Hegel

Hegeliläinen dialektiikka

Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770-1831) oli saksalaiseen idealismiin suuresti vaikuttanut filosofi, jonka mielipiteiden tulkinnoista ei olla päästy lähellekään yksimielistä näkemystä. Asiaa ei myöskään auta se, että tekstit ovat alunperin saksaksi ja niiden käännökset ovat niitä tekstejä joita ihmiset sitten tulkitsevat omalla tavallaan - minä mukaan lukien. Tietysti filosofisten tekstien ja hajatelmien tarkoitus onkin saada ihmiset ajattelemaan ja tulkitsemaan kerrotut asiat kukin tavallaan koska silloin voidaan löytää tavalla tai toisella totuus asiasta. Juuri tähän aatteeseen se Hegelin oma dialektiikan, eli filosofisen keskustelumuodon, onkin tarkoitus antaa helppokäyttöinen taktiikka sen totuuden löytämiseen. Helppoa kuin heinänteko siis!

Teesi, antiteesi ja synteesi - tämän yhdistelmän olet saattanutkin kuulla useampaan otteeseen? Teesi on se esitetty väite, vaikkapa että ”Suomi on demokraattinen maa”. Antiteesi on vastaväite, joka voi olla aina päinvastaisesta näkemyksestä pieneen korjaukseen, kuten vaikka ”Perustuslain mukaan Suomi on tasavalta, ei demokratia”. Ja näistä saatu johtopäätös on sitten synteesi, missä tarkan harkinnan jälkeen päädytään yhden askeleen lähemmäksi totuutta yhdistämällä nämä kaksi alunperin ristiriitaista tietoa: ”Suomi on tasavalta, joka saa oikeutuksen valtaan demokratiasta”. Tätä kolmikkoa teesi-antiteesi-synteesi toistetaan sitten niin kauan kuin sille on tarvesta, kunnes siis ollaan päästy niin lähelle totuutta asiasta kuin se sillä hetkellä on mahdollista.

Alex Jones ja David Icke olivat päätyneet jossain vaiheessa siihen näkökulmaan, että ns. ”Ongelma-reaktio-ratkaisu” on juuri tämä Hegeliläinen dialektiikka, minkä seurauksena Hegel oli päivänselvästi paha kommarimutanttipetturi. Vastapuolella tämä taas nähdään äärioikeiston hulluna salaliittoteoriana, koska kaikkihan sen tietävät etteivät vallanpitäjät tahallaan loisi ongelmia joihin tarjoavat ratkaisuja jotka ovat pahempia kuin alkuperäinen ongelma. Väittelyä ei liioin helpota se, että Marx ammensi Hegelin dialektiikasta ja filosofiasta aimoannoksen omaan työhönsä, mikä siis todistaa Hegelin olevan myös paha sosialisti… joka siis tekee hänestä suuren sankarin toisessa leirissä. Oman tulkintani mukaan ongelma-reaktio-ratkaisu ei ole suoraan teesi-antiteesi-synteesi, koska esimerkiksi reaktio ei ole vastaväite eikä ratkaisu yleensä ole millään tavalla synteesi vaan perseestä revitty idiotismi, jolle vaan tarvittiin oikeutus. Arvostus jota poden päättäjiä kohtaan näkynee tuossa retoriikassa?


Hegelin parempi maailma

Koska yhteiskunnat ovat enemmän tai vähemmän kehittyneet tuon dialektiikan mukaan, on jokainen iteraatio yhteiskunnasta karvan verran parempi kuin edellinen, jos yhteiskunta siis saisi kehittyä vapaasti eikä ylhäältä ohjattuna. Vapauden käsitys kehittyy samalla yhteiskunnan mukana ja riittävän kauan näitä kierroksia tehtäessä saamme maailmanrauhan ja täyden vapauden. Tosin lehmät oppivat sitä ennen lentämään ja helvetissäkin tarvitaan pipoa, mutta ainahan sitä voi toivoa? Ihmiset voidaankin jakaa kahteen kastiin, mestareihin ja orjiin, joiden asema ja vapauden määrä yhteiskunnassa kertoo sen yhteiskunnan kehityksestä.

Hegelin näkemys optimaalisesta yhteiskunnasta ja hallinnosta oli hyvin samankaltainen kuin Platon, sillä erotuksella että filosofikuninkaiden alla toimiva virkamieskoneisto oli myös osa sitä kansaa ja ajoi päivätyökseen neutraalina toimijana johtajan asiaa, mutta illalla oli tavan kansalainen omine haluineen. Valtion ja hyvän johtajan tehtävä oli tuottaa kaikille vapautta ja hyvinvointia, minkä yhtenä mittarina toimi yhteiskunnan alimman joukon tila. Vasta kun kaikilla oli hyvä olla, oli valtio onnistunut tehtävässään. Mutta miten ihmeessä valtio voi samaan aikaan tuoda maksimaalisen vapauden ja kuitenkin samalla kyetä mahdollistamaan ne hyvät olot ihan kaikille puuttumalla ihmisten elämään?

Yksinkertaisesti: korjaamalla ne havaitut virheet parhaalla mahdollisella tavalla. Järjestelmä ei siis koskaan tule olemaan valmis, koska maailma muuttuu jatkuvasti, mutta joka ikinen asia voidaan riittävällä järkeilyllä ja funtsimisella saada kelvolliseen tilaan. Jokainen esitetty teesi kun käy riittävän monta kierrosta läpi, päästään riittävän lähelle totuutta ja kuten tiedämme, totuus vapauttaa. Liberaaleille tämä valtion asema ja etenkin byrokraattiluokan olemassaolo tuottivat kuitenkin suurta mielipahaa, sen jakaessa selvästi kansalaiset eri kasteihin. Tehtävänsä hyvin hoitavaa ja asiantuntevaa hallintoa on tosin hankala järkiperustein vastustaa, jos siis pitää hallintoa ylipäänsä pakollisena tai tarpeellisena osana yhteiskuntaa.


Missäs mä oon kuullut tämän ennenkin?

Jos tämä Hegelin dialektiikka kuulostaa tutulta myös muista yhteyksistä, se ei ole mikään ihme - koko tieteen perusidea kun pohjaa juuri samaan tapaan löytää se totuus. Joku kehittää teorian, teesin, jota koetetaan kumota, antiteesi, minkä seurauksena sitten kun teoria on viilattu riittävän monen iteraation jälkeen (toistaiseksi) lopulliseen muotoonsa, saavutetaan se synteesi. Tämä siis miten tieteen kerrotaan toimivan, kun käytännössä tilanne menee monessa kohtaa päinvastoin. Lähtöasetelma tiedetään, samoin kuin haluttu lopputulos joten sitten koetetaan keksiä millä konstilla asia saadaan näyttämään siltä, että haluttu lopputulos saavutetaan esitetyllä tavalla. Syyllinen kun tiedetään niin rikos löydetään…

Nyt siis kaikista käännöksistä, tulkinnoista sekä ennakkoasenteiden eroavaisuuksista johtuen tämä tulkinta ei vastaa sitä kuvaa, jonka olet toisaalta saanut Hegelistä ja hänen filosofiastaan, se johtuu yksinkertaisesti siitä että olet täysin väärässä. Joka ikinen kohta josta olet eri mieltä tuleekin siis käydä läpi Hegeliläisellä dialektiikalla, että asiasta löydetään se totuus. Lopputulos on siis yhdistelmä kahden ainakin osittain vastakkaisista näkemyksistä, luoden jotain uutta ja ihmeellistä - totuutta. Paitsi että kun lähtötiedot olivat molemmilla päin honkia, saavutettiin siis totuus vain niihin tietoihin perustuen, ei siihen mitä Hegel alunperin edes sanoi. Olisiko siitä löydetystä totuudesta sitten mitään hyötyä? Ehkä, se selviäisi sitten joskus myöhemmin, lukemattomien iteraatioden jälkeen.

Mutta mitäpä tapahtuisikaan, jos kaikki ihmiset alkaisivat jokaisen erimielisyyden kohdalla purkamaan asiaa osiin ja jokaisen argumentin käymään läpi yksitellen tällä dialektiikalla? Se olisi se kuuluisa ”asiat riitelevät, ei ihmiset”, joka nykypäivänä vaikuttaa yhtä utopistiselta ajatukselta kuin ihmiskunnan tulevan joskus löytämään vapauden. Mutta ainahan sitä voi toivoa? Toivossa on kuitenkin hyvä elää, meinasi lapamatokin. Maailma olisikin kovasti eri näköinen, jos ihmiset oikeasti pohtisivat niitä erimielisyyksiään, mutta se on tehty hyvin pitkälti mahdottomaksi - sananvapaus kun on viety ja ainoastaan ne oikeat näkemykset jotka sopivat sinne virallisen tarinan Overtonin ikkunan sisälle sallitaan tulevan julki ja esille yleiseen keskusteluun. ”Eihän se niin ole!” ei muuten ole antiteesi väitteelleni sananvapaudesta. Edes ”mutta kyllähän kahden kesken voi puhua…” ei liioin kelpaa, koska sekin on teesissä jo otettu huomioon.