perjantai 14. heinäkuuta 2017

Tuhansien kasvottomien äänetön huuto

Kuulla kuulematta

Ihmisellä on tarve tulla kuulluksi. Ei vain että joku kuulee mitä toinen sanoo, vaan tulla kuulluksi niin että sanoma ymmärrettiin. Tämä tarve jää usein kuitenkin täyttymättä, koska kaikilla muilla on aina liian kiire ties mihinkin. Eikä sitä oikeastaan itsekään joutaisi kuunnella muiden murheita, kun on niitä omiakin ihan riittävästi. Mutta niinkin pieni asia, kuin pysähtyä hetkeksi ja oikeasti kuunnella mitä toisella on asiaa, voi muuttaa kummankin elämän pysyvästi.

Osa taas ei halua antaa kaikille edes sitä vapaata sanaa. Kun on jo valmiiksi tuomittu vääristä mielipiteistä, ei kuulu saada sanottaviaan julki millään tavalla. Sanat voivat loukata, toki, mutta ei haukku haavaa tee. Jos vaivautuisi oikeasti kuuntelemaan, ehkä sielä huudon takana onkin ihminen joka ei osaa paremmin kertoa asiaansa? Kuka tietää, kun ei suostuta edes kuuntelemaan. Mutta kuka on se toista ylempi, joka saa päättää kenellä on oikeus sanaan?

Vain kasvoja neuvotaan kuulemaan. Tärkeällä ihmisellä täytyy olla tärkeää asiaa, kasvottomalla ei voi olla mitään huomionarvoista sanottavaa. Näin opetetaan ja toistetaan, kuka sanoo on tärkeämpää kuin mitä sanotaan. Kun kukaan ei kuule huutoasi, mitä tapahtuu? Osa hiljenee ja kuihtuu, osa jatkaa yrittämistä, osa huutaa kovempaa ja osa suuttuu. Kun hiljainen viimein suuttuu, voi siitä olla leikki kaukana. Mutta kuunteleeko kukaan, edes sitä varoitusta?


Ymmärtää ymmärtämättä

Muita pitäisi ymmärtää, mutta usein ei ymmärrä edes itseään. Miten voisikaan ymmärtää itseään, kun ei koskaan ole aikaa selvittää kuka itse oletkaan? Miten voi kuvitella ymmärtävänsä muita, jos ei tiedä itseään? Ja miten voi kuvitella, että muut voisivatkaan ymmärtää sinua, kun hekään eivät ymmärrä itseään?

Osa on ratkaissut ongelman ymmärtämällä muita valikoivasti. Kaikelle tietyn ryhmän tekemälle löytyy ymmärrystä ja selitystä, kun taas toinen ryhmä on aina väärässä. Miksi yksi ei olisi vastuussa itsestään ja omista teoistaan jos ei toinenkaan ole? Jos yksi pääsee aina pälkähästä ja saa ymmärrystä osakseen, voiko hän koskaan oppia ja kehittyä ihmisenä? Entä se, joka ei koskaan saa ymmärrystä osakseen? Onko katkeruus tai vastareaktio yllättävä?

Entä kun kansaa ja maan menoa tulkitsee muutama, joka ei ymmärrä tahi kykene näkemään sitä muiden osaa? Ymmärretään tiettyjä ja heidän tarpeisiin vastataan, samalla kun toiset jäävät kuin nalli kalliolle. Puheet ovat suuria kun herrat ymmärtävät kansansa tahdon, tulkaten ne oman ymmärtämisensä kautta joksikin ihan muuksi. Mutta tulisiko meidän myös ymmärtää heitä, jotka lokaa niskaamme kaatavat?


Tuntea tuntematta

Mitä tästä kaikesta pitäisi tuntea? Iloa? Surua? Onnea? Vihaa? Katkeruutta? Näitä kaikkia ja paljon muutakin, ne kaikki kuuluvat elämäämme. Mutta miksi ei kaikkien saisi näitä kaikkia tuntea? Miksei kaikille anneta mahdollisuutta tuntea turvallisuutta? Miksei kaikki saisi tuntea olevansa tärkeä, edes jollekin muulle? Entä kuuluuko kaikille se, että saisi tuntea olevansa osa jotain… jotain suurempaa?

Onko se iloa ja riemua kun hymyillään väkinäisesti kameraan, että saadaan hyvä kuva muiden nähtäväksi? Kuuluisiko se suru myös jakaa muille, vai olla vain hiljaa? Entä se turhautumisen tunne, kun millään ei tunnu olevan mitään väliä? Kaikki pitäisi jakaa muiden kesken, mutta kun kukaan ei kuuntele, ei ymmärrä eikä ehdi välittää, tunteeko kukaan enää mitään?

Liioittelua, ehkä. Ehkä ei lähellekkään koko totuus. Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia, mutta sitähän se ihmisen elämä on. Aina oppii, alusta loppuun. Itsensä tunteminen, kuuleminen ja ymmärtäminen ovat kuitenkin ne avaimet omaan onneensa. Ovat vaan niin pirun helppoja menemään hukkaan nuo avaimet?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti