Hullu, tyhmä vai lahjottu?

Asioiden summa

Kun muistetaan, että raha, sosiaalinen paine ja aivopesu ovat ne kolme suurinta syytä valehteluun, voidaan miettiä hieman tarkemmin mikä näitä meidän päättäjiä oikein ajaa tekemään vuodesta toiseen niin huonoja päätöksiä. Valta korruptoi, niin sanotaan, mutta ehkä ennemmin valtaan hakeutuu tietyn tyyppisiä ihmisiä. Edustuksellinen demokratia antaa loistavat eväät kansan tuhoa janoaville oman edun tavoittelijoille. Toki pitää muistaa, ettei ihan kaikki poliitikot kuulu tähän joukkoon...

On se sitten ismi tai vaan puhdas tietämättömyys, osa huonoista päätöksistä voidaan laittaa aivopesun piikkiin. Jos jotain ei ole oppinut tahi sen on oppinut päin honkia, ei ole ihme että hyvää päätöstä ei saada aikaiseksi vaikka aseella uhaten. Kaikki ei kaikkea toki voi tietää, mutta silloin pitäisi myöntää ettei tiedä ja pitää se oma turpa kiinni. Toinen vaihtoehto olisi ottaa asioista selvää tai kysyä kaverilta, mutta tietämättömyys on pohjimmiltaan aina oma valinta. Tietämättömyyden lisäksi voi mukana myös olla yksinkertaisesti älynlahjojen rajallisuus. Jossain se raja jokaisella tulee vastaan minkä jälkeen asia vain ei mene jakeluun vaikka kuinka sitä opiskelisi.

Rahalla taas voidaan kääntää lähes kenen tahansa kanta. Lahjonta, kiristys ja uhkailu ovat ne tavat millä se mieli muuttuu jos niin tosissaan halutaan. Lämmin voileipä ja kylmä kalja on lahjontaa, kylmä leipä ja lämmin kalja vain tavallista bisnestä? Kuinka paljon sitä kättä kenelläkin pitää vääntää ja paljonko seteleitä pitää olla pinossa vaihtelee suuresti. Mutta raja tulee lähes jokaisella jossain vaiheessa vastaan. Jos ei hyvällä niin sitten pahalla - montako luurankoa on kaappiin kertynyt matkalla huipulle? Onneksi Suomessa ei ole korruptiota, muuten siitä voitaisiin rangaista.


Mutta toisaalta, mitä sitten?

Jos yksittäisen poliitikon kohdalla saataisiinkin selville edes osa niistä huonoon päätökseen johtaneista syistä, seuraakin kysymys: mitä sitten? Onko sillä loppujenperin väliä johtuiko se surkea päätös lahjonnasta, tyhmyydestä vai oman ismin hulluudesta? Jo pelkästään asian syiden selvittämiseksi saatetaan vaatia valtava määrä etsivän työtä. Vielä kun kukaan ei pääse sinne toisen korvien väliin katsomaan, on ulkoisten ärsykkeiden kartoittaminen vasta puoli totuutta, jos sitäkään. Toki JOS syyt pystytään tunnistamaan, voi asialle koettaa tehdä jotain puuttumalla siihen suoraan.

Raha tuppaa jättämään jälkiä siirtyessään paikasta toiseen. Oikea journalisti voisi kaivella poliitikkojen kytköksiä ja julkaista niitä valtamediassa, mutta niitä oikeita journalisteja ei taida juurikaan enää valtamedian palkkalistoilla näkyä. Jos riski jäädä kiinni lahjuksista olisi oikeasti olemassa, voitaisiin kaikista amatöörimäisimmät tapaukset karsia kohtuullisen tehokkaasti. Isoissa piireissä kiinnijäämisen riski on jo valmiiksi olematon, joten suuren luokan suhmurointiin ei uskalleta yleensä edes puuttua. Huippuvirka EU:ssa on kohtuullinen korvaus koko Suomen yksityistämisestä ja myynnistä?

Aatteen paloa tai virallisen totuuden virheellisyyttä ei liioin tuosta vaan voi korjata. Järjen köyhyyttä ei liioin ulkopuolelta voida korjata. Nämä asiat voidaan toki huomata, tunnistaa ja eritellä, mutta niihin vaikuttaminen on lähes mahdotonta jos kyseessä oleva henkilö ei siihen itse ole halukas saatikka kykenevä. Jos poliitikko on siis omassa aatemaailmassaan absoluuttisen totuuden erehtymätön messias, on turha edes kuvitella moista kelkkaa ulkopuolelta käännettävän. Järjen käyttö kun on vaan sallittua, ei pakollista...


Korjausliike

Jos poliitikon kantaa ei voi muuttaa eikä lahjontaankaan rahkeet riitä, millä ihmeellä sitten voitaisiin estää tämä vääjäämätön jäävuorta kohti täydellä höyryllä seilaaminen? Kuntavaaleissa nähtiin jälleen kerran kuinka äänestämällä asioihin voidaankin helposti vaikuttaa - täydellisellä mielikuvamarkkinoinnilla saavutettiin juuri tarkoituksenmukainen tulos. Illuusio demokratiasta elää vahvana ja voi hyvin - lähes kaikki muut kuin jokainen itse äänesti väärin. Massamanipulointi otti jälleen erävoiton ja yhden virallisen totuuden malli jatkaa voittokulkuaan.

Helppoa ratkaisua ei tähän ongelmaan ole ainakaan vielä keksitty. Tietoa jakamalla, järjestelmän viat paljastamalla ja pysähtymällä aina välillä miettimään, nakertuu hitaasti mikä tahansa kieroutunut järjestelmä. Ehditäänkö asiat korjata ennen romahdusta onkin suuri kysymys, mihin vain aika antaa vastauksen. Imperiumit kaatuvat omaan mahdottomuuteensa, mutta vievät kaatuessaan yleensä mukanaan monta ihmishenkeä.

Onko Suomi sitten jo menetetty ja odottaa vääjäämätöntä tuhoutumistaan? Joudutaanko koko järjestelmä kaatamaan ennen kuin uusi ja parempi maa nousee vanhan tuhkista? Vai onko vielä mahdollista vaihtaa suuntaa nykypoliitikoista huolimatta, korjata rikki menneet ja parantaa haavat? Miettimällä mikä noita päättäjiä oikein vaivaa ei ongelmaa kuitenkaan ratkaista. On löydettävä hyviä ratkaisuja, hyviä vaihtoehtoja ja hyviä ihmisiä hoitamaan asiat kuntoon... eikä toistaa samaa, vähiten huonon valintaa, vuodesta toiseen.

Kuntavaalit - kenen vastuulla?

Ehdokas?

Kun asiat ovat perseellään, pitää löytää syyllinen - tai niin ainakin yleensä yritetään tehdä. Suomen kunnissa on tehty jos jonkinmoisia päätöksiä, usein kuntalaisten etuja ajattelematta ja jopa heidän yleistä mielipidettä vastaan. Edustajien omat hyväveliverkostot ovat lihoneet ja muilta on otettu ihan surutta. Vastuuta ei kuitenkaan huonoista päätöksistä ole kukaan kantamassa. Kuinka paljon vastuuta kenellekin sitten oikeen kuuluukaan?

Jokainen edustaja, joka on äänestänyt vaalilupaustensa vastaisesti on huijannut äänestäjiään. Selityksiä voi keksiä ja itselleen on jokainen edustaja varmasti sopivan tarinan kehittänyt että voi hyvällä omallatunnolla kulkea kadulla ihmisten keskuudessa. Ennen pidettiin hyveenä kun teki mitä sanoi, nykyään valehtelu on päätöksenteossa hyväksyttävää. Koska tämä muutos oikein tapahtui? Ehkä se ei tapahtunutkaan - ehkäpä informaationsaannin helppous on vihdoin paljastanut jo alusta lähtien tapahtuvan valehtelun?

Jokainen edustaja, joka kuuluu johonkin valtapuolueeseen, antaa samalla oman tukensa kyseisen puolueen harjoittamalle politiikalle. Eli kaikki ne leikkaukset, riistot, kusetukset ja huijaukset vuosien saatossa saa ehdokkaan tuen ja hyväksynnän. Jälleen osa joutuu selittelemään myös itselleen tätä karua totuutta, mutta osa ehdokkaista on täysin tietoisia puoluevalinnassaan ja kannattaa puolueen tekemiä päätöksiä. Nykyisen ja edellisten hallitusten aikana on Suomea ajettu suohon vuorotellen KAIKKIEN valtapuolueiden osalta. Kenen vastuulla ne päätökset ovat?


Vai äänestäjä?

Jos oma ehdokas on äänestänyt puheitaan vastaan, ei syytä voi oikein laittaa äänestäjän harteille. Paitsi jos sama ehdokas on tehnyt sen jo useamman kauden aikana, voisi jo hieman miettiä miten sama valesäkki onnistui taas saamaan äänestäjän puolelleen? Onko äänestäjän vastuulla ottaa selvää oman ehdokkaan toilailuista, vai tulisiko asia nostaa esille vaikkapa median osalta? Montako kertaa saa ehdokas sitten kääntää takkinsa ilman että äänestäjän kuuluu vaihtaa ehdokasta?

Entäs se puolue? Samoin, kuin ehdokkaalla se puolueen valinta, on äänestäjän valittava minkä puolueen arvomaailmaa ajetaan. Olkoon se arvomaailma mikä tahansa, voi jokainen kaivella menneiden kausien päätöksiä ja tutkia onko se puolue ajanut sinne päinkään mitä sanoi. Takinkääntöä on tapahtunut runsaasti ja selitys siitä, että "noin se politiikka toimii" ontuu siltä osin, että silloin ei se enemmistön valinta painakkaan enää vaakakupissa mitään kun kuka tahansa voi vaihtaa kantaansa riippuen mihin suuntaan tuuli kuljettaa.

Äänestämättä jättäviä taas syytetään vaikka ja mistä ongelmasta. Kun ihminen on ajettu syystä tai toisesta apaattiseksi, ei se äänestäminen enää kiinnosta millään tavalla koska on huomattu ettei se vaikuta mihinkään. Onko se syyllinen sitten äänestämättä jättänyt vai äänensä huonolle ehdokkaalle antanut? Jos valitsee huonoista ehdokkaista vähiten huonon, on valittu ehdokas siltikin huono. Onko niitä hyviä ehdokkaita sitten enää olemassakaan? Kuuluuko antaa äänensä jollekin, joka ei kannata omaa arvomaailmaa?


Vastuunkantoa

Kukaan ei tosin halua kantaa vastuuta joka ei itselle kuulu. Mutta kenelle se vastuu sitten tästä huonosta tilanteesta oikeen kuuluukaan? Onko kaikki poliitikot vastuussa? Onko kansa vastuussa? Vai onko vika alusta asti suunnitellussa järjestelmässä, jossa saadaan ihmiset riitelemään keskenään ja vietyä huomio pois ongelmista? Jos ymmärtää miten järjestelmä toimii, on yhden askeleen lähempänä vastuunkantoa omista valinnoistaan. Onko tietämättömyys sitten kelvollinen syy olla kantamatta vastuuta?

Vastuuta voi toki myös vyöryttää korkeammille voimille. Kuinka suurta osaa pelaavat keskuspankit ja muut suuret tahot rahapelissään? Ehkä vika on kokonaan EU:ssa, mutta miten sinne jouduttiinkaan? Aivan, ne samat valtapuolueet joille pitäisi jälleen kerran antaa äänensä. Kukas ne sinne valtaan äänestikään? Aivan, moni meistä, minä mukaan lukien, luulin äänestäväni ihmistä joka ajaisi omia arvojani jossain hallituksessa. Mutta kuinkas kävikään...

Antamalla ääni ehdokkaalle tarkoittaa, että kannatat ihmistä joka kannattaa puolueensa arvoja ja päätöksiä. Sitoutumaton valtapuolueen ehdokas antaa myös äänensä puolueen tekemälle politiikalle, vaikka kertookin kannattavansa eri asioita. Äänestämällä HYVÄÄ ehdokasta voisi ainakin kuvitella asioiden muuttuvan, mutta onko niitä hyviä ehdokkaita riittävästi tekemään muutosta? Huono ehdokas on huono ehdokas, se on kuitenkin varma. Äänestämällä ja äänestämättä vaikutat siis joihinkin asioihin - onko niistä yksikään mitä oikeastaan halusit?

Ongelma vai ratkaisu?

Lähestymistapa ratkaisee

Ihminen kohtaa yleensä elämänsä aikana lukemattoman määrän erilaisia ongelmia. Osa niistä on mitättömän pieniä, osa kolossaalisen suuria yksilölle ja miksei myös yhteiskunnalle. Koulussa usein ensin kerrotaan mitä pitää tietää ja sitten esitetään ongelma, johon on jo valmiiksi pureskeltu vastaus annettu ja riittää että sen muistaa. Isossa maailmassa näitä valmiiksi pureskeltuja keinoja on toki myös useita, joista yleensä valitaan sitten se vähiten huono vaihtoehto hyvän vaihtoehdon sijaan. Mutta miten voisi edes tehdä hyvän valinnan kun ei tiedä läheskään kaikkia muuttujia?

Valmiiden ratkaisujen sijaan usein opastetaan erilaisia strategioita ongelmien lähestymiseen. Lähdetään tunnistamaan ongelmaa, jakamaan ongelmaa osiin, katsomaan asiaa uudelta suunnalta ja ties mitä. Joskus taas aloitetaan hakemalla ratkaisua ja jätetään itse ongelman aiheuttanut asia vähemmälle huomiolle. Jokaisessa tekniikassa on aina omat hyvät ja huonot puolensa, milloin uudeksi ongelmaksi muodostuukin oikean lähestymistavan valinta. Mitä useampi ihminen samaa ongelmaa lähtee ratkomaan samaan aikaan, sitä varmempaa on itse alkuperäisen ongelman siirtyminen taka-alalle.

Koska ihmisten arvot ovat usein suuresti poikkeavia, olisikin ensin pystyttävä selvittämään miten yhteistä ongelmaa lähdetään ratkomaan. Yhteinen tavoite joka on selvästi määritetty on kohtuullisen luotettava aloitus mille tahansa yhteisen ongelman ratkaisuun pyrkivälle ryhmälle. Keinojen valintaan jokainen voi arvoillaan ja omilla kannoillaan sitten vaikuttaa, mutta jos yhteinen tavoite on ryhmään kuuluvilla eriävä, on turha kuvitella yhteistä ratkaisua koskaan löytyvän... tai ainakaan sellaista, joka kaikille kelpaisi.


Politiikan ongelma

Yksinkertaistettuna koko ongelman ydin on kansan hallinnan eturistiriita: koko kansan/yhteisön etu ei ole oikeastaan yhdenkään vallassa olevan ja sinne haluavan ihmisen tarkoitus. Koko kansaa kusettaa kourallinen vallanhimoisia valehtelijoita, joita ei saisi päästää päättämään kenenkään muiden asioista koskaan eikä missään. Yksittäistapauksia toki on aina joukossa, mutta heidän kohtalonsa nykyisessä järjestelmässä on joko: luovuttaa, liittyä leikkiin mukaan ja hylätä omat periaatteet tahi taistella tuulimyllyjä vastaan (samalla tullen leimatuksi milloin milläkin nimellä).

Kun tarkastellaan jo vallassa olevia, on huomattavissa ollut jo pitkään kasvava trendi ongelmien ja uhkakuvien luomisesta täysin olemattomissa asioissa. Keksitään jokin ongelma, ollaan muka korjaamassa sitä ja kiinnitetään kansan huomio johonkin turhanpäiväiseen asiaan. Tällä saadaan ostettua helposti aikaa jatkaa omia rötöstelyjä muissa asioissa, lähes täysin huomaamattomasti. False flag-operaatiot on sielä ääripäässä ongelmien luomisessa, mutta pienempiä ongelmia keksitään ja mukaratkaistaan tiuhaan tahtiin.

Eri puolueiden välinen valtakilpailu, mitä vaaleiksi kutsutaan, onkin hassunhauska kausittainen kokeilu siitä, kenen paskapuheet saatiin myytyä parhaiten. Mielikuvamarkkinoidaan omaa puoluetta jollain unelmahötöllä ja kun päästään päättämään asioista, ne omat lehmät on taas takaisin ojassa. Kilpailu puolueiden välillä onkin vain sitä, kuka saa varastaa kansan varallisuutta ja kenelle ne rahat annetaan. Kun yksikään puolue ei aja koko kansan etua, ei ole kovin suuri ihme että kansalla on ongelmia vaikka muille jakaa. Mutta jos vanhat merkit pitävät paikkansa, kuntavaaleissa valitaan taas pitkälti sama porukka luomaan uusia ongelmia.


Ratkaisuja ja mahdollisuuksia

Jokainen ongelma on mahdollisuus löytää parempi tapa tehdä jotain. Jos hommat rullaisivat ilman kitkaa, ei ongelmien ratkontaan olisi juurikaan tarvetta. Jos joku asia oikeasti toimii, ei sen korjaaminen yleensä kannata, vaikka joidenkin mielestä aina pitää kehittää ja luoda uutta. Uutta ja innovatiivista voisikin luoda keksimättä ensin uutta ongelmaa vaan koettaa löytää jo olemassa olevia ongelmia ja niitä ratkoa sillä uudella asialla. Ajan henki on kuitenkin niin politiikassa kuin teknologiassa sama - keksitään ongelmia ja valitaan huonoista ratkaisuista eniten tienaava ratkaisu.

Kaikki eivät onneksi tähän kilpailuun ole ryhtyneet. Vielä löytyy ihmisiä, jotka ratkovat oikeita ongelmia ja pitävät rattaat pyörimässä. Näitä asioiden korjaajia on onneksi vielä niin paljon, että asiat eivät ole ihan täysin viturallaan. Yksilöitä, jotka usein vähäistä palkkaa nostaen pitävät yhteiskuntaa pystyssä omilla pienillä teoillaan. Paine selviytyä arjesta painaa monet kuitenkin samaan kilpailun loputtomaan oravanpyörään, missä mennään yli siitä missä aita on matalin ja työtä tehdään vain se vaadittu minimisuoritus, jos sitäkään.

Mistä se muutos sitten lähtisi? Auttaisiko asiaa, jos ei kerta toisensa jälkeen äänestettäisi samoja valehtelijoita valtaan? Kilpailun sijaan tehtäisiin yhteistyötä ja jeesattaisiin sitä lähimmäistä? Ratkaistaisiin ensin omat ongelmat, sitten lähipiirin ongelmat ja vasta ihan lopuksi sekaannuttaisiin muiden maiden ja kansojen asioihin? Ensimmäinen askel voisi olla, että pysähdytään hetkeksi miettimään ja tarkastelemaan tätä pahasti kieroutunutta yhteiskuntaa. Syitä ei välttämättä edes tarvitse etsiä, mutta asialle tarttis tehdä jotain... ja mieluusti mahdollisimman nopeasti.

Viemärisukeltajat

Tummissa vesissä kahlaajat

Ei, nyt ei puhuta tästä harvinaisesta ammattikunnasta, joka sukeltaa oikeissa viemäreissä - yhteiskunnalle arvokas ammattikunta ja hatunnosto heille näin alkuun. Nyt puhun niistä arjen sankareista, jotka käyttävät aikansa uutisia selaten, kaivellen kaiken sen paskauutisten (valtamedia) ja propagandan seasta jotain oikeasti lukukelpoista materiaalia. Hieman tyylistä riippuen nämä yksilöt ovat saaneet jos jonkinmoisia pilkkanimiä niskaansa foliohatusta aina Putinin trolliksi ja milloin miksikin. Hybridisodassa yksilön lynkkaus virallisen totuuden alttarilla on normi.

Tavalliselle median kuluttajalle moinen toiminta kuulostanee oudolta. Miksi ihmeessä joku kaivelee netistä jos jonkinmoisia lähteitä kun onhan meillä oikeita uutisia? Asiaan hieman enemmän perehtyneille syy on kuitenkin selvä: valtamedia valehtelee, vääristelee tietoja ja jättää kertomatta melkoisen määrän uutiskelpoista materiaalia. Toki on ymmärrettävää että ei kaikkea voida uutisiin tuoda ja osaa voitaisiin jättää ihan suosiolla pois. Siksi tarvitaankin vaihtoehtoja tähän kovin homogeeniseen valtamedian rintamaan.

Verrattuna valtamedian journalisteihin ja "faktantarkastajiin", nämä raskaan työn raatajat saavat harvoin työstään kiitosta tai kunnioitusta. Motiivit työhön ovat myös vaihtelevia, koska rahallinen korvaus on usein vain kaukainen toive. Sananvapaus, mitä nykyään ollaan kaikin keinoin ajamassa kumoon, on ainakin yksi niistä syistä miksi tätä tehdään. Totuus, tai ainakin mahdollisimman lähelle sitä pääsy on myös voimakas motivaattori. Ihmisten keskittyminen sanojaan, sanotun sijaan, taas tekee korjattujen uutisten levittämisestä haasteellista - valtamedian propaganda on uponnut niin hyvin kansaan, ettei virallista totuutta uskalleta helposti uhmata.


Sukelluksen moninaiset tavat

Jokainen viemärisukeltaja tekee omaa työtään hieman eri tavalla ja keskittyy yleensä omaan juttuunsa. Tarkastellaan seuraavaksi niistä muutamaa hieman tarkemmin. Ensimmäisenä ja ehkä yleisimmin "hyväksyttynä" tapana on kaivella valtamedian tekemiä virheitä uutisista ja tahallisia osien poisjättämisiä, millä saadaan uutinen kuulostamaan joltain ihan muulta. Kiertoilmaisut ovat olleet medialla käytössä jo pitkään, joten seurueet osataan jo arvata, mutta monesta muusta asiasta sukeltajat joutuvat kaivamaan ne faktat kansan nähtäville.

Hieman enemmän närää aiheuttaa jo ulkomaisten uutisten sukeltajat, jotka tuovat koko kansan nähtäväksi tähän asti tarkkaan vaiettuja asioita. Viralliseen totuuteen kuuluu vahvasti tiettyjen asioiden pimittäminen ja niiden julkituominen jo pienissä määrin saa valtamedian ja poliitikot nousemaan takajaloilleen. Asiantuntijalausunnot joutuvat nopeasti naurunalaiseksi, kun joku heittää linkin jo vuosia tiedossa olleesta asiasta jota yritetään myydä kansalle jonain ihan toisena asiana.

Mutta kun sukellusmatkalta mukaan tarttuu jotain lähes päinvastaista viralliseen totuuteen nähden, on moni valtamediaan kyllästynyt valmis huutamaan salaliittoteoriaa. Netin syvimmistä kuopista löytyy jos jonkinmoista asiaa, jonka oikeellisuuden varmistaminen on lähes mahdotonta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tieto olisi väärää, tosin ei se sitä oikeaksi liioin vahvista. Jokaisen oma sietoraja onkin koetuksella, kun niitä hyvin kaukana virallisesta totuudesta olevia asioita ja päätös uskooko vai ei on jokaisen tehtävä itse.


Mitä siis jää käteen?

Yhtä kaikki, viemärisukeltajat tuovat muiden tietoisuuteen paljon asioita, mitä valtamedia ei halua tahi pysty kertomaan. Todellisia helmiä ja aina välillä vaan pahalta haisevia pökäleitä nousee pintaan, kun freelance faktantarkastajat iskevät kyntensä internetin lähes rajattomaan tietomäärään. Kokemuksen ohjaamana ja omiin lähteisiinsä uskoen rakentuu yksi jos toinenkin artikkeli muiden luettavaksi ja puntaroitavaksi. Vaikka kuinka syvältä joitain asioita kaivaa, joskus joutuu nostamaan vaan kädet pystyyn ja toteamaan olevansa "riittävän lähellä totuutta".

Kaikki eivät kuitenkaan halua kaivella niitä vaihtoehtoisia faktoja, vaan kaivelevat sopivia asioita pönkittääkseen valtamedian antamaa kuvaa. Ja kuten sananvapauteen kuuluukin, he ovat täysin oikeutettuja niin tekemään. Vastakkaisten näkemysten faktantarkastajat ovatkin harva se päivä nokat vastakkain, eikä kumpikaan osapuoli ole usein valmis myöntämään tappiotaan. Näissä tapauksissa pitäisikin vaan muistaa, että totuus ei pala tulessakaan ja mielipide on kuin persreikä - jokaisella on yksi.

Jos media tekisi oikeasti työnsä, ei olisi tarve niin monen yksittäisen ihmisen kaivella niitä totuuksia asioiden takana. Kuitenkin poliittisen korrektiuden aikana, on totuus vihapuhetta. Virallinen totuus kertoo mitä ihmisten tulee tietää ja ennen kaikkea mitä asioista pitää tuntea ja ajatella. Siksi viemärisukeltajat ovat suuri uhka vallassa oleville, samalla kun he ovat mahdollinen pelastus yhteiskunnalle. Kuinka syvällä on sitten liian syvällä?

Samassa veneessä...

Vertauskuvia

Vertauskuvat eivät ole leipälajini ja tämäkin tulee varmasti vuotamaan kuin seula, mutta toivottavasti edes osa viestistäni välittyy... Suomi on 100-vuotias purjelaiva. Paljon on merta takana, laidat narisevat ja purjeissa on reikiä. Joku on mennyt vielä muutaman aironkin katkomaan. Kuitenkin eteenpäin seilataan, vaikka kapteeniksi onkin päässyt mielipuoli, joka haluaa myydä laivan ja perämies tahtoo osansa tästä kaupasta. Kokki syöttää pilaantunutta leipää miehistölle, samalla kun laivalla vieraileville katetaan kapteenin kanssa juhlaherkut pöytään.

Jos tämä ei vielä riittäisi, on miehistö kapteeninsa valheiden vuoksi jakautunut eri leireihin, tehtävänään pelastaa vuotava laiva. Liberaalit/vasemmisto uskoo, että repimällä purjeet ja katkomalla airot, he voivat porukalla vallata peräsimen ja seilata haluamaansa suuntaan. Konservatiivit/oikeisto taas vahvistaa ja korottaa laitoja, ettei vesi eikä laivaan pyrkijät upottaisi jo valmiiksi huonosti kelluvaa paattia. Postmodernistit/neoliberaalit taas ovat ruumassa, poraamassa isoja reikiä runkoon koska uskovat pelastuvansa upottaessaan laivan.

Mikä on siis Suomen suunta? Vettä yritetään äyskäröidä, mutta paatti jatkaa painumistaan pohjaa kohti. Kapteeni on jo myynyt suurimman osan arvoesineistä matkan varrella, eikä olekaan varmaa onko itse laivalla enää arvoa kenellekään - muille kuin miehistölle, joka on kaikki nämä vuodet pitänyt laivan seilaamassa maailman myrskyjä vastaan. Kapinaa ei kuitenkaan ole lähipiirissä, kun oikeisto ja vasemmisto tappelevat keskenään eivätkä käännä katseitaan yhteiseen ongelmaansa - kapteeniin ja perämieheen.


Vähemmän vertauskuvallista

Vertauskuvaa ei parane mennä aukomaan muille vaan jokaisen on itse yhdistettävä pisteet, tai olla yhdistämättä. Kun tätä menoa on vuosia seurannut osin ulkopuolelta, on kuva aika ankea. Hyviä ihmisiä kustaan silmään ja köyhiltä viedään tuhkatkin pesästä. Hyvesignalointiin keskittynyt liberaali (muka)älymystö mesoaa milloin mistäkin täysin merkityksettömästä ongelmasta eikä oikeiston yhteisrintama ole paljoa sen parempi - siis sen lähes täydellinen puute. Samaan aikaan neoliberaalien unelma, eli kaiken vanhan tuhoaminen, on lähempänä kuin koskaan ennen.

Yhtenä suurena pelurina tässä valtakamppailussa onkin kunnostautunut Suomen ev.lut. kirkko. Fariseukset ovat vallanneet kirkon johdon ja lisäävät siihen omia ideoitaan yrittäen kannustaa liberaaleja liittymään mukaan. Onko pian siis odotettavissa uusi uskontokunta, missä kristillisyydestä poistetaan sanoma ja korvataan se hyvesignaloinnilla ja korkean kulttuurin ikoneilla, kuten sateenkaarilippu? Ihan vapaasti, sanon minä. Älkää vaan sotkeko sitä vanhoihin arvoihin vaan rakentakaa uusi herätysliike. Molemmille on tilaa ja kysyntää, mutta ei saman katon alla.

Useiden eri arvomaailmojen törmäykset ja kyvyttömyys keskustella eri näkemyksen omaavien ihmisten kanssa onkin johtanut maamme tilaan, mistä ei ihan heti palauduta. Hajottavia voimia kyllä löytyy vaikka muille jakaa, mutta niitä uudelleenrakentavia voimia ei enää näkösällä paljoa ole. Mutta jos halutaan rakentaa uusi ja parempi laiva, ei se vanhan polttaminen miehistön ollessa vielä laivassa ole kovin järkevä ratkaisu? Mitä nyt tarvittaisiin, on useita moninkertaistajia jokaisesta ryhmittymästä, jotka yhdessä saisivat kansan heräämään ja nousemaan sortajiaan vastaan.


Potentiaalia

Sanotaan, että ihmisen tulisi täyttää oma potentiaalinsa elääkseen hyvän elämän. Mutta kun kukaan ei tiedä mikä se oma potentiaali on, miten voisi edes kuvitella elävänsä hyvän elämän? Potentiaalin saavuttamiseksi pitää jokaisen kehittyä ja oppia uutta. Ainut tapa oppia ja kehittyä onkin tutkia tuntematonta. Yksi mahdollinen tapa tutkia uutta edes etäisen turvallisesti, on seisoa vakaalla maalla. Jos ei lähtökohta ole vakaa, on edessä vain vapaa pudotus tuntemattomaan. Löytyykö sitä uutta luvattua maata ja parempaa elämää tuhoamalla se vanha ja hyppäämällä pois kyydistä?

Rakentaakseen paremman maailman, ihminen tarvitsee ihan jokaisen apua. Jokainen pelaa oman osansa tässä maailmassa. Kuinka suuren osan, sitä on mahdotonta sanoa. Samoin kuin paljonko vastuuta kukin ottaa tekosistaan on myös aivan toinen asia. Kumpi kuulostaa sinusta pelottavammalta ajatukselta: mitään, mitä teet, ei vaikuta mihinkään ja kaikki on turhaa VAI kaikki mitä teet vaikuttaa kaikkeen/kaikkiin ja olet siitä vastuussa? Vaikea kysymys, mutta samalla se, joka kertoo suuntaa oletko osa ongelmaa vaiko ratkaisua.

Ongelma on se, että kukaan ei ota vastuuta mistään. Paskaa puhumalla pelataan kaikki omaan pussiin ja koetetaan pakottaa muutkin tähän leikkiin oman edun tavoittelemiseksi. Kaikesta kilpaillaan ja vain vahvin voi selviytyä. Ratkaisu on taas se, että kaikki kantavat OMAN vastuunsa tekemisistään. Ratkaisu on asioiden kertominen kuten ne ovat ja yhdessä etsitään se ratkaisu jokaiseen ongelmaan mitä maailma eteemme heittää. Jokaisen yksilön tieto ja mielipide yhdistettynä toisiinsa mahdollistaa ratkaisun jokaiseen ongelmaan. Siksi sananvapaus on Suomen ja samalla koko ihmiskunnan voimavara, ehkä jopa pelastus.

Lääkettä vai huumetta?

Veteen piirretty viiva

Jo aikojen alusta lähtien on ihminen tunkenut suuhunsa (tai johonkin muuhun aukkoon) jos jonkinmoista luonnosta löytämäänsä tai itse tekemäänsä ainetta, ruokkien kehoaan ja mieltään. Kokemus on kertonut mikä auttaa mihinkin vaivaan ja välillä on erehdyksiäkin tehty. Uusia yhdistelmiä kehitetäänkin jatkuvasti, missä taas kokemusta on pidemmältä ajalta hyvin heikosti - aika siis vain näyttää missä on tehty lääkettä ja missä myrkkyä. Ihmisen kiinnostus mieltä muokkaaviin aineisiin on myös ollut vahva ehkä jo alusta asti. Mutta mikä on erona lääkkeellä ja huumeella?

Lääkkeen ja huumeen suurin ero nykypäivänä on lainsäätäjän kynässä ja patentin haltijassa. Jos aineen voi patentoida, se on lääke, jos sitä taas voi helposti tehdä/kasvattaa kotona, se on yleisimmin huume tai päihde. Kieltolaki opetti, että liian helposti kotona valmistettavaa ainetta ei kannata kieltää vaan se on laitettava verolle jos sillä halutaan tienata. Vuosituhansien saatossa ihminen on löytänyt lukemattomia keinoja lääkitä itseään, mutta nykyään moni aine on saanut valheellisen propagandan ansiosta vaarallisen huumeen leiman, vaikka kyse olisi enemmän lääkkeestä kuin huumausaineesta.

Lääkäri kirjoittaa hymysuin opioideja kipupotilaalle, samalla kun heroiini on huumetta ja myrkkyä. ADHD diagnoosin saaneelle lapselle kirjoitetaan nappia, mitä kadulla myydään metamfetamiinina. Sama tarina jatkuu monen muun aineen osalta ja kaava toistaakin itseään - oikea annos oikeaan vaivaan niin huume onkin lääke. Aina kun lääkkeen saatavuutta on rajoitettu, ihminen on kyennyt luoviin ratkaisuihin - jos ei lääkäriltä ja apteekista jotain saa, kadulta voi löytyä samaa ainetta. Kenen etu sitten on, että laitonta kauppaa näin ruokitaan? Voittojen maksimointi johtaa niin lääkkeissä kuin huumeissa yleensä ostajan kärsimykseen, eli ihmisen etu se ei ainakaan ole.


Vaikutus yhteiskuntaan

Jos katsotaan yleisintä päihdettä, eli alkoholia, on sen demonisoinnilla saatu aikaiseksi suuria yhteiskunnallisia vaikutuksia. Kieltolaki opetti ihmiset juomaan piilossa kunnon kännit, sen sijaan että alkoholi olisi ollut vain osa normaalia elämää, kuten se on monessa muussa maassa. Alkoholin kaksijakoinen vaikutus masennukseen taas tekee siitä Suomessa eniten käytetyn lääkkeen - pieninä määrinä ja pian nauttimisen jälkeen alkoholi on esimerkiksi tehokas masennuksen estäjä, mutta pian sen vaikutukset vaihtuvat masentavaksi. Oikein käytettynä siis loistava aine kaikkine etuineen, pahimmassa tapauksessa taas hengenvaarallinen.

Kannabis, jota yleensä porttihuumeena virheellisesti pidetään (tai no, se on porttihuume - sillä voi päästä ulos muista aineista), on taas aivan toista maata. Lääkekohteita on lukemattomia, itse kasvista saataisiin niin ruokaa, öljyä kuin kuitua, mutta koska kyseessä on kasvi - lain mukaan huumetta ja propagandaa tuutin täydeltä. Kaikille ei kaikki tietenkään sovi, mutta moneen vaivaan kyseessä on lyömätön luonnon tuote. Lääkeyritysten yritykset rahastaa kannabiksella ovat jääneet toistaiseksi aika pieniksi: lääkekannabista tuotetaan hyvin vähän, uutettuna THC/CBD:ta sekoitetaan muutamaan litkuun ja toistaiseksi synteettisesti luotuihin kannabistuotteisiin on kuollut ihmisiä moninkertaisesti luonnon versioon nähden - 0 kannabiksen yliannostukseen kuollutta, useita kuolleita eri synteettisiin aineisiin.

Jos otetaan yllä olevat kaksi esimerkkiä tarkasteluun yhteiskunnan kannalta, herääkin kysymys onko tässä mitään järkeä? On, paljonkin, mutta ei siltä kannalta kuin tavallinen ihminen usein maailmaa katsoo. Yksilön ja yhteiskunnan edun kannalta nykyiset säännökset niin viinaan kuin kannabikseen ovat haitallisia ja vaarallisia. Mutta kansaa ohjailtaessa ja hallitaessa ylhäältä, ovat säännöt täysin loogiset. Esimerkiksi halpa ja itse kasvatettava lääke ei tuo maksimaalista hyötyä omistavalle portaalle ja alkoholin estoja alentava ominaisuus sopii hyvin kuvaan - rähinäviinalla kansa tappelee keskenään.


Irti huumeista

Moniin lääkkeisiin, samoin kuin huumeisiin, voi ihminen jäädä koukkuun. Ei kuitenkaan itse aineeseen, vaan sen aiheuttamaan muutokseen - jos oma elämä on viturallaan, on siitä irti pääseminen edes hetkeksi koukuttava muutos. Propagandan mukaan huumeet aiheuttavat riippuvuutta, vaikka niiden lääkevastineet eivät ole yhtään sen hellemmin ihmistä kohtelevia. Jos ihmisiä haluttaisiin oikeasti auttaa, olisi syytä kaivella ne syvemmät syyt esille, eikä vain valita se helpoin syntipukki: huumausaine tahi päihde.

Jälleen törmätäänkiin taas rahan valtaan hoidossa. Vaihtamalla huume johonkin lääkkeeseen, saadaan rahavirta käännettyä haluttuun suuntaan ja ihminen jatkaa kärsimystään uuden aineen riippuvuudella. Propaganda pitää kuitenkin auktoriteettiuskovaisen kansan kurissa ja jo valmiiksi huonossa jamassa olevat ihmiset syyllistetään ja tuomitaan. Yksilön ja kansan etu olisikin korjata koko sotku, mutta vallassa oleville nykyinen järjestelmä on juuri kuten kuuluukin olla.

Helppoa tapaa korjata ongelmaa ei ole. Vallan palauttaminen kansalle ratkaisisi suuren osan nykypäivän ongelmistamme, mutta kuten aina, se ei vallassa oleville käy. Paine kuitenkin kasvaa ja kannabiksen laillistaminen tullee olemaan se ensiaskel mahdollisesti suuremmassa vallankumouksessa. Yksi toisensa jälkeen ihmiset kuitenkin heräilevät tähän kusetukseen ja ehkä vielä joku kaunis päivä saamme nostaa tuopin tai ottaa sauhut rauhan puolesta ilman alistajiemme tummia varjoja päällämme?

Poliittista korrektiutta pintaa syvemmältä

Kahdet kasvot

Ihmisten jakaminen eri lokeroihin yleistää asioita turhankin paljon, mutta samalla helpottaa monimutkaisien asioiden selvittämistä. Yksilötasolla aniharva on 100% johonkin malliin sopiva, vaan jokainen asuu sielä omassa pienessä kuplassaan. Selvyyden vuoksi nyt kuitenkin jaetaan poliittisesti korrektit ihmiset kahteen eri ryhmään - (PC) egalitaarit ja (PC) autoritäärit. Jätän PC, eli political correctness, osan termistä pois tästä eteenpäin, mutta puhuessani egalitaarista ja autoritääristä, tarkoitan nimenomaan PC-versiota.

Autoritäärille maailma on kovin mustavalkoinen. Ihmisten eroavaisuudet ovat pääosin biologisia ja maailma tasataan määräyksillä ja pakottamisella. Jos ei tasa-arvoa pakolla saavuteta, kiristetään sääntöjä entisestään ja sillä ongelmat ratkeavat. Kognitiiviset verbaaliset kyvyt ovat usein keskivertoa heikommat, eli puheesta/tekstistä ei välttämättä pääse asiaan perehtymätön edes kärryille. Suvaitsevaisuus on itsensä mukaan rajatonta, todellisuudessa hyvinkin tarkkaan rajattua. Oppi on yleensä saatu jo kotoa, pienestä pitäen, mutta mikään ei estä oppimasta vanhempanakin kunnon autoritääriksi.

Egalitaari taas haluaa pitää kaikesta ja kaikista huolta. Eroavaisuuksien syyt löytyvät kulttuureista ja yhdenvertaisuus viedään niin pitkälle, että sen pitäisi yltää lopputulokseen asti. Ihmiset lokeroidaan tarkasti omiin ryhmiinsä ja nykyisen, alistavan, arvojärjestyksen sijaan lokerot tulisi järjestää uudelleen ja yhteiskunta pelastuisi. Kognitiivisilta verbaalisilta kyvyiltään egalitaarit ovat usein keskiarvoa korkeammalla, mikä mahdollistaa hyvinkin monimutkaisten selitysten muodostamisen niin, että ne päällisin puolin kuulostavat järkeviltä. Oppi ei välttämättä ole lähtöisin kotoa, vaan egalitaari on hakeutunut itse oppia saarnaaviin ryhmiin - esimerkiksi rasisminvastaiset mielenosoitukset.


Yhdistelmän voima

Kumpikin ryhmittymä, egalitaarit ja autoritäärit, pystyvät yksistään ajamaan poliittisen korrektiuden sanomaa eteenpäin. Mutta kun nämä kaksi tyyppiä yhdistetään, saadaan aikaiseksi jotain uutta ja paljon voimakkaampaa. Autoritäärin lapsenomainen kaikesta loukkaantuminen yhdistyy egalitaarin voimakkaaseen suojeluviettiin. Kuin äiti suojaa vauvaansa, haluaa egalitaari suojata autoritääriä pahalta maailmalta kaikin keinoin. Suojeluvaisto, mikä on vahvasti synnynnäinen ominaisuus lähtee ylikierroksille eikä huomaa yhtä kriittistä virhettä ajattelussa: autoritääri ei ole vauva vaan yleensä jo aikuinen ihminen.

Vaikka valtaosa yllä kuvatuista asioista sopiikin paremmin kuvaamaan nykyistä vasemmistoa, ei poliittinen korrektius ole rajoittunut vain vasemmalle - oikeistosta löytyy samoja autoritäärejä mutta vain päinvastaisilla opeilla varustettuna. Siinä kun oikeisto luo homogeenistä yhteiskuntaa tiukin säännöin rajaamalla ihmisiä ulos, haluaa vasemmisto myös täysin homogeenisen yhteiskunnan omine tiukkoine sääntöineen. Erona onkin se, että vasemmisto muuttaisi koko kansan harmaaksi massaksi, jossa kaikki ovat yksilöitä ilman mitään hyväksyttävää eroa.

Joka tapauksessa, poliittinen korrektius on mutkainen tie kohti totalitaarista yhteiskuntaa. Oli syy mikä tahansa, jokainen rajoite vapaaseen sanaan kaventaa ihmiskunnan potentiaalia kehittyä. Siksi toki ei olekaan ihme, että neoliberalismiin, jota kaikkialla länsimaissa ollaan ajamassa, kuuluu moinen keino hallita kansoja. Oikeus ilmaista mielipiteensä on asia, jota ei tulisi rajoittaa kuin äärimmäisissä tilanteissa - suora väkivallalla uhkaaminen ei kuulu sivistyneeseen yhteiskuntaan.


Mahdollisuuksien valtameri

Aatteiden päinvastaisuudet estävät tehokkaasti ihmisten välisen kommunikoinnin. Kun aatteen palo on kirkkaana molempien osapuolien silmissä, ei keskustelu ole ihmisten vaan aatteiden välillä - aatteet kertovat aina oikean ratkaisun jokaiseen ongelmaan, kaikki muu on väärin. Jos aatteet pystytään edes hetkeksi jättämään pois keskustelusta, voisi faktoilla yrittää selvittää yhteistä polkua. Aatteet kuitenkin muokkaavat vahvasti arvomaailmaamme, joten aatteiden jättäminen pois on lähes mahdottomuus. Aina voi kuitenkin yrittää, koska kaikkien ihmistyyppien voimien yhdistäminen edistäisi asioita täysin eri tavalla kuin nykyinen kaikesta kilpailemisen asenne.

Oikeistolaisia pidetään usein tiukkoina ja tuotteliaina, siinä kun vasemmistolainen on avoin ja luova. Yhdistämällä siis luovuuden ja avoimmuuden kehityksessä tuotteliaisuuteen johtamisessa, saadaan esimerkiksi yritys jonka uudet ideat tulevat yhdeltä suuntaa ja käytännön asiat hoidetaan toiselta taholta. Helposti manipuloitava autoritääri-työläinen oppii tehtävänsä ja velvollisuutensa nopeasti ja on tehokas osa koneistoa, missä jokainen tekee oman osansa.

Jos koulu suunniteltaisiin ihmisten vahvuuksia kasvattavaksi tahoksi, eikä nykyisen kaltaiseksi "kaikki samaan muottiin" leimasimeksi, saatettaisiin välttyä monilta nyky-yhteiskuntaamme riivaavilta ongelmilta, mitä poliittinen korrektius yrittää epätoivoisesti korjata. Ongelman havaitseminen ja analysointi on kuitenkin vasta ensi askel sen korjaamiseksi. Varmaa on kuitenkin se, että suita tukkimalla milloin minkäkin syyn takia, ei tulla koskaan korjaamaan yhtään mitään asiaa. Paras argumentti siis voittakoon... paitsi että argumenttien ei pitäisi kilpailla vaan löytää se kaikille sopiva ratkaisu.