Liberaalin demokratian nousu ja tuho

Tuhoon tuomittu idea

Liberaalin demokratian syvimpiä arvoja ovat yleiseen mielipiteeseen perustuva poliittinen päätäntä sekä jatkuva kehitys, koska ihmiskunta niin tunnetusti senkun vaan kehittyy ja viisastuu. Hallinto joko yksinkertaistuu tai monimutkaistuu, mutta kehitystä ei voida estää ja lopulta saavutetaan juuri sille kansalle sopiva täydellinen järjestelmä, vaikkakin kansoissa ei niin suuria eroja ole koska aate kansojen eroista on nationalismia, ei liberalismia. Korruptio ja hyvä-veli verkostojen muodostuminen on harmittava, mutta täysin luonnollinen osa liberaalia demokratiaa, koska valta nyt vaan on tuppaantunut pakkautumaan ja sen pakkautumisen jälkeen yleensä sen vallan väärin käyttäminen helpottuu kummasti. Tämä kaikki siis tiedettiin ihan satavarmasti siinä kohtaa, kun päätettiin lähteä liberaalin demokratian valitsemaa tietä parlamentaarisen tasavallan keinoin kulkemaan. Kyllähän se itsensä korjaa ennen kuin korruptoituu täysin pilalle, eikös?

Sinänsä aate on ainakin melkein looginen kun se perustuu siihen olettamaan, että kansa saadessaan vapautta alkaa kehittämään itseään näin mahdollistaa poliittisen järjestelmän jatkuvan edistyksen. Jäikö se tahallaan vaiko tietämättään huomiotta, sitä voidaan vaan veikkailla, mutta taisi se kansan kehittymisen nopeus tulla pahasti yliarvioitua verrattuna valtaan halajavien kehittymiseen? Kansa kun saatiin aina unohtamaan se oma kehitys osoittamalla sormella ja huutamalla ”hei, kato mitä tuolla on!”, mikä oli tietenkin koko liberaalin demokratian syntyaikoina vielä suuressa mittakaavassa hyvin resursseja runsaasti kuluttava toimi. Massamedia muutti kuitenkin tämän aivan täysin, minkä ansiosta se tavan kansan kehitys tyssäsikin pahemman kerran ja muuttuikin taantumukseksi kun idioottilaatikko saatiin jokaiseen olohuoneeseen.

Sinänsä liberaalin demokratian ajatus eri aatteiden vapaasta kilpailusta on ymmärrettävä ja sen voisi ainakin kuvitella tuovan eniten yhteistä hyvää ja onnellisuutta, koska kilpailu tunnetusti on aina ollut kaikkien etua ajatteleva asia, ei vain voittajien. Eri aatteet siis tuovat omat mallinsa sen hyvän ja onnellisuuden saavuttamiseksi pöytään ja niistä yhdistämällä syntyy utopia. Kansa seuraa muun muassa silmä kovana miten sitten ne eri aatteet onnistuvat tässä tehtävässään ja valistuneena osaavat äänestää niitä kaikista parhaita aatteita, jotka he kykenivät tunnistamaan sen onnellisuuden lisääntymisen syyksi. Heeeeeei, ei saa nauraa, niin se piti mennä ja liberaali demokratia piti ratkaista kaikki teollisen vallankumouksen tuomat ongelmat ja sopeutua kaikkiin niihin muutoksiin joita maailmassa tapahtuu ja tulee tapahtumaan! Jos asia ei naurattanut ja uskot asioiden menevän edelleenkin juuri tuolla tavalla kohti utopiaa, oletko aivan varma että olet seurannut mitä maailmalla tapahtuu vaiko vaan katsonut mitä televisio kertoo siitä mitä tapahtuu?


Konsensuspolitiikkaa

Toimiessaan juuri kuten tarkoitettukin, valistuneet ihmiset kykenevät eri aatteiden sillisalaatista valitsemaan ne kaikki parhaat osat, rusinat pullasta, muodostamaan sen hallinnon. Hegelin tai jonkun muun dialektiikalla kyetään jokaisen aatteen toimivat osat erottamaan itse aatteesta ja muodostamaan niiden kaikkien yhdistelmästä toimivan kokonaisuuden. Jokainen aate itsellään, sosialismista nationalismiin ja tuhokapitalismiin kun tarjoilee sen omanlaisensa utopian tietyille ryhmille, mutta ei koskaan kaikille, jolloin ottamalla vain ne juuri oikeat osat niistä kaikista aatteista saadaan se täydellinen malli luoduksi. Lännessä se täydellinen malli löytyikin, nimittäin neoliberalismi. Fabianistien idea sudesta lampaan vaatteissa näkyykin hyvin siinä, kuinka neoliberalismi onnistuikin kaappaamaan lähes koko lännen poliittisen kentän. Neoliberalismi pystyi soluttautumaan jokaiseen mahdolliseen muuhun aatteeseen niin paljon, että konsensusta eri aatteiden eri puolueiden kesken aina löytyykin se sula sopu - niistä yhteisistä osista jotka näihin aatteisiin on päässyt soluttautumaan.

Neoliberaalit eivät kuitenkaan olleet ainoita, jotka osasivat poliittisen pelin ja aatteiden hivuttamisen mukaan muihin aatteisiin. Klaus Schwab ja kumppanit ovat onnistuneet ajamaan omaa globaalia kommunismiaan nimittäin niin tehokkaasti eteenpäin tässä viimeisinä vuosikymmeninä, että neoliberaalin ”vapaan” kilpailun aikakautta on jo ennustettu päättymään minä hetkenä hyvänsä. Ehkä se on vain yhtä suurta nollausta vaille valmiina, jonka jälkeen se konsensus poliitikkojen keskuudessa vaihtaakin kelkkaa globalismin tarjoilemaan utopiaan, yhden maailmanhallinnon lämpimässä syleilyssä. Kiinassa tämä malli onkin nyt testattu ja todistettu luomaan maksimaalisen määrään onnellisuutta kansalle! Anteeksi, korjaan: siis onnellisuutta muutamalle ja uskomattoman määrän turhanpäiväistä krääsää kaikille muille, jotka saatiin luulemaan sen krääsän määrän ja laadun olevan onnellisuuden mittari. Kilpailuun perustuva maailmanjärjestys oli toki jo Rockefellerinkin mukaan syntiä, eli ehkä suuren uskonpuhdistuksen jälkeen se utopia saavutetaankin - ihmisten vain tarvitsee antaa kaikki vapaus ja päätäntävalta ulkopuoliselle taholle! Näyttäisi tosin siltä, etenkin tällä hetkellä, että sitä utopiaa ennen joudutaan sotimaan oikeen kunnolla ja Suomessa kansa vaatimalla vaatii että se sota päättämään kaikki sodat tulisi tapahtua oman maan kamaralla.

Jatkuvan kehityksen ja kriittisen tarkastelun yhdistelmän luoma edistyksellinen politiikka törmäsikin pahemman kerran pysäyttämättömään voimaan, joka jyräsi kaikki vanhat poliittiset aatteet alleen. Massamedia ja sen mahdollistama ihmisten manipulointi nosti neoliberalismin ohi kaikista muista aatteista, mutta kilpailu pelkän kilpailun vuoksi puolestaan herätti uuden mutta samalla ikiaikaisen megalomaanisen ajatuksen täydestä yhden tahon maailmanhallinnasta voimiinsa. Journalisteista tuli hyvin pian aktivisteja, joista jokainen tiesi sen oman aatteensa olevan kaikista paras ja ne sadut ”riippumattomasta ja puolueettamasta” objektiivisesta mediasta upposi kansaan ja muutti median kokonaisuutena lähes samaan asemaan kuin uskonnot. Television uutistenlukijasta tulikin pappi, joka julisti pyhää sanaa suuresta lähteestä, joka tällä kertaa kerrotun pyhän sijaan olikin tekopyhä rahan kyllästämä valta, joka oli kilpailulla päässyt asemaansa. Kansan konsensusta ei enää määrittänyt kollektiivinen älykkyys vaan median kertoma tarina, jonka epäilijät ovat pahoja vääräuskoisia syntisiä, jotka tulee viedä roviolle.


Vanha aate uusissa vaatteissa

Sen sijaan että pyörää oltaisiin keksitty uudelleen, on tämä nykyinen globalistien aatemaailma hyvinkin tuttu lähihistoriasta, tosin aivan uudelle tasolle vedettynä. Fasismi, eli kaikki päätäntävalta ja omistus on yksissä käsissä, on se globalismin aate. Omistuksesta voidaan aina luistaa, koska vain päätäntävallalla on oikeasti merkitystä - voit omistaa mitä tahansa, mutta se kuka määrää mitä ja miten sitä omaisuuttasi saat käyttää on oikeasti vallassa. Totalitarismi sopii myös kuvaamaan sitä mallia, eli on sinänsä se ja sama kutsuuko sitä globaalia utopiaa totalitaariseksi vai fasistiseksi, koska kumpikaan niistä tietenkään sovi täydellisesti tätä megalomaanista kaiken vallan keskittämistä kuvaamaan. Tietysti juuri tämä on nykyisen uuskielen tarkoituskin - asioista kun ei voida puhua jos niille ei ole annettu nimeä jota kaikki käyttävät samalla tavalla.

Jokainen valistunut kansalainen kuitenkin tietää, ettei mikään moinen suuri salaliitto voisi koskaan olla mahdollinen, koska joku olisi kertonut eivätkä ne nyt niin tekisi kansalleen. Noin vahvaa argumenttia ei tietenkään voi kumota edes sillä, että se kaikki on dokumentoitu julkisesti niin neoliberalismista sinne globalismin suureen nollaukseen ja narratiiviin saakka. Jokainen noin valistunut kansalainen tietää myöskin valtamedian kertovan totuuden ja olevansa itse täysin informoitu kaikista maailman asioista. Siksi vain hullut salaliittoteoreetikot eli pahat syntiset poikkeavat tarinasta. Ehkäpä se suurin mullistus kuitenkin tässä liberaalissa demokratiassa on tullut sen massamedian oman aikakauden aikana. Muutos oli asteittainen, mutta joku voisi sanoa vääjäämätön. Yhden totuuden kansalle asia on tietenkin itsestäänselvä, mutta sen luulisi laittavan kylmiä väreitä kaikkien selkänahkaa pitkin… mistä siis puhun?

Siitä ajatuksesta, että joku voi määrittää ”hyvän” ja ”pahan” (kaikkien) muiden puolesta. Kirkolla oli ennen siinä monopoliasema, mutta kun massamedia ajoi heittämällä kirkon vallan ohitse, alkoi muodostumaan uusi ja kovin kieroutunut näkemys oikeasta ja väärästä, joka määritti sen mitä kansan tuli tietää. Nähtiinkin nimittäin oikeutetuksi ja hyväksi se, että asioista ei edes yritetä kertoa kokonaisuutta, vaan tasan yksipuolinen kuva oli riittävä kun kyseessä oli ”päivänselvästi paha vastustaja”. Ennenmuinoin tutkivat toimittajat etsivät ne tarinoiden toiset puolet, jotka paljastivat usein mitä kauheimpia hirmutekoja. Mutta jos se oma puoli oli absoluuttinen hyvä ja vastapuoli paha, ne omat hirmuteot täytyikin piilottaa koska se mahdollisti sen ”yhteisen hyvän” ja jälleen kerran paha kukistettiin. Kyllä, hyvä ja paha sisältävät sanoina paljon enemmän (kuten aikaisemmin olen kirjoittanut), mutta rämä yksinkertaistus sallittaneen tässä kohtaa. Kun ”me” taistelemme vihollista vastaan, kaikki heidän tekonsa ovat tuomittavia ja kaikki meidän tekomme ovat hyväksyttäviä. Voittaja kirjoittaa historian ja me olemme sankareita, vaikka siellä vastapuolen kirjoittamassa tarinassa olisimmekin olleet se suurin hirviö. Siksi liberaali demokratia on oikeudenmukaisuuden riemuvoitto - verhon taakse ei sallita katsottavan sitä valtavaa ruumiskasaa, jonka ”hyvät päättäjämme” ovat oman kansansa riveistä luoneet. Kaikki hyvin, ei mitään nähtävää, hajaantukaa! Jos totuus tulisi julki, Nürnberg 2,3,4 ja niiden jatko-osat olisivat kansalle viihteenä seuraavat vuosikymmenet. Ei ihme että toimittelijat ovat niin hiljaa…