Totuuden ja todellisuuden ero?

Termien (väärin)käyttöä

Valheesta ei voi johtaa tahi päätellä totuutta, mutta totuudesta voi aina vääntää valheen. Jos ajatellaan vaikka lännen peikkosatua, viralliseen tarinaan uskovat vaativat aina sitä tarinaa kyseenalaistavilta, että heidän tulee sitten tietää totuus asiasta kun kehtaavat sen virallisen tarinan kyseenalaistaa. Tämähän ei tietenkään ole mahdollista, mutta sitä virallista tarinaa voidaan pitää monelta osin kovin ontuvana, perustuen faktoihin perustuen niin historiallisiin todisteisiin, kuin vaan ihan fysiikan lakeihin. Totuutta emme siis tiedä mitä oikein tapahtui, mutta todellisuus asiasta on se, että kyseinen tarina, samoin kuin monet muutkin vastaavanlaiset tarinat, muovaavat yhteiskuntia väittäen niitä tarinoita todeksi.

Oli kyse sitten lännen peikkosadusta, tieteestä tai esimerkiksi oikeudesta, olisi hyvä ymmärtää näytön ja todisteen ero. Näyttö on siis jotain, joka osoittaa tiettyä asianlaitaa. Se ei kuitenkaan ole todiste, ennen kuin se on jollain tavalla vahvistettu olevan toteen näytetyksi. Näyttö siis saattaa osoittaa miten jokin asia on, mutta se ei itsessään vielä todista että jokin asia on kerrotulla tavalla. Kuva on hyvä esimerkki näytöstä, jonka todeksi osoittaminen voi olla hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, mutta silti sitä tyrkytetään todisteeksi omalle kannalle. Kuva siis itsessään voi olla aito ja todellinen, mutta sen mukana kerrottu tarina voi olla jotain aivan muuta. Näin ollen kuva siis ei ole mikään todiste, vaan tekaistu näyttö todistamaan sitä omaa kantaa.

Entä jos kuva sitten on aito ja siitä esitetyt väitteet ovat faktisesti tosia, merkitseekö se siltikään että kyseessä on todiste? Ei, koska kuvan tarinan tulkinta on vielä tekemättä. Kyseessä on siis edelleen vain näyttö, joka tukee sitten tulkintaa mutta jos faktat sopivat myös muihin tulkintoihin, ei kyseessä ole siis kunnollinen todiste. Todisteesta, eli todesta, voidaan puhua vasta silloin kuin se mikälieneekään näyttää toteen vain sen yhden tietyn asian sillä hetkellä. Tai tietysti osoittaa jonkun toisen todisteen virheelliseksi, jolloin vain toinen niistä perustui totuuteen. Paitsi että kuinka monta niitä totuuksia sitten onkaan, jos molemmat todisteet ovat tosia?


Jokaisella oma vai yksi yhteinen?

Usean totuuden ristiriitaa kuvaa esimerkiksi tilanne, missä kaksi ihmistä seisoo vastakkain ja heidän välissään on 6 tai 9, katsomissuunnasta riippuen. Ovatko molemmat oikeassa? Voidaan sanoa että molemmat ovat oikeassa, tai sitten vaan toinen koska sen numeron siihen väliin raapustanut oli kuitenkin tarkoittanut sen olevan jompi kumpi. Voitaisiin myös sanoa, että totuus on se, että siinä välissä on 6 tai 9 muotoinen koukero joka suunnasta riippuen näyttää numerolta. Usein se totuus kun on se, että emme tiedä miten jokin asia on, mutta se näyttää tai vaikuttaa olevan tietyllä tavalla. Mutta onko se sitten totuus, vaiko vaan näyttö jostain asiasta?

Entäs sitten se jokaisen oma totuus, joka konseptina on monessa uskomusjärjestelmässä? Hetkonen, mitäs sillä totuudella on taas uskon kanssa tekemistä? Uskominen jonkin olevan totta ilman todistetta olisi (sokeaa) uskomista, eikä tietoa. Ja tieto taas pitää vahvistaa että se olisi totuus. Mutta riittääkö vahvistukseksi se, että joku muukin siihen uskoo? Nyt meneekin jo vaikeaksi ja mukaan pitää sotkea se, että jokainen elää joka tapauksessa omassa todellisuudessaan, joka taas on kokoelma niin tietoa kuin uskomuksia. Moista todellisuutta voidaan taas kutsua nimellä simulacrum, mutta se on taas asia erikseen.

No kokemushan on kuitenkin totta, vaiko vaan kyseisen ihmisen todellisuus? Ihmisen aistit ovat helposti huijattavissa (esimerkiksi optiset illuusiot) ja mieli on kova suojelemaan sitä omaa, yhtenäistä, maailmankuvaa - tämän ongelmia taas kuvataan esimerkiksi termillä kognitiivinen dissonanssi. "Mielesi tekee siitä todellista" - Morpheus, The Matrix. Ihmiselle siis lähes mikä tahansa voi olla todellista, mutta se ei tee siitä totta. Tätä rajaa tosin monessa kohtaa tunnutaan häivytettävän, kertomalla että tietty kuvitelmia itsestään pitäisi kaikkien muidenkin sitten tästä yksilöstä noudattaa, siinä kun osa kuitataan vaan pelkkänä harhana ja ehdotetaan että tarkistappa lääkityksesi. Muutaman todellisuutta siis pakotetaan kaikille totuutena... siinä ei tosin ole mitään uutta tai ihmeellistä.


Totuus on se mikä toimii

Entäs jos totuuden mittarina on se, kuinka hyvin jokin asia toimii? Koska emme ehkä koskaan tule ymmärtämään miten tämä koko maailmankaikkeus toimii, ovat parhaatkin teoriamme sen lainalaisuuksista "vain teorioita" - mutta silti niin tarkkoja, että kykenemme ennustamaan hyvinkin suurella tarkkuudella asioiden lopputuloksia. Voitaisiin siis sanoa, että ne ovat riittävän totta? Tieteen kanssa totuuden käsite onkin ongelmallinen, kun puhutaan hypoteeseista ja teorioista eikä totuudesta - tämä aiheuttaakin suurta hämmennystä. Hypoteesi siis edeltää teoriaa ja teoriaa on jo koeteltu, mutta se ei silti ole välttämättä totuus. Mutta se teoria on useissa tapauksissa ainakin hitusen lähempänä totuutta, jos se siis toimii kumoamisyrityksistä huolimatta.

Mutta monet asiat jatkavat "virallisena totuutena", tosin itse kutsun moisia viralliseksi tarinaksi, koska totuuden kannalta niillä ei ole juuri mitään tekemistä. Yksi näistä vakavista harhakuvitelmista on tämä meidän "demokraattinen oikeusvaltio" joka siis ei toimi oikeastaan millään mittarilla, mutta siihen uskotaan koska... kaikkihan sen tietää. Nyt voitkin testata omia uskomuksiasi asioista: mitä "Big lie", suuri valhe, oikeen merkitsee ja mistä se on lähtöisin? Onko se isojen pahojen natsien juoni, vaiko kuvaus siitä millä tavalla britit kusettivat kansaansa? Toinen näistä on yhteinen todellisuus, toinen taas todistettavissa oleva fakta.

Mikä siis on totta? Siinäpä jokaiselle pohdittavaa näin Juhannuksen kunniaksi. Todellisuus ja totuus ovat tarua ihmeellisempiä, eikä moisia ikuisuuskysymyksiä ratkaistakaan ihan tuosta vaan. Tarvitaan varmaankin paljon vettä väkevämpää, tai lukemattomia tunteja meditoidessa, tahi tajuntaa laajentavia yrttejä, että päästään lähemmäksi totuutta. Vai tarvitaanko? Jos jokin asia toimii, ehkä se on jo itsessään totta, ainakin itselle? Vai onko se vaan sitä omaa todellisuutta, millä ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa? Siinäpä oiva tapa viettää Juhannusta - paljussa kaljoitella ja miettiä syntyjä syviä? Joka tapauksessa, hyvää Juhannusta ja äläkää ny itteenne teloko!

Vanhan median tulevaisuus

Vanha ulos, uutta sisään?

Edellisellä kerralla mediakentän muutoksia pohdittiin uusmedian näkökulmasta, eli mihin suuntaan kansalaisten median kulutus on siirtymässä. Reuters julkaisi asiasta lyhyehkön tutkielman nimeltään "Journalism, Media, and Technology Trends and Predictions 2020", eli journalismin, median ja teknologian trendejä ja ennustuksia 2020. Mukaan osallistui 233 "digitaalista johtajaa" 32:sta maasta ja yhteensä hieman alle 50 päätoimittajaa sekä lähes saman verran isoja mediapamppuja oli mukana tuossa 233:ssa kyselyyn vastanneessa. Arvovaltaista sakkia joiden näkemystä kannattaa kuunnella, oli siitä samaa mieltä tai ei. Suomessa tuosta julkaisusta sekä siinä sivussa tehdystä mediatutkimuksesta ei olla paljoa puhuttu, muuta kuin yksittäisiä "suomalaisten luottamus mediaan on laskenut"-uutisia.

Pikainen vilkaisu tutkimukseen, jossa Suomi on mainittu, kertoo kyllä laskevasta trendistä mediaan luottamiseen. Vai kertooko? Kyllä ja samalla ei niinkään. Yleensä luottamus mediaan on laskussa, mutta luottamus siihen itse käyttämäänsä mediaan on kuitenkin korkealla. Yle huitelee 84% luotettavuudellaan korkeammalla kuin mikään muu, mutta perässä hiihtää paikalliset lehdet ja valtakunnalliset "luotettavan median" lehtijulkaisut. Painettu sana on siis suomalaisille siltikin se kovin juttu ja mitä sielä lehdessä, tai Ylen uutisissa, sanotaan niin kyllä jämpi on niin. Mukana olleet "vaihtoehtomediat" ovat myös lohkaisseet kunnioitettavan 2-3% kannatuksen, mutta ne kuitenkin jäävät wanhasta MV-lehdestä jälkeen.

Vanha media on siis hätää kärsimässä, ainakin numeroiden valossa. Lehdet ei myy, sivustoilla ei käy enää niin paljon väkeä (johtuen osittain boteista, jotka kahlaavat mediaa) ja silti jostain rääpiä se rahoitus toiminnalle. Maksumuurien taakse siirtyminen onkin ollut monelle medialle elinehto, mikä samalla on vähentänyt kävijöitä - ainoastaan ne vannoutuneet lukijat maksavat sisällöstä. Tietosuojan vuoksi evästeiden käyttö on vaikeutunut ja saadakseen luotettavaa tietoa lukijoista, monet sivustot vaativatkin profiilin luomisen - vapaaehtoista omien tietojen luovuttamista. Somejätit ovat siis kaapanneet vallan henkilötietojen ja tätä kautta mainostajien osalta, mikä syö vanhan median osuutta siitä kakusta.


Henkilöitynyt media

Kuka sanoi, ei mitä sanottiin - tässä uusi media on jo osoittanut voimansa ja jos noita pamppuja kuuntelee, nyt tullaan perässä samoille markkinoille. Tavaramerkki on toki tärkeä osa uskottavuutta, mutta se tuttu ja turvallinen ääni naamalla tai ilman on se mihin ollaan vahvasti matkalla. Ennen kuin perehdytään tähän ääneen tarkemmin, on syytä huomauttaa kuinka media on itse alkanut kuvaamaan omaa toimintaansa portinvartijana - ennen kyseinen termi oli enemmän negatiivinen "tiedon panttaaja" mutta nykyään tärkeä ja arvostettu osa hyvää tiedonvälitystä.

Mutta jatketaan äänestä. Kirjoitettu sana on katoamassa, koska ei kenelläkään ole aikaa lukea jotain uutisia (tai blogeja) kun kaikki pitää saada kätevästi omiin langattomiin korvanappeihin. Videoiden ongelma on juuri tässä laitteen sijoittelussa - älyluuria pitää kannatella siinä naaman edessä, mutta korvanappi voi olla huomaamattomasti tykittämässä tietoa aivoihin samalla kun tekee jotain muuta siinä sivussa. Kiireinen elämäntapa vaatii uusia keinoja saada se "tarpeellinen tieto" ja mikäs sen helpompaa kuin se tuttu ja turvallinen podcastin juontaja sen sinulle kertoo? Tietenkin sen portinvartijan hyväksymässä muodossa.

Vanha media siis seuraa jo testatulla polulla pyrkien luomaan omia vaikuttajiaan mediakentälle. Kansan tiedonjano on ehtymätön, joten jokaiselle on tarjottava jotain... mieluusti tarkasti valvotussa paketissa, eikä minkään hörhön podcastin muodossa. Jos siis näiden trendien luojien puheita on uskominen, palaamme takaisin radion valtakaudelle mutta nyt se oma suosikkiohjelma alkaa ja päättyy omalla sormen painalluksella eikä tietyllä kellonlyömällä. Tekstiä siis puheeksi, joko koneen tekemänä tai lempeän satusedän kertomana... vai vaihtavatko mieskuuntelijat päivittäisen propagandan lähteekseen jonkin sensuellin naisäänen, jonka vietteleviä kuvia sitten kadunvarsille laitetaan houkutukseksi? No hyi, eiväthän ne nyt niin tekisi että myyvät uutisia kauniilla naisilla... tai vaikka säätytt... ai niin.


Luotettavaa tietoa?

Mistä itseasiassa median luotettavuudessa on kyse? Itse ainakin luotan täysin nykyiseen valtamediaan - siis siihen, että joka ikinen sielä kerrottu asia on tarkasti tarinan mukaista propagandaa, joka on muovattu juuri yleisölleen sopivaksi. Mutta tästä luottamuksesta ei näihin kyselyihin vastanneet tainneet puhua. Aihe on sen verran tärkeä, että se tarvitsee oman pohdintansa jahka ehtii, mutta tehdään tässä kohtaan jo pieni avaus alueeseen. Mitä luottamusta media haluaa ja mitä se edes tarjoaa yleisölleen?

Yksikään media ei kykene säilyttämään yleisönsä uskollisuutta palata samalle lähteelle, jos se tuottaa jatkuvaa todistettavaa puppua. Siksi valtamedia valikoi tarkasti sen mitä se kertoo ja mitä se ei kerro, koska vain kerrottu pitää olla totta. Paitsi että sen ei tarvitse olla totta vaan faktaa. No mitähittoa, sehän on sama asia? Ei, faktan ja toden ero on merkittävä ja siksi valtamedia käyttääkin faktantarkistajia todistaakseen oman luotettavuutensa. Faktaa voi olla, että se "sejase sanoi niinjanäin", mikä pystytään faktantarkistamaan, mutta totuus voi olla että se sanottu oli täyttä puppua.

Siitä onkin paljon näyttöä, että valtamedia toimii juuri tällä tavalla - vääristellen totuutta mutta kertoen faktoja. Faktoja, mutta tarkasti valikoituna ja tarina sorvattuna täsmälleen yleisölleen sopivaan muotoon. Mutta valtamedia ei ole tässä yksin, vaan sama median "luotettavuus" koskee kaikkea mediaa. Onko siis niin, että luotamme sokeasti haluamaamme mediaan ja vain uskomme mitä meille kerrotaan? Meille ei anneta useinkaan todisteita väitteille, vaan näyttöjä jotka voivat tarkoittaa osoitettua asiaa, mutta ei kuitenkaan todistaa sitä. Sokea usko mihin tahansa lähteeseen on varma tapa tulla harhaanjohdetuksi.

Infosotaa Putinin trolleille

Objektiivisuus pelaa vastapuolen pussiin

Tästä tuleekin hieman poikkeuksellinen mietintö kahdesta syystä: ensiksi, tekstistä tulee hieman tavanomaista pitempi, eli normaali 600-1000 sanan sijaan saadaan jotain muuta, sekä toisekseen, että kyseessä on kahden toisiinsa (nähdäkseni) liittyvän kirjan analysointi. Otsikosta jo pystyykin veikkaamaan mitkä opukset ovat kyseessä: Infosota : "iskut kohdistuvat kansalaisten tajuntaan" -Jantunen, Saara sekä Putinin trollit : tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta - Aro, Jessikka. Molemmat opukset ovat saaneet kovin vaihtelevaa mainetta osakseen - joko puhdasta kultaa tai sitten (lukematta) paskaa. Mutta kuten hyvä ystäväni eräästä toisesta kirjasta puhuttaessa totesi: "...joku käytti aikaansa kirjoittaakseen tuon eeppoksen, niin vähintään voin selailla läpi, ennen kuin teen päätöksen mitä ajatella." Neljässä päivässä tuli ahmittua molemmat läpi, ensin Infosota ja sitten trollit, jonka jälkeen muistiinpanoni läpikäytyäni lähdin tätä tekstiä veistelemään. Sotatieteiden tohtorin (Jantunen) kirja vaikutti heti alusta lähtien kovin tutulta, mille löytyikin syy selattuani jälkikäteen kirjasta kirjoitetun wiki-artikkelin: Jean Baudrillard, jonka teksteihin oma hiljattain julkaistu tekstini perustui: "Simulaatio vai illuusio?" Infosotaa ohjailee ajatus siitä, että osa ihmisistä elää hypertodellisuudessa, "simulacrum", joka on Venäjän luoma propagandakyllästetty harhakuvitelma. Mahdollinen todellisuus? Mikäettei... jokainen päätelköön itse.

Aloitetaan perkaamaan tätä kaksikkoa tarkemmin, Infosotaa aluksi analysoiden. Linkitän omia tekstejäni sulkuihin lisättynä jos haluat lukea tarkemmin aiheesta. Kirjan alkuvaiheessa kerrotaan heti hyvin rehellisesti: se kuka tulkitsee tarinan, määrittää narratiivin (linkki). Infosodan ja kybersodan (linkki) erot on myös selvitetty ja bottien & trollien (linkki) lisäksi on esitelty uusi toimija: resonaattori. Halventava nimitys resonaattorille olisi "hyödyllinen idiootti" tai NPC, mutta resonaattori on itse asiassa merkittävä peluri infosodassa. Resonaattori ei itse niinkään tuota sitä propagandaa, vaan levittää omaehtoisesti ja tietoisesti tiettyjä mielipiteitä usein suuremmalle yleisölle. Resonaattori on siis verkoston (linkki) solmukohta, joten heidän hallintansa on avainasemassa infosodassa. Kirjasta tulee selväksi, että Jantunen hanskaa kuinka propaganda (linkki) toimii ja miten sillä on ohjailtu ja ohjaillaan nykyään kansakuntia. Jos siis itse kirjoittaisin asiasta kirjan, olisi se hyvin samankaltainen valtaosassa asioista. Paitsi yhdessä, eli siinä mikä on se "todellisuus" ja mikä joidenkin uskoma "simulacrum" maailmasta.

Hypertodellisuus, joksi Jantunen asiaa kutsuu, poikkeaa nimittäin aika runsaasti siitä mihin olen itse päätynyt. Toki on mahdollista, että olen itse aivan väärässä ja Jantunen oikeassa, mutta puretaan tämän Infosodan hypertodellisuuden lainalaisuuksia hieman auki. On siis täysin itsestäänselvää että länsi on oikeassa ja kaikki sitä vastaan on väärässä. Kaikki siitä lännen tarinasta poikkeava on disinformaatiota joka ei perustu todellisuuteen, eikä sen todistaminen edes kannata koska sehän on itsestäänselvää miten asiat ovat. Asioiden objektiivinen tarkastelu pelaa vain ja ainoastaan vastapuolen pussiin, joten on tärkeä pysyttäytyä turvallisessa oikeassa subjektiivisessa maailmankuvassa, missä EU ja NATO ovat hyviksiä ja Venäjä on pahis. Kyllä, onhan niitä esimerkkejä missä se ei pidä paikkaansa, mutta asioiden suhteuttaminen pelaa jälleen vastapuolen pussiin, eli sitä on vältettävä ja keskustelu ohjattava aina takaisin oikeille raiteille: Venäjän syytä, kaikkihan sen tietää. Venäjän vaaralliset resonaattorit, Bäckman, Molari ja Putkonen huijaavat kaikkia kuulijoitaan kertoessaan lännen ongelmista ja vähättelevät Venäjän osallisuutta kaikkiin maailman ongelmiin. Salaliitot, missä länsi on syyllinen ovat kaikki automaattisesti väärin, siinä kun kaikki salaliitot missä Venäjä on syyllinen ovat totta ilman todisteita, koska niin se nyt vaan on. Tähän hypertodellisuuteen peilattaessa Infosota onkin rautainen faktapaketti propagandasta ja ihmisten manipuloinnista.


Putin, Putin kaikkialla!

Jos ajatellaan, että Infosota olisi se "maailmanluonti" infosota-fantasiakirjasarjalle, voidaan Putinin trollit kirjaa pitää tämän sarjan sankaritarinana, tai ehkä vielä paremmin uhritarinana. Trollikirja nimittäin esittää täsmälleen saman hypertodellisuuden, missä Aro sitten liittolaisineen seikkailee taistellen pahaa Putinia ja hänen kätyreitään vastaan. Heti alkuun täytyy sanoa, että jos Aron kertoma versio siitä "palauteesta" mitä hän on saanut pitää paikkansa, niin hyi helvetti mitä kusipäitä sielä on ollut asialla. En tiedä kuinka eheyttävä kokemus on loppuviimein toistaa kirjoittamalla hyvinkin tarkasti tämä vuosia jatkunut itseen kohdistuva sanallinen "raiskaus", mutta kukin tavallaan. Muiden syyttely ja leimaaminen tosin näyttää myös Arolta sujuvan, joten aivan puhtaasta pulmusesta ei ole kuitenkaan kyse - tämä ei kuitenkaan oikeuta Aroa kohtaan ääliömäiseen käyttäytymiseen, kun sitä oikeaakin kritisoitavaa olisi yllin kyllin. Tosin kirjan ensimmäiset tarinat, joissa pääsankarina ovat muut kuin Aro, osoittaa tarinan sankareiden asenteen hyvin selvästi: lopputulos oikeuttaa keinot. Lännen "hyviksien" on oikeutettua taistella idän "pahiksia" vastaan keinoja kaihtamatta, laista välittämättä. Aivan kuten kunnon fantasiakirjallisuudessa kuuluukin - hyvä on hyvä, paha on paha.

Siinä kun infosota perehtyy, noh, infosotaan, keskittyy Trollit enemmänkin journalismiin, johtuen varmaankin kirjoittajan ammatista. Hyvää journalismia kaivataan, mikä määritetään aiheiden valinnalla ja lähestymissuunnalla: eli väärät mielipiteet on huonoa journalismia samalla kun oikeat mielipiteet on hyvää journalismia. Aro itse myös tietää mikä on totta ja onkin neuvonut somejättejä kuinka heidän pitäisi estää kaikki väärät mielipiteet - häntä kuitenkin kovasti harmitti, ettei hänen neuvojaan noudatettu. Onneksi... Kansalaisjournalismi on myös tärkeässä osassa kirjan sivuilla. Venäjää vastaan oleva on jälleen sitä hyvää kansalaisjournalismia, länttä ja etenkin "salaliittoja", eli lännen suhmurointeja, vastaan kirjoittavat ovat taas hyödyllisiä idiootteja. Tavallisia ihmisiä ei kuitenkaan saa syyllistää koska he ovat vain manipuloituja ja aivopestyjä idiootteja, joiden nimien ja osoitteiden (doxaaminen) levittely voidaan kuitenkin oikeuttaa, koska he ovat pahan asialla! Trollaamiseen kannustetaan, kunhan se tehdään oikeaa vihollista eli Putinia ja hänen kätyreitään vastaan. Mutta koska kyseessä on hypertodellisuus, mikä tahansa käy koska simulaatiossa ei ole oikeita uhreja?

Molemmat kirjat ovat kuitenkin varmoja siitä, että hyvä ja vastuullinen media on tärkeä osa länsimaista demokratiaa ja tarkasti valikoidut päätoimittajat, portinvartijat (linkki), ovat kriittinen osa toimivaa mediaa. Portinvartijoista puhutaankin positiiviseen ja kunnioittavaan sävyyn, silloin kun he ovat osa hyviksien toimintaa, siinä kun esimerkiksi RT:n (Russia Today) ja Vastavalkean vastaava toiminta on halveksuttavaa koska he valikoivat uutisia väärällä tavalla. Tämä sama kaksoisstandardi loistaakin jokaisessa aiheessa molemmissa kirjoissa - kun länsi tekee jotain manipulointia, se on kansan parhaaksi ja kun Venäjä tekee samaa niin se on haitaksi niin kaikille venäläisille kuin ihan jokaiselle ihmiselle koko maailmassa. Jantunen tosin sielä täällä joutuu myöntämään että molemmat osapuolet ovat syyllisiä tiettyihin asioihin, mutta perään huomauttaa että sen osoittaminen keskustelussa pelaa aina pahiksien pussiin, hyi hyi! Saa nähdä keneltä saadaan infosota-fantasiasarjan kolmas osa niin saataisiin trilogia kasaan? Tämä toinen kirja Putinin trolleista kun oli lähinnä surullista luettavaa kiusatun tarinana ja kuinka hän kavereineen pääsi lyömään takaisin.


Strategista viestintää eikä propagandaa

Mutta kumpainenkin kirja oli mielestäni lukemisen arvoinen. Infosota soveltuu propagandaa tutkiville ja Putinin trollit taas journalismista kiinnostuneille, jos ei muuta niin varoittavana esimerkkinä kuinka se takaisin huitominen voi kostautua - molempiin suuntiin. Itse pidin etenkin Infosotaa hyödyllisenä opuksena, sen tuoman "virallisen" terminologian vuoksi. Kritiikki poliitikkojen ymmärtämättömyyttä infosotaa kohtaan oli myös raikas tuulahdus kirjan lopulla, tosin pitää muistaa että hypertodellisuuden sisällä olevat möröt eivät välttämättä ole todellisia uhkia joita pitää huomioida päätöksiä tehtäessä. Mahtaakin olla turhauttavaa puolustaa omaa maata kun päätöksiä tekevä jengi sössii tietämättömyytensä (ja oma lisäys: tyhmyytensä, ideologiansa ja hulluutensa) vuoksi maan asioita vaikka ne ongelmat ihan aikuisten oikeasti jo tiedetään. Kirja puhuikin strategisen viestinnän puolesta, mitä ei tulisi sekoittaa propagandaan. Mitä eroa näillä kahdella sitten on ja mitä se strateginen viestintä edes merkitsee? Tässäpä tulkintani...

Propaganda on pahaa, strateginen viestintä hyvää. Mitä se strateginen viestintä sitten on? Informaatiovaikuttamista, joka kuuluu demokraattiseen yhteiskuntaan. Se varmistaa toimintakyvyn tilanteissa, joissa esimerkiksi paska on osunut tuulettimeen. Strateginen viestintä on ideologista, mutta se ei kuitenkaan ole propagandaa koska strateginen viesintä on hyvää ja propaganda on pahaa. Strateginen viestintä on valtion velvollisuus ja siihen kuuluu tärkeänä osana vuorovaikuttaminen. Tämä vuorovaikuttaminen on Suomessa tosin ymmärretty niin, että sitä kutsutaan maalittamiseksi kun kansa sitä tekee ja ainoastaan se oikea, luotettava media, kykenee antamaan sitä oikeaa palautetta ja vuorovaikutusta. Tosin se vuorovaikutus tarkoittaa samalla sitä, että poliitikot tanssivat kiltisti median pillin mukaan ettei käy kuin Hankamäelle "Totuus Kiihottaa" kirjansa kanssa. Ja ei, en ole sitä kirjaa vielä lukenut joten en ota kantaa siihen lainkaan tässä vaiheessa. Mutta Hankamäen kirja osui tavallaan aivan täydellisesti ajoituksellaan tähän infosota-kirjakaksikon tapaukseen... miksikö?

Kaikki kolme kirjaa joko sanomallaan (infosodat) tai pelkällä olemassaolollaan (Hankamäen opus) kertovat, että on täysin itsestäänselvää, että Suomi kuuluu länteen, eli EU & NATO hyviä, Venäjä paha. Kaikki ne arvot mitä nämä tahot edustavat ovat pyhiä sekä muuttumattomia joten niitä ei saa kyseenalaistaa, koska niin se nyt vaan on ja kaikki kritiikki on vastustajan pussiin pelaamista. Tämä on tietenkin ns. "edistyksellistä sananvapautta" minkä tarkoitus on kieltää kaikki väärät mielipiteet. Tämä täydellinen halveksunta sananvapautta ja itseasiasssa koko oikeusvaltiota kohtaan luulisi nostavan edes lievää keskustelua sielä valtamediassa asti, mutta sitä vaaraa ei onneksi ole koska joka portilla on vartija. Siihen demokratiaan ja sananvapauteen kun kuuluu yhtä vahvasti se "väärä" mielipide, siinä kuin se "oikeakin". Jos ei kykene omaa kantaansa perustelemaan ja vaatii muiden turpien tukkimisen koska "Venäjä siitä hyötyy" tai jokin vastaava peruste, olisi parempi käydä tarkistamassa mitä se sananvapaus oikeasti merkitsee. Kyllä, siihen sananvapauteen kuuluu myös oikeus loukata muita, mutta ei ennakolta estää sitä loukkausta. Ja kyllä, siitä loukkauksesta voi joutua myös vastuuseen, etenkin jos se loukkaaja sattui olemaan väärällä puolella. Näin ei tietenkään oikeusvaltiossa ole, mutta Suomessa on... Mutta moisen sanominen pelaa tietenkin Venäjän pussiin ja rikkoo sitä yhtenäisyyttä, joka on muodostettu strategisella viestin... eikun siis vaan ihan sillä propagandalla. Käytetään asioista oikeita termejä, ristus.

Pulun kanssa shakkia pelaamassa

Tuttu tunne?

Yksi jos toinenkin keskustelu etenkin netin kautta on kuin pelaisi shakkia pulun kanssa - kun se pulu on häviöllä, mokoma kaataa kaikki napit, paskantaa laudalle, julistaa itsensä voittajaksi ja lentää pois. Eri argumentoinnin ongelmia ja eri argumentointivirheitä hienoine nimineen löytyy useasta paikasta, joten ei käydä tässä niitä (muutamaa lukuunottamatta) tarkemmin läpi. Muutaman viimeaikaisen verbaalisen kädenväännön ja yhden artikkelin jälkeen ajattelin kuitenkin tätä etenkin edistyksellisissä piireissä yleistä shakkipeliä hieman tarkemmin pohtia.

Uuskielestä olen jo useampaan kertaan kirjoittanut, mutta kuinka se kertakaikkiaan kykenee tuhoamaan mahdollisuuden keskustella asioista pistää miettimään kerta toisensa jälkeen. Nämä samat edistykselliset tahot ovat jo ainakin vuosisadan kyenneet määrittelemään miten kansat käyttävät kieltä ja näin kyenneet ohjaamaan ihmisten ajattelua. Sanojen alkuperäisillä merkityksillä ei ole mitään väliä, jos kykene kaikkien puolesta sanelemaan mitä mikäkin sana sillä hetkellä merkitsee.

Suurin osa "-ismi"-päätteisistä sanoista ovat edistyksellisten hienosäätämiä, jolloin keskustelijat hyvin todennäköisesti tarkoittavat suuresti eriävää asiaa puhuessaan jostain tietystä ismistä ja syyttäessään muita istiksi. Kannattaakin pyytää sitä vastapuolta selittämään mitä se termi milloinkin tarkoittaa, jos haluaa päästä jyvälle mistä edes puhutaan. Mitä epämääräisempi termin määritelmä on, sitä helpommin sitä toista voi tietenkin syyttää olevan se paha isti. Ja siitä päästäänkin aasinsillalla siihen artikkeliin liittyen tähän aiheeseen...


Kafka-ansa

"Kafka trap" tai "kafkatrapping" oli ainakin itselle uusi termi, joka on alkujaan Eric S. Raymondin kynästä vuodelta 2010. Noilla tiedoilla voi helposti hakea pitemmän version tästä termistä, mutta lyhennelmä riittänee useimmille. Mikä kafka-ansa sitten on? Looginen virhepäätelmä/argumentointivirhe jota paremmisto uhriutumisideologioissaan usein päätyy käyttämään. Eli siis rasismi/seksismi/sejasefobia ajatusrikoksista syytettyjen niittaamiseen. Argumentti on itsessään lähes nerokas, koska se on syyte johon ei voi puolustautua. Kieltämisesi on vahvistus syyllisyydellesi! Ansaa voidaan käyttää monella eri tavalla, mutta otetaan esimerkiksi kaksi yleisintä.

"Kieltäytymisesi hyväksyä/tunnustaa että olet syyllinen seksismiin, rasismiin, sejasefobiaan, syntiin tai mihin lieneekään, vahvistaa sen että olet juuri se rasisti/fasisti/natsi!" Kuulostaako tutulta? Kieltäytymisesi on todiste syyllisyydestäsi. Loputon juupas-eipäs ei vie asiaa eteenpäin vaan olet kieltäessäsi syyllisyytesi todistanut syyllisyytesi paremmiston syytöksen mukaisesti. Myöntäminen on tietenkin myös hyväksyttävä ja tietenkin se haluttava vaihtoehto, koska silloin voit aloittaa tehokkaan katumuksen... joka ei kuitenkaan tule koskaan päättymään jos olit syytettyjen penkillä alun pitäen.

Toinen hyvin yleinen tyyli on kuulumaasi ryhmään lankeava yleinen syyllisyys menneiltä ajoilta. Jos siis satut olemaan vaikkapa mies, valkoihoinen, hetero tai jotain muuta kauheaa, olet automaattisesti syyllinen kaikkiin niihin pahoihin tekoihin joista joitain muita syytetään. Syytös jätetään vaan roikkumaan ja olet syyllinen, automaattisesti, äläkä vahingossakaan mene kieltämään syyllisyyttäsi koska sehän oli varma todiste syyllisyydestäsi! Ainut tapa päästä ulos tästä kuopasta on kieltää jäsenyytesi kyseiseen ryhmään, mikä voi olla joissain tapauksessa karvan verran hankalaa. "Yksikään todellinen skotti"-kortti voidaan myös pelata tässä leikissä...


Voiko pulu hävitä?

Lyhyesti, ei. Useita eri strategioita millä näistä argumentaatio-ansoista voisi päästä eroon on esitetty, mutta niiden toimivuus on parhaimmillaankin tuuripeliä. Joku ehdotti, että kertomalla yleisölle moisen väitteen olevan kafka-ansa, voisi kyetä vetoamaan yleisön älykkyyteen ja logiikkaan ja täten saada ne syytteet häipymään. Netissä, vedota yleisön älykkyyteen? Juu, mikäettei... Pienessä, suljetussa ryhmässä, toki, mutta julkisessa keskustelussa taitaa saada niskaansa koko puluparven? Ehkäpä se suuren gurun viisaus toimisi? "Älä koskaan väittele idiootin kanssa vaan myönnä hänen vain olevan oikeassa." "No mutta tuohan on hullu ajatus!" "Kyllä, olet oikeassa."

Ryhmän syyllisyydessä voidaan koettaa kääntää peli käyttämällä samaa argumenttia - se vastapuolen oma viiteryhmä on myös varmasti syyllistynyt joskus/jossain johonkin kauhiaan tekoon. Jos kerran itse olet syyllinen koska sejase teki niin, niin se toinen on myös syyllinen koska sejokumuu teki silleen! Voidaanko esimerkiksi tämä nykyinen BLM häsmäkkä kääntää kafka-ansalla heitä itseään vastaan, kun idoliksi ja suureksi sankariksi on nostettu kunnon gangsteri? Toki, vajoamalla samalle tasolle... ja kuten kaikkien tulisi tietää, vaatii vähintään yhtä paljon kokemusta pelata tuolla tasolla jos haluaa sen matsin voittaa.

Mikä siis avuksi? Sananvapaus toimisi, jos semmoinen olisi vielä jäljellä. Riittävän kauan rauhallisesti keskustelemalla se pulu lähtee pakoon ja sitten ei tarvitse kuin käydä pesemässä kätensä ja pyöritellä päätä. Jos taas se vastapuoli ei ollutkaan pulu vaan jatkaa vääntöä, voi keskustelu edetä ihan mihin tahansa ja löytää mahdollisesti jonkinsortin luonnollisen päätöksen. Riittävän kauan kun jostain asiasta vääntää, saattaa päästä myös käymään niin että molemmat osapuolet oppivat jotain uutta toisiltaan, vaikka eivät samaa mieltä keskustelun päättyessä olleetkaan.

Ennen oli paremmin?

Uutisetkin oli uutisia!

Ennen piti päättää itse mitä mieltä oli uutisesta, mutta nykyään pitäisi myös itse selvittää onko uutinen edes totta. Eli ennen oli selvästi paremmin! Kuulostaako tutulta? Nykyään ei uutisissa tule muuta kuin vastapuolen propagandaa ja selviä valheita, kaikkihan sen tietää. Mutta kun propaganda määritetään usein niin, että asiat joista ollaan eri mieltä on propagandaa ja loppu on totta, ovatko ne uutiset sittenkään muuttuneet? Ainahan asiat muuttuvat ja teknologia on tuonut uusia keinoja tiedon välitykseen, mutta ovatko ne uutiset pohjimmiltaan sittenkään muuttuneet? Edelleen se media kun päättää mikä edes on uutinen.

Suurin muutos onkin tapahtunut siinä, että ihmiset saavat niitä uutisia useammasta lähteestä. Lähteet saattavat kertoa samasta asiasta kovin eri tavoin, jolloin joudutaan jo ihmettelemään mikä niistä lähteistä sitten pitää paikkansa, vai pitääkö mikään? Ristiriitaista tietoa useasta lähteestä keräämällä kun ei välttämättä saa juurikaan sen parempaa kokonaiskuvaa jostain asiasta, verrattuna siihen että kaikki tieto tulee yhdestä ja samasta, "tutusta ja turvallisesta", lähteestä. Joku taho siis kertoo tarinansa tapahtuneesta ja tulkitsee sen valmiiksi yleisölleen. Ehkä siis tässä tulkinnassa on tapahtunut muutoksia?

Tarinoiden tulkinta on varmasti muuttunut aikojen saatossa. Eri ideologioilla varustetut toimittelijat ovat aina kertoneet ne uutiset kansalle ja ehkä joskus kauan kauan sitten ne journalistit saattoivat olla hieman objektiivisempia kuin nykypäivän mediamyllytyksessä kasvaneet jälkipolvet? Mutta mikä uutisissa ei ole muuttunut, on todellakin se että pieni porukka päättää mikä on uutinen, mikä ei ole uutinen ja millä tavalla se uutinen sitten kansalle kerrotaan. Aikalaiskertomuksia aina 1800-luvun puolesta välistä asti lukeneena voi havaita, että eipä se luottamus silloiseen mediaan ollut liioin kovin korkealla. Mutta sepä se massamedian tarkoitus on aina ollut - ohjailla niitä massoja.


Media ei lietsonut paniikkia!

No mutta ennen ei ainakaan lietsottu mediassa paniikkia, kaikkihan sen nyt ainakin tietää! Totta, ennen ei ollut pandemioita tai ilmastonmuutosta pelättävänä, koska silloin ennenvanhaan ei moisista edes tiedetty? Media tosin on aina tiennyt, että skandaaleilla, pelolla sekä vihalla saadaan se oma julkaisu myymään, mutta eiväthän he nyt tuulesta tempaisisi moisia vain myyntiä edistämään... eihän? Tarkastellaan kuitenkin ensin syytä miksi se hätä ja kärsimys myyvät, sen sijaan että kerrottaisiin vaan hyviä uutisia.

Ihmisen aivokemiasta ja käyttäytymisestä hätätilanteissa on tehty tutkimus poikineen, joten niihin havaintoihin perustuen voidaan sanoa että ihmisten reaktiot kyetään melkoisen hyvin ennakoimaan. Mutta ainakaan itsellä ei ole tullut vielä vastaan selvää syytä miksi ihminen käyttäytyy tietyllä tavalla hädän uhatessa. Evoluution kannalta voitaisiin esimerkiksi pitää tärkeänä, että ne alkukantaiset ihmiset ovat reagoineet tilanteen vaatimalla vakavuudella havaittuun uhkaan? Kun ihmisen käyttäytymismallit hätätilanteessa kerran tiedetään, herääkin kysymys että onko se eettisesti oikein pelotella kansaa vain saadakseen heidät toimimaan tietyllä tavalla? Se tietysti on propagandan tarkoitus - saada ihmiset toimimaan halutulla tavalla, eli vallanpitäjien näkökulmasta pelottelu on tietysti oikeutettua...

Ihmisen huomio siis kiinnittyy uhkaan, oli se sitten aito tai ei. Ihminen osaa myös liioitella sitä uhkaa mielessään, kunhan asia kerrotaan riittävän epämääräisesti ja ilman mitään keinoja suhteuttaa vaaraa. Media kykenee toimissaan käyttämään hyväkseen tätä temppua kerta toisensa jälkeen, koska se ihmisen korvien välissä oleva johdotus ei ole vuosien saatossa juurikaan muuttunut. Toki jatkuvalla pelottelulla voidaan ihmiset ajaa niin sulkeutuneeseen tilaan, etteivät he välitä enää siitä että talon kerrotaan olevan tulessa. Onneksi sinne väliin voidaan tunkea paljon "viihdettä", eli se stressi pääsee aina välistä laantumaan. Eli syy on mediassa, ennen oli paremmin! On ja ei, nimittäin se syy... osattiin sitä ennenkin tehdä samaa ja vieläpä täysin samoista syistä.


Miksikö? Cui bono...

Media myy paremmin kun saadaan skandaali etusivulle, mutta se syy skandaaliin on harvemmin mediassa. Tai no, mediahan sen päättää mikä skandaali on oikea skandaali joka nostetaan kansan tietoisuuteen, eli voidaan siitä syystä merkittävä osa kuitenkin laittaa median kontolle. Mutta sieltä taustalta löytyy aina jotain suurempaa. Salaliittoteoriaa! Salaliittoja, toki, teoriaakin kyllä, mutta lähinnä tiettyjen asioiden edistämistä käytännöllisin keinoin kertomatta siitä kansalle miksi jotain asiaa tehdään. Isoja asioita voi tapahtua itsestään, kyllä, sekä suuret joukot kerääntyä suurten asioiden vuoksi, kyllä, mutta lähes poikkeuksetta näissä suurissa tapahtumissa sielä taustalla häärii jokin joukko edesauttamassa sitä tulevaa katastrofia. Ja AINA se media valikoi mitä ja miten asia kerrotaan.

Mikä on se helpoin tapa saada jokin "uudistus" läpi kansan hurraamana? Iso muutos jonkin suuren katastrofin jälkimainingeissa, kansan pelastukseksi, tietystikin. Ongelma - reaktio - ratkaisu. Ehkä se maailman vanhin kikka oikeuttaa jokin asia? Ja menee vielä läpi pelottavalla tehokkuudella. Ja tämä sama temppu on osattu jo hyvin pitkään, ainoastaan keinot sen toteuttamiseen ovat muuttuneet teknologian kehittyessä. Vallanpitäjät ja poliitikot ovat osanneet luoda katastrofeja ja ongelmia kansalleen ja kerta toisensa jälkeen jokin "suuri johtaja" on tullut ja pelastanut kansansa, vaikka se pelastus on usein myöhemmin todettu olevan jotain aivan muuta kuin pelastus...

Oliko siis sittenkään ennen paremmin? Riippuu miten asiaa mitataan. Monella mittarilla maailman asiat ovat paljon paremmin, vaikka usein kuvitellaan että päin helvettiä ollaan menossa. Tosin toisilla mittareilla katsottaessa ollaan menossa metsään ihan satavarmasti. Mutta mittarista riippumatta, vallanpitäjät median välityksellä ovat ne, jotka kertovat asioista kansalle ja kansa sitten pelokkaana tekee lähes poikkeuksetta miten haluttiinkin. Siihen nähden ennen ei ollut paremmin, koska menneinä aikoina ei kansalla ollut mitään mahdollisuutta saada sanansa kuuluviin ja paljastaa nämä paniikkikusetukset ennen kuin niistä päästiin hyötymään halutulla tavalla. Nyt jääkin siis nähtäväksi, pääseekö se kansa ääneen vai jatkuuko vallanpitäjien monopoliasema yleisessä mielipiteessä... vai pitäisikö asialle myös tehdä jotain?

Propagandan analysointia, toinen tapa

Eri tapa, mutta sama lopputulos?

Edellisessä propagandan analysoinnissa käytettiin Paul Linebargerin 1954 kehittämää tapaa, mutta tällä kertaa puhutaan hieman uudemmasta tavasta analysoida propagandaa. Garth S. Jowett ja Victoria O’Donnell kirjassaan "Propaganda and Persuasion" viidennessä laitoksessa vuodelta 2012 antaa kymmenen kohdan analyysimallin, jota yritän hieman avata propagandaa tutkivien iloksi. Kirja itsessään on aivan loistava tieteellinen tutkimus propagandasta viimeisen vuosisadan aikana. Kuvaavaa propagandan tieteellisyydestä kertoo aika paljon se, että jo tuohon kirjan julkaisuun mennessä oli tehty yli 350 empiiristä tutkimusta ns. "uuden median" vaikuttamisesta. Mutta aloitetaan 10 kohtainen analysointi...

#1. Propagandan tarkoitus ja taustalla oleva ideologia. Mikä on siis propagandaa ajavan ryhmän ideologia ja mikä on itse propagandan tarkoitus? Onko se esimerkiksi jokin ilmastonmuutoskultti, joka haluaa pelotella ihmiset hyväksymään se yksi yhteinen maailmanhallitus? Näiden kahden selvittäminen voi olla hankalaa ja joskus joudutaan jäädä puhtaasti arvauksien varaan. #2. Missä asiayhteydessä propaganda esiintyy. Mihin sen hetkisiin tapahtumiin tai asioihin kyseistä propagandaa yritetään ujuttaa mukaan? Mihin menneisiin asioihin tai henkilöihin propaganda liittyy? Propaganda on harvoin irrallaan vaan sitä pyritään yhdistämään toisiin asioihin esimerkiksi uskottavuuden parantamiseksi tai yhdistämiseksi johonkin muuhun negatiiviseen asiaan.

#3. Propagandistin tunnistaminen. Kuka tai ketkä levittävät ensisijaisena kyseistä propagandaa? Valtamedia papukaijan lailla toistaa muiden sanomaa, mutta onko propagandalla selvä lähde? Kuka kertoi asiasta ensimmäisenä? #4. Propagandaorganisaation rakenne. Onko kyseessä vain yksi taho, vai kuuluuko propagandan levittäjä suurempaan organisaatioon jonka lonkerot yltävät kaikkialle? Yhteistyökumppanit eivät välttämättä levitä juuri samaa propagandaa, mutta voivat kuulua osaksi samaa käsitysten ohjausta, johon analysoitava propaganda kuuluu.


Jatketaan analysointia

#5. Kohdeyleisö. Kenelle propaganda on ensisijaisesti tarkoitettu? Suuremmissa kampanjoissa voi kohteena olla ihan kaikki kansalaiset, mutta kohdistettu propaganda on huomattavasti tehokkaampaa joten tunnista mikä on analysoitavan propagandan kohdeyleisö. #6. Medioiden käyttö. Mitä eri medioita käytetään välittämään kyseistä propagandaa? Televisio, radio, lehdet, mainosjulisteet ja sosiaalinen media ovat vain muutama esimerkki eri keinoista tavoittaa kohdeyleisö. Ideologian mukainen viesti voidaan kuitenkin tunnistaa ja yhdistää osaksi samaa propagandaa. Eri medioiden yhdistäminen auttaa saavuttamaan valitun kohdeyleisön tehokkaammin ja toisto lisää uskottavuutta. Iskulause radiossa, mainosbanneri bussin kyljessä ja vaikuttaja toistaa samaa asiaa... kyseessä siis sama kampanja.

#7. Käytetyt erikoistekniikat. Onko asialle nostettu "suuri johtaja" vai kenties sävelletty oma teemalaulu? Mitä eri varmasti mieleenpainuvia temppuja käytetään koukkuna propagandan luokse kutsumiseen? Olisiko esimerkiksi keltaiseen sadetakkiin pukeutuva saparopäinen tyttö hyvä koukku? #8. Yleisön reaktiot eri tekniikoihin. Miten kohdeyleisö on vastaanottanut propagandan? Levittävätkö he sitä vapaaehtoisesti eteenpäin tai toimivatko he jollain muulla tavalla pönkittäen sanomaa? Onko propaganda agitoivaa vai integroivaa ja tekeekö yleisö mitä haluttiin?

#9. Vastapropaganda. Onko samasta aiheesta vastapropagandaa? Mitkä tahot levittävät vastakkaista sanomaa, eli onko kyseessä oikeaa vastustusta vaiko vain osa samaa kampanjaa jolla saadaan aihe laajemmalle yleisölle tietoisuuteen? Omaa sanomaa vastaan hallitusti hyökkääminen, eli väärä vastakkainasettelu, on tehokas keino hallita koko tarinaa ja siitä käytävää keskustelua. #10. Vaikutus ja arviointi. Kuis meni, noin niinku omasta mielestä? Muuttuiko yleisön mieli ja saavutettiinko ne halutut asiat? Toki emme voi aina tietää mikä se alkuperäinen tarkoitus oli, mutta voimme arvioida yllä olevalla analysointitavalla saavuttiko propaganda tehtävänsä vai ei. Propagandakampanja voi muuttaa muotoaan ja strategiaansa useasti kesken matkan, mutta se tarkoitus ei juurikaan muutu.


Mutta... miksi?!

Miksi ihmeessä käyttää aikaa propagandan analysointiin? Tunne vihollisesi, ehkä? Ehkäpä ymmärtää niitä keinoja millä meihin yritetään vaikuttaa? Kaikki media on propagandaa joten analysoitava ei ainakaan pääse kesken loppumaan. Tämä yllä hyvin lyhyesti selitetty strategia propagandan analysointiin on nähdäkseni paremmin soveltuva "arkikäyttöön" kuin se vanha, 1954 vuodelta ollut malli, joka oli suunniteltu sotapropagandan tutkimiseen. Mutta kukin tavallaan...

Kauniimpi nimi asialle olisi ehkä markkinatutkimus tai vastaava? Samaa analysointia edellisistä mainoskampanjoista tehdään jatkuvasti, koettaen tunnistaa ne toimivat sekä ennen kaikkea toimimattomat ratkaisut. Virheistä on syytä oppia ja tästä jo aiemmin mainitsinkin vertaillessani ilmastohysteriaa ja koronapaniikkia keskenään. Vallanpitäjät kehittävät jatkuvasti manipulointikeinojaan ja niiden perässä pysymiseksi on analysoitava sitä lopputuotosta, eli kansalle levitettävää propagandaa.

Manipuloinnista emme pääse eroon eikä siltä karkuunkaan pysty juoksemaan jos haluaa yhtään pysyä kärryillä siitä, mistä meidän halutaan puhuvan ja miten asioista uskovan. Tietoahan ei valtamediasta juurikaan suoraan saa vaan se täytyy perata sieltä tarinoiden keskeltä irti siitä kaikesta vääntelystä ja kääntelystä. Propagandan analysointi siis saattaa auttaa niiden eri medioiden tarinoiden tulkinnassa, paljastaen ehkä niistä lähteistä enemmän kuin he haluaisivat. Joka tapauksessa, tuo Jowettin ja O'Donnelin kirja on vahva lukusuositukseni ja se löytyy netistä kirjan nimellä ja perään .pdf ...

Simulaatio vai illuusio?

Alkuun hieman terminologiaa

... sotkemaan soppaa entisestään ja antamaan niille aivonystyröille hieman tekemistä. Simulointi on teeskennellä jotain mitä ei ole, dissimulointi taas teeskennellä ettei jotain ole vaikka oikeasti onkin. Mutta jos teeskentelet sairasta, et ole sairas, siinä kun simuloidessasi sairautta tunnet ne oireet. Jos taas uskottelet itsellesi ettet ole sairas, vaikka oletkin, dissimuloit sitä sairautta... mutta jos et tunne enää oireita, oletko sittenkään enää sairas? Noh, niin tai näin, siirrytään aiheeseen. Monet kertovat, että elämme simuloidussa maailmassa eikä missään "oikeassa", fyysisessä todellisuudessa. Itse taas olen useastikin verrannut esimerkiksi tätä poliittista järjestelmäämme illuusioon ja pseudo-todellisuuteen. Kumpi siis pitää paikkansa? Vai pitääkö kumpikaan?

Simulaatiosta puhuttaessa voidaan oikaista ja viitata suoraan Matrix-elokuvien maailmaan. Se, asummeko oikeasti jossain kotelossa johtoja täynnä vaiko jossain muussa järjestelmässä on keskustelu erikseen, mutta se virtuaalinen, simuloitu maailma eli "Matrix" on yksi teoria tästä todellisuudestamme. Mikään ei siis ole aitoa vaan kaikki on simuloitua ja me sitten jollain tavalla aistimme tämän simulaation ja toimimme siinä, tietämättä että kyseessä on simulaatio. Eri malleja kuinka tämä kaikki toimii on lukuisia ja jokaisesta on omat todisteensa niin puolesta kuin vastaan. Nihilistiseen kuvaan nähden simulaatio on tietysti hieno homma - kaikki paskaksi, ei siinä käy muille kuinkaan koska kaikki on vaan kuvitelmaa.

Illuusio eli havaintoharha sopisi myös kuvaamaan nykyistä menoa. Havainnot reaalimaailmasta ja se mitä kerrotaan esimerkiksi mediassa eivät tunnu täsmäävän, joten jommassa kummassa, joko havainnoissa tai mediassa on jotain häiriötä. Ihminen sitten mielessään pyrkii tätä eriäväisyyttä itselleen selittämään, jolloin voidaan puhua esimerkiksi kognitiivisesta dissonanssista. Jos kyseessä olisi pelkkä havaintoharha, pystyttäisiinkö se sitten osoittamaan toiselle ja siinä tulisi sitten se "ahaaaaa"-ilmiö ja ongelma korjautuisi? Joskus tämä toki onnistuu ja sen kuvassa olevan virheen osoittaminen saa yksilön miettimään asian uudelleen, mutta tämä ei läheskään aina pääse tapahtumaan. Ehkä siis kyseessä ei ole illuusio, vaan jotain jotain muuta?


Simulacrum

Tai monikossaan simulacra, latinan sana simulacrum kääntyisi saman näköiseksi, samankaltaiseksi. Simulacrum on siis kopio, imitaatio tai esitys jostain asiasta. Esimerkiksi patsas, joka kuvaa ihmistä. Mutta kuten tiedämme, patsas voi olla tarkka kuvaus, taiteellinen näkemys, irvikuva tai vaikkapa karikatyyri. Entä patsas joka kuvaa Jumalaa? Kuinka lähelle todellisuutta moinen voi päästä, jos emme ole koskaan nähneet alkuperäistä? Olisiko maailmamme simulacrum maailmasta jota ei ole olemassakaan? Kopio joka ei vastaa todellisuutta, jokaisen omassa päässä? Kuva olisi siis yhtenäinen, jolloin mieli ei sitä hylkisi, mutta silti vain jäljitelmä... Vieläpä muiden tekemä halpa kopio.

Historia on tästä hyvä esimerkki. Todelliset tapahtumat ovat muuttuneet myyteiksi, joita meille tulkitaan vallanpitäjien toimesta. Tapahtumat, joita emme itse kokeneet ovat muiden kertomia versioita heidän näkemyksestään, parhaassa tapauksessa. Pahimmassa tapauksessa historiamme on voittajien säveltämää satua, jota tulkitaan tarkkaan valitulla tavalla luoden ne antiikin tarujen sankarit ja hirviöt soveltumaan omiin tarkoitusperiin. Ja se ikioma simulacrum, kopio niistä tarinoista, luo tapamme ymmärtää maailmaa, mistä tulimme ja miksi täällä olemme... vaikka tarina voi olla yhtä kaukana todellisesta kuin vaikkapa Star Wars?

Media taas tekee simulaation todeksi, uskotellen ihmisille että heille kerrottu on totta ja ihmiset käyttäytyvät sen mukaan kuin se median kertoma olisi oikeasti tapahtunut. Keksitty tarina tai vääristynyt kopio muuttuu ihmismielessä osaksi todellisuutta ja saa ihmiset toimimaan kuten kyseessä olisi ollut oikea tapahtuma joka meni juuri kuten kerrottiin. Kaikki muiden kertoma kun on parhaimmillaankin vain kuvaelma siitä, mitä oikeasti se toinen ihminen on kokenut ja aistinut. Vai pystytkö kuvaamaan vaikkapa ruutusi yläpuolella avautuvaa näkymää niin, että joku muu voisi aistia juuri samalla tavalla kuin sinä itse? Silti voit koettaa sitä kuvailla ja tehdä siitä näin kopion, jonka voit välittää toisille - simulacrum.


Kenen kopiokonetta sitten käytämme?

Jos katsoo mihin maailma on menossa, väittäisin että ne simulacra-koneet ovat sosiopaattien ja psykopaattien käsissä. Kuka muu omaksi ilokseen ja edukseen loisi maailmaa, jossa ne toiset ihmiset ja itse se maailmakin ovat vain pelinappuloita, joita voi manipuloida haluamallaan tavalla? Kuka muu kuin täysi mielipuoli haluaisi luoda asioita, jotka saattavat lopettaa kaiken elämän maailmassamme ja pahimmassa tapauksessa pyyhkäistä koko planeetan olemattomaksi? Tieteen väitetään tutkivan asioita ihmiskunnan eduksi, mutta ketään ei tunnu kiinnostavan jos se "koe" meneekin hieman pieleen ja lopputuloksena ei ketään ole enää jäljellä?

Illuusio ei tietenkään voisi suoraan toista vahingoittaa, ellei nyt sitten säikähdä kuoliaaksi vaikkapa median luomaa satua tappavasta viruksesta katsoessa? Simulaatio ei liioin olisi aito, mutta simuloitu kahden tornin tuhoaminen lentokoneilla voi johtaa lukemattomiin seuraamuksiin vaikkei tapahtumaa olisi itsessään edes oikeasti tapahtunut. Siitä olemattomasta tuleekin totta, kun vain osa mukana olevista tietää asian olevan vain teeskentelyä. Ja kun ne illuusioiden, simulaatioiden ja halpojen kopioiden todellisuudesta luojat ovat joko menettäneet inhimillisyytensä, tai eivät sitä koskaan ole omanneetkaan, on se jokaisen oma simulacrum tästä maailmasta enemmän tai vielä enemmän päin honkia.

Mutta jokainen päätelköön itse missä ja miten maailma pyörii tai on pyörimättä. Voimme havainnoida itse kuinka historiankirjamme ja mediamme vääristelevät todellisuutta, mutta sitäkään ei kaikki tule uskomaan vaikka se esitettäisiin kuinka seikkakohtaisesti tahansa. Onko maailmamme vain simulaatio ja oikeasti istumme jossain maailmankaikkeuden tuolla puolen ruutuun katsoen ja kokien mitä nämä meidän liha-hahmomme nyt sattuvatkaan kohtaamaan? En tiedä, mutta tuo simulacrum, kopio olemattomasta, pisti ainakin meikäläisen ajattelemaan... vai olisiko tämäkin vain illuusiota?