Realistinen ryhmäkonfliktiteoria

Tai vaan konfliktiteoria

"The Robbers cave" oli 1954 Oklahomassa tehty koe, jonka sosiaalipsykologi Muzafer Serif suoritti. (Jos itse koe ja mitä siihen kuului ei kiinnosta sen kummemmin, hyppää suosista tuohon keskimmäiseen osaan.) Alkuun 24 (ja lopussa 22, kahdelle tuli koti-ikävä kesken) tarkasti valikoitua mutta toisilleen tuntematonta 11-12 vuotiasta poikaa hyvin samanlaisista taustoista (valkoisia, protestantteja) ja "hyvistä kodeista" osallistui tietämättään tärkeään ihmiskokeeseen. Heidän vanhempansa olivat asiasta tietoisia, mutta pojille tämä elämysleiri oli vain tapa viettää kesäänsä. Koko leirin henkilökunta oli juonessa mukana valvojina sekä havaintoja tekemässä ja osallistuivat tähän nykymittapuulla ehkä karvan verran epäeettiseen kokeeseen. Ei, ei mitään lääkinnällisiä ihmiskokeita vaan ihan vaan psykologisia kokeiluja miten ihmiset reagoivat eri tilanteisiin.

Pojat jaettiin jo ennen leiriä kahteen eri ryhmään ja he saapuivat leiriin kahdella eri bussilla ja olivat ensimmäisen viikon ajan vain "omiensa" parissa, autuaan tietämättömänä että leirin toisella laidalla asusteli toinen ryhmä. Pojat valitsivat itse ryhmänsä nimet, "Rattlers" (kalkkarokäärmeet) ja "Eagles" (kotkat). Molemmat ryhmät muodostivat myös omanlaisensa "kulttuurin", eli yksinkertaistettuna "kunnolliset pojat" ja "kovat jätkät". Viikon ryhmämuodostuksen jälkeen pojat tutustutettiin sitten siihen vastapuoleen ja koe itse sai tosissaan alkunsa. Tässä toisessa vaiheessa pojat nimittäin laitettiin kilpailemaan keskenään ja tekemään koiruuksia sille vastapuolelle. Koko kokeen idea kun oli selvittää miten saadaan ihmiset helposti napit vastakkain...

... ja kuinka ne napit saadaan taas takaisin ojennukseen. Nimittäin kokeen kolmas vaihe oli selvittää, miten toisilleen suivaantuvat ryhmät saadaan takaisin leikkimään yhdessä. Ei auttanut neuvottelu, ei pappi eikä saarnaaminen, mutta mikä auttoi oli yhteinen päämäärä jota ei kumpikaan ryhmä voinut yksin selvittää. Leirille ilmaantui nimittäin ongelmia veden kanssa ja molempien ryhmien oli yhdessä ohjaajien opastamana selvitettävä tämä ongelma, jos juoksevaa vettä halusivat. Ryhmätyö sujuikin ja seuraava sattuma, eli kesken matkaa hajonnut kuorma-autokin saatiin yhdessä tuumin hinattua leiriin. Lopulta se sopu tavallaan sitten löytyi, mutta silti niitä "omia" taidettiin pitää monessa kohtaa parempina kavereina.


Yhteinen etu vai yhteinen vihollinen?

Serif kokeili samaa jo pariin otteeseen ennen tuota kuuluisaa koettaan, mutta ne eivät menneet ihan niin nappiin. Yhden asian hän kuitenkin niistä epäonnistuneista kokeistaan onnistui paljastamaan: yhteinen vihollinen yhdistää ryhmien voiman, mutta kun vihollinen katoaa, ei keskenään kilpailevat ryhmät tule sen jälkeen niin hyvin enää toimeen. Robbers cave olikin osoitus siitä, että ihmiset tarvitsevat jotain yhteistä jonka puolesta toimia, omaksi edukseen. Pelkkä vihollinen on kyllä helppo keino saada ihmiset yhteistyöhön, mutta pitkäaikaisempaan sitoumukseen tarvitaan niin oman kuin yhteisen edun täyttyminen. Tämä olisi ihmisten syytä ymmärtää, koska ne vallanpitäjät oppivat tämän lisäksi myös paljon muuta näistä kokeista...

Nimittäin sen, miten ihmiset voidaan helposti jakaa keskenään kilpaileviin ryhmiin ja kuinka tällä on helppo varmistaa se, etteivät ryhmän jäsenet yhtään suuremmassa mittakaavassa tule työskentelemään yhteistyössä kilpailijoiden kanssa. Malliesimerkki tästä jaosta on poliittiset puolueet. Puolueet kilpailevat keskenään, jokainen tietää että syy on aina muissa ja omat ovat niitä hyviksiä. Jokaiselle puolueelle muodostuu oma kulttuuri, jota sitten voidaan mediassa hioa kuntoon ja esitellä sitten koko kansalle että jokainen osaa sitten samaistua oikean porukan kanssa. Helppo, halpa ja todella tehokas tapa jakaa kansa hallittaviin osiin.

Mistä sitten herääkin kysymys: eivätkö nämä puolueita johtavat ja leikkiin ryhtyvät sitten tiedä tahi ymmärrä miten heidän toimintansa johtaa kansan jakautumiseen ja keskinäiseen, turhanpäiväiseen, kilpailuun? Vai onko kenties niin, että he tietävät sekä ymmärtävät tasan tarkkaan mitä tekevät ja tahallaan aiheuttavat sen, että kansa on toistensa kurkussa kiinni? Kun sitten tarvitaan kansalta jotain yhteistä toimea, esitellään heille "yhteinen vihollinen", koska sillä varmistetaan vihollisen poistumisen jälkeinen paluu vanhaan riitatilanteeseen. Mutta eikö olekin hyvä, että voimme sentään luottaa tieteeseen joka kertoo miten kansaa on helppo viedä kuin pässiä narusta!


Kapuloita rattaisiin

Saksassa ollaankin näyttämässä mallia koko maailmalle, kuinka valveutunut kansa voi ainakin yrittää kaataa sen näkemänsä väärän vallan. Sielä nimittäin marssitaan kahden asian puolesta: rauha ja vapaus. Oikealta vasemmalle koko kansa voi marssia saman lipun takana ilman ongelmia, koska heillä on yhteinen etu ja yhteinen päämäärä. Media taas on hätää kärsimässä ja yrittää leimata nämä ihmiset natsifasisteiksi - mutta kovin huonolla menestyksellä, kun niin osallistuvat ovat kautta laidan tavallisia rauhaa ja vapautta arvostavia ihmisiä. Ja kun itseään liberaalina tai libertaarina pitävä kuulee median väittävän hänen olevan natsi, siinä tulee sen verran kovaa todellisuutta naamalle että jääräpäisempikin joutuu miettimään median tarinaa uusiksi.

Mutta ei tämä ongelma ole mitenkään tuosta vaan ratkaistu, vaikka oppisimme myös täällä Suomessa rauhan ja vapauden puolesta marssimaan. Robbers cave kun todisti sen, miten pienissä ryhmissä ja toisensa ainakin jotenkin tuntevien yksilöiden välisiä suhteita voidaan paikata. Mutta "kansa" on suuri joukko, josta aniharva tuntee sen "vastapuolen" henkilökohtaisesti. Siksi on olemassa suuri vaara, että vallanpitäjät keksivät niin yhteisen vihollisen (plörönä tai ilmastonmuutos) jota vastaan sitten yhteisen ja yksilön edun vuoksi on tehtävä jotain ... suurta, nollausta. Mutta eiväthän ne nyt niin tekisi, käyttäisi massapsykologiaa omaksi edukseen kun kerran ensin sitä rahoittivat vuosikausia?

Entäs jos kansa oppisi sitten niistä tutkimuksista ja käyttäisi niitä omaksi edukseen? Monelle "tolkun ihmiselle" tämä olisi tietenkin kova paikka, kun joutuisi myöntämään itselleen että on tullut autettua niitä oikeita natsifasistidiktaattoreita ehkä koko elämänsä. Voidaankin sanoa, että nyt ollaan jännän äärellä että mihin suuntaan maailmaa tästä lähdetään uudelleen rakentamaan. Rauha kelvannee kaikille, mutta vapaus on aivan liian pelottava vaihtoehto, joten monelle se tuttu ja turvallinen totalitarismi on se "parempi vaihtoehto". Median mukaan sota on rauhaa ja orjuus on vapautta, joten on suuri vaara että saamme rauhaa ja vapautta vanhaan malliin, eli sotana ja orjuutena. Ellemme sitten itse nouse vaatimaan oikeuksiamme, rauhaa ja ehkäpä vielä sitä vapauttakin?