Mitä tästä opimme?

Ei niin mitään... harmittavan usein

Ihminen oppii kaikesta kokemastaan, halusi tai ei - oppia ikä kaikki, kuten sanontakin menee. Joskus sitä oppia voi aktiivisesti hakea, esimerkiksi lukemalla vanhoja kirjoja ja sovittamalla niitä nykypäivään. Toisina päivinä se oppi tulee ihan pyytämättä, esimerkiksi että se pöydänjalka on edelleen omalla paikallaan sekä että se puinen jalka on vielä tänäkin päivänä kovempaa tekoa kuin se oma varvas. Kokemus on kuitenkin yksi vahvimmista opettajista ihmisen elämässä.

Hyvät päätökset juontavat usein kokemuksesta. Ja mistä se kokemus sitten kertyy? Huonoista päätöksistä... Sanotaan että älykäs ihminen oppii omista virheistään, viisas muidenkin virheistä. Saman virheen toistamista ja uuden tuloksen odottamista taas pidetään hulluuden merkkinä, mutta todellisuudessa ei läheskään jokainen asia ole täsmälleen samalla tavalla uudella yrityksellä, vaikka ulkoa katsoen siltä näyttäisikin. Ja onhan se aina välillä hyvä kokeilla ettei joku asia vieläkään toimi tahi onnistu, jos vaikka sattuu käymään säkä? Voidaanko sitten olettaa, että kaikki kokemus on hyvästä? On... ja samalla ei.

Traumaattiset kokemukset opettavat kyllä yhden jos toisenkin asian elämästä, mutta niistä saatu oppi menee helposti "hukkaan" jos se samalla estää siitä kokemuksesta saadun opin. Väitetään että pelko ja traumat ovat ainakin osittain pysyviä ja ainoastaan niiden oireet laantuvat - itse trauma kuitenkin säilyy ja voi palata uudella tapahtumalla takaisin. Keho muistaa kaiken, tallentaen sen yleensä jännitykseksi. Voiko siis traumoista ja peloista päästä eroon karistamalla ne jännitykset kehosta? Toistamalla samaa asiaa se asia vahvistuu, joten kertaamalla sitä traumaa joko mielikuvan tai kehon jännityksen muodossa taitaa käydä niin että se sama pelko vain uusiutuu? Mene ja tiedä, ihmisen mieli ja keho ovat nykypäivänäkin heikosti ymmärrettyjä asioita, sekä tieteelle, että myös usein ihmiselle itselleen...


Tunne itsesi

Jokaisella ihmisellä on pitkä lista niin heikkouksia kuin myös vahvuuksia. Osa niistä ominaisuuksista on fyysisiä ja osa taas korvien välissä. Joillekin saattaa tulla jopa yllätyksenä, ettei kahta samanlaista ihmistä ole olemassa vaan olemme kaikki erilaisia, omine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Siksi ainut yhdenvertaisuus mitä voidaan koskaan saavuttaa on vain ja ainoastaan lain edessä, mikä myös tuntuu yllättävän yhden jos toisenkin. Mutta takaisin itsensä tuntemiseen - oletko koskaan itse miettinyt omia vahvuuksiasi sekä heikkouksiasi, jotka ovat matkasi varrella kerryttäneet kokemusta hieman eri tavalla kuin olisit ehkä toivonut?

Se oma itse on usein loputon sarka tutkittavaksi, mutta siitä saavuttaa sitä kokemusta tulevan varalle... Otetaan esimerkki, ihan allekirjoittaneen kohdalta. Vasta reilu vuosikymmen sen jälkeen kun viimeisessä opiskelupaikassani "nautin" siitä kaikesta turhautumisesta ja muista vastaavista, pääsin jyvälle mitkä asiat vahvistivat sitä kokemusta. Kaksi ja puoli heikkoutta ja puolikas vahvuutta, josta ei ollut apua. Ensinnäkin, olen osittain kasvosokea. Jotkut kasvot jäävät talteen vasta tusinan kerran jälkeen, osa ei sittenkään. Kaikki luokkatoverit siis olivat uusia päivästä toiseen, minulle. Toisekseen, surkea suuntavaisto ja kolmiulotteisten pitempien etäisyyksien hahmottaminen (jolla on jokin hieno tieteellinen termikin jota en muista) aiheutti sen, että ne koulun käytävät ja luokat olivat hukassa aina siihen asti että olin oppinut "maamerkit" ulkoa. Saatoin siis kiertää puoli koulua päästäkseni pisteestä A pisteeseen B, koska en kyennyt hahmottamaan että se ovi niiden pisteiden välissä oli oikotie. Ja kolmanneksi se, että jos jokin asia ei kiinnosta, en kykene keskittymään siihen vaikka kuinka yritän. Jos asia taas kiinnostaa, saattaa olla keskityn siihen ... ehkä liikaakin - mikä yli 160 tekstiä propagandasta?

Mitä siitä itsestä sitten pitäisi oppia? Suuri osa ajasta menee ihmisillä, ikävä kyllä, niiden heikkouksien peittelyyn ja kompensointiin, sen sijaan että käytettäisiin niitä vahvuuksia. Kyllä, voidaan väittää että joidenkin heikkouksien kompensointi on tärkeämpää, koska silloin kykenee elämään normaalia elämää, mutta samalla voitaneen myös väittää että kaikki ne vahvuudet ovat menneet hukkaan? Oikeaa ja väärää mallia joutuu jokainen kuitenkin sovittelemaan omalle kohdalleen ihan itse, koska mikä tahansa ulkoa tuleva neuvo kuinka sitä omaa kokemusta tulisi soveltaa on vain ulkoa tulevaa neuvoa - jokainen on vastuussa vain siitä itsestään. Ja se vastuu omasta itsestään vasta pelottavaa onkin...


Hukattua oppia

Nykypäivänä onkin paljon (media)seksikkäämpää velloa omissa (tai kuvitelluissa muiden omissa) traumoissaan ja pahassa olossa, koska niiden kääntäminen kokemukseksi ja omaksi eduksi vaatisi ymmärtää sekä tietää itsestään enemmän kuin muut. Keinotekoinen empatia ja sympatia mitä voi lypsää sillä omalla uhritarinalla hivelee toki sitä omaa egoa, siinä kun se tavan tallaaja joka puree huulta ja marssii duuniin vaikka kuinka elämä on potkinut päähän ei ketään oikeastaan kiinnosta. Hiljainen sankari joka voitti ne omat demoninsa kaikessa hiljaisuudessa - moista hahmoa ei voi käyttää herättämään kiinnostusta, kun sitä vertaa aivan uskomattomaan uhritarinaan?

No mutta eikö se riitä, että katsoo netistä tsiljoona inspiraationaalista videota ja hommaa (sekä lukee) pari kirjaa joissa puhutaan itsensä kehittämisestä? Varmasti se joillekin piisaa ja sillä saavat itsestään selkoa, mutta jos ne oikeasti toimisivat kuten luvataan, luulisi niiden määrän jollain tavalla korreloivan onnellisten ihmisten määrään? Tai sitten itsessäni on jotain vikaa kun ne videot ja meemit joissa puhutaan niin kovin ylväitä ei aiheuta mitään valaistumista tahi havahtumisia? Tästäkin tekstistä saisi varmasti väännettyä meemin, tyyliin "opi siitä paskasta jota niskaasi on kaatunut äläkä uhriudu siitä egosi iloksi"... onko vähän vai onko vähän insipiroivaa, häh?

Joka päivä ei opi jotain hyödyllistä... vai oppiiko? Se riippunee siitä, mitä pitää hyödyllisenä. Opimme kaikesta mitä vastaan tulee, mutta se mitä siitä opimme ja kuinka hyödyllinen se oppi oli taas vaihtelee suuresti. Jos toistaisin tuon vielä pariin otteeseen, luuletko että sitten se oppi menisi perille vai ärsyttäisikö se jatkuva toistaminen ja kehittäisit siitä vastareaktion? Onko yksinkertainen kaunista ja parasta elämässä taasen “Murskata viholliset, ajaa niitä edellämme ja kuulla heidän naistensa vaikeroivan.” - Conan. Siitäpä taas kysymys poikineen funtsittavaksi, itse kullekkin.