurikaan enää auta. Jos kaikki edustajat olisivat näitä sopimuksia ja määräyksiä vastaan, he toki voisivat perustuslakimme ensimmäisen pykälän mukaisesti kävellä kaikkien sopimusten yli: täysivaltainen tasavalta, nääs. Mutta kun tekee mitä käsketään, pääsee kahvittelemaan hienompiin pöytiin ja palkitaan tulevaisuudessa. Mahtaa sielä olla jopa tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä…

Tässä kohden asia kuitenkin monimutkaistuu, koska edustajat pakotetaan järjestelmän keinoin kulkemaan heille määrättyjä askelmerkkejä pitkin, nimittäin siitä poikkeamisesta media rankaisee ja sen kautta kansa kiihotetaan mukaan tarvittaessa. Edustajille tulee kohuja kuin tyhjästä ja heidät suostutellaan eroamaan tai astumaan alas joltain paikalta, yhteiseksi hyväksi tietenkin. Vaikka tämä kaikki onkin myös kansan nähtävissä, paljon jää kertomatta julki ja vasta muistelmissa vuosikymmeniä myöhemmin niistä uskalletaan puhua. Politiikka on likaista peliä jokaisella tasolla ja niin kauan kuin ne vuosikymmenten aikana muodostuneet vallan verkostot kaksoisvaltion sisällä ovat asemissaan, ongelmat voidaan hoitaa pois monella eri tavalla. Jostain syystä eniten valtaa tasavallan järjestelmän sisällä tuppaa kuitenkin pakkautumaan niille, joilla on kaikista vaikutusvaltaisimmat kaverit. Melkein kuin esimerkiksi Klaus Schwabin kaverit olisivat koskemattomia niin mediassa kuin suljettujen ovien takana, mutta sen täytyy olla ihan puhdasta sattumaa koska muutoin kyseessä olisi sanan oikean määrityksen mukaan salaliitosta. Isot pojat ovat kuitenkin puuttumassa peliin vain isoista asioista. Pilipalihommista kansanedustajat saavat itse jopa hyväksyä kansalaisaloitteita… kunhan ne vaan sopivat isojen poikien agendaan.


Isojen poikien leikit

Ja koneiston ohjaajille kaikki edellä mainittu on pelkkä marionettiesitys, joka kuitenkin loppuisi kuin seinään jos kansa lakkaisi sitä tukemasta. Koko teatteri kun oikeutetaan sillä, että se on kansan tahto, yleinen mielipide asiasta. Jos kansa sanoisi ”ei käy”, koneisto joutuisi reagoimaan siihen tavalla tai toisella, harvemmin kuitenkaan kiltisti. Onneksi kansa käy vielä kiltisti sanomassa ”kyllä” tälle koneistolle, oikeuttaen koko teatterin laittamalla minkä tahansa merkin siihen äänestyslappuun ja pudottamalla sen uurnaan. Oikeat päätökset maailmalla tapahtuu jossain aivan toisaalla kuin kansan keskuudessa. Raha puhuu ja valta sen mukana sanelee pelisäännöt. Nämä pelurit omistavat niin median kuin tieteen, isoista poliitikoista ja muista julkkiksista puhumattakaan. He päättävät ketä kuullaan ja kuka lynkataan väärästä näkemyksestään. Näitä pelureita on kuitenkin useita ja heillä on hieman toisistaan poikkeavat näkemykset uudesta uljaasta maailmasta, eli onko se vaikkapa suurta nollausta tai inklusiivista kapitalismia vaiko kenties WHO:n pandemiasopimusta. Lähestulkoon rajattomilla resursseilla aseistautuneena nämä pankkien kautta rahaa luovat tahot pitävät huolen siitä, että koneisto rullaa sujuvasti. Pieniä vallankumouksia siellä täällä on myös syytä olla piristämässä taloutta.

Kuinka syvälle kaninkoloon noista isoista pelureista sitten halutaankaan mennä, ne tahot jotka vetelevät tasavallan naruista ovat tahoja, joille näin kauniisti sanottuna ”ei vittuilla”. Siinä saattaa pian tulla mönkijäonnettomuus omalla takapihalla jos kieli lipsauttaa vääriä asioita ja vaikka kuinka pitää kunniakkaana uhrautua jalon aatteen puolesta, ei se näitä vallanpitäjiä hetkauta millään tavalla. Ainoa asia jota he vaativat, on usko siihen että maailma tarvitsee toimiakseen auktoriteetteja mm. valtion muodossa ja tätä kautta koko tämä teatteri on se oikeutus heidän valtaansa. Karu totuus asiasta on kuitenkin se, että ne edustajat edustavat auktoriteetin asemassa vallanpitäjiä, niitä oikeita semmoisia. Kansanvalta on vain satu jota kansalle toistetaan että esitys saa jatkua. Jokainen teatteria tukeva ja siinä esiintyvä mahdollistaa sen jatkumisen, eli uskoo auktoriteettien olevan oikeutettuja valtaan muiden yli. Moni ”herännyt” naureskelee ”lampaille”, jotka tottelivat auktoriteetteja tässä plandemiassa… ja nyt on itse innoissaan tukemassa sitä koneistoa, joka sen kaiken mahdollisti. Auktoriteettiusko kun ei ota millään tapaan kantaa siihen, onko se ”hyvä” vai ”paha” auktoriteetti kyseessä - se on uskomus siihen, että joku on oikeutettu valtaan muiden yli. Sori siitä.

Asiaa ei siis korjata ”äänestämällä oikein”, koska teatteria ei juurikaan häiritse ketä esiintyjiä sielä on. Jokaiseen ihmiseen voidaan ”päästä käsiksi” ja se mieli muuttuu tai itkee ja muuttuu. Jokaiseen. Poikkeuksetta. Toinen suuri väärinkäsitys ihmisillä on myös se, että äänestämättömyys sellaisenaan liioin korjaisi asian. Ei korjaa, eikä sitä kukaan muu kuin asiasta täysin ymmärtämätön tai tietämätön niin väittäisi. Vaaliboikotti olisi yksi keino osoittaa koneistolle kansan vastarinta ja boikotti on eri asia kuin vain olla äänestämättä, se tulisi ihmisten myös ymmärtää. Lukemattomia muitakin tapoja on olemassa, joista on kirjoitettu lukemattomia eri teoksia, mutta jos ei asiasta halua itse ottaa selvää, ei asialle kyllä mitään saa. Tätä teatteria voidaan kutsua ”reaalipolitiikaksi”, joka sääntöpohjaiseen systeemiin perustuen tulee noudattamaan omia lainalaisuuksiaan täysin riippumatta siitä, mikä sääntöpohjainen järjestelmä on kyseessä. Siksi osa vastustaa järjestelmää, siinä kun joidenkin mielestä teatterin näyttelijöiden vaihtaminen olisi jollain tavalla merkityksellinen asia. Kyse on mittakaavasta ja laajuudesta, jolla asioihin halutaan vaikuttaa. Teatterista irti päästäminen on toki hankalaa ja siitä on pyritty tekemään mahdollisimman haitallista yksilölle, mutta niitä jäljellä olevia vapauksia käyttäen voi kuka tahansa yrittää elää hyvän ja onnellisen elämän. Siihen ei tarvita auktoriteetteja millään tavalla. Ja se on myös oman filosofiani perusta - anarkismi, ei hallitsijoita. Auktoriteettisukovaiset pelatkoon lassipalloa tasavallassamme ja ihmetelköön ihan vapaasti miksi taas pääsi käymään niin että maailma ei pelastunutkaan. Asiasta on kyllä koetettu kertoa, mutta aasin voi vain johdattaa veden ääreen, ei pakottaa juomaan.

Tunkekaa valta muiden yli hanuriinne. Maailma kun pyörii paskapuheella ja siitä muodostuva yleinen mielipide sanelee mihin kansa uskoo. Se hallitsee narratiivin ja vastanarratiivin, peittäen kaikki ne keinot, joilla koko teatteri voitaisiin lopettaa. Jos ei tiedä mistä lähteä etsimään, alkuun voi suunnata vaikkapa: Étienne de La Boétie - Discourse on Voluntary Servitude (julkaistu 1577). Uusi ja ennenkuulumaton asia, eiks jeh?