Montesquieun jalanjäljissä

Nimi, jonka kaikki ovat kuulleet

Kukapa politiikkaa yhtään seuraava ei olisi kuullut nimeä Charles Louis de Secondat, baron de la Brède et de Montesquieu, joka jostain syystä on lyhennetty vaan muotoon ”Montesquieu”? Suomessa poliitikot osaavat kyllä toistaa hänen nimensä ja kertoa, kuinka hänen ”vallan kolmijako” on tärkeä osa demokratiaa, mutta mitä syvemmälle demokratian historiaan kuin myös ihan käytännön vallanjakoon vaivautuu edes Wikipedian verran perehtyä, huomaa tässä poliitikkojen lässytyksessä kaksi merkittävää ongelmaa. Ensinnäkin, vallan kolmijako viittaa ihan nimensä mukaisesti vallan jakamiseen kolmeen, eikä kahteen kuten Suomessa tehdään - hallitus ja eduskunta, joiden valta kuuluisi siinä kolmijaossa olla erillään, onkin yksi ja sama valtakeskittymä enemmistöhallituksen vuoksi. Suomessa on siis parhaimmillaan kaksijako, mutta kun hallitus antaa ”ohjeita” sinne oikeuslaitokseen (niin poliisille kuin tuomareille ja syyttäjille) niin vallanjako on ainoastaan paraatipuheissa, ei todellisuudessa. Tosin kun niitä poliitikkojen puheita kuuntelee, saa vahvasti sen kuvan että he eivät joko tiedä tai ymmärrä edes näin yksinkertaista ja tunnustettua ongelmaa. Mutta ei heidän tarvitsekaan - riittää että osaa painaa nappia käskystä!

Se toinen ja paljon suurempi ongelma kansan suunnasta katsottuna tulee siihen toiseen kohtaan, ”demokratiaan”, jota poliitikot myös rakastavat toistaa. Montesquieun mukaan kansan ja valtion ”henki”, ”esprit général”, luonne, oli tärkeä osa ja siihen vaikutti vahvasti maan sisäiset lait. Lait ja säännöt kumpusivat siitä hengestä, samoin kuin siitä hallintomallin aktivoivasta periaatteesta: hyveet aktivoivat tasavaltaa, kunnia monarkiaa ja pelko despotismia. Jaa niin se demokratia, mitä ne poliitikot puheissaan rakastivat? Ei Montesquieu puhunutkaan vallan kaikillejako-opista, vaan ihan konkreettisesta vallanjaosta vallanpitäjille. Tämä meidän ”demokratia” kun ei ole kansanvaltainen, vaan tasavalta jonka oikeutus haetaan kansan yleisestä päätöksestä (äänestys), jonka jälkeen sitä valtaa pitäisi jakaa ettei se pakkaudu ja väistämättä korruptoidu. Tasavallassa ne ”edustajat” omaavat vallan kansan ylitse. Vaikka he ovatkin kansan joukosta äänestettyjä, ei kukaan valistuksen ajan ajattelija (saatikka sitä ennen) edes kuvitellut sekoittavansa demokratiaa ja muita malleja keskenään, toisin kuin nämä nykyiset ”asiantuntijat”.

Roomalainen järjestelmä nähtiinkin yhtenä parhaimmista koskaan kehitetyistä hallitsemisjärjestelmistä, jota hienosäätämällä voitaisiin suuri osa sen heikkouksista välttää. Juuri se vallan jakaminen kun oli tärkeä osa toimivaa tasavaltaa, samoin kuin tietysti myös mitä tahansa muutakin järjestelmää. Lait ja säännökset jolla se järjestelmä sitten toimii olikin tavallaan se voiteleva osa, joka piti koneiston sulavasti rullaamassa. Kun eri osien välinen yhteistyö oli kitkatonta, järjestelmä itsessään ikäänkuin hävisi näkyvistä ja toimi huomaamattomasti taustalla. Korruptio oli kuitenkin se myrkky joka tasolla, joka pilaa minkä tahansa järjestelmän. On se sitten vallanpitäjät antamassa itselleen etuoikeuksia tai suosimassa joitain muiden yli, mikä tahansa epäreilulta vaikuttava ja valta-asetelmaa vääristävä hallitsijan toimi tulisi estää. Montesquieun ratkaisu korruptioon olikin varsin yksinkertainen ja elegantti - vallan jakaminen, jolloin jokainen osa valvoo niin itseään kuin muita. Mitä hän ei tainnut ottaa huomioon oli se, mitä tapahtuu kun ne sama verkosto ottaa haltuunsa kaikki ne osat? Ei, kyllä hän senkin tiesi ja osasi historiaa lukeneena senkin osoittaa.


Vallanjakoa

Montesquieun teksteistä saa kuvan, että hänen piti näkemyksenään parhaasta mahdollisesta hallinnosta täyttä vallan jakautumista kolmeen osaan. Puhutaan siis valtioteoriasta, jonka mukaan toimeenpano-, lainsäädäntö- ja tuomiovallan on oltava toisista erillään. Wikipedia kertoo maamme tilasta näin: ”Suomessa vallan kolmijako tapahtuu seuraavasti: lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta, toimeenpanovaltaa käyttävät presidentti sekä valtioneuvosto, ja tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet.”. Eli kun eduskunta ja hallitus (valtioneuvosto) on sama sakki, vallanjakoa ei tapahdu. Koska kaikki nämä toimielimet voidaan muodostaa lukemattomilla eri tavoilla, vallan jakautumisen puuttuminen on tietoinen valinta, ei vahinko. Yleinen näkemys demokratiasta on nykypäivänä se, että jos nämä elimet ovat osittain tai kokonaan kansan äänestämiä, järjestelmä on silloin ”demokraattinen”. Edustajan äänestäminen ei tosin siitä järjestelmästä tee kansanvaltaista, vaan kansanvaltaisen järjestelmästä tekee se, kun ne päätökset seuraavat sitä kansan tahtoa, yleistä mielipidettä.

Toinen konsepti, josta Montesquieu puhuu on ”sekoitettu” hallinto, jossa eri vallan osissa on ihmisiä suuresti vaihtelevista yhteiskuntaluokista. Vaikka ajatus sekoitetusta hallinnosta saattaakin olla ”demokratian” kannalta kannatettava, eli jokaisesta eri yhteiskuntaluokasta on edustajia, se kuitenkin laittaa ihmiset kovin eriarvoiseen asemaan päätöksiä tehtäessä. Jos vastakkain on hyvin koulutettuja ”aristokraatteja” ja sitten vaikkapa duunariluokan tyyppejä joilla koulut jäivät kesken työn kutsuessa, on kovin vaikeaa saada heidän näkemyksensä kuulostamaan yhdenvertaiselta kuulijoiden korviin. Kun Montesquieu puhuu vallan jaosta, hän tahtoo hallinnan olla mahdollisimman hankalaa että kaikki asiat otetaan varmasti huomioon, mutta puhuessaan sekoitetusta hallinnosta, hänen näkemyksensä on päinvastainen - asiat pitäisivät olla mahdollisimman helppoja. Monimuotoinen ja sekoitettu ryhmä omaa kyllä osaamista lukemattomilta eri alueilta, mutta aniharvan duunarin tiedot ja taidot liittyvät millään tavalla asioiden johtamiseen tai hallintaan. Tasavallassa ne hallinnon ihmiset ovat kuitenkin tekemässä sitä hallintaa, joten ihmisen tietotaito sillä alalla saattaa olla tärkeämpää kuin käytännön asioiden osaaminen. Viisas hallitsija osaa sitten konsultoida oikeita tahoja niistä käytännön asioista, mutta toisinpäin (duunaria johtamaan) se konsultointi on kovin haastavaa.

Kun näitä kahta eri konseptia lähdetään ruuvaamaan perustuslaiksi saakka, siinä pitääkin olla kieli keskellä suuta. Liian vaikeaksi tehty hallinto johtaa heikkoon ja kyvyttömään hallintoon, siinä kun liian helpoksi tehty hallinto johtaa tyranniaan. Mikä on se oikea määrä jakoa, että hommat toimivat vielä saumattomasti yhteen ja mikä on oikeaa määrä monimuotoisia näkemyksiä ja kokemusta hallinnossa, että se hallinto kykenee oikeasti toimimaan? Kansanvaltaisuutena järjestelmää myytäessä se sekoitettu hallinto on tärkeä, vaikka käytännössä sen edut taitavat olla pienemmät kuin sen haitat. Pitääkin huomioida se, tehdäänkö ne lopulliset päätökset käytännön syistä vai luomaan tietynlaista kuvaa ja piilottamaan ne tarkoitusperät. Jo pelkästään näillä kahdella muuttujalla, vallanjaolla ja sekoituksella, voidaan vaikuttaa runsaasti hallinnan toimintaan ja tulevaisuuteen, minkä lisäksi asioihin tietysti vaikuttaa lukemattomia muitakin seikkoja. Montesquieu antoi siis palikat joista kansat voivat rakentaa näköisensä hallinnon?


Yhteiskunta on enemmän kuin vain se hallinto

Ilmasto oli Montesquieun näkemykseen mukaan yksi merkittävä osa siihen, miten yhteiskunta yleensä muodostuu mutta ennen kaikkea kuinka se ”henki” saa muotonsa. Ilmasto oli hänelle paljon laajempi käsite kuin nykyinen ”ilmasto = CO2, joka vaikuttaa kaikkeen”. Lämpötila, veden saatavuus, korkeus ja ympäröivä luonto/maasto olivat vain pieni osa sitä kaikkea, mitä ilmastolla tarkoitettiin. Vuorenrinteessä asustava kansa oli luonteeltaan aivan toisenlainen kuin merenrantaan majoittunut kansa, saatikka kylmään pohjoiseen luonnonvoimia vastaan jatkuvasti taistelemaan joutuva kansa. Temperamentti eri ilmastoissa vaikuttaa niin vahvasti yhteiskunnan menestykseen, että niin sen temperamentin kuin ilmaston josta se johtuu huomiotta jättäminen hallintoa suunniteltaessa onkin sulaa hulluutta. Mikä siis toimii yhdessä paikassa, ei toimi toisaalla lainkaan. Siihen päälle vielä paikalliset uskomukset, tavat ja uskonnot niin yhtä kaikkialla toimivaa ratkaisua on turha etsiä. Globalisteille tämä on tietysti aivan käsittämätön käsite ja jo EU:n mittakaavassa sen luulisi olevan päivänselvä asia ettei suuresti ilmastoltaan poikkeavia alueita ja niillä asustelevia kansoja voida laittaa yhteen raamiin.

Mitäpä se sitten kertoo kansasta, kun luonto heittää sille kylmää vettä niskaan mennen tullen ja palatessa, mutta sen lisäksi kansa tieten tahtoen rakentaa itselleen tunnetuista ja tiedetyistä malleista sen ehkäpä kaikista varmimmin perseelleen menevän mallin? Kansanvallaksi kelpuutetaan se, että eduskunta voi äänestää hallituksen eroamaan… siis että hallitus erottaa itse itsensä. Perustuslakia, eli lakia joka suojaa kansaa vallalta, laitetaan vahtimaan sama porukka joka säätää ne lait ja vieläpä hyväksyy ne, jolloin mikään laki ei varmaankaan ole tekijöidensä mukaan ”perustuslain vastainen”. Oikeuslaitoksessa tuomarit taas valitaan tarkoin kriteerein, joista heidän edeltäjänsä ja lainsäätäjät yhdessä päättävät, mikä lähestulkoon varmistaa jokaisen tuomarin kuuluvan oikeaan ”kerhoon”, sen sijaan että annettaisiin valamiehistön tai vastaavan päättää lakien tulkinnasta tapauskohtaisesti. Vaalijärjestelmäksi ääntenlaskuun valittiin vielä D'Hondtin menetelmä, joka varmistaa että ainoastaan isoilla vanhoilla puolueilla on mahdollisuus oikeasti pärjätä. Oliko kansa siis itsetuhoinen, vai kysyttiinkö siltä edes missään vaiheessa? Ehkä vastaukseen auttaa se tieto, että vanhoille valloittajille, joita maassa oli kärpäsenpaskan kokoinen vähemmistö, annettiin kielellisesti tasa-arvoiset oikeudet varmistaen segregaatio ”paremman väen” ja tavan kansan välillä, sekä annettiin kirkolle maallista valtaa verotusoikeudella sekä hallinnollisilla tehtävillä.

Tämä kaikki on tietysti vain pieni pintaraapaisu tähän yhteen suureen ajattelijaan. Rajatusta määrästä tietoa valittu rajattu määrä asioita ei tee tietenkään oikeutta yhdenkään ihmisen elämästä ja näkemyksistä, saatikka poliittisesta filosofiasta joka tässä tapauksessa on levinnyt koko läntiseen ”arvoyhteisöön”. Montesquieu on noin puoliväli tällä aloittamallani historian matkalla, joka alkoi artikkelista ”Demokratiaa rautalangasta” ja jo nyt voin sanoa, että vaikka näkemykseni ei tästä ”demokratiasta” kokonaisuutena ole (vielä) juurikaan muuttunut, arvostus sitä kaikkea suunnitelmallisuutta ja ajatusta tätä järjestelmää kohden on kasvanut merkittävästi. Samalla toki tulee se huolestuttava seikka esiin, että kuinka järjestelmällistä se korruptio on myös täytynyt olla, että näinkin hyvin suunniteltu mahdollinen tasavalta ollaan onnistuttu ajamaan tai rakentamaan näin päin helvettiä. Vai onko se edelleen ollut alusta alkaen suunniteltu vain varmistamaan oikeiden vallanpitäjien valta? Ihmisten todellisia motiiveja satojen vuosien takaa on hankalahko saada selville, mutta monessa päätöksessä paistaa silleen karvan verran läpi tietoinen … pahantahtoisuus. Tyhmiä nämä vallanpitäjät eivät yleensä ole olleet, mutta heidän ja jokaisen päättäjäksi myöhemmin valitun tahon moraalista kertoo paljon se, ettei niitä räikeimpiäkään ongelmia olla yritetty muuttaa. Kun nyt ensiksi lopetettaisiin kutsumasta tätä sirkusta ”demokratiaksi” niin se olisi jo askel eteenpäin. Vai onko merihevonen vain yksi hevosrotu? Nimi kun ei vielä asiasta tee jotain mikä se ei ole, oli se nimi sitten itse annettu itselleen tai ei.