Normipäivä, matka jatkuu

Pala historiaa

Vaikka formaatti on sama, eli 3x3, on tämä teksti jotain muuta kuin mitä tavallisesti täältä löytyy. Sen sijaan että annan jotain pohdittavaa, avaan hieman omaa maailmani lukijoille, eli jos aihe ei nappaa niin tässä kohden on hyvä vaihtaa tekstiä ja toivottelen hyvää päivänjatkoa. Youtuben puolella striimatussa 1k erikoisjaksossa hieman asiaa jo avasinkin, mutta koska blogin puoli ja kirjoitettu sana on edelleen enemmän se mun juttu, avataan samaa hieman tälläkin puolella. Poikkeuksena kaikkiin muihin teksteihin, toivoisin etten tule näkemään tätä tekstiä jaettuna millään alustalla vaan se saa olla ihan hiljaa ja rauhassa, huomaamattomana osana blogia. Teksti on toki julkinen, ei siinä, kunhan vaan mainitsin…

Kuten striimissä mainitsin ja muutama on jo saattanut päätellä tai jotain kautta kuullut asiasta, olen sairastanut MS-tautia reilun kolmanneksen elämästäni. Siinä 2006 hujakoilla Berliinissä asustellessa jokin kohtaus vei tuntoaistin niskasta alaspäin, mutta se osittain palasi kuukausien aikana. Seuraavana vuonna asiaa lähdettiin sitten lekurien toimesta Suomessa pohtimaan ja puolen vuoden neurologilta toiselle ramppaamisen jäljiltä diagnoosiksi heidän mukaansa varmistui MS-tauti. Yksi lääkäri rohkaisevasti mainitsi, että jos en aloita heti lääkitystä, olen halvaantuneena tai haudassa viidessä vuodessa, sen verran agressiivinen tautimuoto kyseessä. Toinen taas sähelsi selkäydinnäytteen kanssa ja vaurioitti hermostoa ja selkäydintä alaselässä, mutta ei huolta, se oli vaan taudin oire eikä mitään nähtävää, hajaantukaa. Miksiköhän en pidä lääkäreitä kovin korkealla arvossa…

Seitsemän vuotta maataloushommissa vielä pystyi jatkamaan, kunnes oli pakko todeta että vaikka jarrut vain hidastavat menoa, olisi muiden turvallisuuden kannalta parasta, että pystyisin niitä puimurin jarruja vielä polkemaan jotka mekaanisena vermeenä vaati paljon enemmän potkua kuin siinä vaiheessa pystyin enää jalan kautta tuottamaan. Keppien kanssa oli tietysti jo kävelty heti sen ”ei lainkaan hoitovirheen” jälkeen, mutta siinä kohden alkoi sekin olla jo hieman hankalaa. Eläkkeelle vuoden saikun jäljiltä saman tien, eli 2014 loppui ne hommat. Siitä vaihtuikin ratti kirjaan ja MIT:n psykologian 101-kurssin innostamana … tässä sitä nyt ollaan paasaamassa, kuinka massamanipulointi, tuhokapitalismi ja valta muiden yli on silleen paska juttu.


Pala nykyisyyttä

Syy siihen, miksi tämmöistä tekstiä edes lähdin raapustamaan juuri tässä vaiheessa löytyy puhtaasti siitä vitutuksesta, että kun vähän koittaa suunnitella jotain ja saada aikaiseksi edes auttavasti vakaampaa tuotantoa niin blogin kuin podien puolella, tämä ”MS-syleily” (kanssaveljet ja -sisaret ymmärtävät termin, en lähde avaamaan) muiden ohella vie ne suunnitelmat kerrasta romukoppaan ja sitten tulee se sama syyllisyydentunne että pitäisihän mun nyt jotain saada ulos tai edes ilmoittaa asiasta että nyt ei taas hetkeen tule mitään tuotantoa ulos.

Eli tämä olkoon ilmoitusluontoisena asiana, että sitä tuotantoa niin täällä blogin puolella kuin muilla alustoilla podien/striimien muodossa ei ole luvassa millään vakaammalla aikataululla. Välillä voi paukkua 17 tekstiä kuukaudessa, mikä on merkki lähinnä siitä että nukkuminen on jäänyt väliin sen seitsemäntoista yön aikana kuukaudessa, kun taas väliin voi tulla viikkojen taukoa, ehkä jopa kuukausien… tosin niin pitkään ei ole vielä mennyt palautua taas edes siihen kuntoon että saa jotain aikaiseksi. Ilmoitukset tauoista tai tuotannosta on siis yksinkertaisesti: tulee silloin kun tulee, jos tulee. Tiistaisin kuuden jälkeen olisi hiljainen tupa, mutta se on vain mahdollinen aikaikkuna, ei mikään tae striimille.

Nyt olisi tietysti kaikenmoista suurta meneillään, johon itsekin olen ollut ottamassa kantaa, eli nämä 20.10. tulevat mielenilmaukset sielä etelässä, mutta tein periaatepäätöksen että nyt otetaan kunnolla lunkisti tasan niin pitkään, että ei tarvitse jatkuvasti katsella tähtiä sisätiloissa. Lähes jatkuvat spasmit tuntuvat laantuvan ainakin hieman, kun ei ota ylimääräistä murhetta asioista, joihin ei voi juurikaan vaikuttaa. Toki sen vaikuttamisen olin jo hieman aikaisemminkin hoksannut, mutta ehkä tämmöinen kunnon muistutus luun uudelleensijoituksella spasmin ansiosta oli taas tarpeeseen? Onneksi pyörätuoli on tullut tutuksi jo vuosien ajan ja ovenpielitestit edelleen varmistavat, että iho on harmaata…


Pala tulevaa

Kuten olen muistaakseni jo muutamaan otteeseen … ainakin jossain, maininnut, ajatus siitä kuinka se muihin vaikuttaminen on täysin turhanpäiväistä. Jokainen voi vaikuttaa yhteen ihmiseen, itseensä, ja sen seurauksena muut saattavat ”muuttua mukana”, eli alkavat itsekin pohtimaan asioita uusiksi. Itse en ole julistamassa totuutta asioista enkä saarnaamassa pelastusta, vaan tarjoamassa näkemyksiä, joita ei valtavirrasta juurikaan löydy. Ja mitä pitempään näitä asioita on tullut kirjoitettua, puhuttua ja keskusteltua muiden kanssa, eipä ne kovin yleisiä taida olla oikeastaan … missään.

Mutta kuten jo blogin alusta lähtien olen asian ajatellut, jokainen teksti on osoitettu ”aikaisemmalle minälleni”, eli yritän selittää asiat kuten itse näen itselleni, joka ei vielä asiaa sillä tavalla ole ajatellut… jos ymmärrät mitä tarkoitan. Vaikka tekstejä ja podeja ei siis kukaan lukisi/kuuntelisi, tekisin niitä juuri samalla tavalla järjestääkseni ajatukseni kuvista sanoiksi. Jos niistä hajatelmista joku saa jotain apua tai inspiroituu tekemään jotain joka parantaa hänen omaa elämäänsä, pidän koko blogia suurena onnistumisena. Yhtä elämää edes hitusen parantaminen on voitto… useampaa… pieni ihme.

Eiköhän se jaarittelu sitten pian riitä... Tuntoaistivikaisilla sormilla näppiksen ja hiiren sohiminen on hyvin haastavaa ja huonoina päivinä mahdotonta, mutta tabletin virtuaalinäppistä voi sentään takoa kun se optinen palaute ilmaantuu välittömästi siihen nenän eteen. Siksi blogi pyörii varmemmin kuin podit, vaikkakin uutta materiaalia varten vaatii taas lukea kirja tai pari, eli siihen saattaa myös hetki vierähtää. Joka tapauksessa, kiitokset kaikille lukijoille ja älkää minusta murehtiko - pitäkää itsestänne huolta, matka jatkuu …sillä tavalla kuten se on suunniteltukin? Kukahan helvetin pösilö suunnittelisi tämmöisen matkan, ei käsitä. Kohti uusia pettymyksiä!