Köyhien kapina

Väistämätön kehitys?

Tekstissä ”Vastarinnankiiski” mainitsin jo useita teoksia aktivismista ja maailman muuttamisesta ruohonjuuritasolta. Itse enemmän Alinskyn kanssa maailmankatsomusta omaavana olin jättänyt sen toisen katsomuksen, massaliikkeiden ”kiihotuksen”, paljon vähemmälle huomiolle, mutta korjataan asiaa pohtimalla mualimaa Frances Fox Pivenin kirjan ”Poor People’s Movements” mukaan. Jos pähkäilee kuinka sen oman ”vallankumouksensa” saisi etenemään, kannattaisikin tutkia historiaa aiheen tiimoilta. Lukemattomia eri massaliikkeitä on nähty vuosikymmenten saatossa ja niistä osa on onnistunut muuttamaan maailmaa, siinä kun osa on haihtunut unholaan saaden aikaiseksi ei niin sitten mitään. Suurin ero Alinskyn ja Pivenin näkemyksissä onkin se, mistä se muutos kumpuaa: ihmisten sisältä muuttaen jokainen itseään, vaiko siitä massan voimasta joka pakottaa jonkin auktoriteetin tekemään sen muutoksen. Oma näkemykseni, eli Holistinen (r)evoluutio nojaa täysin yksilöiden omaan kehitykseen ja kasvuun, joten sen opeista ei tuonne massaliikkeiden hanskaamiseen ole juurikaan apua. Tietysti nämä kaksi tapaa voitaisiin yhdistää, ei siinä, mutta kun en kannata kenenkään valtaa muiden yli, en ole ensimmäisten joukossa mitään vallankumoustakaan organisoimassa. En tosin pidä kovinkaan surullisena sitä, jos joku tämän ”länsimaisen demokratian” veisi nurkan taakse…

Mutta asiaan. Suurin asia, niin ongelma kuin mahdollisuus, on massaliikkeiden määrittelemä ”me” ja ne ”muut”. Kaikkien ei tarvitse tietenkään kuulua kumpaankaan ryhmään, mutta myös liittolaiset, neutraalit ja asiaan negatiivisesti suhtautuvat on otettava huomioon. Semmoista ”me” kun kansa on lähes mahdotonta muodostaa mielenosoitusliikkeelle. Ainoa ”me” joka siinä mittakaavassa voisi olla kyseessä, on hyvin abstraktit aatteet kuten rauha. Sodan uhatessa rauhanliike voisi olla yhdistävä voima koko kansalle, mutta kuten nyt on nähty, sodan kannatus Suomessa taitaa olla suurempi kuin rauhan. Toivotaan että enemmistö ei saa mitä haluaa, eli sotaa, koska sen lopputulos muille kuin sille hallitsevalle sakille ei ole vielä koskaan ollut kovin suotuisa sille piipun väärällä puolella olevalle porukalle. Media ja valtiojohto rummuttavat sotaa, mikä olisi lain mukaan maanpetoksellista toimintaa, mutta ”oikeusvaltiossamme” sekin on ihan jees koska EU niin käskee. Siinä olisi oikeasti kansanliikkeen paikka, siis rauha, mutta se viha täytyy saada johonkin purkautumaan että siihen tilanteeseen päästäisiin. Yksi venttiili voisi olla päättäjiemme ja median toimet jotka ajavat kansan kylmään ja nälkään… sanompahan vaan.

Suurena shokkina taas ”isänmaallisille” saattaa tulla se, että ne massaliikkeet ovat lähes poikkeuksetta olleet ns. ”vasemmiston” tekosia (ammattiliitot yms.). Tämä nyt ei pitäisi olla kovin suuri yllätys, koska oikeiston näkemys individualismista (kilpailu) ja lakien sekä säännösten merkityksestä ikäänkuin ovat täydessä ristiriidassa sen kanssa, mitä massaliikkeen on yleensä jouduttava tekemään halutessaan auktoriteettien kumartamaan sitä liikkeen asiaa. Kyllä, on mahdollista pakottaa vallanpitäjät toimimaan myös ilman ”pakkokeinoja”, mutta silloin siihen massaan on saatava valtaenemmistö kansasta mikä taas on mahdollista vain kaikista suurimmissa ja kaikkia koskettavissa asioissa. Esimerkiksi se EU-ero ei kosketa läheskään kaikkia ja kansa edelleenkin isolta osin uskoo, että tämä EU on ihan hyvä juttu (etenkin kun kaikki on Putinin syytä). Kyllä, mikä tahansa liike on kasvatettavissa niihin kokoluokkiin, että sillä voidaan painostaa tai jopa pakottaa muutos yhteiskunnassa. Mutta aivan kuten tämä wokeismin pakkosyöttö jo vuosikausia on osoittanut, enemmistön mielipiteen kääntäminen ei ole mikään pikkujuttu vaikka siellä takana olisi kuinka monta miljardia takana. Vastarinnankiiskit laittavat kapuloita rattaisiin puolin ja toisin.


Muutama seikka joka tulisi ottaa huomioon joukkoliikkeissä

Ensiksi on päätettävä organisaation rakenne. Yleensä vahvat johtajat ovat olleet kansan kiihotuksessa suuressa osassa, mutta yksittäisen ihmisen tai pienen ryhmän varaan rakentuva liike on vaarassa kaatua katastrofin iskiessä siihen keulaan. Jos kyseessä on ns. oikea oppositio joka uhkaa todellisesti sitä valtarakennetta, riski semmoiseen ”puhtaaseen sattumaan” kasvaa ja jos sitä turvallisuutta ei olla otettu huomioon, isoinkin liike voi lässähtää kertarysäyksellä. Hajautettu järjestelmä piilossa pysyvällä johdolla, kuten Elokapina, taas lisää epäilyksiä niihin tarkoitusperiin, koska asiasta ei olla avoimia. Seuraajat joutuvat siis vain luottamaan siihen, että se (pieni?) ydinryhmä on oikealla asialla. Hajautettu malli joka luo omia autonomisia solujaan on osoittautunut monessa kohtaa toimivaksi rakenteeksi - katso vaikka useita eri terroristiryhmiä! Jokaisen organisaation on itse päätettävä se rakenne joka tilanteeseen sopii ja joka mahdollistaa liikkeen tarvitseman tukirangan. Sisäiset riidat on sovittava ennen kuin organisaatiota lähdetään rakentamaan ja se onnistuu helpoiten niin, että ne päämäärät ovat kristallinkirkkaita - keinoista miten sinne päästään voidaan aina neuvotella, mutta se päämäärä on oltava selvä ihan jokaisella. Jos se päämäärä ei kelpaa, ei kuulu niihin ”meihin”. Helppoa kuin heinänteko!

Jos ja kun liike saadaan oikeasti liikkeelle, on sen liikkeen vyöryvä voima hyödynnettävä tilanteen sen salliessa. Tietysti se liikkeellesaanti jo itsessään aiheuttaa usein ongelmia, mutta paraskin liike menettäessään sen liike-energiansa tuppaa tyssäämään niin pahasti, että sen alkuun työntäminen ei välttämättä ole enää mahdollista. Siksi suunnitelmassa on oltava määriteltynä myös ne eri keinot, jolla liikettä halutaan eskaloida. Tietysti jos tarkoituksena on vain pitää ”taustamölyä” aiheesta, ei ole tarvesta pyrkiä laittamaan isompaa silmään vaan säilyttää saavutettu liike. Onnistuuko se eskalointi on tietysti aina oma asiansa ja kuinka se tehdään, mutta jos suunnitelma on kasvattaa sen liikkeen voimaa, tarvitaan suunnitelmassa ne seuraavat askeleet ja ennen kaikkea ne mahdolliset reaktiot nähtävissä oleviin lopputuloksiin. Esimerkkinä jälleen Elokapinan ”putkastavapautumisjoukot”, jotka olivat valmiina vastaanottamassa taistelun uhrit kun he marssivat ulos poliisin hotellista tarjoten väsyneille sotureille hiilineutraalia pitsaa ja antikorporatiivista cocacolaa, kuten tilanteeseen kuuluukin. Suunnitelma olisi syytä olla aina muutaman askeleen edellä, jolloin voidaan puhua myös hallitusta oma-aloitteisuudesta.

Ehkäpä jokin päivä se liike saavuttaa puheyhteyden johtajien kanssa ja istuu samaan neuvottelupöytään, se opposition asema katoaa ja asiasta lähdetään etsimään konsensusta. Jos vaatimuksia on esitetty ja niihin päästään, on liike onnistunut tehtävässään. Kuun taivaalta kurottaminen takaa epäonnistumisen, siinä kun riman liian matalalle asettaminen ei tuo minkäänlaista voitontunnetta. Poliitikot ovat taitavia teeskentelemään kansan kuulemista, eli ottaessaan vastaan sen vetoomuksen tai addressin, kaikki paikalla olevat tietävät sisimmässään että kun kättely kameroiden edessä on ohi, ne aiesopimukset ovat vessapaperin paikalla heti kun perävalot katoavat näkyvistä. Vetoomusten seremoniallinen toimittaminen on osa sitä kansanvallan teatteria, jonka käytännön vaikutus on hyvin pitkälti nolla. Kyllä, muutama moinen esitys on mennyt läpi, mutta ne olisivat menneet läpi ilman yhtäkään allekirjoitusta - poliitikot halusivat jo kyseisen muutoksen ja se aloite oli vaan sopiva tekosyy hyvesignaloida asiasta.


Valtapeli

Yksi asia yhdistääkin kaikkia aikojen saatossa tapahtuneita liikkeitä, joilla on haettu muutosta. Ne ovat kaikki osa sitä suurempaa valtapeliä, missä eri tahot laskelmoivat mikä olisi heille se suurin etu. Joskus se pieni ruohonjuuritason liike voi saada suurtakin apua ja nostetta, mutta se tapahtuu vain silloin kun joku merkittävä peluri siitä hyötyy. Se tavan kansa, se ei juuri koskaan auta itse itseään ja massojen etu on harvemmin niiden pelurien etu, minkä vuoksi valtaenemmistöä hyödyttävät asiat eivät juuri koskaan nouse isosti esille. Kansanvallassa, jos semmoinen nyt jossain olisi, se valtaenemmistön näkemys olisi aiheesta kuin aiheesta isosti esillä, mutta nykyisten valtarakenteiden johdosta tilanne on täysin toinen. Kyllä, yhdistyessään kansan olisi täysin mahdollista saada asiansa julki ja kuuluviin, mutta minkä vuoksi kansa sitten yhdistyisi?

Hyvänä esimerkkinä niistä resurssien ohjaamisesta haluttuihin suuntiin voidaan pitää Bill & Melinda Gates Foundationia. He syytävät järjettömiä määriä rahaa haluamiinsa projekteihin jotka sitten kuulemma ihan sattumalta tuovat sen rahan heille takaisin moninkertaisesti. Jos siis haluat jonkin projektin etenevän ja sille saatavan rahoitusta, se täytyy myydä tahoille joilla sitä rahaa jo valmiiksi on niin, että myös he siitä hyötyvät. ”Et haluais tulla rahoittamaan kansannousua ja jos se menee pieleen, olet mukana teloitusrivissä… ai et vai?” Joidenkin mielestä pienemmän pahan valitseminen ja osavoiton hakeminen jollekin asialle onkin hyvä ajatus ja voihan sitä asian niinkin tehdä. Siinä vaan on semmoinen juttu, että aatteen hylkääminen usein oman edun saamiseksi pitkällä juoksulla tekee vain saman, kuin Ranskan vallankumous aikoinaan: yksi paskasakki vaihdetaan toiseen. Kun siinä aktivismissa on vahvasti mukana se oma valtaanpääsyn tavoittelu, kannattaa harkita kahdesti mennäänkö siinä vain ojasta allikkoon, taas.

Jos siis edelleenkin tuntuu siltä, että maailman muuttaminen massaliikkeellä hetijustiinsa on sun juttu, ihan aikuisten oikeasti ota ne kirjat käteen ja opiskele, kuinka ne vastaavat ovat aikaisemmin tapahtuneet. Suosittelen aloittamaan Vaclav Havel kirjasta "The Power of the Powerless" ja sitä kautta pohtimaan jatkoa. Strategia kuntoon, taktiikat valmiiksi ja ennen sitä kaikkea: kristallinkirkas päämäärä. Ulkopuoliset eivät siinä voi auttaa ennen kuin on edes auttavasti selvää mitä halutaan saavutettavan, mutta siinä vaiheessa kun selvää ”mitä”, se ”miten” voidaankin saada todelliseksi kovin monella tapaa. Olisihan se hienoa nähdä aito kansannousu ja tämän illuusion musertuminen, mutta kun edelleen jengi uskoo sen muuttuvan kunhan vaan kaikki äänestävät oikein niin en pidättele hengitystäni sen muutoksen kanssa. Ei siinä, en usko oman näkemyksenikään leviävän kansan keskuuteen sillä vauhdilla, että itse sitä päivää näkisin kun kaikki asiat olisivat edes auttavasti kunnossa… mutta kun yrittää jättää maailmaa edes himpun verran paremmaksi paikaksi kuin saapuessaan, eikö sekin ole jo jotain?