Äänestämällä voit vaikuttaa

Näinhän se on, koska...

...kaikkihan sen tietää. Mutta onko tämä itsestään selvä ja kaikkien tietämä asia niin vankalla pohjalla kun demokratiaan vahvasti uskova kansamme? Demokratia, eli kansanvalta, tarkoittaisi sitä että kansalla olisi valta. Edustuksellisessa demokratiassa, joka Suomessa on käytössä lähes joka taholla, kansa valitsee oman ehdokkaan jolle antaa valtansa äänestämällä. Voit siis suoraa sanoa että "annan valtani tässä äänestyksellä juuri tuolle tyypille" ja näin olet suorittanut velvollisuutesi koko kansan hyväksi. Ai kun ihanaa, meni juuri kuten elokuvissa, eiköstä?

Kun tämä äänesi saanut luotettavaksi ja rehelliseksi väitetty henkilö on saanut juuri sinun antaman mandaatin hoitaa kansan asioita juuri sinun tahtomallasi tavalla, mikä voisikaan mennä pieleen kun kerran tiedät itse tasan tarkkaan mikä on hyväksi maallemme? Ai tämä henkilö kuuluikin johonkin valtapuolueeseen? Ei hätää, kyllähän tämä ehdokas äänestää tiukan paikan tullen juuri kuten myyntipuheessaan sinulle kertoi. Niin paitsi että puolue määrää miten edustajasi, jolle siis annoit valtasi, tulee äänestää asioista. Mutta ei hätää, puolueohjelma sentään sanoo että asia on tärkeä ja he tulevat näin äänestämään sitten valtaan päästyään. Niin aina, niin aina, mutta miten siinä taas pääsi käymään niin ettei se mennytkään miten luvattiin?

Vai ei se juuri sinun äänesi vaikuttanutkaan puolueen tekemään päätökseen joka sotii omia arvojasi vastaan? Mutta olihan se ehdokas niiin kaunopuheinen ja lupasi tehdä juuri kuten sanoi ja... ja äänesti juuri kuten puolue käski. No onneksi voi sentään valita minkä puolueen jäsentä äänestää, koska eri puolueet tarjoavat eri vaihtoehtoja äänestäjille ja jos kansa äänestäisi oikein, olisivat asiat aivan loistavasti, eikös? Ja kun kelaa tehtyjä päätöksiä ja muutoksia taaksepäin vaikkapa 30 vuotta, onkin asiat menneet juuri äänestämälläsi tavalla vaikka vallassa on vuorotellen ollut oikeastaan jokainen valtapuolue. Eikö? Kuinkas se nyt niin...


Vallan luovuttaminen muille

Jos äänestät, kerrot hyväksyväsi kansan yhteisen tahdon jakaa valta kannatusprosenttien mukaan. Äänestämällä voit toki vaikuttaa siihen, mikä puhuvaa pää milloinkin sielä sitä kyllä/ei namiskaa painaa, mutta siihen se valta ikävä kyllä loppuu. Voit toki vedota edustajaasi, kirjoittaa vihaisia kommentteja someen ja jatkaa meuhkaamista siitä, kuinka kaikki muut äänestivät väärin ja kuinka juuri sinun ehdokkaasi olisi pelastanut koko maan. Paitsi että ei, kun olet sitä numeroa siihen lappuun rustannut, olet päättänyt antaa sen pienen määrän valtaasi kokonaan pois tälle toiselle ihmiselle joka (yllätyspyllätys) ei tehnytkään mitä lupasi.

Asiaa voi toki jokainen selittää juuri kuten itse haluaa, kun haluaa uskotella itselleen että nyt kun äänestin sitä OIKEAA puoluetta, asiat menevät ihan nappiin. Kuinka monta kertaa peräkkäin se sama täytyy toistaa että lopulta uskoo sen ettei se oma ääni paina yhtään mitään sen äänestämäsi sällin teoissa, sitä on vaikea sanoa. Jos ehdokas on täysin sitoutumaton yhteenkään puolueeseen, on toki mahdollista että saat edes hieman vastinetta sille luovuttamallesi vallalle. Sitoutumaton, mutta puolueen siivellä ratsastava antaa kuitenkin äänensä sille emopuolueelle, joka viis veisaa mitä äänestäjä haluaa.

Äänestämättä jättäminen kertoo sen, että et hyväksy järjestelmää etkä ole valmis antamaan valtaasi kenellekään. Tarkoittaako se, että asiat paranevat kun muut silti jatkavat äänestämistä? Ei. Se tarkoittaa vaan sitä, että sinä et anna ääntäsi läpimädälle hyvävelikerholle ja teeskentele että sillä äänellä olisi vaikutusta muuhun kuin puhuvan pään ulkonäköön. Päätökset, ne oikeat semmoiset, tehdään suljettujen ovien takana aivan toisissa porukoissa kuin nämä poliittiset pellet esittävät. Poliitikot toimivat jokainen omassa aitauksessaan, jossa saavat vapaasti haukkua muita ja kuseskella nurkkiin. Päätösvaltaa heillä on kuitenkin vain tasan tarkkaan sen verran kuin heille ylhäältä annetaan - ja se ei ole paljoa se.


Vähiten huono on siltikin huono

Vaaleissa äänestäminen on siis lähempänä sitä, että saat valita syötkö kissan- vai koiranpaskaa. Ongelmaksi muodostuukin se, että ne jotka valitsivat syödä paskaa, tekevät sen päätöksen myös muiden puolesta ja sen seurauksena kaikki saavat syödä paskaa. Huonoista vaihtoehdoista vähemmän huonon valitseminen kun edelleenkin on huono vaihtoehto, sen ei luulisi olevan niin kovin vaikeaa ymmärtää. Tilanteeseen ei liioin ole ihan heti muutosta, koska ystävällinen valtamediamme jatkaa sen saman vanhan paskan sokerikuorruttamista vuodesta toiseen.

Mutta saman ongelman toistaminen ja siinä (paskassa) pyöriskely ei liioin asiaa vie eteenpäin millään tavalla eteenpäin. Ihminen on kuitenkin kohtuullisen kekseliäs ja aina välillä älykäskin olento, joten voisi kuvitella että edes joku olisi löytänyt oikeasti edes kohtuullisen vaihtoehdon tälle järjestelmälle? Monet hehkuttavat Sveitsin kansanäänestystä, joka toki ratkaisisi OSAN ongelmista. Muitakin vaihtoehtoisia järjestelmiä on ehdotettu ja niistä saa jokainen itse tutkia ja päättää omalla kohdallaan mitä kannattaa. Hiljainen hyväksyntä korruptiolle on kuitenkin maan tapa tällä hetkellä ja siihen pitäisi saada muutos. En tiedä mikä olisi paras vaihtoehto, mutta siitä olen varma ettei vastausta löydy nykyisistä poliittisista järjestelmistä ja vielä vähemmän yhdestäkään valtapuolueen (nykyisestä tai entisestä) poliitikosta.

Lompakolla äänestäminen on niitä harvoja keinoja jotka jo nyt toimivat. Tiedon jakaminen ja korruption paljastaminen, eli sanan voima, nousseekin vielä arvoon arvaamattomaan. Siksi vallassa nyt olevat haluavat viedä meiltä sen viimeisen vallan, eli vapaan sanan, pois, ettemme pystyisi enää nousemaan takaisin jaloillemme. Kontrolloitu oppositio taas porskuttaa vahvempana kuin koskaan ennen, niputtaen samaan kasaan vallassa olevia vastaan puhuvat ja näin onnistuen pitämään heidät kiltisti aisoissa. Joukossa on voimaa, mutta kuka niitä naruja nyppiikään ja mihin suuntaan? Elämme mielenkiintoisia aikoja, missä massailluusio piilottaa totuuden näkyviltä... ja vain narrit uskaltavat enää asiasta puhua.

Aatteleppa omalle kohalle

Sattumankauppaa

Aina kun jotain sattuu ja tapahtuu, joku ottaa tehtäväkseen laskea kuinka yleistä moinen tapahtuma on. Joskus tästä on toki hyötyä kuten esimerkiksi jos arvioidaan jotain riskejä tai mahdollisuutta voittaa, mutta yleisin syy vaikuttaa olevan se, että saadaan tapahtuma täsmäämään siihen omaan agendaan jota ajetaan. "Yksittäistapahtuma" ja sitten perään kaivetaan vastaavia tapahtumia täysin eri mittakaavassa tapahtuvista asioista, mutta saadaan hyvä otsikko jos ei muuta. Monesta asiasta ei edes tiedetä kuinka yleistä se on, mutta kun on saatu muutama tapaus kerättyä, sillä voidaan jo markkinoida omaa asiaa viitaten "faktoihin".

Luotettavan informaation saaminen tietoa kerättäessä voi myös usein osoittautua hyvin vaativaksi tehtäväksi. Jos jotain asiaa kysytään ihmisiltä anonyymisti, voi annetut vastaukset olla ihan päin prinkkalaa ja silti saatua tulosta käytetään jälleen oman agendan ajamiseen. Toistamalla kysely useaan kertaan eri paikoissa voi tuloksen virhemarginaalia hieman paikata, mutta aina kun jossain tuloksessa näkyy %-merkki, kannattaa muistaa: "vale-emävale-tilasto". Toki esimerkiksi tilastokeskus kerää joistain asioista luotettavaa tilastoa, mutta kun niitä tulkitaan sitten omaa agendaa vastaavaksi, saadaan se emävale aikaiseksi vaikka lähdeaineisto olikin hyvin lähelle todellisuutta.

On se sitten lento-onnettomuus, terrori-isku tai rokottamattoman lapsen kuolema, löytyy median otsikoista valtavaa paisuttelua asiasta. Todennäköisyys tapahtuneelle on häviävän pieni, mutta toki omalle kohdalle osuessa ei kaikki mennyt ihan nappiin. Harvinaiselle tapahtumalle ei yleensä etsitä mitään vertailukelpoista lukua, koska se pilaisi hyvän tarinan lähes kokonaan. Asiasta "vastaan" puhuvia taas syytetään vääristelystä ja vähättelystä, mutta sitähän tämä totuuden jälkeinen aika onkin - faktoja vääristetään luomaan virallinen totuus. Mutta ennen kuin lähtee itse leikkimään omalla hengellään, olisi syytä selvittää mistä pelistä on oikein edes kyse.


Vaan kuinka suuri osa on sattumaa?

Ennen kuin kuuntelee toisen neuvoja asiasta, on syytä arvioida asiaa sen luonteen mukaan. Helppo nyrkkisääntö arvioida jonkin tapahtuman säännönmukaisuutta, on verrata sitä näihin kolmeen asiaan: Shakki, Pokeri ja Ruletti. Tällä vertauksella voidaan arvioida sattuman ja taidon/ulkoisten tekijöiden määrää tapahtumaan. Shakissa kaikki on säännönmukaista. Kaikki asiat tapahtuvat toistettavasti täsmälleen samalla tavalla. Annettu %-osuus tapahtuu siis säännönmukaisesti. Pokerissa taas on sekoitus sattumaa ja taitoa, eli osa tapahtumista määräytyy tiettyjen asioiden vaikutuksesta mutta loput on sattumaa. Osuuko se nakki omalle kohdalle on siis ainakin osittain ennustettavissa. Ruletti taas on täysin sattumanvarainen, eli todennäköisyys joutua meteoriitin iskemäksi on hyvin pitkälle kaikille sama.

Suurin osa tapahtumista onkin verrattavissa pokeriin, näin yksilön näkökulmasta katsoen. Tuntemalla itse itsensä ja ympäristönsä, voi vaikuttaa suuresti siihen miten asiat omalla kohdalla etenevät. Mitä jotkut voivat pitää sattumana, on usein monimutkaisten tapahtumaketjujen yhteyksiä, joita ei vain tunnettu. Yli- ja aliarviointi voikin olla kohtalokasta, eikä luotettavaa keinoa parantaa omia mahdollisuuksia montaa ole. Ihmisellä tosin on yksi etu, mitä useimmat eivät kuuntele syystä tai toisesta: intuitio. Jos ne omat karvat nousevat pystyyn jostain asiasta, olisiko syytä kuunnella sitä omaa intuitiota?

Hyvänä esimerkkinä tästä virheellisestä arvioinnista voidaan pitää tieteen käsitystä ihmisestä. Moni luulee nykytieteen tietävän miten ihminen toimii ja mikä vaikuttaa mihinkin, mutta todellisuudessa muuttujia on niin paljon, että shakin sijaan näytetään olevan lähempänä rulettia vaikka peli onkin pokeri. Ulkopuoliset tekijät ovat niitä sattumia, sisäisesti kaikki toimii kuin shakki - mutta kun muuttujia on valtava määrä, ei kukaan tiedä miten se keho tai mieli edes toimii. Lääketiede on löytänyt paljon asioita miten joku asia näyttäisi suureelle osalle vaikuttavan, mutta varmoja syitä miksi jokin tapahtuu ei osata sanoa. Samaan aikaan humanistiset tieteilijät katsovat tilastoja ja repivät hatusta teorioita miksi ihmiset jotain tekevät...


Oma pakka kuntoon

Riskien minimointi ja voittojen maksimointi on usein se haluttu tilanne. Jos ihmisten välinen kilpailu eliminoitaisiin pois näistä elämän monimutkaisista yhtälöistä, olisi paljon helpompaa ennustaa eri tapahtumia. Perstuntumalla, eli intuitiolla voi jokainen jo nyt kuitenkin vaikuttaa oman elämänsä kulkuun. Intuitiolla et ehkä kykene löytämään sitä voittoarpaa kaupan tiskiltä, mutta saatat aistia sen tiskin vieressä olevan ihmisen aikovan jotain pahaa sinulle. Poliittinen korrektius on kuitenkin usein ylikirjoittamassa sitä intuition antamaa viestiä mahdollisesta hengenvaarasta - ei ihmisiä saa arvioida noin pikaisesti ulkonäön ja olemuksen osalta ... 5 min myöhemmin se toinen vei massit ja antoi turpaan. Todennäköisyys tulla ryöstetyksi on hyvin pieni, mutta omalle kohdalle osuessaan se pieni todennäköisyys ei paljoa auta.

Jos ajatellaan että suurin osa tapahtumista olisi verrattavissa pokeriin, on hieman outoa että useimmat eivät syystä tai toisesta käytä saamiaan vihjeitä oman elämänlaadun parantamiseksi. Kaikkeen ei voi tietenkään vaikuttaa, mutta monessa asiassa vihjeitä on nähtävissä. Intuitio kuulostaa monen korvaan hölynpölyltä, joten jos se vaivaa niin silloin voi asiaa kutsua joksikin muuksi - vaikkapa rautaiseksi kokemukseksi elämän koulusta. Jos jokin asia näyttää, haisee ja maistuu paskalta, ei siihen kannata mennä astumaan. Ensimmäiset kaksi vihjettä, eli näyttää ja haisee, riittää monelle, mutta ikävän usea haluaa kokeilla vielä saappaan pohjallaan...

Numeroista saadaan osviittaa, mutta tilastoissa harvoin näkyy ne tarkemmat syyt tapahtumiin. Pelkkiä tilastoita tulkitsemalla ja tuloksia omaan maailmankuvaan sovittamalla saadaan lähinnä medialle propagandaa, ei niitä oikeita syitä ja seuraamuksia. Monet asiat ovat myös niin monimutkaisia, että niiden selvittämiseen vaadittaisiin tusinan kirjan verran materiaalia saada edes hieman pintaa syvemmältä raapaistua. Oma perstuntuma on kuitenkin jokaisella itsellään aina valmiina toimintaan. Sen tarkkuutta ja tulkintoja saattaa tosin joutua harjoittelemaan yhden elämän verran. Miten on, mitä oma intuitiosi kertoo tästä asiasta? Vedätkö ässänä hihasta tiukan paikan tullen oikean kortin?

Narrenfreiheit

Sananvapauden viimeinen muoto?

Narrenfreiheit, eli vapaasti suomentaen narrin vapaus tai etuoikeus, tarkoittaa sitä oikeutta mikä narreilla oli aikoinaan hoveissa. Yksi (tai useampi) sai vapaasti arvostella vallassa olevia ja kaikki nauroivat, kun tämä "hullusti käyttäytyvä" narri viilsi sanan säilällä yhteiskunnan rakenteiden ongelmia auki kaikkien kuullen. Kun asiaa hieman enemmän funtsii, voi hyvin olla että narrit olivat lähimpänä oikeaa sananvapautta, mutta joka tapauksessa ero nykyiseen sananvapauden irvikuvaan on melkoinen. Virallisesta totuudesta saa poiketa tietyissä tapauksissa ja typeryyksien puhuminen sallitaan vain tietyille ihmisille. Se ei ole sananvapautta, vaikka moni niin kuvitteleekin.

Kuka sanoi, ei mitä sanottiin - tässä sananvapaus menee metsään heti alkuunsa. Vihapuhe, eli kuka saa kritisoida ketä/mitä ilman seuraamuksia on tästä malliesimerkki. Suojaväri, eli "ei valkoinen henkilö", saa paljon vapaammin puhua mitä lystää, samoin kuin oikean jäsenkirjan (punavihreä) taskussa pitäminen suojaa myös monelta mahdolliselta ongelmalta. Suojaväritys kuitenkin auttaa vain silloin, kuin mielipide on virallisen totuuden myötäilevä oikeutettu solvaus väärää mielipidettä omaavaa henkilöä kohtaan. Vapaus: et joudu median lynkkaamaksi jos puhut läpiä päähäsi haukkuessasi natseja.

Koomikot olivat pitkään se narrien nykyversio ja heille myönnettiinkin paljon vapauksia puheen suhteen. Ryhmiä ja ihmisiä sai solvata "hauskasti" ja jengi nauroi. Vakavampia aiheita yhteiskunnassa voitiin myös kevyesti taputella, mutta koska asia oli väännettävä vitsiksi, jäi se kritiikki usein hyvin laihaksi. Nykyään ei läheskään kaikesta saa enää vitsailla, paitsi jos olet itse osa sitä ryhmää (tai uhriutumisasteikolla alempaa) jota kritisoit vitsien muodossa. Eli suojaväritys on oltava kunnossa, muuten saat heiluttaa urallesi hyvästit. Poliittinen korrektius ajaa koomikoiden tilan entistä ahtaammalle ja nämä nykyajan narrit joutuvatkin tyytymään latteuksiin ja mukahauskoihin pieruääniin. Vapaus: niin kauan kuin pysyt virallisen totuuden kaavassa mukana etkä halvenna uhriutumisasteikolla alempiasi, saat puhua suht vapaasti.


Pökköä pesään

Ammattietiikka, eli "älä puhu asioista mikä vie kavereiltasi liksat", rajoittaa monessa ammattikunnassa puhetta. Yleensä puheet eivät ole loukkaavia tai typeriä, kuten kahdessa edellisessä esimerkissä usein ovat, vaan niissä osoitetaan järjestelmän ongelmia. Mutta kun missään korkeammassa asemassa oleva ammattilainen aloittaa puhumaan asioista, mikä omassa ammattikunnassa mättää, on lynkkauspartiot usein liikkeellä hyvinkin pian. Tekstejä ei enää julkaista, luvat menevät umpeen, kolleegat eivät enää puhu ja vuosien koulutus ja kokemus valuvat viemäristä alas. Isossa maailmassa näiden keinojen lisäksi mukana on kohonnut itsemurha- ja onnettumuusriski - ulos työntyvä naula lyödään piiloon keinolla millä hyvänsä. Vapaus: virallista totuutta saat puhua, mutta siitä poikkeaminen tuntuu omassa nahassa.

Ns. Totuudenpuhujat, mitä "hyvät ihmiset" osaavat oikeaoppisesti kutsua salaliittoteoreetikoiksi, saavat yleensä puhua "turvallisista" asioista kohtuullisen vapaasti. Valtaväestö ei heitä kuitenkaan usko, joten siinäpähän läpättää, mutta jos uskaltautuu turvallisten aiheiden ulkopuolelle, on tilanne toinen. Sometilit menevät kiinni ja materiaali katoaa kuin tuhka tuuleen. Siksi monet pysyttäytyvät turvallisissa aiheissa, kuten vaikkapa 9/11, koska niitä saa kohtuu vapaasti kritisoida ilman että astuu kenenkään varpaille. Paitsi jos sattuu osumaan juuri oikeaan ja löytämään kriittistä tietoa, silloin on taas kusessa. Vapaus: salaliittoteoreetikon foliohatulla saa puhua tietyistä asioista mitä lystää, aniharva vaan uskoo mitä puhut.

Siksi yksi ilmiö salaliittoteoreetikoiden keskuudessa onkin kontrolloitu oppositio, joka tietää tasan tarkkaan mistä ja miten saa puhua. Voit levittää omaa sanomaasi, jos se täsmää valtaosin neoliberaalien maailmankuvan kanssa - eli virallisen totuuden hyväksymää puppua. Selkä on suojattu, kukaan ei tule koputtamaan yöllä ovellesi kun materiaalisi on mukakriittistä ja perustuu syötettyihin valheisiin. Mikä sen paremmin tuhoaisi totuutta etsivien yhteisön kuin sisällä keskiössä oleva tahallinen tai tahaton väärän tiedon levittäminen. Virheellistä tietoa jakava ei edes itse välttämättä tiedä saaneensa virheellistä tietoa. Ja jos oikeaa tietoa hieman eksyy mukaan, on se niin pahasti fragmentoitunut ettei siitä pääse kukaan jyvälle. Vapaus: pitäydyt tiukasti "oikeissa" lähteissä niin voit puhua mitä lystäät.


Onko narreja enää olemassa?

On, mutta heitä on vaikea enää löytää ja vielä vaikeampi tunnistaa. Yksi tällainen joukko on ihmiset, jotka puhuvat täysin "ufoista" asioista ja aina välillä tuntuvat osuvat kunnolla kohteeseensa yhteiskuntakritiikissä. Yksisarvisia, reptiliaaneja ja enkeleitä kun sekoittaa soppaan mukaan, ei kukaan enää ota sinua tosissaan. Saavutetaanko tällä siis narrin asema, vai onko kyseessä vai "hullun horinoita", kas siinä se suuri kysymys. Tätä samaa, mutta hieman lievemmässä määrin osa kykenee käyttämään kohtuullisen menestyksekkäästi. Kun ei mene liian kauaksi yleisesti hyväksytyistä "totuuksista" ja pitää jutut asiallisena, voi kritiikkiä eri asioista esittää kohtuu vapaasti ja yleisö saattaa kuunnella. Mutta jos yleisöä kertyy liikaa ja virallisen totuuden varpaat jäävät liian usein saappaan alle, on asia mietittävä uusiksi - riskillä jatketaan vai laitetaan narrinhattu päähän? Vapaus: Narrenfreiheit?

Entäpä yhteiskuntakritiikkiä esittävät tahot, kuten vaikkapa maahanmuuttokriitikoksi itseään kuvailevat? Moni päätyy somevankilaan ja häirinnän kohteeksi. Tässä on kuitenkin yksi ero muihin esimerkkeihin nähden: soihtujen kanssa saapuva lynkkauspartio ei ole ylhäältä käskytettyä, vaan kansan riveistä saapuvia vääräuskoisen vainoajia. Neoliberaalin maailmankuvaan kun kuuluu vahva vastakkainasettelu, eli juuri tätä kansan sisäistä riitelyä halutaan. Niin kauan kun ei edes esitetä mitään kaikille sopivia vaihtoehtoja vaan ainoastaan kritisoidaan vastapuolta, saa meno jatkua ja aina välillä voidaan soittaa PolPo avuksi jos jonkun tunteita on loukattu. Vapaus: riitaa saa kylvää, kunhan ei mene liian pitkälle.

Kuulostaako tämä sananvapaudelta? Minusta ei sinne päinkään. Mutta näin on opittu ja tätä pidetään "normaalina" menona. Jos ihmiset sen sijaan toimisivat yhdessä ja etsisivät kaikille toimivia ratkaisuja kritiikkiä saaviin ongelmiin, asiat voisivat parantua huomattavasti. Yhdessä onnistumista muutaman voittamisen sijaan olisi hyvä alku, mutta moniko uskaltaisi moiseen ryhtyä? Vaikeita kysymyksiä ja vähän vastauksia, koska niitä vastauksia ei osattu etsiä kun kukaan ei uskaltanut kysyä. Olisiko minunkin turvallisinta satuloida yksisarviseni ja ratsastaa sateenkaaren taakse...?

100.

Ennen oli ennen...

Kun noin vuosi sitten aloitin (taas) kirjoittamaan, veikkasin että virta loppuu jo muutamassa kuukaudessa kun noita aiheita ei nyt niin hirveän paljon ollut tarkemmin tutkittuna, että niistä saisi kummemmin tekstiä aikaiseksi. Kuusi tekstiä kuukaudessa oli raja, jonka päätin pitää ellei sen ihmeempiä tapahdu. 3x3 formaatti ja 6 postausta kuukaudessa, siitä voi pian joku saada ajatuksia...

Psykologiaa useamman vuoden lukeneena ja lopen kyllästyneenä politiikan valheeseen, suuntautui useampikin teksti näihin aiheisiin. Kuitenkin kuvasta selvästi puuttui jotain, joten sukellus propagandan paska-altaaseen oli lähes väistämätön. Yhteiseksi tekijäksi näyttikin muodostuvan neoliberalismi, jonka lonkeroilta ei karkuun pääse kukaan. Terveydestä, tai ehkä enemmän sen etsimisestä on tullut myös muutama raapaisu tehtyä...

Sanan voima ja sanan vapaus ovat olleet ja tulevat olemaan tärkeitä aihealueita... vaihtoehtona kun on lähinnä sanojen vaihtaminen voimankäyttöön. Siihen suuntaan tosin maailma näyttäisi olevan menossa, kiitos valtamedian propagandistien avulla ajetun neoliberalismin.


Ja nyt on nyt...

Mutta ei vanhoista sen enempää, katsotaan hieman nykyistä tilannetta. Kirjapino ja kuuntelujono ovat hieman lyhentyneet viikon mittaisen someloman aikana, mutta samalla uutta ja mielenkiintoista aihetta löytyy vaikkei yritäkään etsiä.

Kilpailusta, propagandasta, yhteiskunnan vaivoista ja vastaavista on jo kirjoitettu kirjoja vaikka muille jakaa, mutta harva ehtii paneutua kiireisen arkielämän keskellä moisiin aiheisiin kun on niitä omiakin murehia riittämiin. Siksi toivonkin, että näistä suhteellisen lyhyistä hajatelmista edes joku saa hieman muutakin ajateltavaa...

Eikä vaan ajateltavaa, vaan keinoja parantaa omaa elämänlaatuaan tai ehkäpä jopa mahdollisesti ihan kaikkien elämänlaatua. Utopistinen ajatus? Ehkä, mutta pitää tähdätä korkealle jos koettaa muuttaa maailmaa muutamalla sanalla.


Mutta mitä sitten?

Jatkan siis funtsittavien rustaamista ja ehkä onnistun hivuttamaan omaa arvomaailmaani sinne mahdollisten "maailmanparannusehdotusten" joukkoon entistä enemmän. Ja jos ei muuta niin ainakin toivon saavani ihmiset heräämään tästä illuusiosta mitä todellisuutena media meille syöttää.

Yhtä tekstiä kerrallaan, ehkäpä yksi lukija kerrallaan...

Ja tahallaan tätäkin tekstiä pitkittäen, että 3x3 formaatti säilyy. Loppuun vielä yksi itselleni tärkeä teksti: Rivien tuolla puolen.

Kenen puolella valtamedia seisoo?

Vallan vahtikoirat, mutta kuka niitä taluttaa?

Sananvapaus on valtamedian näkökulmasta ongelmallinen asia. Ihmiset saavat vapaasti jakaa ja vastaanottaa tietoa, ilman että heille kerrotaan mitä siitä tiedosta edes pitäisi ajatella, saatikka mitä tietoa saa edes ihmisillä olla. Länsimaiseen demokratiaan kuuluu suurena osana illuusio demokratiasta ja vapaasta sanasta, joita kumpaakaan ei ole ollut oikeastaan koskaan. Internetin aikakaudella sananvapaus olisi mahdollinen, joten sitä on rajoitettava keinolla millä hyvänsä. Joku usuttaa valtamedian vahtikoirat tiedon kimppuun, varmistaen että vain se "oikea" kanta jää näkyviin. Mutta kenen puolella ne koirat sitten ovat?

Perinteiseen ajattelumalliin jaosta kuuluu vasemmisto/oikeisto-akseli, jossa molemmat osapuolet voivat helposti osoittaa valtamedian pelaavan juuri vastapuolen pillin mukaan, samalla kun se oma puoli haluaa vain jakaa omaa ja oikeaa totuuttaan kansalle. Oikeiston kulmasta katsottuna on valtamedian vihervasemmistolaisuus vahvasti silmiin pistävää kaikkine sateenkaarilippuineen ja kulttuurimarxistisin sanomineen. Tiettyjä ongelmia piilotetaan, samalla kun uusia ongelmia revitään hatusta hämärtämään asiaa. Selvää vasemmiston propagandaa, tietää jokainen uutisia kriittisesti seuraava oikeistolainen.

Vasemmalta katsoen asia on taas päinvastoin. Oikeisto paisuttelee ongelmia ja kapitalistinen talousjärjestelmä ohjailee mediaa täysin kuinka vallassa oleva oikeisto haluaa. Valtamedia ei uskalla kaivella oikeistolaisten poliitikkojen suhmurointeja ja jopa natseja suojellaan kun heitä ei syyllistetä kaikesta. Koko valtamedian koneisto on rakennettu lyömään köyhät kyykkyyn ja orjuuttamaan työläiset rikkaiden tahtoja toteuttamaan. Kansan tahto sanotaan olevan milloin mikäkin, vaikka kyseessä ei ole mikään kansan tahto vaan rikkaiden porvareiden tahto. Jokainen mediaa kriittisesti seuraava vasemmistolainen tietää nämä asiat.


Globalistien äänitorvi

Paitsi että ei se nyt ihan noin mene. Molemmat puolet ovat huomanneet suuria ongelmia niin yhteiskunnassa kuin median toimissa, mutta se on koko pelin tarkoitus - jakaa kansa osiin. Oikea jako onkin globaali eliitti vastaan kaikki muut. Media, joka toimii globalistien äänitorvena on jakanut nämä tuhoisat ajatukset tasan kahtia ja kertoo molemmille riitapukareille mitkä ovat heidän etuja ja mitkä taas vastapuolen aiheuttamia haittoja. Kun propagandistit tietävät kumpaan joukkueeseen he kuuluvat, he osaavat automaattisesti tuottaa juuri sopivaa propagandaa oman aatteen puolesta. Tosin usein ymmärtämättä että ampuvat sitä omaa puolta samalla nilkkaan...

Globalistien suunnitelmiin kun kuuluu melkoinen sekamelska toisiaan tarkoituksellisesti vastaan taistelevia ideoita, joita sitten median kautta syötettynä käytetään jakamaan kansat. Ihmisiä on helppo hallita pelolla, joten pelkoa ja uhkakuvia ruokitaan aina kun mahdollista. Ei tarvitse muuta kuin osata syöttää oikealle yleisölle oikea sanoma ja sen media osaa - onhan heillä jo vuosisatojen kokemus propagandan luomisesta. Yksittäinen ihminen on medialle sen kuluttaja, jonka haluihin median tulee vastata, mutta samalla ihminen on myös valikoitunut kohdeyleisö median jakamalle sanomalle. Siksi on tärkeää, että kattavuus on mahdollisiman suuri, että myös massamanipulointi purisi kerralla mahdollisimman moneen.

On se sitten seuraava sota, natsien uhka, sukupuolineutraali hyysi tai mikä tahansa muu asia joka jakaa kansan mielipiteitä, on medialla tarina valmiina jaettavaksi kumpaankin leiriin sovitettuna. Koska jako on niin syvällä rakenteissa, ei sitä tarvitse juurikaan edes ohjailla - ihmiset tietävät automaattisesti mikä on oikeistolaista ja mikä vasemmistolaista agendaa ja propagandaa. Pelkoa, agressiivisuutta, vihaa ja inhoa on helppo levittää, koska vastapuoli on vain joukko täysiä idiootteja. Miten niin idiootteja? Mediahan vaan kertoo ne kohokohdat, että saadaan jengi kunnolla toistensa kimppuun. Ja kun riittävän kauan etsii, joka porukasta löytyy kyllä se rääväsuu idiootti haastateltavaksi.


Kieroutuneet aatteet

Globalistien maailmanjärjestykseen kuuluu yksi yhtenäinen maailma. Ei niin että kaikilla menee yhtä hyvin, vaan että kaikki saavat kilpailla jämistä keskenään. Rajat ovat suuri este vapaalle liikkuvuudelle kun tarkoitusperät ovat kaukana laillisesta. Rehellinen kansalainenhan voi yleensä mennä vierailemaan toisessa maassa ilman sen suurempia ongelmia. Kun jokainen roponen on revittävä toisen selkänahasta, kilpailu kovenee ja ihmiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa saadakseen leivän pöytään. Se, kenen ideologiaa valtaväestö seuraa, on täysin merkityksetöntä, koska massamanipulaation keinot ovat kehittyneet jo todella tehokkaaksi ja tahti senkun kiihtyy. Nykyisessä kokeiluvaiheessa testataan eri keinoja ympäri maailmaa ja yksi uskonto vaikuttaa melkoisen toimivalta, luoden siinä samalla täydellisiä sotilaita.

Suomessa vallassa jo pidempään ollut globalistinen sosialismi on tehokkaasti rapauttanut koko maan. Maan vauraus siirretään rikkaille, köyhiä kyykytetään kaikin mahdollisin keinoin ja maahan vastaanotetaan täysin eri arvomaailmasta tulleita ihmisiä, joista osa aiheuttaa suuria ongelmia koko yhteiskunnalle. Kuulostaa kovin kapitalistiselta, paitsi että ryöstöverotus ja ammattiyhdistysten asuntomonopoli on suoraan sosialistien käsikirjasta. Mutta hei, globalistille kelpaa jokaisen ideologian "parhaat" puolet. Vaaleilla valitaan puhuvien päiden naamat ja se, keneltä ryöstetään eniten ja kenen tasku lihoo eniten, laiva kuitenkin seilaa täysin globalistien oppikirjan mukaan - neoliberalismia.

Miten tästä karmivasta oravanpyörästä sitten voisi päästä irti? Kilpailemisen lopettaminen olisi yksi keino, mutta kun se kisaaminen on niin kivaa ja mukavaa. Muiden vihaaminen mielipiteiden vuoksi olisi hyvä myös lopettaa, samalla kun ongelmakohtiin kuitenkin puututtaisiin eikä vaan hyssyteltäisi. Sananvapaus on avainasemassa, joten sitä tulisi suojella kaikin keinoin. Yhteistyö ja rehellisyys tulisi olla hyveitä, pohjattoman ahneuden sijaan. Yksilöstä se lähtee ja ehkä se leviäisi koko kansaan. Nykysuunta on kuitenkin sen verran karmivan oloinen että tarttis tehdä jotain... paitsi jos sattuu kuulumaan niihin harvoihin voittajiin - heillä on kaikki hyvin ja suunta on vain parempaan.

Ja silti ihmetellään miksei asiat muutu...

Yhdenmukaistutaan

Kun yhteiskunnan rakenteet ovat riittävän vahvalla pohjalla, muodostuu jokaisella osa-alueella kohtuullisen keskenään yhdenmukaisia ryhmiä, esimerkiksi ammattikuntia. Tästä muodostuu stereotyypit, joita sitten käytetään useassa eri tilanteessa helpottamaan kanssakäyntiä kyseisen ryhmän kanssa. Nykyään stereotyyppejä pidetään huonona asiana, koska ihmiset ovat yksilöitä eikä vain stereotyyppisiä ryhmään X kuuluvia henkilöitä. Paitsi että, ovatko he täysin yksilöitä? Jos kysyt lapselta mikä hänestä tulee isona, on vastaus hänen muodostamien stereotyyppien eri ammattikunnista varassa.

Sanotaan että valta korruptoi, mutta ehkäpä kyseessä on se, että valtaan pyrkiviä yhdistää tietyt piirteet ja he tunnistavat kaltaisensa ja haluavat leikkiin mukaan? Sama pätee myös muihin ammattikuntiin, kuten esimerkiksi poliisit, palomiehet, lääkärit ja sairaanhoitajat. Vaaditaan tietyn tyyppinen ihminen joka haluaa kyseisiin ammatteihin hakeutua, joten ainakin ennen homma toimi kohtuullisen hyvin näiden auttavien ammattikuntien kanssa. Pientä muutosta toki vuosien varrella aina tapahtuu, kun ammattikuntien yhteiset ominaisuudet muuttuvat yhteiskunnan mukana. Joskus parempaan suuntaan, mutta useammin ei niinkään parempaan suuntaan.

Hoitajat ja palomiehet ovat pysyneet kohtuullisen samassa paikassa, keräten joukkoonsa auttamista tärkeänä pitäviä ihmisiä joukkoonsa. Hoitajien jatkuva potkiminen yhteiskunnan suunnalta on tosin heikentänyt kiinnostusta tehdä heikommin palkattua mutta todella vaativaa ja tärkeää työtä. Lääkärit taas ovat huomanneet hyvän liksan ja se taitaakin olla nykyään yksi suurimmista houkutuksista tähän ammattikuntaan. Poliittinen poliisi on myös nostamassa päätään tavallisen rivipoliisin rinnalle. Pilaako muutama "mätä omena" sitten koko ammattikunnan? Ei, mutta se muuttaa stereotyyppiä suuntaan, joka ei mairittele ja osaltaan pilaa maineen myös niiltä hyviltä tyypeiltä.


Salaliittoa ei edes tarvita, kaikki tietävät jo paikkansa

Propagandistit, joita joskus journalisteiksikin kutsutaan sekä poliitikot ovat malliesimerkki tästä yhdenmukaistumisen luomasta ja itseään ruokkivasta ongelmien paisumisesta. Kaikki tietävät miten peli toimii tai oppivat (tai itkevät ja oppivat) muiden esimerkkiä noudattaen miten hommat toimivat. Näille aloille suuntaava tietää yleensä jo valmiiksi miten tulee käyttäytyä ja mitä mielipiteitä tulee omata. Rivipoliitikko voi tosin tehdä uransa valtapuolueessa ilman yhtäkään omaa ajatusta ja painaa vaan aina kiltisti käskettyä nappia...

Jokainen poliittiseen valtaan pyrkivä tietää, että ulospäin on annettava kuva juuri siitä ihmisestä joka myy, ei siitä kuka oikeasti on. Toki helpompaa on näytellä roolia, joka on lähempänä omaa itseään kuin yrittää myydä ihan täyttä illuusiota. Pitää kuulua oikeisiin ryhmiin, postata somessa juuri oikeita asioita ja hyvesignaloida juuri sen oman kannattajakunnan aatteiden mukaisesti, samalla kun pitää muistaa pitää huoli siitä, ettei vahingossakaan astu virallisen totuuden varpaille vääristä asioista. Ja sitten kun valtaan pääsee, kerätä vain voitot taskuun (tyhmien) äänestäjien ansiosta, pönkittäen kaikkia niitä nykyisiä valtarakenteita joita vastaan (tai puolesta) muka niin kovasti oltiin ennen vaaleja.

Entä propagandistit, kuinka valtamedia onkaan saanut haalittua niin yhdenmukaisen henkilökunnan leipiinsä? Opiskelusta se lähtee, eli propaganda opitaan jo opiskeluaikana ja opettajan tarkka silmä huomaa tulevaisuuden propagandistit jo koulun penkiltä. Vedetään sopivista naruista ja ura on jo melkein valmiina virallisen totuuden torvena. Pieni määrä itsenäistä ajattelua on hyväksi, koska aina voi löytää uusia tapoja kusettaa kansaa, mutta vahva aatteen palo on jokaisella oltava - muutoin joku voisi lipsauttaa väärää totuutta. Ei siihen salaliittoa tarvita vaan vahva hyväveli-verkosto, joka jokaisessa valtamediassa siellä taustalla häärää. Ei kukaan propagandisti ole niin tyhmä, että tuhoaisi koko uransa taistellessaan tuulimyllyjä vastaan.


Onko muutos edes mahdollinen?

On, mutta ei niin kauan kun suurin osa haluaa jatkaa samaa peliä. Muutos lähtee yksilöstä, rakenteet sisältäpäin muuttaen, mutta käytännössä se on lähes mahdotonta pelaamalla samoilla säännöillä kuin muutkin. Kilpailu, joka ongelman on luonut, ei ole ratkaisu ongelmaan jota yritetään korjata. Suurin osa järjestelmää vastustavista lankeaa juuri tähän järjestelmässä mukana menemiseen, eli sen oman roolin pelaamiseen esimerkiksi kontrolloituna oppositiona. Mutta peli on jo sovittu, siihen ei voi osallistumalla vaikuttaa...

Olisi siis vaihdettava taktiikkaa, mutta miten ja mihin? Lompakolla äänestäminen on hyvä ja helppo aloitus, mutta tuskin mikään lopullinen ratkaisu. Vaihtuisiko esimerkiksi median propaganda jos kaikki tilaajat kaikkoavat? Entä vaihtuisivatko poliitikot, jos kukaan ei valtapuolueita äänestäisi? Loppuisiko korruptio, jos oikeat journalistit kaivelisivat rakenteita syvältä? Väittäisin että se muutos lähtee yksilöstä joka ottaa vastuun itsestään ja on luotettava, totuudenmukainen. Kun luotettavat ihmiset tekevät yhteistyötä, he voivat saavuttaa mitä tahansa. Kun rehelliset ihmiset lopettavat keskenään kilpailemisen, voisi maailma oikeasti muuttua.

Mihin nykyään voi sitten luottaa? Voit luottaa, että kilpailuun vahvasti uskova on valmis puukottamaan sinua selkään jos siitä saa riittävästi etua. Voit luottaa, että propagandistit ja poliitikot syöttävät sinulle potaskaa joka paikassa. Mutta voit myös luottaa siihen, että (lähes, psykopaatteja ei lasketa tähän joukkoon) jokainen ihminen syntyessään ei ollut kiero, valehteleva ja kilpaileva kusipää vaan hän oppi semmoiseksi yhteiskunnan ansiosta. Nyt ei tarvitse kun unohtaa vanhat opit ja vaihtaa ne yhteistyöhön. Helppoa kuin heinänteko, eikös vaan? Eli kolme päivää auringonpaistetta ja tuulta tarvittaisiin, vaikka joka toinen päivä sataa ja aurinkoa ei näy välissä kertaakaan. Helppoa.

Kilpailu yhteiskuntaa tuhoavana voimana

Neoliberaalin unelma

Kunnon neoliberaali ei halua onnistua, vaan hän haluaa voittaa. Oma vika jos et pärjää kisassa, olemmehan kaikki tasa-arvoisia ja sitä rataa. Kaikilla on mahdollista päästä vaikka mihin asemaan, katso vaikka esimerkkejä - syy on siis vain juuri sinussa että et menestynyt. Kilpailutetaan niin saadaan hinta alas, valitaan paras annetuista vaihtoehdoista ja hehkutetaan voittajia kilpailusta riippumatta. Samaan aikaan itketään että kansalla menee huonosti, mutta sehän on vain merkki siitä ettei muut yritä kunnolla kun kyllähän sinäkin menestyit?

Kilpailu on kivaa ja mukavaa, mutta vain hyvä kilpailu on hyvää ja paha kilpailu pahaa. Ihmiskunta kehittyy paljon nopeammin ja tehokkaammin kun kilpaillaan ja vapaassa markkinataloudessa ja kilpailussa saadaan parasta ja halvinta kaikelle kansalle. Win-win, kaikki voittaa kun on hyvää kilpailua. Paitsi että... ketkä kaikki? Kaikki tarkoittaisi ihan jokaista, ei vain niitä näkyviä voittajia. Jos kilpailun aiheuttamia ongelmia vaivautuu kaivamaan yhtään syvemmältä, ei näky ole kaunis. Kilpailutetaan, että saadaan halvin tuote kaikin mahdollisin keinoin. Kehitetään uutta ja tehokkaampaa, mutta seurauksista ei välitetä pätkääkään.

Kilpailussa on jonkun hävittävä että yksi (tai useampi) voi voittaa. Yhteistyössä taas kaikki voivat onnistua, mutta se johtaisi ihmisten liittoihin ja yhteistyöhön eikä vastakkainasetteluun mitä neoliberaalit vaativat. Luonnossa kilpailua tapahtuu kun jostain on puute, mutta luonto pyrkii symbioosiin kilpailun sijasta, jos se on mahdollista. Ihmisen pitäisi olla se kehittynein olento maan päällä, mutta kehityksen sijaan se junnaa paikallaan keskenään kilpaillen. Kilpailussa kaikki keinot ovat sallittuja, mutta jotkut ovat huomanneet että kilpailu ei ole aina reilua, joten tarttis tehdä jotain...


Pilataan loputkin?

Mutta sen sijaan että ongelmaa ryhdyttäisiin korjaamaan sieltä ytimestä, eli kilpailusta, on nyky-yhteiskunta löytänyt syyn etuoikeutetuista ja sortajista. Vähemmistöillä menee huonosti, koska muut ovat etuoikeutettuja, ei sen takia että kilpailu oli lähtökuopissaan jo ratkennut. Syyllisiä etsiessä ei sillä tarkkuudella ole niin väliä, joten rasismia ja syrjintää vastustavat löysivät syyllisen heti vanhoja valokuvia katsoen: lähes kaikki entisaikojen vaikutusvaltaiset ihmiset olivat valkoisia miehiä. Looginen päätelmä siis oli: ihonväri ja sukupuoli antavat sen epäreilun edun, vaikkei rotuja olekaan ja sukupuoli on vain sosiaalinen konstruktio joka vaihtelee jatkuvasti.

Tätä uutta tasa-arvoa lähdetäänkin siis ratkomaan uhriutumisen kautta. Kuka tuntee olevansa alistetuin, onkin uudessa maailmassa sielä huipulla koska vain näennäisesti alistettu osaa olla hyvä uusi johtaja. Alistettujen arvoasteikko vaihtelee hieman paikasta toiseen, mutta tämä nykyinen yliolento, eli valkoinen heteromies täytyy polkea alimmaksi, koska sitä on aito tasa-arvo. Tämä aito tasa-arvo vaati, että vuosisatoja sitten orjia omistaneen miehen takia se työtön, pienen kaljamahan omaava Suomalainen mies on syyllinen kaikkeen pahaan. Uudet lähtökuopat antavatkin aivan käsittämättömän edun tälle valkoiselle miehelle, eli hän alistaa muita koska hän... katsoo jalkapalloa, joka on valkoinen, eli selvää rasismia!

Jos huonoista oloista tulevalle opetetaan, että kaikki ovat tasa-arvoisia ja vain se oma itse on syynä jos ei menesty, on moisen opin vaikutus mieleen erittäin tuhoisa. Ihminen syyttää siis itseään kaikesta, samalla kun media kertoo miten menestystä mitataan - rahalla ja vallalla. Mutta vielä pahempaa jälkeä saadaan aikaiseksi, kun opetetaan uhriutumaan koska kuulut ryhmään X. Tiedät että kilpailu on vääristynyt, mutta syy on muissa kisaajissa, ei kilpailussa itsessään. Yhteistyö eri ryhmiin kuuluvien kanssa ei ole mahdollista, koska uhriutumishierarkia sen kieltää - voit vahingossa ystävystyä alistajasi kanssa! Ja neoliberaali kiittää...


Järki takaisin mukaan

Miksi maailma sitten vielä ainakin jotenkuten toimii? Koska kaikki eivät halua ihan kaikesta kilpailla vaan tekevät yhteistyötä keskenään. Tavallinen ihminen ja terve yhteiskunta ei tarvitse kilpailua yhtään mihinkään. Kaikki ihmiskunnan edistysaskeleet, jotka ovat parantaneet elämän laatua, ovat yhteistyön ansiota kilpailusta huolimatta. Voittajan on aina helppo hymyillä, mutta aniharva pysähtyy miettimään monenko täytyi hävitä että itse saattoi voittaa. Kuinka paljon turhaa kärsimystä kilpaileminen aiheutti vaikkapa tuottaessaan sen laitteen, millä tätäkin tekstiä luetaan?

Taaperot ensimmäisinä elinvuosinaan lyöttäytyvät mieluimmin yhteen muiden taaperoiden kanssa, jotka jakavat ilonsa ja karsastavat niitä jotka haalivat kaiken itselleen. Mutta jo kolmannen ikävuoden jälkeen, taaperot haluavat lyöttäytyä voittajan kaveriksi, koska luulevat saavansa osan tämän voitoista itselleen. Yhteiskunta on jo ehtinyt siihen mennessä opettaa, että voittajan kaverina kannattaa olla, koska muuten olet häviäjä. Kuitenkin lapset, joille yhteistyötä opetetaan kykenevät siihen helposti ja näyttävät jopa unohtavan yhteiskunnan opettaman kaikesta kilpailun. Yhteistyön opit myös näyttävät säilyvän ja lapset levittävät sitä ympärilleen... kunnes sitten ympäristö painostaa heidät takaisin orjan rooliin, osaksi sairasta yhteiskuntaa.

Jokaisen oma asia toki on, kuinka paljon tähän kilpailuun ottaa osaa. On kuitenkin hyvä muistaa ja ymmärtää, että ellet pysty vastaamaan kilpailijasi peliin vähintään samoilla resursseilla, et voi voittaa. Olisiko siis parempi olla osallistumatta kilpaan ja tehdä vain yhteistyötä muiden kanssa, jotka eivät liioin halua kisaan osallistua? Yhteistyö tarttuu ja nakertaa nopeasti pohjan kilpailuun keskittyvältä, kun voiton tuomat positiiviset tuntemukset jäävät saamatta. Kyllä, idea on radikaali ja sen toteuttamiseksi tarvittaisiin lähes kaikkia, mutta samalla onnistuessaan voisi maailma olla hitusen parempi paikka elää. Pieni muutos joka lähtee yksilöstä, mutta voi muuttaa koko maailman.