Pako vapaudesta

Dostoyevskistä Frommiin

Vaikka Fyodor Dostoyevskyn ”The Brothers Karamazov” ja ”Escape from Freedom”, jonka Erich Fromm kirjoitti, ovatkin hyvin kaukana toisistaan, kertovat ne molemmat omalla tavallaan vapaudesta ja ihmisluonnosta. Viidennen kirjan viidennessä kappaleessa Dostoyevski kirjoittaa suurinkvisiittorista ja juuri tämä osa soveltuukin hyvin Frommin kirjaan ihmiskunnan paradoksaalisesta suhteesta vapauteen. En pilaa kenenkään lukunautintoa kummastakaan kirjasta paljastamalla niistä liikaa, mutta suosittelen lämpimästi kumpaistakin teosta jos aihe ”vapaus” kiinnostaa. Ja ketäpä se ei kiinnostaisi? Suurinta osaa ihmisistä, ikävä kyllä… Enemmistö ihmisistä ei juurikaan välitä vapaudesta ja sen tuomista eduista, koska siinä mukana tulevat negatiiviset asiat peittoavat ne edut suurimmalle osalle. Desmet oli omassa massapsykoositutkielmassaan viitannut Frommin kirjaan, mistä sekin teos löysi tiensä lukulistalleni, näin sivuhuomautuksena.

Suurinkvisiittori osoittaa hyvin sen, millä ihmiset saadaan noudattamaan käskyjä: annetaan heille leipää. Kansa iloitsee kun heille tarjoillaan auktoriteettia, mysteeriä ja ihmeitä. Vapaus merkitsisi voimattomuuden tunnetta, vastuuta ja epävarmuutta, joita suurin osa ihmisistä ei halua kontolleen. Vaikka joutuukin kumartamaan usein alati syvempään, se lupaus että sinusta pidetään huolta vie voiton. Kirkon opit toivat aikoinaan kansalle yhteenkuuluvuutta ja turvallisuudentunnetta, mutta samalla se vei heiltä suuren joukon vapauksia mennessään. Luther ja Calvin koettivat asiaa korjata omilla tavoillaan, mutta vapaus yhdestä auktoriteetista (kirkko) suoraan toisen syliin (valtio) on, noh, ojasta allikkoon. Etenkin Lutherin ajatus täydellisestä alistumisesta uskoon sai runsaasti kannatusta niissä, jotka osasivat käyttää kaikkia mahdollisia keinoja kansojen orjuuttamiseen. Mikäköhän kumma siinä on, että juuri ne filosofiset ajatukset saavat aina kummasti nostetta, jotka mahdollistavat entistä enemmän kontrollia kansasta? Mahtaa olla puhdasta sattumaa, koska muu vihjaisi tahalliseen toimintaan ja kansojen orjuuttamiseen hyvinkin suunnitelmallisesti. Eihän uskoa tai uskontoa siihen käytettäisi, eihän?

Ennen valistuksen ajan suuria mullistuksia kansalla oli kuitenkin omalla tavallaan helppo elämä. Jokainen tiesi asemansa koska se määräytyi syntyperän mukaan. Joskus harvoin saattoi ihminen nousta alemmasta asemastaan askeleen tai pari korkeammalle, mutta pääpiirteittäin jokainen syntyi kohtaloonsa yhteiskunnassa. Machiavelli toki osoitti, että se asema on vain raa'an voiman määrittelemä ja väliaikainen tilanne, koska se kenellä oli suurin tykki määräsi menon. Ihmisillä oli heidän asemaansa kuuluvat velvollisuudet, mutta myös ne vapaudet. Ja kun ei niitä tarvinnut kyseenalaistaa sen kummemmin, elämä oli yksinkertaista. Ja juuri tämä elämän yksinkertaisuus vetosi ihmisiin, niin hyvässä kuin pahassa - haaveilu ja asioiden ”turha” ajattelu ei ollut tavan kansan ohjelmassa juurikaan. Päälle vielä kertomukset siitä, kuinka sitten tuonpuoleisessa sinut palkitaan kun olet tottelevainen hyvä ihminen niin mikäpä siinä elellä kaikessa rauhassa?


Kapitalismin varjo

Siinä kun uskonpuhdistus toi kansalle vapauden kirkon vallasta, antoi kapitalismi kenelle tahansa mahdollisuuden nousta herraksi omalle itserakentamalleen valtaistuimelle. Suuret ajattelijat kilvan kertoivat, kuinka vapaa demokratia ja vapaat markkinat tulevat luomaan ennen näkemättömiä mahdollisuuksia ihan jokaiselle. Omalla tavallaan näin toki kävikin, koska kapitalismi vapautti ne markkinat, siinä kun ennen niitä pidettiin tarkkaan silmällä ja kirjalla, pystyen varmistamaan sen ajan hallitsijoille kuvan omasta taloudellisesta tilanteestaan. Kun jokainen työläinen, artesaani ja talonpoika tiesi tasan tarkkaan työnsä arvon, heidän ei tarvinnut pohtia kuinka monta tuntia hänen täytyi työskennellä että se leipä tuli pöytään vaan riitti että teki työnsä niin sillä pystyi elättämään itsensä ja perheensä. Ja näin maailma pyöri kohtuullisen pitkän aikaa, koska se vapaus ei ollut kuin hallitsijoilla ja heidänkin valtakuntansa oli varsin rajallinen.

Mutta kauppa se on joka kannattaa, minkä vuoksi kun tavaraa kyettiin liikuttelemaan suurempia määriä ja pitempiä matkoja suhteellisen luotettavasti, vapaakauppa alkoi pakkaamaan varallisuutta niiden käsiin jotka sitä kauppaa tekivät. Italia oli tässä aikoinaan suunnannäyttäjänä, koska sen sijainti eri laivareittien keskipisteenä mahdollisti kaupankäynnin joka suuntaan. Kun se artesaani jossain toisaalla kykeni tekemään materiaalien saatavuuden ylivertaisuuden vuoksi sitä omaa juttuaan karvan verran halvemmalla, hyvä kauppamies osti sen halvalla ja myi kalliilla toisaalla. Vapaa markkinatalous siis varmisti sen, ettei työn arvo ollutkaan enää vakio vaan työstään joutui kilpailemaan alati kasvavan joukon kanssa. Tässä kohden on jo tosin hyvä huomauttaa, että tämä satojen vuosien ajan kestänyt varallisuuden pakkautuminen harvojen käsiin ei kuitenkaan missään tapauksessa voinut johtaa ongelmiin, koska kapitalistinen sananvapaus tietää sen niin kertoa. Ei ainakaan missään tapauksessa pakkaamalla uskontoa tai muita aatteita siihen varallisuuteen voisi aiheuttaa hieman kummallisia tulkintoja vapaudesta, pois moiset ajatukset! Neoliberalismi ja tuhokapitalismi ovat termejä, joita jokainen hyvä kansalainen välttelee.

Vapaus toi siis mukanaan kilpailun monessa kohtaa. Siihen kun sekoitetaan egoismi päälle niin johan on soppa valmiina. Minä itte ja muut sitte oli hyvin huono yhdistelmä ruhtinaissa ja kansa aina välillä joutuikin soihtujen ja talikoiden kanssa muistuttamaan hallitsijoitaan asiasta, mutta kun kerran kaikilla oli mahdollisuus nousta samaan asemaan kilpailun ansiosta niin se egoismi muuttuikin hyveeksi. Valistuksen ajan alkuvaiheessa ne demokraattiset aatteet vielä toimivat, koska ns. keskiluokka oli voimissaan ja he olivat se enemmistö, eli ryhmä joka oli vallassa… ainakin näennäisesti. Ihmisten vapaus sai heidät kiinnostumaan myös vaikuttamisesta omiin asioihinsa entistä enemmän ja vapaa markkinatalous takasi kaikille mahdollisuuden elää yltäkylläistä elämää. Näin siis vahvan kasvun kaudella, joka rajallisessa maailmassamme ei voi kestää loputtomiin. Ne ajat ovat kuitenkin kaukana takana, puhutaan siis ainakin 40 vuoden takaisista ajoista, hieman sen mukaan miten asioita määrittelee…


Kollektivismin valta

Sen individualismin tuoman vapauden sijaan ihmiset tuntuvat nauttivan kollektivismin (ja konformismin) tuomasta yhteenkuuluvuuden tunteesta. Siinä kun ennen se oli jokin hallitsija, joka määräsi ne isot suuntaviivat, kilpailun ansiosta se pakkautunut valta antoi ne narujen päät kaikista häikäilemättömimmille tahoille. Eri ryhmittymät kilpailevatkin nyt keskenään kenen aate on se paras ja voittaja määräytyy sen mukaan millä tavalla media asian kansalle myy. Vapaus on vaihtunut hyvinkin tarkkoihin ja usein myös varsin epävakaisiin sosiaalisiin sääntöihin, joita kaikkien tulee noudattaa ellei halua tulla leimatuksi pahaksi syntiseksi ja päätyä sinne roviolle. Voisi melkein sanoa että olemme tehneet täyden ympyrän vapauden suhteen - aloitimme lähes täydellisestä orjuudesta ja päädyimme siihen orjuuteen, mutta vain uusien herrojen (*ysk*WEF*ysk*) alle. Ennen sentään oltiin rehellisiä siitä kenen pillin mukaan tanssitaan. Nyt kansa uskoo itse olevansa vallassa, vaikkei sitä Ateenan demokratian jälkeen ole tapahtunutkaan.

Lähes surkuhupaiseksi tämän nykypäivän vapauden tekee se, että tahot jotka kertovat puolustavansa vapautta (asia, jota täytyisi oikeasti tehdä), tukevat nykyistä yhteiskuntajärjestelmää täysin purjein. Sama kollektivistinen idea mutta hieman eri tavoitteet. Anna valtasi meille niin me kyllä ratkaisemme kaikki ongelmasi! Jos leikittäisiin liberaalin demokratian ideaa, meillähän olisi perustuslaki suojaamassa kansaa (yksilöä) vallalta ja ihan jokaisen näkemys otettaisiin mukaan keskusteluun mikä olisi se paras tapa jatkaa eteenpäin. Mutta ei, täysin samaa tasavallan kumartamista ja muiden pakottamista yhden oikean näkemyksen alle koko helvetin sirkus. Väite, että vapauden puolustamiseen täytyy se vapaus ensin luovuttaa pois on lievästi sanottuna pähkähullu, koska yksikään valtaan päässyt taho ei ole valtaansa pois luovuttanut ja vapauksia jakanut takaisin kansalle. Ei, ei edes silloin kun kaikki äänestivät oikein.

Miten on, minkä verran rajoituksia sinä sallit omaan vapauteesi? Entä minkä verran haluat muiden vapauksia rajoittaa? Ihmiset ovat kyllä täysin kykeneviä yhteistyöhön ilman muiden rajoittamista ja heidän vapauksiensa lyttäämisiä, mutta koska kilpailemme niistä jämistä joita oikeat vallanpitäjät kansalle jättävät, on tulevaisuus himpun verran synkän oloinen. Suurin osa ihmisistä hyväksyy vallan muiden yli, osa haluaa sen vallan vieläpä itselleen. Jos kuuluu kumpaankaan näistä ryhmistä, ei se vapaus olekaan niin tärkeä asia kuin haluaisi itselleen uskotella? Ainiin, juuri niillä oikeilla rajoituksilla ja oikein tekemällä ne vapauden määritykset olisi asiat kunnossa - sanoi ihan jokainen valtaan pyrkivä. Ja kun kaikki kerran tekevät aina oikein, niin äänestäen kuin sinne päättäviin asemiin päästyään, niin eikö ole kumma kun asiat siltikin tuntuvat olevan päin perseitä? Melkein kuin se kilpailu ei olisikaan ollut reilu… Vapautta pääsee helposti pakoon kun antaa sen vallan muille itsensä ylitse. Takaisin sen ottaminen onkin astetta haastavampi asia, mutta kertaakaan sitä ei olla takaisin saatu pyytämällä tahi sirkuspellet vaihtamalla. Uusi illuusio samasta vanhasta pelistä tehdään Suomessakin neljän vuoden välein. Toimiva kapula koneiston rattaisiin kuitenkin löytyy saman tien: vaaliboikotti. Jännää, että se on se sama konsti jolla tyrannit oltaisiin voitu aina kaataa, eli lopetetaan se heidän pelinsä pelaaminen.