Osien summa
Ei ole olemassa yhtä syytä siihen miksi propaganda puree niin hyvin ihmisen mieleen. Propagandaa on ihminen osannut tehdä kautta aikojen, mutta vasta reilu sata vuotta on mukaan otettu tieteen löydökset psykologiasta. Osattiin sitä toki ennenkin tarkastella ihmisten käyttäytymistä ja muokata omaa propagandaa sen mukaan, mutta syiden löytyminen propagandan toimivuuteen on uudehko asia. Koska eteemme aukeava maailma on median luoma illuusio, on nähdäkseni tärkeää löytää ne syyt miksi propaganda toimii jos halutaan se illuusio murtaa. Tarina polkaistaankin alkuun aikaisemmalla tekstilläni: "Stereotyypit propagandan työkaluna mediassa" jonka lukeminen auttanee tämän tekstin juonen seuraamisessa.
Olipa kerran... Eikä vain kerran, vaan on vieläkin ihminen, jonka ajattelun automatisoidut osat tekevät elämästä paljon helpompaa. Ihminen voi keskittyä rauhassa suuriin linjavetoihin ja unohtaa pikkuseikkojen kanssa piehtaroimisen. Ei tarvitse joka kerta miettiä uudelleen miten valokatkaisija toimii tai kutsuttiinko sitä murisevaa valkohampaista karvakasaa koiraksi vaiko kuhaksi. Helppoa ja samalla niin helposti harhaanjohtavaa, mutta nopeus on valttia kun navigoidaan tavallisessa ympäristössä (joka on siis illuusio). Vasta kun oma maailmankuva törmää johonkin poikkeavuuteen, havahtuu ihminen ainakin joskus tähän uuteen tilanteeseen ja alkaa miettimään josko tämä poikkeavuus vaatisi jotain ylimääräisiä toimia.
Myös jokainen vastaantuleva ihminen osataan automaattisesti laittaa omasta näkökulmasta juuri oikeaan laatikkoon, eli mihin stereotyyppiin kyseinen henkilö kuuluu. Jokainen henkilökohtainen stereotyyppi eroaa muiden vastaavista, joten ensikohtaaminen voi olla radikaalisti erilainen riippuen niistä yksilöllisistä stereotyypeistä. Ihminen myös usein yhdistää itse itseensä tuntemiaan stereotyyppejä, muodostaen niistä sen oman identiteetin mitä ulospäin esittää olevansa. Mutta kun kaikilla on omat henkilökohtaiset stereotyypit, miten voidaan olettaa että muut osaavat tunnistaa esittämäsi roolin olevan se mitä esität? Tarvittaisiin esimerkiksi jokin taho, joka kertoisi ulkopuolelta kaikille samat asiat ja yhdenmukaistaisi stereotyyppejä... Ja kas kummaa, on olemassa taho joka yrittää juuri tähän mielikuvien muodostamiseen vaikuttaa jatkuvalla syötöllä - massamedia.
Uusi vanha idea
Siinä kun massamedia kykenee jatkuvasti säätämään stereotyyppejä, ei ajatus ihmisten hallinnasta ulkoa annetuilla mielikuvilla itsestä ja muista ole suinkaan uusi idea. Kuka sen keksi ja missä sitä ensimmäistä kertaa alettiin käyttää on arvailujen varassa, mutta historiasta löytyvistä esimerkeistä voi sanoa että yksi taho on kunnostautunut tässä massamanipulaatiossa ylitse muiden: järjestäytyneet uskonnot. Oma tietämykseni ei uskontojen historiasta kuitenkaan ole riittävän syvällistä, joten en lähde asiaa tarkemmin esittämään. "Hyvä" ja "paha" ihminen on kuitenkin osattu piirtää ihmisten stereotyyppeihin mukaan jo vuosituhansia. Mitä kaikkia muita mielikuvia ja stereotyyppejä onkaan uskonnot kansan mieliin aikojen saatossa onnistuneet iskostamaan?
Mutta hypätään kuitenkin surutta tarinassa 1900-luvun alkuun ja propagandan, kuten sen nykyään tunnemme, lähtökuoppiin. "Hyvä menestyvä ihminen" teki asioita X,Y ja Z - näin kertoi sanomalehti ja kansa seurasi perässä. Jokainen osasi ulkoisten merkkien perusteella tunnistaa menestyvän ihmisen, koska siitä oli maalattu yhtenevä kuva kaikille. Radio toitotti tarinoita jo olohuoneeseen asti eikä lukemiseen tarvittavaa ylimääräistä ajattelua enää tarvittu. Elokuviin piti vaivautua itse menemään kun taas televisio ampuikin sitten suoraan takaraivoon asti täydellisen stereotyypin kotisohvalle saakka. Jokaisen alueen sisällä kyettiin luomaan yhtäläiset stereotyypit, joiden varassa saavutettiinkin tavallaan yhteiskuntarauha. Siksi asioiden kyseenalaistamista katsotaankin niin pahalla - nämä häiriköt uhkaavat yhteiskuntarauhaa jonka herrat ovat hyvää hyvyyttään orjiensa kaitsemiseksi luoneet.
Demokratian illuusion luomisessa ja ylläpitämisessä stereotyypit toimivat myös loistavasti. Jokainen tietää mitä puoluetta pitää äänestää kun kuuluu ryhmiin X, Y ja Z. Kun stereotyypit ovat muovanneet ajatusmaailmaa jo pienestä pitäen, saadaan aikaiseksi fanaattisesti oman puolueensa ideologioihin uskova saarnaaja. Mielikuvien avulla kansa saadaan kerta toisensa jälkeen vaaliuurnille valitsemaan uudet orjuuttajat, vain koska "hyvä ihminen" äänestää vaaleissa ja kuka nyt ei haluaisi olla hyvä ihminen? Ja jokainen asiaa kyseenalaistava on kommarimutanttipetturi jonka kanssa ei voi edes keskustella koska he ovat aliolentoja!
Irti kahleista?
Täysin ei stereotyypeistä voi irti juurikaan päästä. Laiskuus ja mukavuudenhalu on vaan niin mukavaa, etenkin kun ei tarvitse mieltä vaivata osatessaan automaattisesti navigoida tässä maailmassa. Laupias samarialainen olikin kuvaava opetus stereotyypeistä ja niiden ongelmista, mutta on helpompi jättää vain sokea kohta stereotyypin kertomaan kuvaan kuin lähteä yksilöä arvioimaan yksilönä. Ei anneta totuuden pilata hyvää tarinaa, eli uskotaan ennemmin sitä alkuperäistä ja ulkoa luotua stereotyyppiä ennen kuin omia aisteja? Ongelma stereotyypeissä ei olekaan niiden olemassaolo vaan niiden luonti ulkoa käsin. Tavallisesti stereotyypeistä onkin pääosin hyötyä, niiden nopeuttaessa ihmisten elämää tutussa ympäristössä.
Jos ihminen saisi rauhassa luoda omat stereotyyppinsä, minkälainen maailma olisikaan? Osaisimmeko luokitella vaikkapa kohtaamamme ihmiset "reilummin"? Ehkäpä meille riittäisi luokitukset "tunnettu" ja "tuntematon" ihminen, jolloin osaisimme olla hieman varuillamme tuntomattomien kanssa? Nykyään kun stereotyypit omista kokemuksista voivat olla täysin ristiriidassa ulkoa kerrottuihin, siinä on mielellä vääntämistä mikä on se "oikea" tulkinta. Tärkeä osa länsimaista propagandaa onkin juuri tämä tahallinen stereotyyppien virheellinen esittäminen. Pahimmassa tapauksessa ihmisen oma identiteetti sekoittuu miten sattuu josta seurauksena esimerkiksi sukupuolen kohdalla kysyttäessä vastaus onkin: "taisteluhelikopteri".
Jos jostain syystä vielä valtamedian propagandaa seuraat, kokeile seuraavalla kerralla kiinnittää huomiosi niihin stereotyyppeihin mitä sinulle yritetään myydä totuutena. Mihin ryhmään ihmistä ollaan tunkemassa ja mitä ulkoisia seikkoja siihen ryhmään kuuluville kuuluu? Entä onko ryhmä esitetty positiivisessa vaiko negatiivisessa valossa? Tämän jälkeen vertaa keräämääsi tietoa nykyiseen kuvaasi ja vaikkapa täysin päinvastaista mieltä asiasta olevan mielipiteen kanssa. Mitkä kuvat täsmäävät? Stereotyypit saattavat johtaa pahasti harhaan joka ikisen ihmisen, siitä ei pääse mihinkään. Mutta jos ottaa itse vastuun omasta ajatuksenkulustaan, saattaa maailma ainakin välillä avata aivan uusia näkökulmia. Itse samaistun narriin, entä sinä?
keskiviikko 14. helmikuuta 2018
tiistai 13. helmikuuta 2018
Kyseenalaistamisen veteen piirretty viiva
Kyseenalaistusta
Elämme kaikki illuusiossa, jonka rajoja emme tunne ja voimme lähinnä vain arvailla mikä on totta ja mikä tarua, samalla kuitenkin toivoen että omat uskomuksemme eivät johtaisi meitä täysin harhaan. Olisikin siis ensiarvoisen tärkeää ainakin välistä hieman tarkastella omia uskomuksiamme ja kyseenalaistaa niiden paikkansapitävyyttä. Valtaosa ihmisistä ei kuitenkaan niin tee, vaan he luottavat sokeasti mitä heille kerrotaan median välityksellä niin kuin kouluissa. Yhden totuuden yksilö viis veisaa kyseenalaistamisesta ja tämän seurauksena saammekin nauttia esimerkiksi kerta toisensa jälkeen korruptoituneista johtajista ja poliitikkojen suhmuroinnista. Mutta jokainen on vapaa uskomaan mitä haluaa, onhan Suomessa sentään uskonnonvapaus. "Virallisen totuuden usko" taitaa olla Suomessa se laajimmalle levinnyt uskonto...
Ei pysty, ei kykene, ei osaa, ei uskalla vaiko vain ei viitsi, on vaikea sanoa mikä se pohjimmainen syy kyseenalaistamattomuuteen on. Siinä kun osa ei kyseenalaista mitään, on nykyään hitaasti kasvava joukko niitä jotka taas kuvittelevat kyseenalaistavansa asioita. Kaikki kyseenalaistetaan mikä ei tule viralliselta lähteeltä ja toisin kuin ne jotka eivät kyseenalaista, nämä illuusiossa elävät haastavat välittömästi kaikki ne jotka yrittävät illuusiota avata. Mikään lähde ei kelpaa todisteeksi vastaan ja selitykset kuten "liian iso asia, ei voida salata" ovat arkipäiväisiä - perusteettomia, mutta arkipäiväisiä. Vallassa oleville tämä vahtikoirien joukko tekeekin suuren palveluksen, koska he pitävät suuren massan kurissa kaivelemasta totuutta asioista saatikka edes kyseenalaistamasta asioita.
Ja lopuksi sitten ne, jotka kyseenalaistavat näkemänsä illuusion. Sekalainen joukko eri elämän laidoilta joko piilossa tahi jopa täysin julkisesti nostavat kissan pöydälle. Kaksi edellä mainittua ryhmää kutsuu heitä foliohatuiksi ja salaliittoteoreetikoiksi, usein sen jälkeen kun omat argumentit loppuvat kesken ja kognitiivinen dissonanssi alkaa lätkimään omaan takaraivoon. Tämä ei tietenkään tarkoita automaattisesti sitä, että kyseenalaistava ihminen olisi oikeassa omasta kannastaan - se vaan tarkoittaa sitä, että hän kyseenalaistaa vallitsevan "virallisen totuuden" jota media jatkuvasti paasaa. Yksi asia kuitenkin yhdistää näitä kolmea eri ryhmää: jokaisen ryhmän jokainen yksilö voi vain itse itseensä vaikuttaa, joten oman kantansa todistelu on usein turhanpäiväistä - kyseenalaistamaton ei hyväksy todisteita, kuvittelevalle ne eivät kuitenkaan kelpaa ja kyseenalaistava tarkistaa tiedon itse ja joko hyväksyy tahi hylkää sen.
Veteen piirretty viiva
Jokainen yksilö voi tosin valikoivasti kyseenalaistaa asioita. Tämä raja onkin veteen piirretty viiva, joka vaihtelee jatkuvasti. Mitä syvemmissä vesissä seilataan, sitä harvempi tuntee olonsa sielä mukavaksi ja jääkin mieluummin turvallisen rajan taakse missä massamedian valheet ovat tutun turvallisia. Mitä syvemmällä ollaan, sitä suurempi mahdollisuus on toki myös törmätä karille ja laittaa uskonsa vaihtoehtoiseen valheeseen. Matalissa vesissä oleva taas usein näkee kaukana syvempänä vain pelkkiä valheita, johon vain tyhmät foliohatut uskovat. Selvää syvyysrajaa ei tietenkään voida vetää eri "salaliittojen" välillä, eli jokainen asia on tulkittava yksilön erikseen. Kyseenalaistamattomat tosin osaavat vetää tarkan rajan totuuksien välissä ja jos rajaa rikkoo yhdeltä osin, on kaikki siitä eteenpäin samaa foliohattuosastoa.
Mutta kaksi väärää ei tee yhtä oikeaa, eikä kaksi oikeaa liioin tee yhtä oikeaa. Vaikka tekijänä olisi sama taho joka on ennenkin suhmuroinut, se ei automaattisesti tee sen tahon jokaisesta teosta suhmurointia. Todennäköistä se tosin on, mutta ei automaattista. Kyseenalaistuksen suurin ongelma onkin usein todisteiden puute mitä oikeasti tapahtui. Virallinen totuus monilta osin vuotaa kuin seula ja sen virheet voi kohtuu helposti näyttää toteen. Mutta koska "hyvä ihminen" vaatii täydellisen tarinan että se voisi korvata tunnetun valheen. Tätä täydellistä ja todistettavaa tarinaa ei usein ole saatavilla, joten joudutaan luomaan eri teorioita - salaliittoteorioita. Helpompaa olisi toki suoraan sanoa ettemme tiedä mikä on totuus, mutta osaamme osoittaa valheelliset osat - jos tapahtumaketju katkeaa, se tekee siitä koko ketjusta mahdottoman.
Mitä kaikkea sitten nykyään pidetään hyväksyttynä salaliittona ja mitä ei saisi sörkkiä? "Monikulttuurisuus on rikkaus" on ehkä yleisin kyseenalaistettu virallinen totuus. 9/11 taas on hieman syvemmällä, vaikkakin "architects and engineers for 911 truth" on kaivanut melkoisen todistepaketin kasaan. Rokotteista, lääkemafiasta ja ruoka-asioista saa myös tietyissä piireissä puhua, mutta valtaosalle nämä on jo aivan liian arkaa asiaa. Kuussa käynti, holokausti ja kemikaalivanat (ilmastonmuokkaus) menee jo liian syvissä vesissä että niihin uskaltaisi edes omaa kantaansa sanoa. QAnon ja pizzagate taas on pullollaan todisteita, mutta eihän ne kelpaa oikeudessa eikä niitä tuoda Ylessä esiin - ihan täyttä foliota jos ei halua varpaitaan kastella. Ja toki pitää vielä mainita lättymaan - kaikkien salaliittojen äiti johon moni on hurahtanut täysillä mukaan. Lättymaahan uskominen ja siitä puhuminen vie satavarmasti kaiken uskottavuuden...
Vain omia uskomuksia kannattaa kyseenalaistaa
Toisen puolesta jonkin asian kyseenalaistaminen ei vaan onnistu. Voit yrittää todistella omaa kantaasi maailman tappiin asti ja jääräpäisimpiä et saa edes katsomaan suuntaasi. Mutta koska veteen piirretty viiva siirtyy joskus hyvinkin helposti, nousee vapaa sana ja sananvapaus täysin omaan luokkaansa. Emme kuitenkaan pysty lukemaan toisten ajatuksia, joten jokainen tiedonjyvä voi olla täyttä totta tahi puhdasta valhetta. Mitä sinne sanojen ja rivien taakse onkaan piilotettu, se on jokaisen selvitettävä itse omalle kohdalleen.
Ankaraa huutamista ja solvauksia on nettikeskustelut pullollaan, mutta kun asiaa on tutkittu hieman enemmän, on huomattu että ns. foliohatut kykenevät usein perustelemaan kantansa siinä kun virallista totuutta kannattavat osaavat lähinnä jakaa näkemänsä uutisartikkelin. Samaan kokemukseen olen omissa tutkimuksissani törmännyt, mikä olikin syynä tämän artikkelin kirjoitukseen. Itse kun en ole juurikaan salaliittoja tutkinut, mutta massamanipulaatiota sitäkin enemmän. Ja jos jokin näyttää paskalta ja haisee paskalta, viimeistään maistamisen jälkeen sen kyllä usein pystyy paskaksi tunnistamaan... Kenen paskaa ja miksi se siinä keskellä juntua onkaan ei tosin näillä konsteilla vielä voi määrittää.
Jos edes yksi ihminen tämän tekstin luettuaan alkaa kyseenalaistamaan omia uskomuksiaan, lasken sen onnistumiseksi. Jos edes yksi keskustelu hankalista aiheista ei repeäkkään tavalliseksi nälvimiseksi, lasken sen onnistumiseksi. Mitä maailma tarvitsee on enemmän rauhallista keskustelua vaikeista asioista ja ennenkaikkea ratkaisujen löytämistä näihin ylhäältä alas luotuihin ongelmiin. Hankalaa se tulee olemaan ja ylhäältä käskytetty kansan jakaminen vaikeuttaa kaikkea kommunikointia jo aivan tavallisistakin asioista, vaikeista asioista puhumattakaan. Ehkä yhtä kerralla niitä päitä saadaan kuitenkin kääntymään? Nostan siis hattua ihan jokaiselle, joka uskaltaa kyseenalaistaa sen virallisen totuuden - siis sen valheellisen illuusion.
Elämme kaikki illuusiossa, jonka rajoja emme tunne ja voimme lähinnä vain arvailla mikä on totta ja mikä tarua, samalla kuitenkin toivoen että omat uskomuksemme eivät johtaisi meitä täysin harhaan. Olisikin siis ensiarvoisen tärkeää ainakin välistä hieman tarkastella omia uskomuksiamme ja kyseenalaistaa niiden paikkansapitävyyttä. Valtaosa ihmisistä ei kuitenkaan niin tee, vaan he luottavat sokeasti mitä heille kerrotaan median välityksellä niin kuin kouluissa. Yhden totuuden yksilö viis veisaa kyseenalaistamisesta ja tämän seurauksena saammekin nauttia esimerkiksi kerta toisensa jälkeen korruptoituneista johtajista ja poliitikkojen suhmuroinnista. Mutta jokainen on vapaa uskomaan mitä haluaa, onhan Suomessa sentään uskonnonvapaus. "Virallisen totuuden usko" taitaa olla Suomessa se laajimmalle levinnyt uskonto...
Ei pysty, ei kykene, ei osaa, ei uskalla vaiko vain ei viitsi, on vaikea sanoa mikä se pohjimmainen syy kyseenalaistamattomuuteen on. Siinä kun osa ei kyseenalaista mitään, on nykyään hitaasti kasvava joukko niitä jotka taas kuvittelevat kyseenalaistavansa asioita. Kaikki kyseenalaistetaan mikä ei tule viralliselta lähteeltä ja toisin kuin ne jotka eivät kyseenalaista, nämä illuusiossa elävät haastavat välittömästi kaikki ne jotka yrittävät illuusiota avata. Mikään lähde ei kelpaa todisteeksi vastaan ja selitykset kuten "liian iso asia, ei voida salata" ovat arkipäiväisiä - perusteettomia, mutta arkipäiväisiä. Vallassa oleville tämä vahtikoirien joukko tekeekin suuren palveluksen, koska he pitävät suuren massan kurissa kaivelemasta totuutta asioista saatikka edes kyseenalaistamasta asioita.
Ja lopuksi sitten ne, jotka kyseenalaistavat näkemänsä illuusion. Sekalainen joukko eri elämän laidoilta joko piilossa tahi jopa täysin julkisesti nostavat kissan pöydälle. Kaksi edellä mainittua ryhmää kutsuu heitä foliohatuiksi ja salaliittoteoreetikoiksi, usein sen jälkeen kun omat argumentit loppuvat kesken ja kognitiivinen dissonanssi alkaa lätkimään omaan takaraivoon. Tämä ei tietenkään tarkoita automaattisesti sitä, että kyseenalaistava ihminen olisi oikeassa omasta kannastaan - se vaan tarkoittaa sitä, että hän kyseenalaistaa vallitsevan "virallisen totuuden" jota media jatkuvasti paasaa. Yksi asia kuitenkin yhdistää näitä kolmea eri ryhmää: jokaisen ryhmän jokainen yksilö voi vain itse itseensä vaikuttaa, joten oman kantansa todistelu on usein turhanpäiväistä - kyseenalaistamaton ei hyväksy todisteita, kuvittelevalle ne eivät kuitenkaan kelpaa ja kyseenalaistava tarkistaa tiedon itse ja joko hyväksyy tahi hylkää sen.
Veteen piirretty viiva
Jokainen yksilö voi tosin valikoivasti kyseenalaistaa asioita. Tämä raja onkin veteen piirretty viiva, joka vaihtelee jatkuvasti. Mitä syvemmissä vesissä seilataan, sitä harvempi tuntee olonsa sielä mukavaksi ja jääkin mieluummin turvallisen rajan taakse missä massamedian valheet ovat tutun turvallisia. Mitä syvemmällä ollaan, sitä suurempi mahdollisuus on toki myös törmätä karille ja laittaa uskonsa vaihtoehtoiseen valheeseen. Matalissa vesissä oleva taas usein näkee kaukana syvempänä vain pelkkiä valheita, johon vain tyhmät foliohatut uskovat. Selvää syvyysrajaa ei tietenkään voida vetää eri "salaliittojen" välillä, eli jokainen asia on tulkittava yksilön erikseen. Kyseenalaistamattomat tosin osaavat vetää tarkan rajan totuuksien välissä ja jos rajaa rikkoo yhdeltä osin, on kaikki siitä eteenpäin samaa foliohattuosastoa.
Mutta kaksi väärää ei tee yhtä oikeaa, eikä kaksi oikeaa liioin tee yhtä oikeaa. Vaikka tekijänä olisi sama taho joka on ennenkin suhmuroinut, se ei automaattisesti tee sen tahon jokaisesta teosta suhmurointia. Todennäköistä se tosin on, mutta ei automaattista. Kyseenalaistuksen suurin ongelma onkin usein todisteiden puute mitä oikeasti tapahtui. Virallinen totuus monilta osin vuotaa kuin seula ja sen virheet voi kohtuu helposti näyttää toteen. Mutta koska "hyvä ihminen" vaatii täydellisen tarinan että se voisi korvata tunnetun valheen. Tätä täydellistä ja todistettavaa tarinaa ei usein ole saatavilla, joten joudutaan luomaan eri teorioita - salaliittoteorioita. Helpompaa olisi toki suoraan sanoa ettemme tiedä mikä on totuus, mutta osaamme osoittaa valheelliset osat - jos tapahtumaketju katkeaa, se tekee siitä koko ketjusta mahdottoman.
Mitä kaikkea sitten nykyään pidetään hyväksyttynä salaliittona ja mitä ei saisi sörkkiä? "Monikulttuurisuus on rikkaus" on ehkä yleisin kyseenalaistettu virallinen totuus. 9/11 taas on hieman syvemmällä, vaikkakin "architects and engineers for 911 truth" on kaivanut melkoisen todistepaketin kasaan. Rokotteista, lääkemafiasta ja ruoka-asioista saa myös tietyissä piireissä puhua, mutta valtaosalle nämä on jo aivan liian arkaa asiaa. Kuussa käynti, holokausti ja kemikaalivanat (ilmastonmuokkaus) menee jo liian syvissä vesissä että niihin uskaltaisi edes omaa kantaansa sanoa. QAnon ja pizzagate taas on pullollaan todisteita, mutta eihän ne kelpaa oikeudessa eikä niitä tuoda Ylessä esiin - ihan täyttä foliota jos ei halua varpaitaan kastella. Ja toki pitää vielä mainita lättymaan - kaikkien salaliittojen äiti johon moni on hurahtanut täysillä mukaan. Lättymaahan uskominen ja siitä puhuminen vie satavarmasti kaiken uskottavuuden...
Vain omia uskomuksia kannattaa kyseenalaistaa
Toisen puolesta jonkin asian kyseenalaistaminen ei vaan onnistu. Voit yrittää todistella omaa kantaasi maailman tappiin asti ja jääräpäisimpiä et saa edes katsomaan suuntaasi. Mutta koska veteen piirretty viiva siirtyy joskus hyvinkin helposti, nousee vapaa sana ja sananvapaus täysin omaan luokkaansa. Emme kuitenkaan pysty lukemaan toisten ajatuksia, joten jokainen tiedonjyvä voi olla täyttä totta tahi puhdasta valhetta. Mitä sinne sanojen ja rivien taakse onkaan piilotettu, se on jokaisen selvitettävä itse omalle kohdalleen.
Ankaraa huutamista ja solvauksia on nettikeskustelut pullollaan, mutta kun asiaa on tutkittu hieman enemmän, on huomattu että ns. foliohatut kykenevät usein perustelemaan kantansa siinä kun virallista totuutta kannattavat osaavat lähinnä jakaa näkemänsä uutisartikkelin. Samaan kokemukseen olen omissa tutkimuksissani törmännyt, mikä olikin syynä tämän artikkelin kirjoitukseen. Itse kun en ole juurikaan salaliittoja tutkinut, mutta massamanipulaatiota sitäkin enemmän. Ja jos jokin näyttää paskalta ja haisee paskalta, viimeistään maistamisen jälkeen sen kyllä usein pystyy paskaksi tunnistamaan... Kenen paskaa ja miksi se siinä keskellä juntua onkaan ei tosin näillä konsteilla vielä voi määrittää.
Jos edes yksi ihminen tämän tekstin luettuaan alkaa kyseenalaistamaan omia uskomuksiaan, lasken sen onnistumiseksi. Jos edes yksi keskustelu hankalista aiheista ei repeäkkään tavalliseksi nälvimiseksi, lasken sen onnistumiseksi. Mitä maailma tarvitsee on enemmän rauhallista keskustelua vaikeista asioista ja ennenkaikkea ratkaisujen löytämistä näihin ylhäältä alas luotuihin ongelmiin. Hankalaa se tulee olemaan ja ylhäältä käskytetty kansan jakaminen vaikeuttaa kaikkea kommunikointia jo aivan tavallisistakin asioista, vaikeista asioista puhumattakaan. Ehkä yhtä kerralla niitä päitä saadaan kuitenkin kääntymään? Nostan siis hattua ihan jokaiselle, joka uskaltaa kyseenalaistaa sen virallisen totuuden - siis sen valheellisen illuusion.
lauantai 10. helmikuuta 2018
Neoliberaali maailmanjärjestys
Totta vai tarua?
Jokainen "hyvä ihminen" tietää, että Neoliberaali maailmanjärjestys (Neoliberal World Order) on vain salaliittoteoriaa ja foliohattuhommaa. Ajatus, että jokin taho voisi hallita tai ainakin yrittää hallita koko maailmaa onkin mielipuolinen, mutta toisaalta, niin taitavat sen kannattajat ollakin - mielipuolia. Onko sitten muka olemassa jokin taho, joka ohjailee kaikkea ja kaikkia vain omaa etua ajaen? On ja ei. Ei, sikäli että käsittääkseni ei ole olemassa yhtä ainoaa tahoa joka hallitsee ja ohjaa kaikkea... vaan on monta tahoa, joiden samankaltaisiin tarkoitusperiin nämä tahot käyttävät samoja keinoja ja samoja valheita. Idea koko maailman hallinnasta ei toki ole mikään uusi, vaan sama imperiumin rakentaminen on toistunut ihmisen historiassa useaan otteeseen.
Yhdysvaltojen imperiumi on ehkä näkyvimpiä osia tästä yrityksestä vallata koko maailmaa. Tämä pienen ryhmittymän ajama imperiumi oli jo täydessä vedossa ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin sodan jokaista osapuolta manipuloitiin ja rahoitettiin häikäilemättä omaksi eduksi. Toinen maailmansota olikin vain ensimmäisen jatkumoa, jossa länsimaiset "hyvät" maat voittivat ja näin oikeuttivat tulevien vuosien hirmutekonsa. Sotilallinen laajeneminen maailman joka kolkkaan ja lähes kaikkien maiden resurssien hyväksikäyttö on vain osa siitä vallan väärinkäytöstä, mitä Yhdysvallat ovat liittolaisineen käyttäneet yrittäessään vallata koko maailmaa. Mutta tässä pelissä nämä mitättömät pelurit, itsenäiset valtiot, ovat vain shakkinappuloita laajemmassa pelissä.
Itsenäinen valtio jossa kansa on vallassa onkin neoliberaaleille kauhistus - moisen maan ohjaaminen ei onnistu vain hallitsemalla sen maan johtajia koska kansa on johdossa. Onneksi esimerkiksi Suomessa ei kansalla ole juurikaan mitään valtaa, joten seteliselkärankaisten johtajien hallinta on usein riittävää. Toki Suomi altistuu jatkuvalle neoliberaalien koneiston propagandalle, koska jokainen itse ajatteleva yksilö on mahdollinen uhka koneistolle. Siksi median luoma illuusio on yksi tehokkaimmista keinoista pitää kansa siinä uskossa että kaikki on juuri kuten pitääkin. Mutta mistä kaikesta onkaan tämä neoliberaalien ideologia kasattu?
Ideologioiden kaaos
Riistokapitalismia, kulttuurimarxismia, kommunismia, plutokratiaa... ja lopuksi kaiken kruunaa kilpailu. Ei siis ole ihme, että niin oikeisto- kuin vasemmistolainen pystyy helposti osoittamaan jonkin ongelman osan olevan juuri vastapuolen ideologian syytä - se onkin, koska koko järjestelmä on poiminut rusinat pullasta jokaisesta järjestelmästä. Ihmisten jakaminen tarkasti omiin lokeroihinsa ja näiden usuttaminen tappelemaan keskenään on yksi tärkeimmistä neoliberaalien keinoista orjuuttaa kansa. Aniharva ottaa askeleen kauemmaksi tilanteesta, koska on niin paljon helpompaa heitellä sitä vastapuolta niin loukkauksilla kuin polttopulloilla, riippuen kuinka fanaattisesta aatteen kannattajasta on kyse.
Eurostoliitto on yksi neoliberaalien ihmiskoe monikulttuurisuuden vaikutuksista nyky-yhteiskuntiin. Aikaisemmista kokemuksista jo tiedettiin, että monikulttuurisuus on tuhoisa niin alkuperäisasukkaille kuin maahantulijoille. Mutta yhdistettynä moderniin propagandaan, on monikulttuurisuus onnistuttu hivuttamaan mukaan länsimaiseen ajatusmaailmaan positiivisena asiana. Tällä monikulttuurisuudella on tarkoitus luoda tyhmennetty versio länsimaisesta yhteiskunnasta, jossa ihmiset ovat vielä riittävän älykkäitä työskentelemään herrojensa tehtaissa mutta liian tyhmiä huomatakseen tilanteensa ja täten nousemaan herrojansa vastaan. Ruotsi näyttääkin mallia miten tässä toimitaan, tosin hekin ovat vielä siirtymävaiheessa tähän monikulttuuriseen ihannemaahan.
Siinä kun edeltävät imperiumit kaatuivat omaan mahdottomuuteensa, on neoliberaalien maailmanjärjestyksellä yksi ase joka puuttui edeltäjiltään - moderni propaganda valtamedian toimesta. Länsimainen "vapaa lehdistö", eli täysin harvainvallassa oleva aivopesukoneisto, on se mahdollisesti puuttuva linkki mikä edellisiltä imperiumeilta uupui. Koskaan ennen ei kyetty tunkeutumaan yhtä tehokkaasti ja laajasti ihmisten koteihin jakamaan päivitettyä agendaa ja aivopesua. Kun media joskus ennenvanhaan yhdisti kansaa pitämällä heidät omassa pienessä kuplassaan, nykymedian koko maailman kattava propagandapeitto pimittää kaiken oleellisen tiedon kansoilta - ja opettaa heidät hylkäämään kaiken virallista totuutta vastaan puhuvan tiedon.
Irti oravanpyörästä
Salaliittoteoriaa! Paitsi että ei tätä kukaan ole salassa tekemässä. Ihan kaikkien nähtävillä ja uhmakkaasti omaa agendaa julistaen kansan tahtoa vastaan neoliberaalit jatkavat voittokulkuaan. Miksi sitten kukaan ei tee mitään? Ihmisethän tekevätkin, työtä käskettyä, pysyäkseen mukana kilpailussa jossa heikot jäävät jalkoihin. Aktiivimallia, pakolaiskiintiöitä, verotusta rikkailta pois, yksityistetään kaikki... kuulostaako yhtään tutulta Suomen oloissa? Ja päättävissä elimissä on lähes täydellinen neoliberaalien edustus jaettuna "puolueisiin" joilla kaikilla on sama aate takana - ainoastaan hyötyvien tahojen kilpailu aiheuttaa eriäviä näkemyksiä politiikassa.
Konsumerismi on tavalliselle kansalle palvonnan kohteeksi tarkoitettu uskonto, jota neoliberaalit ilomielin hehkuttavat. Kuluta, osta ja tuhlaa tehdäksesi vaikutuksen ihmisiin joita ei voisi vähempää kiinnostaa muuta kuin miltä he itse näyttävät ulospäin. Onni löytyy kaupan hyllyltä, status kertoo ihmisen arvon ja määrittää kenen kanssa saa olla samaa mieltä. Kaikki rusinat pullasta on neoliberaali jo nyppinyt ja rahvas saa jakaa homehtunutta kuivaa känttyä keskenään. Ja tätä auvoista elämää kutsumme länsimaiseksi sivistykseksi. Natseja juostaan karkuun ja hyvesignaloidaan poliittisen korrektisti, samalla kun toisaalla syytetään ongelmista yksilöitä eikä koneistoa joka sen kaiken kurjuuden aiheuttaa.
Kuluta mitä tarvitset, ei mitä joku muu haluaa sinun haluavan. Neoliberaali ei tottele muuta kuin rahaa, joten jos viet heiltä tuotot, kaatuu järjestelmä omaan mahdottomuuteensa. Kun herrat avaavat sanaisen arkkunsa, voit kuunnella heidän valheensa ja selvittää kenen etua oikeasti ajetaan. Sanat ja teot eivät päättäjillä juurikaan täsmää, joten kuuntelulla ei välttämättä juonesta pääse kiinni - mutta ne ehdotukset, päätökset ja äänestykset kertovat kenen pussiin ollaan pelaamassa. Jos päättäjät laitettaisiin vastuuseen ja tekemään mitä heidän kuuluukin, eli edustaa kansaa, olisi neoliberaalien maailmanvalloitus jälleen askeleen kauempana toteutumista. Ja vielä loppuun: Foliota en tarvitse, mutta narrinhatusta pidän lujasti kiinni. Entä sinä? Kilpailetko itsesi hautaan muiden pelissä jota et voi voittaa, vai olisiko aika jo kypsä ihmisten yhteistyöhön ja lopulta rauhaan päälle maan...?
Jokainen "hyvä ihminen" tietää, että Neoliberaali maailmanjärjestys (Neoliberal World Order) on vain salaliittoteoriaa ja foliohattuhommaa. Ajatus, että jokin taho voisi hallita tai ainakin yrittää hallita koko maailmaa onkin mielipuolinen, mutta toisaalta, niin taitavat sen kannattajat ollakin - mielipuolia. Onko sitten muka olemassa jokin taho, joka ohjailee kaikkea ja kaikkia vain omaa etua ajaen? On ja ei. Ei, sikäli että käsittääkseni ei ole olemassa yhtä ainoaa tahoa joka hallitsee ja ohjaa kaikkea... vaan on monta tahoa, joiden samankaltaisiin tarkoitusperiin nämä tahot käyttävät samoja keinoja ja samoja valheita. Idea koko maailman hallinnasta ei toki ole mikään uusi, vaan sama imperiumin rakentaminen on toistunut ihmisen historiassa useaan otteeseen.
Yhdysvaltojen imperiumi on ehkä näkyvimpiä osia tästä yrityksestä vallata koko maailmaa. Tämä pienen ryhmittymän ajama imperiumi oli jo täydessä vedossa ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin sodan jokaista osapuolta manipuloitiin ja rahoitettiin häikäilemättä omaksi eduksi. Toinen maailmansota olikin vain ensimmäisen jatkumoa, jossa länsimaiset "hyvät" maat voittivat ja näin oikeuttivat tulevien vuosien hirmutekonsa. Sotilallinen laajeneminen maailman joka kolkkaan ja lähes kaikkien maiden resurssien hyväksikäyttö on vain osa siitä vallan väärinkäytöstä, mitä Yhdysvallat ovat liittolaisineen käyttäneet yrittäessään vallata koko maailmaa. Mutta tässä pelissä nämä mitättömät pelurit, itsenäiset valtiot, ovat vain shakkinappuloita laajemmassa pelissä.
Itsenäinen valtio jossa kansa on vallassa onkin neoliberaaleille kauhistus - moisen maan ohjaaminen ei onnistu vain hallitsemalla sen maan johtajia koska kansa on johdossa. Onneksi esimerkiksi Suomessa ei kansalla ole juurikaan mitään valtaa, joten seteliselkärankaisten johtajien hallinta on usein riittävää. Toki Suomi altistuu jatkuvalle neoliberaalien koneiston propagandalle, koska jokainen itse ajatteleva yksilö on mahdollinen uhka koneistolle. Siksi median luoma illuusio on yksi tehokkaimmista keinoista pitää kansa siinä uskossa että kaikki on juuri kuten pitääkin. Mutta mistä kaikesta onkaan tämä neoliberaalien ideologia kasattu?
Ideologioiden kaaos
Riistokapitalismia, kulttuurimarxismia, kommunismia, plutokratiaa... ja lopuksi kaiken kruunaa kilpailu. Ei siis ole ihme, että niin oikeisto- kuin vasemmistolainen pystyy helposti osoittamaan jonkin ongelman osan olevan juuri vastapuolen ideologian syytä - se onkin, koska koko järjestelmä on poiminut rusinat pullasta jokaisesta järjestelmästä. Ihmisten jakaminen tarkasti omiin lokeroihinsa ja näiden usuttaminen tappelemaan keskenään on yksi tärkeimmistä neoliberaalien keinoista orjuuttaa kansa. Aniharva ottaa askeleen kauemmaksi tilanteesta, koska on niin paljon helpompaa heitellä sitä vastapuolta niin loukkauksilla kuin polttopulloilla, riippuen kuinka fanaattisesta aatteen kannattajasta on kyse.
Eurostoliitto on yksi neoliberaalien ihmiskoe monikulttuurisuuden vaikutuksista nyky-yhteiskuntiin. Aikaisemmista kokemuksista jo tiedettiin, että monikulttuurisuus on tuhoisa niin alkuperäisasukkaille kuin maahantulijoille. Mutta yhdistettynä moderniin propagandaan, on monikulttuurisuus onnistuttu hivuttamaan mukaan länsimaiseen ajatusmaailmaan positiivisena asiana. Tällä monikulttuurisuudella on tarkoitus luoda tyhmennetty versio länsimaisesta yhteiskunnasta, jossa ihmiset ovat vielä riittävän älykkäitä työskentelemään herrojensa tehtaissa mutta liian tyhmiä huomatakseen tilanteensa ja täten nousemaan herrojansa vastaan. Ruotsi näyttääkin mallia miten tässä toimitaan, tosin hekin ovat vielä siirtymävaiheessa tähän monikulttuuriseen ihannemaahan.
Siinä kun edeltävät imperiumit kaatuivat omaan mahdottomuuteensa, on neoliberaalien maailmanjärjestyksellä yksi ase joka puuttui edeltäjiltään - moderni propaganda valtamedian toimesta. Länsimainen "vapaa lehdistö", eli täysin harvainvallassa oleva aivopesukoneisto, on se mahdollisesti puuttuva linkki mikä edellisiltä imperiumeilta uupui. Koskaan ennen ei kyetty tunkeutumaan yhtä tehokkaasti ja laajasti ihmisten koteihin jakamaan päivitettyä agendaa ja aivopesua. Kun media joskus ennenvanhaan yhdisti kansaa pitämällä heidät omassa pienessä kuplassaan, nykymedian koko maailman kattava propagandapeitto pimittää kaiken oleellisen tiedon kansoilta - ja opettaa heidät hylkäämään kaiken virallista totuutta vastaan puhuvan tiedon.
Irti oravanpyörästä
Salaliittoteoriaa! Paitsi että ei tätä kukaan ole salassa tekemässä. Ihan kaikkien nähtävillä ja uhmakkaasti omaa agendaa julistaen kansan tahtoa vastaan neoliberaalit jatkavat voittokulkuaan. Miksi sitten kukaan ei tee mitään? Ihmisethän tekevätkin, työtä käskettyä, pysyäkseen mukana kilpailussa jossa heikot jäävät jalkoihin. Aktiivimallia, pakolaiskiintiöitä, verotusta rikkailta pois, yksityistetään kaikki... kuulostaako yhtään tutulta Suomen oloissa? Ja päättävissä elimissä on lähes täydellinen neoliberaalien edustus jaettuna "puolueisiin" joilla kaikilla on sama aate takana - ainoastaan hyötyvien tahojen kilpailu aiheuttaa eriäviä näkemyksiä politiikassa.
Konsumerismi on tavalliselle kansalle palvonnan kohteeksi tarkoitettu uskonto, jota neoliberaalit ilomielin hehkuttavat. Kuluta, osta ja tuhlaa tehdäksesi vaikutuksen ihmisiin joita ei voisi vähempää kiinnostaa muuta kuin miltä he itse näyttävät ulospäin. Onni löytyy kaupan hyllyltä, status kertoo ihmisen arvon ja määrittää kenen kanssa saa olla samaa mieltä. Kaikki rusinat pullasta on neoliberaali jo nyppinyt ja rahvas saa jakaa homehtunutta kuivaa känttyä keskenään. Ja tätä auvoista elämää kutsumme länsimaiseksi sivistykseksi. Natseja juostaan karkuun ja hyvesignaloidaan poliittisen korrektisti, samalla kun toisaalla syytetään ongelmista yksilöitä eikä koneistoa joka sen kaiken kurjuuden aiheuttaa.
Kuluta mitä tarvitset, ei mitä joku muu haluaa sinun haluavan. Neoliberaali ei tottele muuta kuin rahaa, joten jos viet heiltä tuotot, kaatuu järjestelmä omaan mahdottomuuteensa. Kun herrat avaavat sanaisen arkkunsa, voit kuunnella heidän valheensa ja selvittää kenen etua oikeasti ajetaan. Sanat ja teot eivät päättäjillä juurikaan täsmää, joten kuuntelulla ei välttämättä juonesta pääse kiinni - mutta ne ehdotukset, päätökset ja äänestykset kertovat kenen pussiin ollaan pelaamassa. Jos päättäjät laitettaisiin vastuuseen ja tekemään mitä heidän kuuluukin, eli edustaa kansaa, olisi neoliberaalien maailmanvalloitus jälleen askeleen kauempana toteutumista. Ja vielä loppuun: Foliota en tarvitse, mutta narrinhatusta pidän lujasti kiinni. Entä sinä? Kilpailetko itsesi hautaan muiden pelissä jota et voi voittaa, vai olisiko aika jo kypsä ihmisten yhteistyöhön ja lopulta rauhaan päälle maan...?
keskiviikko 7. helmikuuta 2018
Median luoma illuusio elinympäristöstämme
Eihän tämä ole illuusio, tämä on todellisuutta
Ajatus siitä, että joku kykenisi luomaan niin laajan ja kaiken alleen peittävän illuusion joka kykenisi hämäämään kaikkia, kuulostaa alkuun mahdottomalta. Mutta jos ajatellaan aikaa ennen television ja muun massamedian nousua, mihin ihmiset oikein perustivatkaan näkemyksensä maailmasta? Täytyy siis mennä aikaan, jolloin ihmiset eivät välttämättä nähneet koko elämänsä aikana muuta kuin mitä se oma kylä näytti ja usein se ei ollut kovinkaan laaja näkymä maailmasta. Samalla se kuva oli kuitenkin paljon lähempänä todellisuutta, koska kaikki nähtiin ja koettiin itse tai vähintäänkin jonkin tunnetun ihmisen todistamana asiana. Tarinoilla kerrottiin tärkeät asiat tuleville sukupolville ja niitä harvemmin korjattiin. Jokaisen oma elinympäristö oli siis hyvin lähellä sitä todellista elinympäristöä.
Mutta sitten tapahtui suuri muutos, kun tietoa ulkopuolisista asioista aloitettiin systemaattisesti levittämään kaikelle kansalle. Kirkko pelasi suurta roolia tässä valikoitujen tietojen levittämisessä ja illuusion luonti omien tarkoitusperien saavuttamiseksi pääsi kunnolla käyntiin. Isosta maailmasta levisi tärkeitä uutisia ja maata mullistavia tietoja kaiken kansan kuultavaksi, vaikka niiden todenperäisyys oli parhaimmillaankin hyvin kyseenalainen. Kun sanomalehdet ja radio saatiin peliin mukaan, oli illuusion luoma peitto jo lähellä täysin keinotekoista todellisuutta. Ensin elävä kuva ja lopulta televisio (ja nykyään päälle vielä netti) toivat jokaisen silmien eteen lähes täydellisen maailmankuvan, jonka jokainen osa-alue vahvisti illuusiota.
Oma elinympäristömme onkin yhdistelmä illuusiota ja todellisuutta. Media luo sen illuusion, jonka mielemme sitten yhdistää omiin kokemuksiimme. Näemme ja kuulemme mediasta mitä muualla tapahtuu ja yhdistämme sen osaksi maailmankuvaamme usein kyseenalaistamatta oliko kerrottu tarina edes totta. Näistä illuusion palasista kokoamme sitten maailmankuvamme, jota vastaan peilaamme kaikkea kokemaamme. Tärkeänä osana tätä illuusiota on opettaa kaikille, että vain tämä yksi totuus pitää paikkansa, kaikki muu on valheellista tietoa. "Virallinen totuus" on se illuusion lähde, joka hämärtää maailmankuvamme. Tämä pseudo-elinympäristömme on siis ulkoa ohjattu illuusio, jonka tarkoituksena on vain yksi asia...
Suostumuksen luominen
Näin valtava määrä työtä ilman selvää tarkoitusta olisikin hullua, joten tarkastellaan miksi ihmeessä saamme nauttia tästä kieroutuneesta illuusiosta, jonka suuri osa kuvittelee olevan todellisuus. Hallitsijat kautta aikojen ovat koettaneet etsiä keinoja saada alamaisensa tekemään mitä he haluavat. Useita eri keinoja on kokeiltu ja todettu niiden olevan resurssien tuhlausta. Järjestelmä, joka valvoo, kurittaa ja rajoittaa itse itseään ilman suurempia ulkopuolisia ponnistuksia on se nykyinen malli. Järjestelmä, johon voidaan syöttää uusia käskyjä pienellä vaivalla ja hyvin vähällä vastustuksella kuluttaa vähemmän resursseja - ihmisten tekemää työtä. Miksi pakottaa ihmisiä tekemään huonoja päätöksiä heille itselleen, kun heidät voidaan illuusion avulla saada kuvittelemaan päätöksen olevan heille itselleen hyödyllinen?
Tärkeä osa tätä illuusiota on "demokratia". Olemme siis itse vastuussa päättäjien tekemistä huonoista päätöksistä, koska itse heidät sinne valtaan äänestimme? Poliittinen sirkus onkin omiaan pitämään ihmisten mielenkiinto näiden puhuvien päiden toilailuissa, luomalla siis illuusion siitä että nämä näkyvät päättäjät olisivat muka jonkin asian johdossa. Osalla näistä poliitikoista toki onkin hieman enemmän valtaa, mutta valtaosa saa painaa jaa/ei kuten käsketään ja siinä se, mutta juuri tästä heille maksetaankin - pitämään suunsa kiinni kumileimasimena työskennellessään. Mutta jos illuusio olisi näin löyhä, useampi heräisi siihen. Siksi nykyinen järjestelmä on vain vanhan jatkumoa.
Voittaja on kirjoittanut historian, joten historiasta oppimalla pönkitämme nykyistä illuusiota oikeutetusta maailmanjärjestyksestä. Jo se, että tietystä aiheista ei saa jopa linnareisun uhalla olla eri mieltä, luulisi riittävän todisteeksi että jossain mättää ja pahasti. Mutta ei, virallisen totuuden illuusio ja historiaan sokeasti uskominen jatkaa vahvaa voittokulkuaan, kun herrat kansaansa ohjailevat. Monella ei tule edes pieneen mieleen lähteä kyseenalaistamaan asioita, jotka kaikki tietävät todeksi. Koska jos illuusion verho lähtee repeämään jostain kohdin, sen seuraukset ovat arvaamattomat.
Oma todellisuus
Kyllä, meistä jokainen asuu siinä omassa kuplassaan joka on luotu lukemattomista eri komponenteista. Mitä itse koemme riippuu siitä mitä olemme siihen pisteeseen asti jo oppineet ja jokainen uusi kokemus muokkaa maailmaamme seuraavaa kokemusta varten. Kun ennenvanhaan suuri osa koetusta oli sitä omaa kokemusta, on nykyinen median luoma elinympäristö täynnä muiden kokemuksia ja kertomaa. Ja kun kaikki media on propagandaa, mihin se oma maailmankuvamme oikein perustuukaan?
Jokaisen oma palapeli mistä maailmankuva muodostuu voikin siis olla suurelta osin illuusiota. Toisen käsittämättömältä kuulostava kanta usein johtuukin täysin erilaisten palasten luomasta maailmankuvasta, sen sijaan että toinen olisi tyhmä tahi epälooginen. Emme voi tietää mitä se toinen tietää, ellemme kysy. Emmekä liioin voi olettaa, että se toinen tietäisi samoja asioita kuin me itse. Mutta onneksi ihmisellä on yleensä keino selvittää moiset asiat - kommunikoida keskenään. Mitään takeita siitä, että ihmiset kykenisivät kaikki illuusiot repimään palasiksi ja paljastamaan "totuuden" ei tietenkään ole, mutta jostain sitä tulisi aloittaa.
Empatia ja kommunikointi onkin nähdäkseni ne kaksi tärkeintä ihmisen ominaisuutta rauhallisen yhteiselon saavuttamiseksi. Noin 99% ihmisistä kykenee empatiaan, saman verran kommunikoimaan (tosin se 1% kummassakaan ryhmässä ei korreloi toiseen) joten mikä oikein mättää? Illuusio missä elämme, mikä meille on pakotettu ja median toimesta levitetty, se on se mikä mättää. Ja kuka sitä ohjaakaan? Se 1% empatiakyvyttömistä ihmisistä, jotka kykenevät kommunikoimaan ja näin kusettamaan kaikkia muita. Mutta millä saisi sen lopun 99% ottamaan sen punaisen pillerin...
Ajatus siitä, että joku kykenisi luomaan niin laajan ja kaiken alleen peittävän illuusion joka kykenisi hämäämään kaikkia, kuulostaa alkuun mahdottomalta. Mutta jos ajatellaan aikaa ennen television ja muun massamedian nousua, mihin ihmiset oikein perustivatkaan näkemyksensä maailmasta? Täytyy siis mennä aikaan, jolloin ihmiset eivät välttämättä nähneet koko elämänsä aikana muuta kuin mitä se oma kylä näytti ja usein se ei ollut kovinkaan laaja näkymä maailmasta. Samalla se kuva oli kuitenkin paljon lähempänä todellisuutta, koska kaikki nähtiin ja koettiin itse tai vähintäänkin jonkin tunnetun ihmisen todistamana asiana. Tarinoilla kerrottiin tärkeät asiat tuleville sukupolville ja niitä harvemmin korjattiin. Jokaisen oma elinympäristö oli siis hyvin lähellä sitä todellista elinympäristöä.
Mutta sitten tapahtui suuri muutos, kun tietoa ulkopuolisista asioista aloitettiin systemaattisesti levittämään kaikelle kansalle. Kirkko pelasi suurta roolia tässä valikoitujen tietojen levittämisessä ja illuusion luonti omien tarkoitusperien saavuttamiseksi pääsi kunnolla käyntiin. Isosta maailmasta levisi tärkeitä uutisia ja maata mullistavia tietoja kaiken kansan kuultavaksi, vaikka niiden todenperäisyys oli parhaimmillaankin hyvin kyseenalainen. Kun sanomalehdet ja radio saatiin peliin mukaan, oli illuusion luoma peitto jo lähellä täysin keinotekoista todellisuutta. Ensin elävä kuva ja lopulta televisio (ja nykyään päälle vielä netti) toivat jokaisen silmien eteen lähes täydellisen maailmankuvan, jonka jokainen osa-alue vahvisti illuusiota.
Oma elinympäristömme onkin yhdistelmä illuusiota ja todellisuutta. Media luo sen illuusion, jonka mielemme sitten yhdistää omiin kokemuksiimme. Näemme ja kuulemme mediasta mitä muualla tapahtuu ja yhdistämme sen osaksi maailmankuvaamme usein kyseenalaistamatta oliko kerrottu tarina edes totta. Näistä illuusion palasista kokoamme sitten maailmankuvamme, jota vastaan peilaamme kaikkea kokemaamme. Tärkeänä osana tätä illuusiota on opettaa kaikille, että vain tämä yksi totuus pitää paikkansa, kaikki muu on valheellista tietoa. "Virallinen totuus" on se illuusion lähde, joka hämärtää maailmankuvamme. Tämä pseudo-elinympäristömme on siis ulkoa ohjattu illuusio, jonka tarkoituksena on vain yksi asia...
Suostumuksen luominen
Näin valtava määrä työtä ilman selvää tarkoitusta olisikin hullua, joten tarkastellaan miksi ihmeessä saamme nauttia tästä kieroutuneesta illuusiosta, jonka suuri osa kuvittelee olevan todellisuus. Hallitsijat kautta aikojen ovat koettaneet etsiä keinoja saada alamaisensa tekemään mitä he haluavat. Useita eri keinoja on kokeiltu ja todettu niiden olevan resurssien tuhlausta. Järjestelmä, joka valvoo, kurittaa ja rajoittaa itse itseään ilman suurempia ulkopuolisia ponnistuksia on se nykyinen malli. Järjestelmä, johon voidaan syöttää uusia käskyjä pienellä vaivalla ja hyvin vähällä vastustuksella kuluttaa vähemmän resursseja - ihmisten tekemää työtä. Miksi pakottaa ihmisiä tekemään huonoja päätöksiä heille itselleen, kun heidät voidaan illuusion avulla saada kuvittelemaan päätöksen olevan heille itselleen hyödyllinen?
Tärkeä osa tätä illuusiota on "demokratia". Olemme siis itse vastuussa päättäjien tekemistä huonoista päätöksistä, koska itse heidät sinne valtaan äänestimme? Poliittinen sirkus onkin omiaan pitämään ihmisten mielenkiinto näiden puhuvien päiden toilailuissa, luomalla siis illuusion siitä että nämä näkyvät päättäjät olisivat muka jonkin asian johdossa. Osalla näistä poliitikoista toki onkin hieman enemmän valtaa, mutta valtaosa saa painaa jaa/ei kuten käsketään ja siinä se, mutta juuri tästä heille maksetaankin - pitämään suunsa kiinni kumileimasimena työskennellessään. Mutta jos illuusio olisi näin löyhä, useampi heräisi siihen. Siksi nykyinen järjestelmä on vain vanhan jatkumoa.
Voittaja on kirjoittanut historian, joten historiasta oppimalla pönkitämme nykyistä illuusiota oikeutetusta maailmanjärjestyksestä. Jo se, että tietystä aiheista ei saa jopa linnareisun uhalla olla eri mieltä, luulisi riittävän todisteeksi että jossain mättää ja pahasti. Mutta ei, virallisen totuuden illuusio ja historiaan sokeasti uskominen jatkaa vahvaa voittokulkuaan, kun herrat kansaansa ohjailevat. Monella ei tule edes pieneen mieleen lähteä kyseenalaistamaan asioita, jotka kaikki tietävät todeksi. Koska jos illuusion verho lähtee repeämään jostain kohdin, sen seuraukset ovat arvaamattomat.
Oma todellisuus
Kyllä, meistä jokainen asuu siinä omassa kuplassaan joka on luotu lukemattomista eri komponenteista. Mitä itse koemme riippuu siitä mitä olemme siihen pisteeseen asti jo oppineet ja jokainen uusi kokemus muokkaa maailmaamme seuraavaa kokemusta varten. Kun ennenvanhaan suuri osa koetusta oli sitä omaa kokemusta, on nykyinen median luoma elinympäristö täynnä muiden kokemuksia ja kertomaa. Ja kun kaikki media on propagandaa, mihin se oma maailmankuvamme oikein perustuukaan?
Jokaisen oma palapeli mistä maailmankuva muodostuu voikin siis olla suurelta osin illuusiota. Toisen käsittämättömältä kuulostava kanta usein johtuukin täysin erilaisten palasten luomasta maailmankuvasta, sen sijaan että toinen olisi tyhmä tahi epälooginen. Emme voi tietää mitä se toinen tietää, ellemme kysy. Emmekä liioin voi olettaa, että se toinen tietäisi samoja asioita kuin me itse. Mutta onneksi ihmisellä on yleensä keino selvittää moiset asiat - kommunikoida keskenään. Mitään takeita siitä, että ihmiset kykenisivät kaikki illuusiot repimään palasiksi ja paljastamaan "totuuden" ei tietenkään ole, mutta jostain sitä tulisi aloittaa.
Empatia ja kommunikointi onkin nähdäkseni ne kaksi tärkeintä ihmisen ominaisuutta rauhallisen yhteiselon saavuttamiseksi. Noin 99% ihmisistä kykenee empatiaan, saman verran kommunikoimaan (tosin se 1% kummassakaan ryhmässä ei korreloi toiseen) joten mikä oikein mättää? Illuusio missä elämme, mikä meille on pakotettu ja median toimesta levitetty, se on se mikä mättää. Ja kuka sitä ohjaakaan? Se 1% empatiakyvyttömistä ihmisistä, jotka kykenevät kommunikoimaan ja näin kusettamaan kaikkia muita. Mutta millä saisi sen lopun 99% ottamaan sen punaisen pillerin...
torstai 1. helmikuuta 2018
(Mieli)sairas maailma
Yleisempää kuin luullaan
Vahinkoja sattuu ja tapahtuu, mutta kun jotain "pahaa" tapahtuu tahallaan tehtynä, on jossain kohtaa tekijällä korvien välissä sattunut jonkinsortin kömmähdys. On se sitten vain tilapäinen häiriö tai pysyvämpää mallia oleva, ennakoitavuus on usein sattumankauppaa koska länsimaiseen oikeusajatteluun kuuluu ihmisen oikeus kuljeskella vapaana kunnes tekee jotain "pahaa". Onko tämä verenhimoisten murhamiesten ja raiskaajien salliminen kuljeskella vapaana sitten hyvä ajatus, se onkin taas toisen keskustelun aihe. Keskitytään kuitenkin tässä artikkelissa tämän ilmiön syvään päätyyn, eli jätetään pikkurötöstelijät kuten taskuvarkaat ja autokauppiaat (siis huijarit) rauhaan.
Psykopaatteja on väestöstä keskimäärin 1% ja sosiopaatteja 4-5%. Yksinkertaistettuna psykopaatiksi synnytään ja sosiopaatiksi kasvetaan, tosin kaikki psykopaatit ovat sosiopaatteja mutta kaikki sosiopaatit eivät ole psykopaatteja. Yhteisinä piirteinä voidaan pitää täyttä piittaamattomuutta toisista, mutta psykopaatilta uupuu omatunto kokonaan siinä kun sosiopaattia ei vaan kiinnosta juurikaan ne muut. Psykopaatille "minä itte" on ainut tärkeä asia ja omaa etua ajetaan opituin keinoin muista piittaamatta. Psykopaatti on usein kylmän laskelmoiva, siinä kun sosiopaatit ovat usein kuumakalleja. Poliittisesti korrektina versiona asiaa kutsutaan nykyään "epäsosiaaliseksi persoonallisuushäiriöksi", mikä ei anna tarkkaa kuvaa asiasta koska etenkin psykopaatit saattavat olla melkoisia hurmureita jos siitä on heille hyötyä.
Reilu 5% ei kuulosta nyt niin pahalta, mutta tämä osuus on niitä, joiden ongelman laajuus on riittävä diagnoosiin. Monellako on sitten lievempiä mutta samankaltaisia vaivoja, onkin arvailun varassa. Harvemmin mainittu yhtäläinen ongelma on kuitenkin mielialalääkkeiden vaikutuksesta johtuvat epäsosiaaliset persoonallisuushäiriöt. Jenkkilässä enemmän kuin joka kymmenes aikuinen syö lääkitystä, jonka tiedetään aiheuttavan sosiopaateille tyypillisiä vaivoja. Kasvatus kuitenkin rajoittaa niin psykopaattien, sosiopaattien kuin lääkittyjen ihmisten negatiivista vaikutusta yksilöön itseensä ja koko yhteiskuntaan. Siinä kun murhaamista pidetään yleensä kiellettynä asiana, osa häiriintyneistä on kuitenkin löytänyt nykypäivän yhteiskunnasta oman paikkansa, missä muiden ihmisten yli tallominen onkin hyve...
Valkokauluspsykopaatit
Täysi piittaamattomuus muista ja täydellinen oman edun valvonta on kääntynyt niin yrityselämässä kuin politiikassa eduksi, siinä kun tavalliset ihmiset pitävät moisia ominaisuuksia negatiivisena. Näitä epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön ominaisuuksia löytyy enenevissä määrin politiikassa ja yritysmaailmassa hyvin pärjäävien kesken, mutta tämä ei toki tarkoita että he kaikki olisivat lähes laitoskelpoisia tapauksia. Seura tosin tekee kaltaisekseen, eli jos sielä huipulla on vaikkapa kaksin-kolminkertainen yliedustus psykopaatteja, heidän kanssaan kilpailevat omaksuvat samoja hyveitä myös itselleen pärjätäkseen kilpailussa.
Kilpailua hyvänä asiana pitävät voisivatkin miettiä hetken, mikä vaikutus on opettaa ihmiselle että kilpailu kaikin keinoin on hyvä juttu silloin kun ihmiseltä puuttuu omatunto kokonaan. Kun pelkkä etäisyyden ottaminen asiaan saa ihmisen irtautumaan vastuusta osittain tai kokonaan, minkälaisia päätöksiä voi täysin omaatuntoa vailla oleva ihminen tehdäkään? Entäpä mitä kaikkia käskyjä voi muuten normaali ihminen noudattaakkaan kun sopiva auktoriteetti käskee? Palkkasoturille maksetaan tehdystä työstä, mutta kun käskijä ei liioin ota mitään vastuuta teoistaan, ei kukaan ole enää vastuussa mistään pahasta mitä maailmassa tapahtuu.
Entä löytyykö näitä psykopaatteja vaikkapa Suomen poliittisesta johdosta? Todennäköisesti, kyllä, mutta epäilen enemmistön olevan näitä hieman turvallisempia "hyvä-veli" ja "kavereille kanssa"-tyyppejä. Ehkäpä sielä on sitten haaveena, että "ehkä minustakin kasvaa isona täysin sydämetön ihminen"...? Joka tapauksessa, on kilpailu ja oman (ja kavereiden) edun valvonta saavuttanut jo sen pisteen että kansakin alkaa pikkuhiljaa tuumimaan että jokohan riittäisi. Ongelman laajuutta ei vaan usein haluta tunnustaa vaan syylliseksi löytyy vain yksittäisiä ihmisiä (poliitikkoja) jotka usein tekevät vain työtä käskettyä.
Korjausliikkeitä?
Kilpailun poistaminen yhteiskunnasta ratkaisisi suuren osan ongelmista, mutta on hyvin epätodennäköistä että niin tulee tapahtumaan. Henkilökohtaisen vastuun kantaminen omista teoistaan nouseekin avainasemaan, koska silloin puututaan yksilötasolla siihen ainoaan asiaan johon voi edes vaikuttaa kohtuullisen varmasti, eli itseensä. Psykopaattien kohdalla tämä ei tietenkään toimi, koska se osa heidän korvien välissä ei jostain syystä toimi. Mutta jokainen ei-psykopaatti voi halutessaan ottaa vastuulleen omat tekonsa ja sanansa.
Empatia nouseekin avainasemaan kysymyksessä "Onko ihmisellä mahdollista selvitä tällä planeetalla vielä jatkossakin?" Maailmaa johtamassa on jo nyt melko varmasti joukko psykopaatteja ja sosiopaatteja, joten korjausliikettä ei heidän suunnaltaan kannata odottaa. Psykopatia on myös joidenkin tutkimusten mukaan geneettinen piirre, mikä selittäisi esimerkiksi tiettyjen sukulinjojen yliedustuksen tietyissä viroissa. Etädiagnooseja ei tosin parane jaella, mutta tietyissä tapauksissa sattumia on melkoisen paljon. Selittäisikö valkokauluspsykopaatit melkeinpä kaikki salaliittoteoriat? Toki, mutta heidän läsnäoloaan saatika vaikutuksiaan ei voi kuin arvioida... 1% kaikista, moninkertainen määrä valtaa tarjoavissa asemissa.
Magneettikuvannalla pystytään psykopaatin aivot erottamaan kohtuullisen luotettavasti normaaleista aivoista ja testeillä voidaan tulosta parantaa. Olisiko syytä siis maan johtoon hakeutuvien passittaa mielentilatutkimukseen ENNEN kuin heitä päästetään valtaan? Harmittavasti sosiopaatteja, lääkittyjä ja kilpailuun hurahtaneita ei testeillä kyetä kunnolla tunnistamaan, joten on melko varmaa että valtaan pyrkivistä vähintään 10% kuuluu valkokauluspsykopaattien ryhmään. Korjausliike on siis tultava käskyjä suorittavalta ketjulta, empatian kautta ja jokaisen yksilön omalla päätöksellä. Mutta olemmeko valmiita siihen?
Vahinkoja sattuu ja tapahtuu, mutta kun jotain "pahaa" tapahtuu tahallaan tehtynä, on jossain kohtaa tekijällä korvien välissä sattunut jonkinsortin kömmähdys. On se sitten vain tilapäinen häiriö tai pysyvämpää mallia oleva, ennakoitavuus on usein sattumankauppaa koska länsimaiseen oikeusajatteluun kuuluu ihmisen oikeus kuljeskella vapaana kunnes tekee jotain "pahaa". Onko tämä verenhimoisten murhamiesten ja raiskaajien salliminen kuljeskella vapaana sitten hyvä ajatus, se onkin taas toisen keskustelun aihe. Keskitytään kuitenkin tässä artikkelissa tämän ilmiön syvään päätyyn, eli jätetään pikkurötöstelijät kuten taskuvarkaat ja autokauppiaat (siis huijarit) rauhaan.
Psykopaatteja on väestöstä keskimäärin 1% ja sosiopaatteja 4-5%. Yksinkertaistettuna psykopaatiksi synnytään ja sosiopaatiksi kasvetaan, tosin kaikki psykopaatit ovat sosiopaatteja mutta kaikki sosiopaatit eivät ole psykopaatteja. Yhteisinä piirteinä voidaan pitää täyttä piittaamattomuutta toisista, mutta psykopaatilta uupuu omatunto kokonaan siinä kun sosiopaattia ei vaan kiinnosta juurikaan ne muut. Psykopaatille "minä itte" on ainut tärkeä asia ja omaa etua ajetaan opituin keinoin muista piittaamatta. Psykopaatti on usein kylmän laskelmoiva, siinä kun sosiopaatit ovat usein kuumakalleja. Poliittisesti korrektina versiona asiaa kutsutaan nykyään "epäsosiaaliseksi persoonallisuushäiriöksi", mikä ei anna tarkkaa kuvaa asiasta koska etenkin psykopaatit saattavat olla melkoisia hurmureita jos siitä on heille hyötyä.
Reilu 5% ei kuulosta nyt niin pahalta, mutta tämä osuus on niitä, joiden ongelman laajuus on riittävä diagnoosiin. Monellako on sitten lievempiä mutta samankaltaisia vaivoja, onkin arvailun varassa. Harvemmin mainittu yhtäläinen ongelma on kuitenkin mielialalääkkeiden vaikutuksesta johtuvat epäsosiaaliset persoonallisuushäiriöt. Jenkkilässä enemmän kuin joka kymmenes aikuinen syö lääkitystä, jonka tiedetään aiheuttavan sosiopaateille tyypillisiä vaivoja. Kasvatus kuitenkin rajoittaa niin psykopaattien, sosiopaattien kuin lääkittyjen ihmisten negatiivista vaikutusta yksilöön itseensä ja koko yhteiskuntaan. Siinä kun murhaamista pidetään yleensä kiellettynä asiana, osa häiriintyneistä on kuitenkin löytänyt nykypäivän yhteiskunnasta oman paikkansa, missä muiden ihmisten yli tallominen onkin hyve...
Valkokauluspsykopaatit
Täysi piittaamattomuus muista ja täydellinen oman edun valvonta on kääntynyt niin yrityselämässä kuin politiikassa eduksi, siinä kun tavalliset ihmiset pitävät moisia ominaisuuksia negatiivisena. Näitä epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön ominaisuuksia löytyy enenevissä määrin politiikassa ja yritysmaailmassa hyvin pärjäävien kesken, mutta tämä ei toki tarkoita että he kaikki olisivat lähes laitoskelpoisia tapauksia. Seura tosin tekee kaltaisekseen, eli jos sielä huipulla on vaikkapa kaksin-kolminkertainen yliedustus psykopaatteja, heidän kanssaan kilpailevat omaksuvat samoja hyveitä myös itselleen pärjätäkseen kilpailussa.
Kilpailua hyvänä asiana pitävät voisivatkin miettiä hetken, mikä vaikutus on opettaa ihmiselle että kilpailu kaikin keinoin on hyvä juttu silloin kun ihmiseltä puuttuu omatunto kokonaan. Kun pelkkä etäisyyden ottaminen asiaan saa ihmisen irtautumaan vastuusta osittain tai kokonaan, minkälaisia päätöksiä voi täysin omaatuntoa vailla oleva ihminen tehdäkään? Entäpä mitä kaikkia käskyjä voi muuten normaali ihminen noudattaakkaan kun sopiva auktoriteetti käskee? Palkkasoturille maksetaan tehdystä työstä, mutta kun käskijä ei liioin ota mitään vastuuta teoistaan, ei kukaan ole enää vastuussa mistään pahasta mitä maailmassa tapahtuu.
Entä löytyykö näitä psykopaatteja vaikkapa Suomen poliittisesta johdosta? Todennäköisesti, kyllä, mutta epäilen enemmistön olevan näitä hieman turvallisempia "hyvä-veli" ja "kavereille kanssa"-tyyppejä. Ehkäpä sielä on sitten haaveena, että "ehkä minustakin kasvaa isona täysin sydämetön ihminen"...? Joka tapauksessa, on kilpailu ja oman (ja kavereiden) edun valvonta saavuttanut jo sen pisteen että kansakin alkaa pikkuhiljaa tuumimaan että jokohan riittäisi. Ongelman laajuutta ei vaan usein haluta tunnustaa vaan syylliseksi löytyy vain yksittäisiä ihmisiä (poliitikkoja) jotka usein tekevät vain työtä käskettyä.
Korjausliikkeitä?
Kilpailun poistaminen yhteiskunnasta ratkaisisi suuren osan ongelmista, mutta on hyvin epätodennäköistä että niin tulee tapahtumaan. Henkilökohtaisen vastuun kantaminen omista teoistaan nouseekin avainasemaan, koska silloin puututaan yksilötasolla siihen ainoaan asiaan johon voi edes vaikuttaa kohtuullisen varmasti, eli itseensä. Psykopaattien kohdalla tämä ei tietenkään toimi, koska se osa heidän korvien välissä ei jostain syystä toimi. Mutta jokainen ei-psykopaatti voi halutessaan ottaa vastuulleen omat tekonsa ja sanansa.
Empatia nouseekin avainasemaan kysymyksessä "Onko ihmisellä mahdollista selvitä tällä planeetalla vielä jatkossakin?" Maailmaa johtamassa on jo nyt melko varmasti joukko psykopaatteja ja sosiopaatteja, joten korjausliikettä ei heidän suunnaltaan kannata odottaa. Psykopatia on myös joidenkin tutkimusten mukaan geneettinen piirre, mikä selittäisi esimerkiksi tiettyjen sukulinjojen yliedustuksen tietyissä viroissa. Etädiagnooseja ei tosin parane jaella, mutta tietyissä tapauksissa sattumia on melkoisen paljon. Selittäisikö valkokauluspsykopaatit melkeinpä kaikki salaliittoteoriat? Toki, mutta heidän läsnäoloaan saatika vaikutuksiaan ei voi kuin arvioida... 1% kaikista, moninkertainen määrä valtaa tarjoavissa asemissa.
Magneettikuvannalla pystytään psykopaatin aivot erottamaan kohtuullisen luotettavasti normaaleista aivoista ja testeillä voidaan tulosta parantaa. Olisiko syytä siis maan johtoon hakeutuvien passittaa mielentilatutkimukseen ENNEN kuin heitä päästetään valtaan? Harmittavasti sosiopaatteja, lääkittyjä ja kilpailuun hurahtaneita ei testeillä kyetä kunnolla tunnistamaan, joten on melko varmaa että valtaan pyrkivistä vähintään 10% kuuluu valkokauluspsykopaattien ryhmään. Korjausliike on siis tultava käskyjä suorittavalta ketjulta, empatian kautta ja jokaisen yksilön omalla päätöksellä. Mutta olemmeko valmiita siihen?
lauantai 27. tammikuuta 2018
Somejoukkovoimaa
Someraivosta arvontoihin
Joukkomielen luomaa joukkovoimaa nähdään usein myös sosiaalisessa mediassa. Samoin kuin fyysisesti paikalla oleva joukko, somejoukko seuraa samoja ihmisluonnon ominaisuuksia muodostaessaan virtuaalisen joukon. Vallankumousten ja mielenosoitusten sijaan somejoukon tekemisen ilmentymät ovat hieman erilaisia: jaetaan linkkiä, kommentoidaan ja tykätään. Joukkomieli tarttuu kaverin seinää selatessa ja pitäähän sitä itsekin kuulua samaan joukkoon kun kerran muutkin! Hyvesignalointi kuuluu myös vahvasti somejoukon ilmentymään ja omista sankarteoista otetaankin kuvankaappauksia todisteeksi. Suuri osa somejoukkojen muodostumisen aloituksista tapahtuu valtamedian (siis propagandan) "uutisen" julkistamisesta ja sen leviämisestä kulovalkean tavoin ihmisten someseinille. Muutama avainhenkilö jakaa uutisen/artikkelin/mielipiteen ja heidän seuraajansa iskevät kimppuun - somejoukko on valmis silmänräpäyksessä ja ilo alkakoon... Tässä muutama esimerkki:
Lynkkausjoukko muodostuu nopeasti ja vihan (someraivo) kohde on selvä. Avainhenkilöiden ohjaamana, niin valtamedian kuin yksittäisten ihmisten, lynkkausjoukolle annetaan yhteinen vihaamisen kohde. Riippuen rikkeen vakavuudesta aloittajan silmissä, ajetaan joukko erinäisiin tekoihin tätä kohdetta vastaan. Jos valtamedia on joko aloittajana tai kampanjoimassa asian puolesta, on pahimmassa tapauksessa mahdollista että lynkattava saa hyvästellä työpaikkansa, kaverinsa ja maineensa. Pienen joukon masinoima lynkkausjoukko voi helposti myös estää erinäisiä tapahtumia tai nostaa suuren boikottikampanjan - maalittaminen on mukavaa ja lynkkausjoukkoon on helppo liittyä virran vietäväksi.
Pakojoukko taas huomaa uhan ja sitten yhdessä täysi paniikki päällä siitä uhasta on päästävä eroon. On se sitten niinkin yksinkertainen asia kuin joku hirvittävä viraali video, vaatii pakeneva joukko hetken hengähtää ennen kuin se osaa tehdä muuta kuin kauhistella asiaa. Paettava asia voi myös herättää inhoa tai vihaa, mutta yhtä kaikki, siitä on ensin päästävä riittävän kauaksi suojaan vaikkapa omaan someryhmään missä sitten asiaa pahkuloidaan porukalla. Nykymallin mukaan kun kaikesta pitää loukkaantua, on pakojoukko yleinen näky ja sen jälkimainingeissa syntyy usein uusia joukkoja jotka lähtevät kostoreissulle kun on ensin kerätty rohkeus takaisin.
Mutta ei siinä vielä kaikki...
Kieltojoukko haluaa estää tai kieltää jonkin asian. Heillä ei ole yleensä antaa mitään vaihtoehtoa asialle, mutta joku asia on nyt hetijustiinsa kiellettävä koska se on *lisää syy*. Media rakastaa kieltojoukon yllytystä kun se ajaa heidän agendaansa - riittävän usein kun jokin asia nostetaan esille, saadaan se mahdollisesti jopa kiellettyä. Kuitenkin lyhytaikaisen joukon voima ei yleensä (onneksi?) riitä kieltämään kaikkea mitä milloinkin halutaan kieltää. Mutta saatiimpahan taas hyveliputettua oikeen kunnolla. Harmittavan usein kieltojoukolta syitä tai selityksiä kysyttäessä ei vastausta juurikaan kuulu joten keskustelu on usein lähes mahdotonta kun vastustetaan jotain asiaa.
Muutosjoukko taas vaatii johonkin nykyisellä olevaan asiaan muutoksen, mutta kieltojoukkoon verrattuna heillä on yleensä antaa se vaihtoehto mikä pitäisi muuttaa ja miten. "Miksi" voi tosin taas jäädä hämärän peittoon kun joukkomieli ottaa vallan. Asian aloittaneet tahot toki tietävät miksi asiaa haluttaisiin muuttaa mutta joukolle sillä on hyvin vähän merkitystä kunhan vaan on annettu jokin hyvältä kuulostava selitys asialle. Muutosjoukko on harvinaisempi kieltojoukkoon nähden, koska vaihtoehdon kehittäminen ei ole läheskään niin yksinkertaista kuin jonkin asian vastustus.
Kestijoukko taas haluaa nauttia ilmaisista antimista vaikkapa "tykkää ja jaa niin voit saada ilmaisen ämpärin". Nyt saadaan mieluusti ilmaiseksi tai ainakin todella halvalla jotain aivan uskomattoman (turhanpäiväistä) tuotetta kun vaan saadaan kaikki mukaan tykkäämään. Usein joukkoa ei edes kunnolla muodostu vaan kaikki ilmaisen ämpärin huomattuaan käy tykkäämässä ja kommentoimassa, jonka jälkeen asia unohtuu kokonaan. Mutta jos mainostaja on asiansa kunnolla osannut, on mahdollista että kestijoukko kasvaa kasvamistaan ja mainostaa joka suuntaan kannattavansa mainostajaa. Vielä jos itse ei tarvitse mitään antaa/maksaa ja saa ihmiset sankoin joukoin hehkuttamaan asiaa, sen parempi. Tätä ilmiötä on nähtävissä melkoisen runsaasti vaalien aikaan...
Toisaalta, mitä sitten?
Jokainen somea yhtään enemmän käyttänyt osaa näin jälkikäteen ajateltuna tunnistaa nämä joukot ja on hyvin mahdollisesti ollut mukana yhdessä jos toisessakin joukossa. Siinä liittymisvaiheessa joukkoa ei vaan vielä huomaa ja mukaan lähdetään täydellä vauhdilla. Jälkikäteen saattaa joskus kaduttaa ja joskus taas otetaan muutama muistoesine (kuvankaappaus) mukaan. Joukkoon kuulumisessa ei ole mitään pahaa tahi väärää, se on osa ihmisen tavallista käyttäytymistä ja sosiaalisen median aikana on joukko löytänyt uusia muotoja ja tapoja ilmentää itseään. Tai no, uusia ja uusia muotoja - samat joukkotyypit, niiden yhdistelmät ja variaatiot mahtavat olla yhtä vanhoja kuin ihminen itse.
"Mietitääs nyt vielä hetki" ei ehkä ollut keskellä vallankumousta joukon jäsenten ensimmäinen ajatus, mutta voisi ainakin kuvitella että somejoukkoon ei se joukkomieli tarraa ihan yhtä vahvasti kiinni. Joukosta ulos potkimisen pelko on kuitenkin monelle ylipääsemätön asia, joten mukana mennään vaikka meno olisi kuinka omia arvoja vastaan sotivaa. Vastaan sanominen aiheuttaa myös helposti etenkin lynkkausjoukon huomion kiinnittymisen siihen yhteen törröttävään naulaan ja asia hoidetaan joko takomalla naula takaisin koloonsa tai repimällä se irti. Kannattaako siis mennä sanomaan vastaan jos joukko on aikeissa tehdä jotain omia arvoja vastaan? Mielestäni kyllä, kannattaa, koska joukon mukana saattaa olla muitakin jotka eivät pidä joukon suunnasta mutta eivät vaan uskalla itse nostaa päätään esiin. Ainakin se on varma merkki itselle ettei kuulunutkaan joukkoon, jos saa saapasta ryhmästä, eikö totta?
Somejoukko muodostuu, kasvaa, laukeaa/ratkeaa ja lopuksi katoaa olemattomiin hyvinkin lyhyessä ajassa. Lyhytaikaisella somejoukolla ei maailmaa juurikaan korjata mutta hajottaa sen kyllä voi nopeasti. Median säestämänä somejoukko voi muuttaa radikaalisti yhteiskunnan normeja, mutta kuten kaikissa median luomissa muutoksissa, lopputulos on hyvin kaukana "kaikki hyötyy" tilanteesta. Kansan tahallista ärsyttämistä valtaapitävien huonoilla päätöksillä ja niiden julkituonnilla on onnistuttu luomaan järjestelmä, joka roihahtaa täyteen paloon hetkessä ja palaa loppuun ennen kuin mikään asia muuttui parempaan suuntaan. Tämä valtaapitävien keino ohjailla joukkoja on ikivanha ja se toimii lähes joka kerta, tosin ei aina välttämättä juuri halutulla tavalla - joukolla on oma mieli ja se mieli ei ole kovin harkitseva. Mutta somella voitaisiin luoda myös joukkoja, jotka kykenevät muuttamaan asioita paremmaksi. Nämä hitaat joukot vaativat vaan paljon enemmän työtä, loistavan tarinan ja murtumattoman ytimen. Saa suorittaa...
Joukkomielen luomaa joukkovoimaa nähdään usein myös sosiaalisessa mediassa. Samoin kuin fyysisesti paikalla oleva joukko, somejoukko seuraa samoja ihmisluonnon ominaisuuksia muodostaessaan virtuaalisen joukon. Vallankumousten ja mielenosoitusten sijaan somejoukon tekemisen ilmentymät ovat hieman erilaisia: jaetaan linkkiä, kommentoidaan ja tykätään. Joukkomieli tarttuu kaverin seinää selatessa ja pitäähän sitä itsekin kuulua samaan joukkoon kun kerran muutkin! Hyvesignalointi kuuluu myös vahvasti somejoukon ilmentymään ja omista sankarteoista otetaankin kuvankaappauksia todisteeksi. Suuri osa somejoukkojen muodostumisen aloituksista tapahtuu valtamedian (siis propagandan) "uutisen" julkistamisesta ja sen leviämisestä kulovalkean tavoin ihmisten someseinille. Muutama avainhenkilö jakaa uutisen/artikkelin/mielipiteen ja heidän seuraajansa iskevät kimppuun - somejoukko on valmis silmänräpäyksessä ja ilo alkakoon... Tässä muutama esimerkki:
Lynkkausjoukko muodostuu nopeasti ja vihan (someraivo) kohde on selvä. Avainhenkilöiden ohjaamana, niin valtamedian kuin yksittäisten ihmisten, lynkkausjoukolle annetaan yhteinen vihaamisen kohde. Riippuen rikkeen vakavuudesta aloittajan silmissä, ajetaan joukko erinäisiin tekoihin tätä kohdetta vastaan. Jos valtamedia on joko aloittajana tai kampanjoimassa asian puolesta, on pahimmassa tapauksessa mahdollista että lynkattava saa hyvästellä työpaikkansa, kaverinsa ja maineensa. Pienen joukon masinoima lynkkausjoukko voi helposti myös estää erinäisiä tapahtumia tai nostaa suuren boikottikampanjan - maalittaminen on mukavaa ja lynkkausjoukkoon on helppo liittyä virran vietäväksi.
Pakojoukko taas huomaa uhan ja sitten yhdessä täysi paniikki päällä siitä uhasta on päästävä eroon. On se sitten niinkin yksinkertainen asia kuin joku hirvittävä viraali video, vaatii pakeneva joukko hetken hengähtää ennen kuin se osaa tehdä muuta kuin kauhistella asiaa. Paettava asia voi myös herättää inhoa tai vihaa, mutta yhtä kaikki, siitä on ensin päästävä riittävän kauaksi suojaan vaikkapa omaan someryhmään missä sitten asiaa pahkuloidaan porukalla. Nykymallin mukaan kun kaikesta pitää loukkaantua, on pakojoukko yleinen näky ja sen jälkimainingeissa syntyy usein uusia joukkoja jotka lähtevät kostoreissulle kun on ensin kerätty rohkeus takaisin.
Mutta ei siinä vielä kaikki...
Kieltojoukko haluaa estää tai kieltää jonkin asian. Heillä ei ole yleensä antaa mitään vaihtoehtoa asialle, mutta joku asia on nyt hetijustiinsa kiellettävä koska se on *lisää syy*. Media rakastaa kieltojoukon yllytystä kun se ajaa heidän agendaansa - riittävän usein kun jokin asia nostetaan esille, saadaan se mahdollisesti jopa kiellettyä. Kuitenkin lyhytaikaisen joukon voima ei yleensä (onneksi?) riitä kieltämään kaikkea mitä milloinkin halutaan kieltää. Mutta saatiimpahan taas hyveliputettua oikeen kunnolla. Harmittavan usein kieltojoukolta syitä tai selityksiä kysyttäessä ei vastausta juurikaan kuulu joten keskustelu on usein lähes mahdotonta kun vastustetaan jotain asiaa.
Muutosjoukko taas vaatii johonkin nykyisellä olevaan asiaan muutoksen, mutta kieltojoukkoon verrattuna heillä on yleensä antaa se vaihtoehto mikä pitäisi muuttaa ja miten. "Miksi" voi tosin taas jäädä hämärän peittoon kun joukkomieli ottaa vallan. Asian aloittaneet tahot toki tietävät miksi asiaa haluttaisiin muuttaa mutta joukolle sillä on hyvin vähän merkitystä kunhan vaan on annettu jokin hyvältä kuulostava selitys asialle. Muutosjoukko on harvinaisempi kieltojoukkoon nähden, koska vaihtoehdon kehittäminen ei ole läheskään niin yksinkertaista kuin jonkin asian vastustus.
Kestijoukko taas haluaa nauttia ilmaisista antimista vaikkapa "tykkää ja jaa niin voit saada ilmaisen ämpärin". Nyt saadaan mieluusti ilmaiseksi tai ainakin todella halvalla jotain aivan uskomattoman (turhanpäiväistä) tuotetta kun vaan saadaan kaikki mukaan tykkäämään. Usein joukkoa ei edes kunnolla muodostu vaan kaikki ilmaisen ämpärin huomattuaan käy tykkäämässä ja kommentoimassa, jonka jälkeen asia unohtuu kokonaan. Mutta jos mainostaja on asiansa kunnolla osannut, on mahdollista että kestijoukko kasvaa kasvamistaan ja mainostaa joka suuntaan kannattavansa mainostajaa. Vielä jos itse ei tarvitse mitään antaa/maksaa ja saa ihmiset sankoin joukoin hehkuttamaan asiaa, sen parempi. Tätä ilmiötä on nähtävissä melkoisen runsaasti vaalien aikaan...
Toisaalta, mitä sitten?
Jokainen somea yhtään enemmän käyttänyt osaa näin jälkikäteen ajateltuna tunnistaa nämä joukot ja on hyvin mahdollisesti ollut mukana yhdessä jos toisessakin joukossa. Siinä liittymisvaiheessa joukkoa ei vaan vielä huomaa ja mukaan lähdetään täydellä vauhdilla. Jälkikäteen saattaa joskus kaduttaa ja joskus taas otetaan muutama muistoesine (kuvankaappaus) mukaan. Joukkoon kuulumisessa ei ole mitään pahaa tahi väärää, se on osa ihmisen tavallista käyttäytymistä ja sosiaalisen median aikana on joukko löytänyt uusia muotoja ja tapoja ilmentää itseään. Tai no, uusia ja uusia muotoja - samat joukkotyypit, niiden yhdistelmät ja variaatiot mahtavat olla yhtä vanhoja kuin ihminen itse.
"Mietitääs nyt vielä hetki" ei ehkä ollut keskellä vallankumousta joukon jäsenten ensimmäinen ajatus, mutta voisi ainakin kuvitella että somejoukkoon ei se joukkomieli tarraa ihan yhtä vahvasti kiinni. Joukosta ulos potkimisen pelko on kuitenkin monelle ylipääsemätön asia, joten mukana mennään vaikka meno olisi kuinka omia arvoja vastaan sotivaa. Vastaan sanominen aiheuttaa myös helposti etenkin lynkkausjoukon huomion kiinnittymisen siihen yhteen törröttävään naulaan ja asia hoidetaan joko takomalla naula takaisin koloonsa tai repimällä se irti. Kannattaako siis mennä sanomaan vastaan jos joukko on aikeissa tehdä jotain omia arvoja vastaan? Mielestäni kyllä, kannattaa, koska joukon mukana saattaa olla muitakin jotka eivät pidä joukon suunnasta mutta eivät vaan uskalla itse nostaa päätään esiin. Ainakin se on varma merkki itselle ettei kuulunutkaan joukkoon, jos saa saapasta ryhmästä, eikö totta?
Somejoukko muodostuu, kasvaa, laukeaa/ratkeaa ja lopuksi katoaa olemattomiin hyvinkin lyhyessä ajassa. Lyhytaikaisella somejoukolla ei maailmaa juurikaan korjata mutta hajottaa sen kyllä voi nopeasti. Median säestämänä somejoukko voi muuttaa radikaalisti yhteiskunnan normeja, mutta kuten kaikissa median luomissa muutoksissa, lopputulos on hyvin kaukana "kaikki hyötyy" tilanteesta. Kansan tahallista ärsyttämistä valtaapitävien huonoilla päätöksillä ja niiden julkituonnilla on onnistuttu luomaan järjestelmä, joka roihahtaa täyteen paloon hetkessä ja palaa loppuun ennen kuin mikään asia muuttui parempaan suuntaan. Tämä valtaapitävien keino ohjailla joukkoja on ikivanha ja se toimii lähes joka kerta, tosin ei aina välttämättä juuri halutulla tavalla - joukolla on oma mieli ja se mieli ei ole kovin harkitseva. Mutta somella voitaisiin luoda myös joukkoja, jotka kykenevät muuttamaan asioita paremmaksi. Nämä hitaat joukot vaativat vaan paljon enemmän työtä, loistavan tarinan ja murtumattoman ytimen. Saa suorittaa...
maanantai 22. tammikuuta 2018
Tarinankerrontaa
Aikojen alusta asti
Ihminen on kertonut tarinoita toisille jo ammoisista ajoista lähtien. Tarinat ovat kuljettaneet mukanaan niitä tiedon jyväsiä, joita jokainen (tai lähes jokainen) tarvitsee elämässään. Tarinalla on alustus ja alku, keskivaiheessa koetetaan löytää ratkaisua havaittuun asiaan/ongelmaan jonka jälkeen loppuhuipennus joka laukaisee tilanteen ja muutos on valmis. Että mieli osaa hyödyntää tarinaa, sen on oltava kokonainen alusta loppuun. Tarinan ei välttämättä tarvitse olla edes todellisuuteen perustuva vaan siinä voi hyvin olla elementtejä jos jonkinmoisista asioista mitä ei "oikeasti" voisi edes tapahtua. Tavallisen kanssakäymisen lisäksi ihmiset osasivat hyödyntää tarinoita siirtäessään tietoa jälkipolville - niin moraaliset kuin käytännönläheiset ongelmat ratkaistiin tarinoissa joita yhteisöt jakoivat keskenään. Tärkeimmät tarinat säilyivät muuttumattomina pitkiä aikoja, ehkä jopa meidän aikaamme asti?
Sadut ovat vain lapsille, aikuisille pitää olla tarina eri muodossa: uutiset. Mutta nämä uutissadut poikkeavat suuresti oikeista tarinoista. Niissä ei ole alkua eikä alustusta, ainoastaan loppuhuipentuma ja joskus siihen johtavasta tilanteesta pieni pätkä. Tämä tekeekin uutisista ongelmallisen niin lapsen näkökulmasta kuin myös aikuisen - ei ne ajatusmallit ole siitä niin paljoa muuttuneet ja mieli kaipaa kokonaista tarinaa. Uutisessa käytetään tarinankerronnan tapoja saada kuulija uppoamaan tarinaan, mutta samalla tahallisesti jätetään kertomatta koko tarina. Jos tarinasta puuttuu lopetus, ei mieli rauhoitu sen kuultuaan vaan lähtee arvailemaan mitä oikein tapahtui. Yleinen tekniikka televisiosarjoissa jättää loppuhuipennuksen ratkaisu seuraavaan osaan, mutta uutisissa ei seuraavaa jaksoa yleensä ole joka kertoisi tarinan lopun. Miksi näin sitten oikein tehdään?
Vaara vaara, pelkää tätä, vaara vaara, kauhea tapahtuma, vaara vaara - monen uutisen sanoma kuorittuna näkyviin. Tuntematon uhka, jolle ei ole annettu mitään syytä eikä mitään ratkaisua. Mitä tarinasta voi siis oppia? Sen, että maailmassa tapahtuu paljon pahaa jolle ei saa yhtään mitään joten on parempi luovuttaa heti. Ei anneta pelolle valtaa ja käydään tuhlaamassa ne vähäisetkin roposet koska tulevaisuus on yhtä sattumankauppaa? Todellisuudessa asiat tapahtuvat tietyistä syistä, niihin johtavien tapahtumien ketjut ovat usein tiedettyjä ja yleensä jokin taho päätti tehdä teon, joka aiheutti vaikkapa ihmishenkien menetyksiä turhaan. Näitä ei kuitenkaan uutisissa kerrota, koska silloin ihmiset saisivat yhtenäisen kuvan eli koko tarinan. Kokonaista tarinaa ei anneta kun halutaan piilottaa tai hämärtää syyt ja seuraukset. Mutta joskus annetaan kokonainen tarina tai ainakin jotain joka kuulostaa siltä.
Virallisen totuuden tarinat
Jos uutisissa kerrotaan jostain maata mullistavasta tapahtumasta täydelliseltä kuulostavalla tarinalla, saattaa olla syytä epäillä että tarina on osittain tai kokonaan satuilua. Kun yleensä kerrotaan vain palasia sieltä täältä, joissain asioissa halutaan kertoa ihan jokainen yksityiskohta juuri tietyltä kantilta. Kun kaikki mediat toistavat vielä täsmälleen samaa tarinaa, voi olla lähes varma että nyt on jokin satusetä ollut asialla. Asiat tuodaan esiin faktoina nopeammin kun niitä on mahdollista varmistaa, syylliset tunnistettiin välittömästi ja motiivi on päivänselvä asia - tarinankerrontaa usein olemattomista tapahtumista, koska oikeat tapahtumat on syystä tai toisesta päätetty piilottaa. Tarinaa epäilevät leimataan heti salaliittoteoreetikoiksi, koska niin on opetettu. Pitää myös muistaa, että epäilykset tarinan aitoudesta ei toki tarkoita automaattisesti sitä että tarina olisi valhe, se vain tarkoittaa että tarina on epäilyttävä.
Länsimaissa opetetaan jo pienestä pitäen mitä lähteitä pitää uskoa ja että kaikki muut lähteet ovat huuhaata. Television uutiset kertovat totuuden ja sitä ei parane epäillä. Television totuus on kuitenkin tarinankerrontaa parhaimmillaan ja tarinan uskottavuus perustuukin siihen, kuinka hyvä tarinankertoja on tekemään taikatemppuja. Siis yhdistelmä uskottavalta kuulostavaa faktana esitettävää tietoa ja televisiotaikuutta. Vaikka tarinana olisi selvä tapahtumaketju ja useampi ketjun osa ei täsmää, on hyvin indoktrinaationsa sisäistänyt ihminen valmis uskomaan median suoltaman kokonaisen tarinan. Kokonainen tarina kun on uskottavampi kuin salaliittoteoria, jota ei pystytä todistamaan oikeaksi joka kohdaltaan.
Itse epäilen vahvasti, että tarinan yhtenäisyys yhdistettynä vahvaan auktoriteetiuskoon pelaa suurta osaa siitä, että ihmiset uskovat virallisen totuuden satuja sen sijaan että edes harkitsisivat esiin tuotuja tarinan aukkoja. Virallinen tarina on usein myös se ensimmäinen yhtenäinen tarina tapahtuneista, mikä lisää riittävästi toistettuna sen uskottavuutta entisestään. Vielä jos tarina esitetään audiovisuaalisessa muodossa, se uppoaa takaraivoon asti koska ihmismieli ei ole vielä ehtinyt kehittymään sille tasolle, että se kykenisi erottamaan toisistaan faktan ja fiktion televisioruudulla. Nyt kun lähestytään aikaa, jolloin kaikki videokuva voi olla väärennettyä, voiko mihinkään näkemäämme ja kuulemaamme enää edes luottaa? Virallisen totuuden tarinankerronta tulee siis helpottumaan huomattavasti tulevaisuudessa. Eipä siinä, etteikö taitavat taikurit kyenneet jo vuosikymmeniä sitten lavastamaan uskomattomia tarinoita eteemme...
Paluu juurilleen
Kilpajuoksu tarinankerronnassa onkin mielenkiintoista seurattavaa. Nykypäivänä netti tarjoaa jo lähes valtamedian tasoista audiovisuaalista tarinankerrontaa monesta eri näkökulmasta viralliseen totuuteen. Tässä samalla piilee se "ongelma" - mikä tahansa asia voidaan hyvän tarinan saattelemana saada kuulostamaan riittävän uskottavalta. Uskomattomalta kuulostava tarina muuttuu hyvin kerrottuna todeksi ja osaksi ihmisen uskomusjärjestelmää. Uskomusjärjestelmä taas määrittää todellisuuden rajat, jolloin entistä uskomattomammat asiat muuttuvatkin uskottavaksi. Toisaalta, uskomattomalta kuulostavat asiat voivat itseasiassa olla lähempänä totuutta kuin täysin uskottavan kuuloiset selitykset jostain muusta asiasta. Hyvä tarina uppoaa ihmiseen, loistava tarina ihmiskuntiin - kumpikaan ei vaan tee tarinasta totta.
Sankarin matka on yksi tyypillisistä tarinoista. Juoni on kaikessa yksinkertaisuudessaan "Frodo kävi nakkaamassa sormuksen tulivuoreen ja tuli takaisin kotiin." - sormuksen herra alle kymmenellä sanalla. Kukaan ei kyseenalaista tarinaa, koska sen ei edes väitetä perustuvan tositapahtumiin. Mutta yhtä uskomaton ja fantastinen on esimerkiksi tarina "ihminen kävi kuussa". Virallinen totuus kertoo oman versionsa tarinasta ja siihen on uskottava vaikka kaikki jäljellä olevat todisteet ovat asian suorittaneen tahon hallussa. Kenelläkään ei toki ole esittää konkreettisia todisteita, mutta tarinan outoudet ja epäjohdonmukaisuudet saattavat koko tapahtumaketjun hyvin kyseenalaiseen valoon. Mutta koska virallinen totuus asiasta on siististi paketoitu tarinan muotoon, ei sitä moni edes kuvittele epäillä. Jokainen tehkööt kuitenkin omat johtopäätöksensä tarinan todenmukaisuudesta.
Istuttiin sitä sitten leirinuotion ympärillä kertomassa tarinoita tai vahtaamassa elokuvateatterin tykitystä niistä samoista vanhoista tarinoista, on ihminen tiettävästi aikojen alusta asti siirtänyt oppinsa tarinoiden avulla eteenpäin. Parhaat tarinat ovat siirtyneet sukupolvilta toisille ja muovanneet kokonaisia kansakuntia. Tarinan ei tarvitse olla totta ja se silti kykenee vaikuttamaan asioihin, riittää että tarinan oppi voidaan sisäistää ja käyttää hyödyksi. Mutta kenen hyödyksi onkin taas aivan toinen asia. Voittajat ovat kirjoittaneet historian ja rahalla on voinut peittää minkä tahansa valheen kauniin tarinan sisälle. Moniko nykyajan tarinoista, joihin yhteiskuntamme säännöt perustuvat, onkaan vain pelkkä satu? Osa, varmasti... ehkä jopa kaikki? Mihin tarinoihin sinä uskot? Kestävätkö ne tarinat lähempää tarkastelua?
Ihminen on kertonut tarinoita toisille jo ammoisista ajoista lähtien. Tarinat ovat kuljettaneet mukanaan niitä tiedon jyväsiä, joita jokainen (tai lähes jokainen) tarvitsee elämässään. Tarinalla on alustus ja alku, keskivaiheessa koetetaan löytää ratkaisua havaittuun asiaan/ongelmaan jonka jälkeen loppuhuipennus joka laukaisee tilanteen ja muutos on valmis. Että mieli osaa hyödyntää tarinaa, sen on oltava kokonainen alusta loppuun. Tarinan ei välttämättä tarvitse olla edes todellisuuteen perustuva vaan siinä voi hyvin olla elementtejä jos jonkinmoisista asioista mitä ei "oikeasti" voisi edes tapahtua. Tavallisen kanssakäymisen lisäksi ihmiset osasivat hyödyntää tarinoita siirtäessään tietoa jälkipolville - niin moraaliset kuin käytännönläheiset ongelmat ratkaistiin tarinoissa joita yhteisöt jakoivat keskenään. Tärkeimmät tarinat säilyivät muuttumattomina pitkiä aikoja, ehkä jopa meidän aikaamme asti?
Sadut ovat vain lapsille, aikuisille pitää olla tarina eri muodossa: uutiset. Mutta nämä uutissadut poikkeavat suuresti oikeista tarinoista. Niissä ei ole alkua eikä alustusta, ainoastaan loppuhuipentuma ja joskus siihen johtavasta tilanteesta pieni pätkä. Tämä tekeekin uutisista ongelmallisen niin lapsen näkökulmasta kuin myös aikuisen - ei ne ajatusmallit ole siitä niin paljoa muuttuneet ja mieli kaipaa kokonaista tarinaa. Uutisessa käytetään tarinankerronnan tapoja saada kuulija uppoamaan tarinaan, mutta samalla tahallisesti jätetään kertomatta koko tarina. Jos tarinasta puuttuu lopetus, ei mieli rauhoitu sen kuultuaan vaan lähtee arvailemaan mitä oikein tapahtui. Yleinen tekniikka televisiosarjoissa jättää loppuhuipennuksen ratkaisu seuraavaan osaan, mutta uutisissa ei seuraavaa jaksoa yleensä ole joka kertoisi tarinan lopun. Miksi näin sitten oikein tehdään?
Vaara vaara, pelkää tätä, vaara vaara, kauhea tapahtuma, vaara vaara - monen uutisen sanoma kuorittuna näkyviin. Tuntematon uhka, jolle ei ole annettu mitään syytä eikä mitään ratkaisua. Mitä tarinasta voi siis oppia? Sen, että maailmassa tapahtuu paljon pahaa jolle ei saa yhtään mitään joten on parempi luovuttaa heti. Ei anneta pelolle valtaa ja käydään tuhlaamassa ne vähäisetkin roposet koska tulevaisuus on yhtä sattumankauppaa? Todellisuudessa asiat tapahtuvat tietyistä syistä, niihin johtavien tapahtumien ketjut ovat usein tiedettyjä ja yleensä jokin taho päätti tehdä teon, joka aiheutti vaikkapa ihmishenkien menetyksiä turhaan. Näitä ei kuitenkaan uutisissa kerrota, koska silloin ihmiset saisivat yhtenäisen kuvan eli koko tarinan. Kokonaista tarinaa ei anneta kun halutaan piilottaa tai hämärtää syyt ja seuraukset. Mutta joskus annetaan kokonainen tarina tai ainakin jotain joka kuulostaa siltä.
Virallisen totuuden tarinat
Jos uutisissa kerrotaan jostain maata mullistavasta tapahtumasta täydelliseltä kuulostavalla tarinalla, saattaa olla syytä epäillä että tarina on osittain tai kokonaan satuilua. Kun yleensä kerrotaan vain palasia sieltä täältä, joissain asioissa halutaan kertoa ihan jokainen yksityiskohta juuri tietyltä kantilta. Kun kaikki mediat toistavat vielä täsmälleen samaa tarinaa, voi olla lähes varma että nyt on jokin satusetä ollut asialla. Asiat tuodaan esiin faktoina nopeammin kun niitä on mahdollista varmistaa, syylliset tunnistettiin välittömästi ja motiivi on päivänselvä asia - tarinankerrontaa usein olemattomista tapahtumista, koska oikeat tapahtumat on syystä tai toisesta päätetty piilottaa. Tarinaa epäilevät leimataan heti salaliittoteoreetikoiksi, koska niin on opetettu. Pitää myös muistaa, että epäilykset tarinan aitoudesta ei toki tarkoita automaattisesti sitä että tarina olisi valhe, se vain tarkoittaa että tarina on epäilyttävä.
Länsimaissa opetetaan jo pienestä pitäen mitä lähteitä pitää uskoa ja että kaikki muut lähteet ovat huuhaata. Television uutiset kertovat totuuden ja sitä ei parane epäillä. Television totuus on kuitenkin tarinankerrontaa parhaimmillaan ja tarinan uskottavuus perustuukin siihen, kuinka hyvä tarinankertoja on tekemään taikatemppuja. Siis yhdistelmä uskottavalta kuulostavaa faktana esitettävää tietoa ja televisiotaikuutta. Vaikka tarinana olisi selvä tapahtumaketju ja useampi ketjun osa ei täsmää, on hyvin indoktrinaationsa sisäistänyt ihminen valmis uskomaan median suoltaman kokonaisen tarinan. Kokonainen tarina kun on uskottavampi kuin salaliittoteoria, jota ei pystytä todistamaan oikeaksi joka kohdaltaan.
Itse epäilen vahvasti, että tarinan yhtenäisyys yhdistettynä vahvaan auktoriteetiuskoon pelaa suurta osaa siitä, että ihmiset uskovat virallisen totuuden satuja sen sijaan että edes harkitsisivat esiin tuotuja tarinan aukkoja. Virallinen tarina on usein myös se ensimmäinen yhtenäinen tarina tapahtuneista, mikä lisää riittävästi toistettuna sen uskottavuutta entisestään. Vielä jos tarina esitetään audiovisuaalisessa muodossa, se uppoaa takaraivoon asti koska ihmismieli ei ole vielä ehtinyt kehittymään sille tasolle, että se kykenisi erottamaan toisistaan faktan ja fiktion televisioruudulla. Nyt kun lähestytään aikaa, jolloin kaikki videokuva voi olla väärennettyä, voiko mihinkään näkemäämme ja kuulemaamme enää edes luottaa? Virallisen totuuden tarinankerronta tulee siis helpottumaan huomattavasti tulevaisuudessa. Eipä siinä, etteikö taitavat taikurit kyenneet jo vuosikymmeniä sitten lavastamaan uskomattomia tarinoita eteemme...
Paluu juurilleen
Kilpajuoksu tarinankerronnassa onkin mielenkiintoista seurattavaa. Nykypäivänä netti tarjoaa jo lähes valtamedian tasoista audiovisuaalista tarinankerrontaa monesta eri näkökulmasta viralliseen totuuteen. Tässä samalla piilee se "ongelma" - mikä tahansa asia voidaan hyvän tarinan saattelemana saada kuulostamaan riittävän uskottavalta. Uskomattomalta kuulostava tarina muuttuu hyvin kerrottuna todeksi ja osaksi ihmisen uskomusjärjestelmää. Uskomusjärjestelmä taas määrittää todellisuuden rajat, jolloin entistä uskomattomammat asiat muuttuvatkin uskottavaksi. Toisaalta, uskomattomalta kuulostavat asiat voivat itseasiassa olla lähempänä totuutta kuin täysin uskottavan kuuloiset selitykset jostain muusta asiasta. Hyvä tarina uppoaa ihmiseen, loistava tarina ihmiskuntiin - kumpikaan ei vaan tee tarinasta totta.
Sankarin matka on yksi tyypillisistä tarinoista. Juoni on kaikessa yksinkertaisuudessaan "Frodo kävi nakkaamassa sormuksen tulivuoreen ja tuli takaisin kotiin." - sormuksen herra alle kymmenellä sanalla. Kukaan ei kyseenalaista tarinaa, koska sen ei edes väitetä perustuvan tositapahtumiin. Mutta yhtä uskomaton ja fantastinen on esimerkiksi tarina "ihminen kävi kuussa". Virallinen totuus kertoo oman versionsa tarinasta ja siihen on uskottava vaikka kaikki jäljellä olevat todisteet ovat asian suorittaneen tahon hallussa. Kenelläkään ei toki ole esittää konkreettisia todisteita, mutta tarinan outoudet ja epäjohdonmukaisuudet saattavat koko tapahtumaketjun hyvin kyseenalaiseen valoon. Mutta koska virallinen totuus asiasta on siististi paketoitu tarinan muotoon, ei sitä moni edes kuvittele epäillä. Jokainen tehkööt kuitenkin omat johtopäätöksensä tarinan todenmukaisuudesta.
Istuttiin sitä sitten leirinuotion ympärillä kertomassa tarinoita tai vahtaamassa elokuvateatterin tykitystä niistä samoista vanhoista tarinoista, on ihminen tiettävästi aikojen alusta asti siirtänyt oppinsa tarinoiden avulla eteenpäin. Parhaat tarinat ovat siirtyneet sukupolvilta toisille ja muovanneet kokonaisia kansakuntia. Tarinan ei tarvitse olla totta ja se silti kykenee vaikuttamaan asioihin, riittää että tarinan oppi voidaan sisäistää ja käyttää hyödyksi. Mutta kenen hyödyksi onkin taas aivan toinen asia. Voittajat ovat kirjoittaneet historian ja rahalla on voinut peittää minkä tahansa valheen kauniin tarinan sisälle. Moniko nykyajan tarinoista, joihin yhteiskuntamme säännöt perustuvat, onkaan vain pelkkä satu? Osa, varmasti... ehkä jopa kaikki? Mihin tarinoihin sinä uskot? Kestävätkö ne tarinat lähempää tarkastelua?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)