Wednesday, March 8, 2017

Historia toistaa itseään

Historian havinaa

Useat sanonnat kertovat historian olevan tärkeä asia ja siitä pitää myös oppia. Mutta "voittaja kirjoittaa historian" on se kaikista tärkein ja usein kokonaan unohdettu osa historiaa. Ranskan vallankumouksesta aina näihin päiviin asti löytyy vaihtelevasti dokumentaatiota tapahtumista sodan eri osapuolilta. Yksi asia kuitenkin toistuu jokaisessa: voittaja määrää mitä tallennetaan jälkipolville. Omat hirmuteot piilotetaan tai faktat niistä oikaistaan sopivammaksi. Vastustajan tekosia liioitellaan ja saatetaan keksiä tapahtumia, joita ei koskaan tapahtunut.

Historian tutkijoilla onkin melkoinen viidakko usein päinvastaisia todisteita tapahtumista. Useamman lähteen yhdistäminen on haasteellista ja keskitien seuraaminen ei liioin kerro totuutta asioista: jos molemmat osapuolet ovat oikoneet faktoissaan, ei niiden puoliväli ole lähempänä totuutta vaan kertoo ainoastaan uuden tarinan ilman mitään todisteita. Kiusalliset ja sopimattomat tiedot voidaan myös tietoisesti jättää pois - ei pidä antaa faktojen pilata hyvää tarinaa.

Nykyajan lähihistorian vääristely on lähes täysin median toimialaa. Sopivalla editoinnilla saadaan tapahtumat näyttämään juuri siltä, mitä halutaan ja näin luodaan todistusaineistoa jälkipolville - näin sielä meidän mukaan tapahtui, muu on valhetta. Historia siis toistaa itseään siinä, että kaikki on sepitettyä. Yksittäisten ihmisten tarinat saavat joskus valtavan painoarvon vaikka niitä ei pystytä vahvistamaan millään tavalla. Ja jotkut tarinat menevät todesta, vaikka todisteet näyttävät jotain ihan muuta.

Tarinankerrontaa

Ei kuitenkaan vielä riitä, että kaikki todisteet voivat olla väärennettyjä. Todisteista pitää pystyä kertomaan tarina, joka uppoaa kuulijaansa kyseenalaistamatta. Kun itsenäinen ja kriittinen ajattelu on systemaattisesti tuhottu jo pienestä pitäen, voidaan täysin järjettöminkin satu saada uppoamaan todesta. Edes jonkinlaisten todisteiden sijaan tarjotaankin tarina, joka perustuu ilman sen kummempia selittelyjä niihin tekaistuihin todisteihin. Kunhan vaan kaikki muistavat olla hiljaa eikä mene kyseenalaistamaan virallista totuutta.

Viimeistään siinä kohtaa pitäisi varoituskellojen soida, kun tehdään lakeja estämään ja kieltämään jonkin asian tutkiminen. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut vaan narratiivi viimeisen sadan vuoden tapahtumista on pysynyt lähes muuttumattomana. Aina joskus kuitenkin lipsahtaa jakoon uutta tietoa, joka toki voi myös olla virheellistä, mutta joka kuitenkin kyseenalaistaa virallisen tarinan. Jos historiasta pitäisi jotain oppia, luulisi olevan tärkeää että oppi perustuisi historian tapahtumiin eikä satuihin?

"Mun lähde on luotettavampi kuin sun lähde" onkin mukamas toimiva selitys, kun "totuudet" ottavat toisistaan mittaa. Virallista totuutta uhmaavan tarinan onkin oltava moninkerroin uskottavampi kuin alkuperäinen. Onko se uusikaan tarina totta jää kuitenkin suureksi kysymykseksi. Jos kaikki todisteet kertovat yhtä ja vain asiasta hyötyvien ihmisten kertomat tarinat kertovat toista, olisiko aiheellista tutkia asiaa hieman toiseltakin kantilta? Yksi asia on kuitenkin varmaa: historia on voittajan kirjoittamaa.

Mitä tästä voidaankin oppia?

Historiasta onkin opittu paljon - ei kuitenkaan mitä valtaosa historiasta tietää. On opittu miten voidaan peittää suurimmatkin rikokset tai syyttää muita niistä. On opittu kuinka halvimmalla voidaan varastaa muiden omaisuus suuressa mittakaavassa. On opittu kuinka tuhotaan kokonaisia kansakuntia ja syyllistetään kaikki jälkipolvet valheellisella tarinalla. Ja ennen kaikkea, ollaan opittu mikä on kustannustehokkain tapa pitää kansa tottelevaisena ja autuaan tietämättömänä että heitä kusetetaan.

Suuri kiitos tästä kaikesta kuuluukin koulujärjestelmälle - kertaamalla valehistoriaa kunnes se osataan toistaa lähes virheettömästi varmistetaan se, että vuosienkin kuluttua tiedetään "hyvät" ja "pahat" erilleen oikeaoppisesti. Jos koulun tarkoitus olisi auttaa oppimaan historiasta, valmiiden tarinoiden ja niiden tarkkojen päivämäärien opiskelun sijaan opiskeltaisiin tapahtumien todisteita ja tehtäisiin niistä johtopäätökset. Tämäkin ollaan kuitenkin historiasta opittu - tarina kuntoon niin kaikki "hyvät ihmiset" osaavat sen riittävällä tarkkuudella toistaa ja vaimentaa itse kaikki säröäänet.

Onneksi sosiaalisen median aikana ei ole pakko leikkiä mukana. Toki ennenkin asioiden tutkiminen oli mahdollista, mutta tiedonkeruun rajoitukset tekivät sen lähes mahdottomaksi suurimmalle osalle ihmisistä. Mikä netissä on sitten sitä oikeaa historiaa ja mikä vain valhetta valheen päällä? Karu totuus on se, että sitä ei tiedä varmasti kukaan ja joka niin väittää, valehtelee joko muille tai kaikille itsensä mukaan lukien. Jos ihminen ei itse ollut tapahtuman paikalla ottaen samalla todisteita mukaansa, onkin mahdotonta sanoa varmasti mitä missäkin tapahtuu niin ennen kuin juuri tälläkin hetkellä. Jokainen siis joutuu ruokkia itse oman todellisuutensa haluamillaan historian "faktoilla". Cui bono, kuka hyötyy? - se ensimmäinen ja tärkein kysymys totuutta kaivaessa.

No comments:

Post a Comment