Länsimainen pragmatismi

Totuudella ei ole merkitystä

Siinä 1960-luvun alussa Daniel Boorstin pohti, mitä ”Amerikkalaiselle unelmalle” oikein tapahtui ja tuli siihen päätelmään, että totuudella ei loppuviimein ole juurikaan merkitystä, ainoastaan uskottavuudella. Tätä samaa unelmaahan Edward Bernays ja hieman myöhemmin professori Harold Lasswell kannattivat ja viimeistään toisen maailmansodan jälkeen koko läntinen arvoyhteisö, jenkit etunenässä, oli sopeutunut ajatukseen missä käytännöllisyys ajaa totuuden yli. Kaikki suuret jenkkien aikakausilehdet siitä 1900-luvun alusta lähtien julistivat pragmaattisuuden ilosanomaa ja olihan heillä runsaasti todisteita jo hyvinkin aikaisesta vaiheesta: CPI (eli Creelin komitea) oli osoittanut, kuinka kansakunnat saadaan vihaamaan ja pelkäämään hunneja, joka oli täysin sepitetty tarina saksalaisista.

Aivan samaa satuiluahan koko Mccarthyismikin oli ja on edelleenkin, mutta kuten muutkin vastaavat käsitysten ohjaukset, ei sillä totuudella ole merkitystä vaan ainoastaan sillä, miltä asiat näyttävät ja kuinka uskottava se kerrottu tarina on. Vaikka tätä uudehkoa ideologiaa arvosteltiinkin vielä 50-luvulla, esimerkiksi professori William Albigin toimesta, oli tämä juna saanut jo riittävästi liike-energiaa taakseen ettei sitä voitu pysäyttää millään totuudella. Ja eihän se nyt ole millään tavalla uskottavaa, ettäkö kokonaiset kansakunnat uskoisivat puhtaasti sepitettyihin asioihin?! Joku olisi kertonut, eiväthän ne niin tekisi ja kaikki mitä valtio tekee on aina yhteiseksi hyväksi ja juuri sinun turvallisuutesi vuoksi. Ainiin ja demokratia jossa vain äänestämällä voi vaikuttaa, sitä ei myöskään sovi unohtaa!

Karu todellisuus on kuitenkin se, että ihmiset ovat valmiita uskomaan mitä tahansa kunhan se syötetään heille oikealla tavalla. Huomasithan, etten käyttänyt sanontaa ”karu totuus”, koska totuudella ei edellenkään ole merkitystä ihmisille? Kun ennen McCarthya kommunsimin vastaiseen propagandaan poltettiin palttiarallaa sato miljoonaa taalaa vuosittain jopa vuosikymmenten ajan, mitä luulet kuinka paljon se on tuonut uskottavuutta asialle? Sillä ei ole mitään merkitystä vaikka tusina professoria asiasta varoittelisi, kun markkinointikoneisto jyllää ja jyrää alleen kaikki poikkiteloin menevät tahot ja hukuttaa heidän sanomansa siihen haluttuun ilosanomaan. Ja vaikka se pystytäänkin kiistatta todistamaan, ei se ketään kiinnosta koska ei ole uskottavaa, ettäkö kaikki olisivat mukana moisessa suuressa salaliitossa!


Ei salaliitto, vaan kulttuuri

Pragmatismi onkin se koulukunta, johon koko länsimainen demokratia näköjään nojaa. Käytännönläheinen ajattelu johti siihen toteamaan, ettei totuudella ole mitään väliä vaan se miten asiat myydään ja hyväksytään totena merkitsee paljon enemmän. Tämä idea taas sopii kuin nenä päähän propagandisteille, koska he voivat luoda totuuden sen sijaan että lähtisivät etsimään sitä. 1800-luvun lopulta lähtien tämä kehitys onkin ollut vahvasti nähtävissä ja vaikka sitä ei halutakkaan yleisesti myöntää, on tämä sama pragmaattisuus iskostunut vahvasti koko länsimaiseen yhteiskuntaan. Ja kun niin on ”aina” tehty, se on luonnollista ja normaalia. Kun kansan yhteiseksi hyväksi joudutaan totuutta hieman venyttää, se on oikeutettua koska vain lopputulos ratkaisee. Jopa niin pitkälle, että koko järjestelmä perustuu venytettyyn totuuteen, mutta uskottavaan semmoiseen koska siististi pukeutunut rivi korkeasti siihen koulutettuja ihmisiä niin kertoo.

Kaikki nämä tarinat oikeusvaltiosta, sääntöpohjaisesta järjestelmästä ja demokratia/tasavalta-härdellistä ovat enemmän tai vielä enemmän vain tarinoita, joiden yhteys todellisuuteen on varsin kaukana. Mutta ne tarinat ovat niin uskottavia ja niin moni niihin uskoo, että niistä on tullut se konsensus oikeudesta valtaan muiden yli. Jos vaivautuisi lukemaan ja tutkimaan ennen 1900-luvun alun materiaaleja, tai niitä myöhemmin tuotettuja teoksia jotka ottavat kriittisemmän kannan tähän asiaan, voi huomata kuinka järkyttävän kauaksi niistä vanhoista korkeista arvoista ollaankaan päädytty. Edelleen kyllä kerrotaan niitä samoja tarinoita, on vallanjakoa ja ties mitä konstitutionalismia, mutta todellisuuden kanssa ne eivät täsmää enää juurikaan. Mutta kun niitä tarinoita toistetaan riittävän kauan, niistä tulee totta…

Yksi huvittavimpia käänteitä tässä pragmaattisuudessa on se, miten tietyt termit joudutaan kääntämään lähes päälaelleen tilanteen niin vaatiessa. Kun Trump astui kuvioihin, republikaanit, eli tasavaltaa kannattavat olivatkin yht'äkkiä se huono sakki, siinä kun demokraatit olivat hyviksiä. Sitä ennen tasavaltaisuus oli kannatettava asia ja demokratia nähtiin ongelmallisena asiana koska ihmiset ovat keskimäärin aika hemmetin tyhmiä ja helposti vietäviä. Mutta jos nyt oletkin konservatiivien kannalla, onkin tasavaltaisuus taas hyvä juttu ja kansanvaltaisuus huono, minkä vuoksi demokratia onkin kriisissä ja vaaditaan suoraa demokratiaa koska tasavallassa on väärät ihmiset päässeet valtaan. Käytännössähän kansa ei koskaan ole ollut lännessä vallassa, mutta sille on keksitty ties mitä satuja oikeuttamaan se harvainvalta kansan ylitse. Nyt se on demokratia, tai tasavalta, tai demokraattinen kansantasavalta, sen mukaan keneltä kysyy. Ja sitä epäilevät ovat niitä oikeita järjestelmän tukijoita ja vain oikein äänestämällä asia korjaantuu!


Jos se toimii, ei sitä kannata korjata

Kun tämä järjestelmä on nyt todettu toimivaksi, kannattaako sitä sitten edes yrittää muuttaa? Nykyiset poliittiset puolueet (niin vanhat kuin myös uudet) ovat sitä mieltä että ei missään tapauksessa, vaan jatketaan samalla tavalla mutta keksitään uusia satuja siihen vielä päälle niin kyllä se toiset sata vuotta menee vielä ihan heittämällä. Ainoa haaste tässä onkin se semmoinen ikävä ihmisoikeus kuin sananvapaus, mutta koska ihmisoikeudet ovat Suomessakin vain perusoikeuksia, joita voidaan noudattaa täysin vallanpitäjien halujen mukaan, todellista ongelmaa ei siinäkään varsinaisesti ole. Sananvapaus olisi kuitenkin se keino murtaa tämä ison rahan valta, mutta käytännönläheiset ihmiset tietävät, ettei sitä venettä kannata heiluttaa kun itse istuu sielä reunalla pitämässä venettä pystyssä. Eli tahot, jotka saavat sanansa julki oikeiden vallanpitäjien sallimissa rajoissa.

Edelleenkin elokuvissa ja kirjoissa journalistit esitetään totuuden perässä henkeään uhaten juoksevina sankareina, vaikka he eivät sitä ole enää sataan vuoteen olleet ainakaan lännessä. Kyllä, poikkeuksiakin on ja oikeaa journalismia eksyy välillä jopa sinne valtavirran tarinaan, mutta sitä ei sieltä kansa huomaa kun se hukkuu siihen aallokkoon jonka se muu roskajournalismi tuottaa. On kuulemma oikeutettua kertoa kansalle vain mitä vallanpitäjät haluavat ja koettaa hiljentää kaikki muu. Kansa saattaisi muutoin uskoa aivan vääriin asioihin, näiden vallanpitäjien mielestä. Ihmiset saattaisivat jopa alkaa uskomaan tosiasioihin, jotka ovat muutakin kuin mielikuvituksen tuotetta. Tieteen kerrottiin ratkaisevan nämä ongelmat, mutta politisoitunut tiede vain pahensi asiaa entisestään. Kyllä, totuuksiakin on paljon löydetty ja ihmiskunnan ymmärrys eri asioissa on noussut vuosisatojen aikana melkoisesti… mutta niin on noussut se sallittujen tarinoiden määräkin, sen sijaan että vain jahdattaisiin totuutta.

Kaikki taitaa kuitenkin kiteytyä ihmisten arvoihin ja siihen, mitä ja miksi he mitäkin kannattavat, vastustavat tai vaan sallivat. Mitä on sallittua tehdä yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi? Mitä on sallittua satuilla kansalle sen omaksi edukseen, verrattuna siihen että asioista kerrottaisiin totuus ja annettaisiin ihmisten päättää itse? Kuka on oikeutettu näistä asioista päättämään etenkin muidenkin puolesta? Näistä asioista ei kukaan valtaan halajava kuitenkaan halua puhua, koska ihmiset saattaisivat pohtia kahdesti kenelle sen valtansa ylitseen sallisivat. Enemmistölle ihmisistä tilanne on se, että he eivät tiedä (saatikka ymmärrä), eikä heitä kiinnosta tietää näistä asioista. Miksi pitäisikään kiinnostaa, meillähän on maailman paras hallitus, luotettavin media ja universumin onnellisin maa? Turhaa sitä toimivaa järjestelmää on mennä korjaamaan ja kenellä muka olisi oikeus niin tehdä? Keinot toki löytyvät tämänkin blogin sivuilta, jos asian haluaisi muuttaa. Mutta ei minua asiasta kannata uskoa, vaikka monen mielestä tuo meikäläisenkin professorin tahi tohtorin arvonimi tekee kaikesta sanotusta uskottavampaa. Ja vain uskottavuudella on loppuviimein väliä, ei totuudella. Vai onko?