Yhteydestä ja yhteenkuuluvuudesta

Yhteys

Nämä kaksi asiaa, yhteys ja yhteenkuuluvuus ovat olleet vahvasti esille tässä viimeaikoina. Herranen aika, eihän kukaan ole tietenkään käyttänyt kyseisiä sanoja, koska ne pureutuisivat ongelman ytimeen vaan enemmänkin niiden puute on aiheuttanut runsaasti yhteentörmäyksiä, joiden syitä sitten ollaan taas valiteltu suurella joukolla. Jos siis tuntuu, että niistä tuntemuksista ei parane puhua lainkaan ja ollaan vaan niinkuin aina ennenkin (toistemme kurkuissa kiinni) niin ehkä se olisi vielä suurempi syy pohtia tätä asiaa tarkemmin? Sosiaalisena eläimenä se yhteys toisiin samankaltaisiin olentoihin on kuitenkin elintärkeä osa ihmisen elämää. Ei tietenkään kaikille, mutta enemmistölle… eikä myöskään puhuta liioin ”normaalista”, koska jokainen ihminen on yksilö, erilainen kuin kaikki muut, joten se yhteys ja yhteenkuuluvuuskin ovat jokaisella omalaatuisia.

Digitaalisena aikakautena yhä enenevissä määrin ne ihmisten väliset yhteydet ja yhteydenpidot käydään jonkin laitteen kautta eikä naamatusten. Oli se sitten kirjoitettuna, pelkästään puhuttuna tai videoyhteydellä, olemme jatkuvasti jonkin asteisessa yhteydessä muiden ihmisten kanssa lähes päivittäin. Tämä laitteen välityksellä toimiva yhteydenpito rajoittaa aika vahvasti sitä yhteyden muodostamista, koska siinä jää, välineestä riippuen, yksi tai useampi kommunikoinnin keino väliin verrattuna naamatusten kohtaamisesta. Tällöin siihen yhteyden muodostumiseen tarvitaan molemmilta osapuolilta enemmän yritystä, että se yhteys muodostuu eikä jää vain pintapuoliseksi sanojenvaihdoksi. Yksi ehdoton ”etu” siinä digitaalisessa yhteydenpidossa toki on - suoran palautteen saaminen vittumaisesta käytöksestä harvemmin johtaa verenvuotoon nenästä.

Tulla kuulluksi ja ymmärretyksi ovat kuitenkin suuria asioita kaikille ja siihen tarvitaan se todellisen yhteyden muodostuminen niiden osapuolten välillä. Kommunikoinnin välineellistyminen on kuitenkin aiheuttanut sen, että ihmiset eivät enää niinkään hae sitä yhteyttä vaan haluavat tulla kuulluksi ja ymmärretyksi ilman sitä suoraa yhteyden muodostamista. Olemme siis tavallaan muuttuneet itse kukin mediaksi, joka tuuttaa sitä omaa sanomaa olettaen, että muut ymmärtäisivät mitä hittoa oikeen edes yritämme sanoa. Sitten kun se sanominen vielä tahallaanväärinymmärretään niin voi pojat kun saadaan laadukasta kanssakäymistä aikaiseksi, eikö? Tässä siis pieni pintaraapaisu yhteyden muodostamiseen, ehkäpä siitä jo heräsi yksi jos toinenkin ajatus asiasta?


Yhteenkuuluvuus

Yhteys on siis yleensä kahden ihmisen välinen asia, siinä kun yhteenkuuluvuus on ryhmien vuorovaikutusta. Jokainen haluaa tuntea kuuluvansa johonkin, oli se sitten paikka tai ryhmä ihmisiä, mutta se ”me”/”meidän” on suhteellisen iso juttu. Ihminen muuttaa väistämättä käyttäytymistään ollessaan muiden kanssa vuorovaikutuksessa, mutta osa menee jopa niin pitkälle, että he muuttuvat siinä omassa ryhmässään aivan toiseksi ihmiseksi. Lauman mukana on tietysti helpompi mennä ja sen antama suoja on varmasti tervetullut osa ihan jokaiselle, mutta kuinka paljon sitä omaa käytöstä ja ajattelua tulisi sitten yhdenmukaistaa sen ryhmän yleisiin aatteisiin että voisi tuntea kuuluvansa joukkoon? Suurin osa ihmisistä omaa niin konformistisia kuin kollektivistisia piirteitä, jolloin se ”itse” laitetaan sivuun ja se ”me”-persoona nousee esiin. Joukossa tyhmyys tiivistyy pitää ikävä kyllä myös paikkansa…

Mikä etenkin nyt viimeaikojen (viimeiset pari vuotta) tapahtumien valossa onkin tullut hyvin selväksi, on se ryhmien välisen dynamiikan aiheuttama jatkuva kitka ja siihen keskittyminen. Kuuluaksesi ryhmään sejase, sinun on ajateltava näistä asioista juuri tällä tavalla tai voit painua helvettiin, sinä paha vääräuskoinen petturi. Kollektivismi siis puskee vahvasti pintaan ja kaikki siitä ”meistä” poikkeava nähdään vihollisena. Koko virallinen tarinahan perustuu juuri tähän ideologiaan, että jokaisen on pysyttävä sen tarinan muodostaman Overtonin ikkunan sisällä ja vain tietystä, ylhäältä määrätyistä aiheista, saa olla vapaasti annettujen vaihtoehtojen rajoissa eri mieltä muiden kanssa. Saat siis kannattaa kilpailussa eri joukkuetta, mutta kilpailusta itsestään ei oikeen saisi olla eri mieltä. Voit kannattaa haluamaasi puoluetta, mutta järjestelmää itseään ei saisi oikeen kritisoida.

Sen oman pienin ryhmän samanmielisiä löytäminen onkin tärkeää ihmisen hyvinvoinnille. Vaikka usein puhutaan kuplautumisesta, sen oman kuplan löytäminen on kuitenkin usein positiivinen asia ihmiselle. Mutta mitäs sitten jos se ”minä” alkaa sulamaan ja sulautumaan siihen ”meihin” ja yksilö alkaa katoamaan? Samoin kuin miten toimia, jos joku tulee sinne kuplan sisälle ja alkaa sotkemaan sitä hyvää pössistä, kuinka siihen pitäisi reagoida? Etenkin isompien ryhmien keskusteluissa törmätään usein siihen ongelmaan, että miten niitä erimielisyyksiä oikeen hoidetaan. Suljetaanko se väärää mieltä oleva ulos vai koetetaan muuttaa sen väärää mieltä olevan mielipide ennen kuin se väärä mielipide ehtii leviämään ja muuttamaan koko ryhmän näkemyksen - kaikki siis yhteiseksi hyväksi? Voinko enää edes kuulua ryhmään, jonka ydinarvot muuttuivat yht'äkkiä? Paljon kysymyksiä, hyvin vähän vastauksia. Ja aina pitää muistaa että se kaikista suurin rikos, minkä ihminen voi tehdä… on väärin vastustaminen.


Toimivia strategioita etsimässä

Jos näihin asioihin olisi toimivia ratkaisuja, ei kauppojen hyllyt notkuisi kirjallisuutta aiheesta kuinka voit auttaa itseäsi siinä tilanteessa. Itsetutkiskelu ja itsensä ymmärtäminen ovat kuitenkin avainasemassa tämän solmun avaamisessa, mutta siinä taas on ihan oma suonsa vastassa. Koska olemme edelleenkin kaikki yksilöitä, täysin erilaisia, voisikin olla hyvä lähteä siitä alkuun ettei kaikesta voi olla samaa mieltä muiden kanssa. Täysin mielenräjäyttävä näkemys, eikö?! Se ei löydykään kuin joka toisesta alan kirjasta ja TED-talkista, joissa joku puhuja yrittää saada yleisön ”heräämään” siihen täysin uuteen … kliseeseen, joita toistellaan kaikkialla. Moni uskoo löytäneensä sen yleisavaimen tähän ihmisten hyvin syvälliseen ongelmaan, mutta mitään semmoista ei ole olemassa, ellei lasketa sitä median käyttämää sorkkarautaa jolla suurin osa mielistä pakotetaan auki.

Yhteenkuuluvuuden pakottaminen onkin ollut massamedian tehtävä heti sen alusta lähtien. Yhtenäinen kansa on vahva kansa, mutta kun se yhtenäisyys on viekkaudella ja vääryydellä luotu, tarinan pettäessä yhtenäisyys katoaa taivaan tuuliin. Elämmekin juuri nyt sitä aikaa, missä median illuusio yhtenäisestä, Suomessa maailman onnellisimmasta, kansasta alkaa häilymään. Syntyy lukemattomia uusia kuppikuntia jotka riitelevät keskenään kaikesta mahdollisesta eikä mitään yhteyttä eri kuplien välillä edes koiteta muodostaa. Kun se ”oma” ryhmä ei ollutkaan se pelastus mitä kuvitteli, kaivetaan puukko esille ja lähdetään pettämään niitä entisiä omia heti kun silmä välttää ja sitten etsitään uusi joukko, toistaen ne samat virheet ennemmin tai myöhemmin - koska ei niitä traumoja missään vaiheessa ratkaistu. Mutta kyllä se seuraava ryhmä on juuri se oikea ja täyttää ne kaikki yksilön tarpeet, aivan kuten ensi kerralla se oikein äänestäminen ratkaisee kaikki ongelmat, eiks jeh?

Ettei nyt ihan ilman ratkaisuja lopetettaisi tätäkään tekstiä, niin pohditaan hieman yhtä mielenkiintoista ja asiaan hyvin vahvasti liittyvää radikaalin demokratian suuntausta, agonistista pluralismia. Suurempaan päätöksentekoon ei siitä taida pelastajaksi olla, mutta ehkäpä pienessä mittakaavassa, ihmisryhmien yhteenkuuluvuuden ongelmiin, sillä voisi olla jotain annettavaa. Idea on hyvin yksinkertainen - sovitaan tavat, joilla asioista voi olla eri mieltä. Jos riita syntyy asiasta X, ennalta jo tiedetään miten asiaan suhtaudutaan. Eli puhalletaan pilliin ja annetaan asian olla, vaiko kenties pidetään erillinen kokoontuminen juuri siitä närää aiheuttavasta asiasta. Yhtenäisyyden kannalta tiettyihin asioihin ei kannata puuttua, jos se muuttaisi koko ryhmän idean samalla kun tietyistä asioista ei vaan kertakaikkiaan kannata puhua muuta kuin erikseen asialle siunatuissa tapahtumissa. Ennalta päätetyt säännöt auttavat ratkaisemaan ongelman ennen kuin ne ovat syntyneetkään, mutta toisaalta taas kaikki säännöt on tehty rikottavaksi ja jos ei sääntöihin pysty vaikuttamaan, miksi olla mukana niinkin kankeassa yhteisössä? Jos ihmisten välille olisi syntynyt aito yhteys, valtaosa ongelmista pystyttäisiin ratkaisemaan. Ilman sitä yhteyttä ei yksikään ryhmä pysy kasassa ja ensimmäinen ulkopuolinen kiila lyötynä sinne väliin sotkee koko pakan. Mutta… Miten on, menikö pakkasi entisestään vaan sekaisin vai löytyikö mitään hyödyllistä omaan tilanteeseesi, mikä se sitten onkaan?