Valhetta vaarallisempi?

Puhdasta valhetta

Valehtelu on taitolaji, niin ainakin sanotaan, mutta miksi valehtelua pidetään nykyään älykkyyden merkkinä ja lähes hyveenä? Suurimman osan paskapuheesta voidaan selittää rahalla, sosiaalisella paineella ja aivopesulla - kolme politiikan ajavaa voimaa. Tietoinen valehtelu, eli tahallaan virheellisen tiedon levittäminen, on kaikesta kilpailevan yhteiskunnan tärkeä osa. Ilman huijaamista vain harvan rahkeet riittäisivät huipulle, mutta kusettamalla pääsee samaan paikkaan paljon helpommin.

Valehtelussa on kuitenkin omat ongelmansa. Yksi suurimmista on se, että pitää muistaa kenelle on valehdellut ja mitä. Valhe voidaan myös paljastaa jossain tapauksissa hyvinkin helposti, eli kiinnijäämisen riski on ilmeinen. Omaa etua tavoiteltaessa on valehtelu yleinen tapa ja pieniä valkoisia valheita neuvotaan käyttämään ettei vaan loukkaisi toista. Kun kaikki on oltava poliittisesti korrektia, on helpompi valehdella kannattavansa jotain asiaa, mistä suljettujen ovien takana on täysin toista mieltä. Onko se itselle valehtelu sitten hyvä vai huono asia?

Onko tahattomasti valheen kertominen sitten valehtelua? Ei, sinällään, mutta samalla voidaan miettiä missä menee jokaisen henkilökohtainen vastuu ottaa asiasta itse selvää? Kun muistetaan, että kaikki nykymedia on propagandaa, onko tämä valheellisen tiedon eteenpäin levittäminen sitten valehtelua ja paljonko vastuuta on yksilöllä tämän valheen levittämisen kanssa? Toisaalta, onko absoluuttista totuutta edes olemassa, vai onko osatotuus jo riittävän lähellä?


Puolitotuus

Kuitenkin puhdasta valhetta vaarallisempi (yksilölle ja yhteiskunnalle) on puolitotuudet, jossa oikean tiedon mukaan on sotkettu joko valhetta tai tahallaan jätetty tiettyjä osia pois. Jättämällä osan pois, voidaan aina väittää ettei asiasta valehdeltu, joten faktojen tarkistamisessa saatetaan luovuttaa ja tyytyä riittävään määrään tietoa asiasta. Kuitenkin tämä puuttuva osa, jonka tiedon levittäjä on tietoisesti jättänyt kertomatta, on usein se avain ratkaista monimutkaisempi asia.

Poliitikot, media, uskonnot, lähes kaikki yhteiskunnan osat käyttävät tätä puolitotuudella ratsastamista oman aatteensa vahvistamiseen. Koska ihmisellä ei yleensä ole aikaa ja mielenkiintoa tutkia jotain asiaa juurikaan pintaa syvemmältä, on helppo kompastua "klikkiotsikon" tasoiseen viralliseen totuuteen. Totuuteen, josta on jätetty isoja osia kertomatta, koska ne pilaisivat tarinan. Ja hyvää tarinaahan ei sovi pilata totuudella, eikös? Tämä puolitotuuden sisältävä tarinankerronta on kriittinen osa nyky-yhteiskuntaa, koska oletuksena on että ihmiset ovat liian tyhmiä päättääkseen asioistaan itse ja heille on siis tuotava kaikki asiat valmiiksi pureskellussa paketissa.

Pitääkö sitten joskus oikaista kerronnassa, että asian selvittäminen etenee? Kyllä ja ei, koska kaikkea tarvittavaa tietoa on lähes mahdotonta jakaa, ottaen huomioon että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Loppujenperin asioiden päätökset tehdään suurelta osin nojaten arvoihin eikä faktoihin. Arvoihin on taas helppo vaikuttaa hyvällä tarinalla ja hyvää tarinaa riittävästi kertaamalla saadaan uskottavalta kuulostava puolitotuus uppoamaan täydestä suureen joukkoon - virallinen totuus.


Illuusion murtuminen

Koska ihmismielelle ehjä kokonaiskuva on tärkeää, eri suojamekanismeja otetaan käyttöön aina kun jokin ristiriitainen tieto saapuu prosessoitavaksi. Kognitiivinen dissonanssi iskee täydellä teholla ja vanhan, opitun, tarinan kyseenalaistajat torjutaan riittäväksi katsotuin keinoin. Näin varmistetaan virallisen totuuden levittäminen ja täydentävien tietojen poissulkeminen. Keisarin vaatteet pysyvät päällä, koska se pieni mutta tärkeä osa tiedosta on jätetty tahallaan jakamatta.

Koska vain murto-osa ihmisistä uskaltaa olla eri mieltä enemmistön kanssa, on puolitotuuksista luotu virallinen totuus turvassa. Ihmistä on paljon helpompi kusettaa, kuin saada uskomaan että häntä on kusetettu. Riittävän suuri mullistus voi kuitenkin murtaa tämän illuusion, mutta korvautuuko vanha illuusio vain toisella puolitotuudella onkin taas toinen asia. Koska kaikki media on propagandaa, on suurena vaarana että yksi tarina vaihtuu vain toiseen, kumpikin yhtä valikoituun versioon totuudesta.

Mutta toisaalta, jokainen joutuu luomaan itse sen juuri oman todellisuutensa. Kuinka iso siitä on valhetta, puolitotuutta tai "oikeaa" tietoa, ei kukaan voi tietää. Joitain asioida voidaan todistaa, toisia taas ei. Mikä asia on sitten sitten totta ja mikä satua, siinäpä yksi elämän suurista kysymyksistä. Elämme siis kaikki omassa kuplassamme ja yritämme epätoivoisesti kommunikoida keskenämme... mutta kenellä onkaan vastuu tästä kaikesta? Kaikilla, omasta itsestään ja tekemisistään... vai onko?