Informaatioähky ja informaatiosaaste

Informaatioyhteiskunnan kirouksia

Lontoon termit ”Information overload” ja ”information pollution” kääntyvät muotoon informaatioähky ja informaatiosaaste, mutta mitä kummaa ne merkitsevät? Niinkuin maailman ymmärtäminen ja kaikkien palapelin palojen edes auttavasti paikalleen saaminen ei olisi riittävän vaikeaa jo itsessään, median sirpaloima tieto yhdistettynä sen puskemaan täyteen hölynpölyyn varmistaa sen, että se muodostamamme maailmankuva, simulacrum, on … yksilöllinen. Ja kun se maailmankuva on jokaisella ainutlaatuinen, asioista keskustelu on samalla hyvin haasteellista. Mutta ensin kuitenkin tutkaillaan näitä kahta jo hyvinkin vanhaa ongelmaa, jotka ovat räjähtäneet käsiin netin ansiosta. Siinä kun netti antaa mahdollisuuden tutkia asioita hyvinkin laajasti, antaa se myös mahdollisuuden eksyä siinä matkalla pahemman kerran. Kaninkoloon eksyminen ja sen syvään päähän uppoaminen ovat aitoja ongelmia ja sen maailmankuvan julki esittäminen takaa hullun salaliittoteoreetikko-leiman. Mutta jo kauan ennen kuin sinne asti päädytään, on se tieto saanut pään pyörälle jo lukemattomia kertoja, mikä ei välttämättä ole positiivinen asia.

Informaatioähky tarkoittaa tilaa, missä tietoa jostain asiasta on yksinkertaisesti liikaa ihmisen sisäistää se ja kyetä järjestämään se mielessään yhdenmukaiseksi kuvaksi. Kun tietoa alettiin painamaan kirjoihin niiden käsinkopioinnin sijaan, saatavissa olevan tiedon määrä räjähti käsiin lähes kenelle tahansa. Toki suuria kirjastoja lukemattomine teoksineen oli jo sitäkin ennen, mutta kirjanoppineet olivat aivan oma ihmisryhmänsä. Kirjoista sanomalehtien pohjustamaa tietä radioon ja sieltä television kautta aina nettiin saakka on se helposti saatavissa olevan tiedon määrä joka portaalla aina moninkertaistunut. Ja kyllä, propaganda seurasi mukana alusta saakka, mutta tiedon tietoista sirpalointia ei vielä kirjojen aikana juurikaan tehty - ähky oli silti todellinen, koska niitä kirjojakaan ei ehdi kaikkia kukaan lukea, saatikka muodostaa niistä kokonaisuutta. Onneksi ”valtamedia” sanomalehtineen tuli pian avuksi ja auttoi ihmisiä kertomalla vain tärkeitä asioita, ilman informaatioähkyä! Mitä luulet, saattoiko siinä jäädä joitain oleellisiakin asioita kertomatta ihan vaan median omistajien eduksi?

Samalla kun saatavilla olevan informaation määrä moninkertaistui, kasvoi myös sen mukana informaatiosaaste. Sen kaiken hyvän ja tarpeellisen tiedon kylkiäisenä mukaan tunki entistä enemmän täysin jonninjoutavaa tietoa, väärästä ja virheellisestä tiedosta puhumattakaan - tätä parhaimmillaan turhaa mutta pahimmillaan hyvin haitallista tietoa kutsutaan informaatiosaasteeksi. Valtavan tietomäärän sulattelun lisäksi sitä tietoa piti ruveta kyseenalaistamaan ja vahvistamaan eri lähteistä, että pystyi edes auttavasti varmistamaan sen oikeellisuus ja liittyminen millään tavalla siihen asiaan jota olikaan tutkimassa. Vielä television kulta-aikana niitä ”faktoja” ei noin pääpiirteittäin tarvinnut uutisista tarkistaa muualtakin, eikä sitä täysin tyhjänpäiväistä asiaa sinne uutisiin asti kovin usein edes päätynyt, mutta viimeistään silloin kun uutiset siirtyivät nettiin, informaatiosaaste pääsi kunnolla valloilleen. Keltainen lehdistö itsessään oli ennen se paikka jos halusi kylpeä informaatiosaasteessa, mutta kun klikki pitää saada irti jokaisesta ”uutisesta”, koko valtamedian tuottama saaste sekoittuu hienosti siihen informaatiotulvaan. Tämän seurauksena jonkun julkkiksen perse on isompi uutinen kuin kansan rahojen varastaminen ja kiikuttaminen ulkomaille. Toki se varastaminen ja kiikutus on arkipäivää, joten onko silläkään enää merkitystä?


Ongelma on kyllä tiedostettu, mutta…

Onkin vaikea sanoa, ovatko nämä ähkyt ja saasteet se suurempi ongelma kuin niihin ehdotetut tavat korjata asiaa. Vapaassa yhteiskunnassa, vapaan tiedonvälityksen aikana se informaatiotulvan suodatus jää sille tavan kansalaiselle. Että pysytään termien kanssa edes auttavasti kärryillä, tarkoitan informaatiotulvalla sitä koko informaation massaa, joka isketään kaikkialla naamalle. Ähky tulee vasta siinä kun valitusta aiheesta on liikaa tietoa, tulvan mukana se saaste taas seilaa pinnalla ja ihmiset tarttuvat siihen. Informaatiotulvaan ainoa korjaus on rajoittaa sitä määrää mille altistaa itsensä ylipäänsä, mutta jos oikeasti haluaa tutkia jotain asiaa yhtään sen tarkemmin, sinne tietomäärään sukeltaminen on pakollista ja ähkyyn on oltava keinoja helpottaa asiaa, samalla kun suojautuu siltä saasteelta. Ja tässä kohden tuleekin se ongelma - ennalta suodatettu tieto ei ole enää vapaata tietoa.

Kyllä, olisi hyödyllistä jos se oikeasti virheellinen tieto kyettäisiin osoittamaan todisteilla virheelliseksi, mutta se vaatii aikaa ja vaivaa, minkä vuoksi yleensä tyydytään sensurointiin. Ja sensuurissa sitä virheellisyyttä ei luokitella sen mukaan, miksi jokin asia halutaan piiloon vaan se yksinkertaisesti vaan kadotetaan näkyvistä. Se virhe kun voi olla niissä faktoissa, mutta myös tulkinnoissa tai vaan puutteellisuutensa vuoksi tietoa voidaan pitää virheellisenä. Yhä useammin se virhe on kuitenkin siinä, että se on virallista tarinaa vastaan arvoiltaan, jolloin sitä ei sallita. Virhe on siis siinä, että jos kyseinen tieto yhdistettäisiin osaksi ihmisten yleistä maailmankuvaa, se olisi ristiriidassa muiden osien kanssa ja aiheuttaisi dissonanssia. Tämä on siis ”yhteiseksi hyväksi”, koska yhtenäinen kansa on voimakas… ja muita vastaavia kliseitä, joita toistelemme että voimme oikeuttaa itsellemme ja muille tyranneilta kopioidut taktiikat kohdella kansaa herkkusieninä.

Kun meille siis kerrotaan ”tieteen konsensuksesta” tai ”asiantuntijoiden mukaan”, kerrottu tieto on vain suodatettuna siitä se turha ähkyä aiheuttava osa pois yhteiseksi hyväksi! Toki on olemassa asioita, joissa se poikkeava osa menee enemmän sinne saasteen puolelle, mutta kun media rummuttaa asiaa 24/7 vain tietyltä kantilta ja rahaa juoksee silmiemme edessä aiheen tiimoilta miljardeja, voi olla aivan varma että yhteiseksi hyväksi suodatettu ja viralliseksi vahvistettu tieto on täysin tarkoituksella suodatettu agenda edellä. Jääkin siis jokaisen omalle vastuulle sukeltaa sinne tietovirtaan kaivamaan ne puuttuvat palaset ja osoittamaan ne virheet jotka ovat sinne viralliseen tarinaan tahallaan istutettu. Mutta kuka siihen nyt haluaa ryhtyä, kun riittää että katsoo uutiset ja saa kaikki olennaiset faktat valmiiksi pureskeltuna? Viitseliäisyyden vaatimisen lisäksi kun asioiden tutkiminen saa vielä kaikkien tolkun ihmisten vihan päällensä, koska se yhteinen hyvä yhdestä yhtenäisestä tarinasta on tärkeämpi kuin totuus asiasta, ei niitä kannustimia tiedon kaivamiseen ole oikeen hirveästi.


Tiedon analysoinnista apua ongelmaan

Siinä kun se tolkun ihminen ottaa sen kerrotusti analysoidun tiedon vastaan sieltä luotettavasta mediasta, jolla on täysin oma lehmä ojassa, tukeutuu moni ”hullu salaliittoteoreetikko” vastaavanlaiseen oikotiehen mutta vaan eri suunnasta. Yksilötasolla voidaan ongelmaa pitää hyvinkin samana riippumatta siitä, mikä pillipiipari sitä matkaa johdattaa, mutta yhteiskuntatasolla ne eri pillipiipareiden päämäärät ovat merkityksellisiä. Jos yhden puolen tarina pelaa yhteen pussiin ja sen toisen puolen tarina sen vastapuolen pussiin, voisiko olla mahdollista ettei kumpikaan puoli ole totuuden perässä vaan sitä omaa lehmäänsä ruokkimassa? Ihmisten motivaatioita niin kertoa jotain tarinaa kuin uskoa johonkin tarinaan kun on ulkopuolelta hyvin vaikeaa tietää, tarve puolueettomalle tiedolle ja sen analysoinnille kasvaa aivan omaan arvoonsa. Mutta mistäs kummasta sitä semmoista tietoa sitten löytää?! Kukaan jaksa itse ryhtyä tietoa tosissaan analysoimaan…

Lyhyesti: hitostako minä tiedän mistä niitä luotettavia faktoja löytää. Agendajournalismi ja imperiumien omat agendat ovat kyllä helppoja sieltä uutisvirrasta nostaa esiin, mutta silläkään tiedolla ei vielä totuuden perään juurikaan pääse. Paraskin analyysi kun joutuu nojaamaan puutteellisiin tietoihin ja sen informaatioähkyn tulkitseminen edes auttavasti pureskeltavaan muotoon vaatii todella taitavan ja motivoituneen journalistin. Vaihtoehtomedian suunnalla onkin tässä paljon petrattavaa, koska se tiedon edes auttavasti omaksuttavaan muotoon saattaminen ei oikeen suju. Kyllä, joitain toimijoita kyllä löytyy jotka sen tiedon kykenevät esittämään kelvollisessa muodossa ja analysoimaan sitä suurta määrää niin, että kykenee esittämään oleelliset kohdat, mutta tämä on melkoinen harvinaisuus. Pitää myös aina muistaa, että objektiivisinkin toimija on silti ihminen, eli subjektiivisuudelta ei voi välttyä. Eikä pitäisikään, koska useita eri näkemyksiä samasta asiasta kuulemalla voi sen oman mielipiteen sitten muodostaa. Mutta jos jättää sanoman vain yhden puolen propagandalle, voi olla varma että kokonaiskuva on vääristynyt.

Yhtä hyvää ja toimivaa tapaa lähestyä tätä ongelmaa ei vaan ole. Osalle pitää tieto syöttää auktoriteetin kautta, siinä kun osa taas haluaa kaivaa kaiken itse joko netistä tai kirjoista. Informaatioähky tulee helposti aiheesta kuin aiheesta ja se lannistaa usein sen verran, että se asian tutkiminen jätetään sille tasolle kun se sattuu jäämään. Vielä jos ei ole varmistunut paljonko saastetta oli siinä mukana, voi se kokonaiskuva aiheesta olla.. noh, yksilöllinen. Tämä ei välttämättä ole huono asia, koska siitä voitaisiin keskustelulla jatkaa. Keskustelu vaan ei usein onnistu jos keskustelijoiden lähtötiedot poikkeavat suuresti toisistaan. Ja juuri siksi virallinen puoli haluaa korjata ongelman yhtenäistämällä tiedon sensuroimalla ne väärät näkemykset ja kertomalla ne ”faktat” haluamallaan kieputuksella. Ähkyn ja saasteen ongelma siis katoaa, mutta siinä samassa katoaa vapaus ja edes etäinen kuva demokraattisesta järjestelmästä. Vai riittääkö se, että ne asiantuntijat kertovat asian olevan oikein ja tämän mallin olevan demokratiaa? Omasta mielestäni virallinen tarina on pahemman luokan ongelmajätettä, johon on sekoitettu mukaan joitain käytännöllisiä tiedonmurusia. Niiden murusten siivilöintiin vaan ei aika eikä kiinnostus meinaa piisata.