Muutosvoimaa ja -halua kyllä löytyy

Suuntakin tiedetään…

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Suuret yhteiskuntia ravistelevat muutokset alkavat näyttää päivä päivältä entistä varmemmilta, mutta koska ennustaminen on vaikeaa, etenkin tulevaisuuden, jääkin nähtäväksi mihin suuntaan se kelkka kääntyy. Voisimmeko sitten tutkimalla menneitä arvioida sitä mahdollista suuntaa? Muutosvoimaa ja halua muutokseen on yltäkyllin, niin kansan mielissä kuin sielä muutosta ajavien tahojen resurssien suunnassa, mutta se yhteinen suunta on melkoinen arvoitus. Turvallinen vedonlyönti mihin mennään olisi panostaa sinne, missä takana on eniten rahoitusta. Poliitikkomme ovat kautta koko vallassa olevan puoluekentän selvästi laittaneet pelimerkkinsä sinne ison rahan utopiaan, eli globaaliin kommunismiin. Poliitikot kai luulevat, että myytyään kansansa heistä palkitaan muutkin kuin vain ne aivan huipulla olleet? Sööttiä… kansansa pettäneet ovat yleensä roikkuneet sielä narun jatkona, riippumatta siitä mikä osapuoli voitti.

Globaali kommunismi, joksi itse tätä mallia kutsun, on siis se WEF:n ja lukemattomien muiden eri ryhmittymien ajama ”uusi maailmanjärjestys”, jota media pitää salaliittona koska siitä ei julki puhu kuin ihan kaikki aina omaa presidenttiämme myöten. Suoraan siihen kommunistiseen utopiaan eli täysin luokkavapaaseen järjestelmään missä edes rahaa ei enää tarvita tuskin vielä tässä seuraavassa iteraatiossa päästään, mutta se Star Trekin federaatio näyttää olevan se lopputulos. Ennakoivaa ohjelmointia, ehkä, mutta moinen utopistinen maailma missä kaikki kansakunnat ovat yhtenäisiä ja kaikki puhaltavat yhteen hiileen on ollut monella mielessä. Miten sinne päästään onkin sitten ollut aivan toinen juttu. Mutta tämä kansainvälinen suuri liittouma ei ole kaikkien mieleen, koska sen saavuttamiseksi vaaditaan niiden juurien repiminen irti siitä maasta… isänmaasta, voitaisiin sanoa.

Koska ”fasismi” on yleisesti nähtynä ”paha” asia, on sana jouduttukin määrittelemään uudestaan. Jos sanan alkuperäistä merkitystä nimittäin käyttäisi, tämä ajettu agenda olisi sitä fasismia aivan puhtaimmillaan. Siksi siinä ollaankin lyöty kaksi kärpästä yhdellä iskulla kun sana on määritetty uudelleen ”palingeneettiseksi ultranationalismiksi”. Eli siis vahvaan johtajaan nojaava kansallismielisyys. Pitää huomata, että ”kansallismielisyys” voi määrityksestä riippuen olla epätarkka termi ja nationalismi tai patriotismi olisivat sopivampia, mutta se soppa on taas ihan oman pohdintonsa aihe. Niin kauan kun ihmisillä on juuret maassa kiinni missä asuvat, ovat syntyneet tai ylipäänsä näkevät omana kotinaan, se yhtenäisten kansakuntien utopia on vaarassa. ”Oma koti kullan kallis” ei käy lainkaan päinsä vaan kaikki ihmiset tulee nähdä ”maailman kansalaisina”, eli koneiston rattaina jotka voidaan keskenään vaihtaa koska tahansa.


Mutta se ”miten” puuttuu

”Suuri nollaus” on yksi mahdollinen tiekartta sinne utopiaan, mutta vastaavia suunnitelmia löytynee monesta eri ajatushautomosta ja vallan keskittymästä. Tulevatko nämä keskittymät sulassa sovussa sitten jakamaan maailman vai kuinka se käytännön kansan paimentaminen sitten tapahtuu, siitä en osaa sanoa. Lopputulos on siis aika selvä mitä lähdetään hakemaan, mutta miten sinne päästään on hienoinen mysteeri ja kivinen tie lähes väistämättä. Mahtaakohan Klasukaan itse tietää miten Sanna ja lapset sinne utopiaan kansansa tulevat johdattamaan, vai onko kenties suunnitelma samankaltainen kuin nykytieteessä, missä haluttu tulos tiedetään ennalta ja enää puuttuu todisteet että niin asia on? Utopia jossa kaikilla kansoilla on yhtä kivaa on siis se maali.

Mutta juuret maassa asti olevilla näkemys on ”hittoako me muista, oma kansa/heimo/perhe tulee olla ensisijainen huolenaihe!” Historiasta ollaan opittu, että näitä aatteita on useampikin populistinen johtaja hyödyntänyt kiihottaessaan kansaa oman näkemyksensä taakse. Todisteita sen puolesta, että tämä ”minä ensin, sitten vasta muut” olisi ihmisen kehityksen kannalta se ”oikea” tie, mutta sitähän on vaikea sanoa onko se todella niin. Se on yksi teoria, siinä kun se WEF:n utopia todellisen onnellisuuden avaimien olevan se oman identiteetin kadottamisesta on toinen päinvastainen teoria. Moni puhuu sen oman voiman, itsensä löytämisestä ja valjastamisesta, joka mahdollistaa entistä paremman pohjan sitten ihmisten väliselle kanssakäynnille joka on kuitenkin pakollinen osa ihmisen elämää. Tietysti siinä utopiassa ei sitäkään enää tarvita, koska ihmiset voidaan tuottaa eikä enää syntyä luonnollisesti kahden vastakkaista sukupuolta olevan ihmisen liitosta.

Mutta siinä kun se WEF:n utopian tiekartta saattaa olla vaan piilossa, se yksilöiden ensin oma ja sitten yhdessä yhdistyvä polku tuntuu olevan vain ajatus tai haave jossain kaukaisuudessa ilman konkreettista suunnitelmaa. Toisaalta niitä pieniä kalifeja jotka tietävät satavarmasti sen heidän oman näkemyksensä olevan se ainoa oikea tuntuu nousevan kuin sieniä sateella. Näitä se paremmisto pitää semmoisina pahoina fasisteina, koska sanan uudelleenmääritys täsmäisi sen kanssa. Nyt käytävä kilpailu siitä, kenen henkilökultti nousee riittävän suureksi haastamaan sen nykyisen vallan, onkin melkoisen värikästä ja samalla outoa. Halutaanko sitä vahvojen itsenäisten yksilöiden liittoumaa, vaiko vaan sitä omaa näkemystä pakolla muiden kurkusta alas? Mitään merkittävää uhkaa sille oikealle vallalle nämä pikkukalifit eivät kuitenkaan muodosta, ainakaan vielä. Mutta aina on mahdollista, että sieltä nousee se seuraava Napoleon tai Mao, joka yhdistää kansan ja muodostaa sen oman utopian, tai dystopian.


Uusi järjestys kaaoksesta?

Yksi mahdollinen skenaario toki on se, että paska osuu kunnolla tuulettimeen ja ne jäljelle jääneet sitten ”jotenkin” vaan rakentavat yhteiskunnat uusiksi kaaoksen rauhaannuttua. Otetaanko siis takapakkia mihin asti, kenties feodaalijärjestelmään missä ne pienet muodostuneet yhteisöt alkavat kasvaa syömällä pienempiä naapureitaan joko sulauttamalla ne osaksi itseään tai moppaamalla ne pois edestä? Siitä sitten useamman reformin kautta valistutaan, vapaudutaan, sosialisoidaan ja kuitenkin kilpaillaan koko aika, jolloin se sama romahtaminen tulee toistumaan kerta toisensa jälkeen. Noh, toimiihan se sekin, tavallaan - ihmiskunnan edelleen maan päällä sitkuttelu sukupuuton sijaan on todiste siitä, että kilpailusta huolimatta aina joku selviää.

Siihen nähden se utopia missä kukaan muu kuin se hallitseva joukko ei omista mitään onkin realistinen keino kadottaa se kilpailu, joka on ajanut ihmiskunnan nykytilaansa. Hyvinkin avoimesti puhutaan jo siitä, kuinka neoliberalismi, joka on siis kilpailua vietynä äärimmilleen, on johtanut tähän nykyiseen katastrofaaliseen tilanteeseen. Kansalle asia esitetään niin, että heidän paha syntinen elämänsä ja kulutus on syynä tähän katastrofiin joka on nimetty ”ilmastonmuutokseksi”, siinä kun ne todelliset ongelman aiheuttaneet (ei, en puhu ilmastonmuutoksesta ongelmana) esittäytyvät nyt maailmaa pelastavina filantrooppeina uuden teknologian tuomine käärmeöljyineen. Itsenäisesti ajatteleva yksilö, saatikka kansa, on tälle tarinalle se suurin vihollinen, minkä vuoksi kansat kaikkialla on jouduttu tyhmentämään jatkuvalla pelottelulla. Pelko kun nappaa semmoiset 15 pinnaa mitattavasta älykkyydestä, mikä näkyy varsin kouriintuntuvasti etenkin sosiaalisessa mediassa.

Itse en ainakaan ole nähnyt yhtäkään realistista mallia sille, miten tämä nykyinen järjestelmä voitaisiin ”demokratisoida” niin että se todella palvelisi kansoja niiden orjuuttamisen sijaan. Olisiko se demokratisointi edes oikea tapa, koska keskivertoihmisen keskimääräinen näkemys maailmasta ei välttämättä ole lähelläkään sitä optimaalista ”yhteistä hyvää”? Osa nykypäivän profeetoista saarnaakin jo suurta heräämistä, joka johtaa suurempaan valistukseen kuin koskaan ennen. Galaksit räjähtävät ja Keinonen laskeutuu rankaisemaan kaikkia! Eikun se olikin tuomiopäivä… jonka voi nähdä haluttavana uuden aikakauden alkuna, koska uskonnot ovat vääristäneet sen sanan merkityksen kuvaamaan loppua, sen aidon merkityksen eli uuden alun sijaan?! Mene ja tiedä, elämme joka tapauksessa mielenkiintoisia aikoja ja kuten aina, tämän(kin) taistelun voittajat tulevat kirjoittamaan ne historiankirjat uusiksi.