Tekoäly pakottaa ”Suuren Nollauksen”?

Kapitalismin kriisi

Kun toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen Jenkeissä verot paukkuivat 90:n pinnan hujakoilla, pelättiin kauheasti punaista sosialismia vaikka itse asiassa siinä oltiin pelastamassa kapitalistista järjestelmää. Sota itsessään toki ratkaisi osan ongelmasta, jonka tuottavuuden kasvu oli aiheuttanut teollistumisen myötä - puolet miehistä laitettiin rintamalle ja toinen puoli tekemään aseita ja varusteita heille. Mutta miten ihmeessä tuottavuus olisi muka ongelma, sehän on hyvä juttu? Toki, paitsi kapitalistisissa järjestelmissä, koska niissä voitot siirtyvät omistavan luokan taskuun sen sijaan että hyödyttäisivät kaikkia. Jos joltain ihmiseltä menee tunti tehdä jokin työ ilman konetta ja vain puoli tuntia koneen kanssa, sen sijaan että tämä tuottavuuden kasvu parantaisi ihmisen oloja, voitot siirretään omistavan luokan taskuun ja jos ennen siihen haluttuun tulokseen tarvittiin kaksi ihmistä, nyt siihen riitti yksi. Tämän seurauksena jengi siis potkittiin pellolle mieluummin kuin että he tekisivät vain vähemmän tunteja, jos haluttiin tuotanto pitää samana. Kasvun aikana tuotantoa yleensä halutaan lisätä ja kun kaikki oli pistetty sodan vuoksi paskaksi, sotaa seuranneet vuodet pitivät tuottavuuden kasvusta huolimatta ihmiset töissä vielä kiinni, ainakin osittain.

Korkea verotus oli tietenkin sitä pahaa sosialismia ja rapakon takana sitä ei hyvällä katsottu, joten miksi ihmeessä siihen suostuttiin? Rikkailta verottaminen nähtiin ainoana keinona ratkaista sen hetkinen ongelma, joka osin oli toki rahan puute, mutta pääosin se ongelma oli ne lukemattomat työttömät, joille ei enää ollut tarvesta. Eikä edes vielä se määrä työttömiä, koska kapitalistisessa järjestelmässä jokainen on oman onnensa seppä, eli työttömyys oli omaa syytä, vaan siksi että ne menivät järjestäytymään ja vaatimaan muutosta asiaan. Mitä siitäkin tulisi jos työläiset saisivat tuottavuuden kasvun hedelmistä oman osansa eikä vain omistava luokka? No, jenkit verottivat rikkaita ja yrityksiä ja alkoivat maksaa sosiaalitukia kansalle työttömyyskorvauksiin ja vastaaviin. Ammattiliitot ja vastaavat hiljennettiin eikä ilmaista leipää saaneet duunarit enää kapinoineet. Kriisi onnistuttiin siis välttämään ja veroissa palattiin vanhaan toimivaan ratkaisuun, eli keskiluokka maksaa verot josta he syyttivät köyhiä. Omistava luokka nauroi matkallaan pankkiin ja kaikilla oli mukavaa.

Neljäs teollinen vallankumous eli suuri nollaus on kuitenkin tuloillaan. Rankimmat arviot ennustavat useiden satojen miljoonien työpaikkojen katoavan kuin tuhka tuuleen tekoälyn myötä. Vuosisadan puoleen väliin mennessä ehkäpä jopa puolet työpaikoista on korvattu tekoälyllä, joko pelkästään datamuodossa tai sitten robottina. Putkimiehiä ja vastaavia luovaa ongelmanratkaisua tarvitsevia sekä tarkkaa ja nopeaa käsityötä tekeviä ihmisiä varmasti vielä tarvitaan pitkään, mutta toimistoissa papereita millään tavalla pyörittelevät ihmiset saavat väistyä chatbottien tieltä aivan kuten teollisuudessa koneet hitsaavat ja ruuvaavat laitteet lähes täysin alusta loppuun. Tuottavuus kasvaa tekoälyn käyttöönotossa räjähdysmäisesti ja jos tuhannen taalan tietokone korvaa yksistään tusinan toimistotätejä, mitä luulet kummalle näytetään ovea? Kun 24/7 ilman tunteita toimiva asiakasbotti vastailee varsin ihmismäisesti asiakkaiden kysymyksiin, muutos nähdään jopa positiivisena… paitsi tietysti jos se oma duuni meni alta sen botin tähden. Elämä on siis menossa monella viemäriin duunin menetyksen myötä joka saattaisi aiheuttaa liittojen voimistumisen ja työväen yhdistymisen jota kukaan ei halua, joten miten asiaa ehdotetaan korjattavaksi?


UBI

Universal Basic Income, eli perustulo. Sosiaalitukien sijaan kaikille maksetaan sama summa kuukausittain tilille, täysin ilman kyselyitä. Jokainen saa yhtä paljon, joten se on tasa-arvoista ja silleen. Oikeistopuolueet tulevat purnaamaan ilmaisesta rahasta, jolloin heille esitetään tutkimukset jotka todistavat ettei se oikeasti vähennä tuottavuutta vaikka ilmaista rahaa jaetaan. Vasemmisto taas tulee vaatimaan että se raha otetaan tekoälystä hyötyviltä, mikä kasvattanee heidän suosiotaan työväen keskuudessa kun paska on osunut tuulettimeen. Jos järjestelmä olisi demokraattinen, ei ole vaikea arvata kumman aatesuunnan taakse kansa menisi, mutta koska järjestelmämme ei ole lainkaan kansanvaltainen vaan kapitalistinen, tarkemmin sanottuna neoliberaali, merkitsee se vain sitä että sillä ei ole paskaakaan väliä onko johdossa oikeisto vai vasemmisto, koska taustalla on se sama iso raha. No miksi ihmeessä iso raha haluaisi itseään verotettavan? Aivan samasta syystä kuin vuosikymmeniä sitten jenkeissä… se raha tekee vain ylimääräisen kierroksen ennen kuin se ehtii omistavan luokan taskuihin.

Perustulo kun lisää kulutusta ja tämä on yleensä hyväksi bisnekselle. Vaikka isot firmat joutuvatkin maksamaan kovia ”tekoälyveroja”, se summa menee isolta osin kulutukseen joka kohdistuu heidän tuotteisiinsa. Pienet ja keskisuuret yritykset kun eivät voi millään kilpailla isojen kanssa, koska saadakseen lainsäädännön läpi joka mahdollistaa korkean tekoälyveron, hallinto ”joutuu” tekemään kovia päätöksiä ja säädännöllä tappamaan pienyritykset lähes kokonaan koska he eivät kykene hyödyntämään tekoälyä samassa mittakaavassa vaan joutuvat tyytymään nykyisiin lihasäkkeihin joita ihmisiksikin kutsutaan. Jos merkit pitävät paikkansa, tämä uusi vaihe on jo nyt vauhdissa kun Klasusetä WEF:n lihaksin vääntää perustuloa näille nykyisille marioneteille. Edellisellä kerralla sodalla korjattiin vinoumaa työväestössä… toivotaan että niin ei tällä kertaa kävisi, vaikka eiväthän ne nyt tahallaan sotaa ajaisi… eiväthän?

Ei siinä, perustulo olisi varmaankin ihan hyvä idea JOS se yhdistettäisiin tasaisesti jakautuvaan työpanokseen. Sen sijaan että osa istuisi kotona syljeskelemässä kattoon ja osa edelleen vääntäisi duunia niska limassa, kaikki hyötyisivät tekoälystä hoitamassa duunit saaden paljon lisää vapaa-aikaa ja työskentelemällä vaikka vaan muutamia tunteja viikossa. Sehän olisi varsin helppoa, kun et omista mitään ja olet onnellinen! Hetkonen, missäs mä olen tuon lauseen… ai niin, Klasu. Ei siinä, vähemmän työtä kun koneet hoitaa hommat ja kansalla olisi vapaa-aikaa kuulostaa hyvältä, eikö totta? Ihmisethän voisivat keskittyä parantamaan omaa tilannettaan ja vaikuttamaan omiin asioihinsa niin lähipiirissä kuin myös vaikkapa politiikassa. Mutta oikeasti, kuka sitä haluaisi?! Kansa jolla on aikaa ajatella ja resurssit elää luppoisaa elämää tekemällä vain vähän töitä josta saattaisivat vieläpä pitää?! Kuulostaa joltain kauhuelokuvalta nykypäivän poliitikoille: kansa, joka oli perillä asioista. Onneksi perustuloon voidaankin laittaa yksi jos toinenkin koukku Kiinasta opittuna: vain oikeaa mieltä omaaville se maksetaan täysmääräisenä ja sillä digirahalla ei voi ostaa kuin valtion määrämiä hyödykkeitä... toki, eiväthän ne nyt niin tekisi?


Tyranniaa pukkaa utopian sijasta?

Toinen pikkuboonus jonka tekoälyn markkinoijat tulevat tässä samalla saamaan on lähes täydellinen propagandakattavuus kaikilla alueilla. Kun se heidän oma wokeäly on jokaisessa firmassa asiakaspalvelijana, jokaisessa lehdessä uutisten kirjoittajana ja taho joka ikisen televisiosarjan käsikirjoittajana, mitä luulet kuinka ”väärää mieltä” oleville siinä käy? Kun jo nyt lähes syljetään päälle jos on jostain isosta asiasta väärää mieltä, wokeäly joka ikisessä laitteessa tulee tekemään kaikkensa manipuloidakseen ihmisiä yhteen muottiin sopivaksi kuluttajaksi. Mainokset, näytettävät postaukset somessa ja kaikki ne paikat jotka algoritmilla päätetään mitä sinulle näytetään, tullaan jo hyvinkin lähitulevaisuudessa personoimaan juuri sinun ajattelutapaan parhaiten tehoavaksi. Sen lisäksi niille muille syötetään loputtomasti satuja pahasta disinformaatiosta, vaarallisista salaliittoteoreetikoista ja terrorismiksi laskettavasta vihapuheesta niin johan on mukava olla wokeälyä vastaan sillä väärällä puolella…

Ja millä kansa saadaan mukaan tähän kaikkeen tyranniaan? Pelolla, tietenkin. Misinformaatio pilaa kaiken, vihapuhujat ovat terroristeja, terminaattorit tulevat pihaan ja pahojen ihmisten tekemät tekoälyt manipuloivat sinua huomaamattasi! Onneksi meillä on siihen pelastus! Viisaat ja oikeudenmukaiset johtajamme tulevat säätämään uusia lakeja ja sääntöjä yhteiseksi hyväksi ja juuri sinun turvallisuutesi vuoksi. Koska muutoin joka ikinen tavan tallaaja tulee terrorisoimaan kansaa ostamalla 10.000 näytönohjainta sisältävän supertietokoneen joka soluttautuu kaikkialle… eikun sori, se olikin jo olemassa, ei vaan tavan tallaajan käsissä. Kyllä, koneet ja ohjelmistot tulevat kehitymään, mutta ainoastaan valtiollisilla toimijoilla ja suuryrityksillä on resurssit tehdä hommaa isosti ja heillä on yksi pieni ero lainkuuliaiseen kansalaiseen nähden: he eivät piittaa niistä säännöistä pätkääkään. Tiedustelupalvelut ovat osoittaneet sen kerta toisensa jälkeen, mutta sitä Penttiä kellarissaan open source tekoäly koneellaan pitää pelätä ja säätää uusia lakeja ettei hän vaan tee murto-osaa siitä, mitä valtiot tekevät.

Maailma tulee joka tapauksessa muuttumaan radikaalisti tekoälyn vaikutuksesta. Yhteiskuntarakenne tulee muuttumaan ja ne tahot, joilla on hyppysissään ne kaikista laajimmalle julkistettavat tekoälyt tulevat omaamaan entistä enemmän valtaa. Jo nyt hehkutetaan ideaa siitä, kuinka tekoälyllä voidaan opettaa kenet tahansa osaksi ilmastokulttia ja uskomaan tutkittuun ja turvalliseen, yhteiseksi hyväksi tietenkin. Mitä sille voisi sitten tehdä? Saada ihmiset tietoiseksi asiasta ja nostettua myös poikkeavat näkökulmat julkiseen keskusteluun. Ja miten se tehdään? Valtamedialla tietenkin, eli ne toimittelijat jotka ovat vuosikymmeniä ajaneet tätä nykyistä mallia yht'äkkiä kasvattaisivat selkärangan ja alkaisivat ajattelemaan! Sillä aikaa kun opetellaan lehmien lentämisen alkamista, sanoisin että paras tapa tehdä asialle jotain on elää omaa elämäänsä mahdollisimman hyvin ja onnellisesti. Ehkäpä tutkia miten wokeäly toimii ja miten sitä ajetaan eteenpäin, samoin kuin noin muutenkin kuulostella tätä hulluutta. Mutta muutoin antaa sen edetä tahtiaan, koska sielä takana puhutaan triljoonien taalojen resursseista. Tietoisuutta on hyvä lisätä, mutta se tarvitsee näkyvyyttä - parhaallakaan argumentilla kun ei ole mitään merkitystä ihmisten ”heräämisen” kannalta. Koko sirkus kun loppuisi kun kansa lakkaisi tottelemasta herrojensa käskyjä. Toki siitä seuraisi se kauhia anarkia, jolloin vahvin kaappaisi vallan ja tekisi miten lystää! Aivan kuten koko nykyinen järjestelmämme jo toimiikin.

———
ChatGPT:n mukaan yllä olevaan tekstiin pitää suhtautua tälleen: ”On tärkeää huomata, että teksti sisältää kirjoittajan henkilökohtaisia näkemyksiä ja kriittisiä tulkintoja, eikä se välttämättä edusta yleispäteviä faktoja tai laajasti hyväksyttyjä totuuksia. Teksti tarjoaa pohdintaa ja näkökulmia, jotka voivat herättää keskustelua ja ajatuksia aiheen ympärillä.”

Valitse taistelusi

Tuulimyllyjä vastaan

Maailmaa ei yksi ihminen pysty muuttamaan, mutta moneen eri asiaan yksittäisenkin ihmisen tekemisillä tai tekemättömyyksillä voi olla suuri vaikutus. Lähes minkä tahansa asian voi muuttaa mieleisekseen jos siihen on riittävät resurssit. Vaikka resurssit eivät suoraan vielä valtaa anna, se mahdollistaa vallankäytön joka muutoin olisi mahdottomuus. Oli se sitten saappaita kadulla tahi netissä, riihikuivaa käteistä vino pino tai mitä tahansa muuta sopivaa resurssia, muutama seikka on hyvä ottaa huomioon ennen kuin lähtee sitä omaa asiaansa ajamaan. Ensiksi on arvioitava se vastapuolen kyvykkyys sekä resurssit, joita tullaan käyttämään asiaasi vastaan. Toisekseen on pohdittava sitä, mikä on realistinen tulos suunnitellussa väännössä. Vasta sen jälkeen voi edes kuvitella suunnittelevansa strategioita millä siihen haluttuun tulokseen voitaisiin päästä. Harmittavan usein lähdetään soitellen sotaan ja kun mitään ei saada aikaiseksi, virheistä oppimisen sijaan lyödään hanskat tiskiin ja huudetaan ”pitäkää tunkkinne!”

Kun puhutaan maailmanlaajuisista asioista ja oikeasti isoista pelureista, aktiivisen vastarinnan sijasta passiivinen lähestymistapa on tähän saakka poikkeuksetta ollut kannatettavampi reitti, koska siinä niitä omia resursseja ei juurikaan polteta mikä on yksi tärkeimmistä asioista. Mitä lähemmäksi ”kotia” ja paikallisemmasta asiasta on kyse, silloin on niillä pienilläkin teoilla oikeasti merkitystä. Helppoa se pienen paikallisen asian tekeminen tahi estäminen ei tietenkään ole, mutta jos paikkakunnalle lompsii suuryritys rahoineen saastuttamaan valtion tukemana vedet, maisemat tai ilman, hyvin organisoitunut vastarinta voi saada ajatukset muuttumaan jos oletetut voitot eivät tule korvaamaan sitä resurssien polttoa joka tulee tapahtumaan kun jokin paikallinen aktivistiryhmä hoidetaan pois edestä. Kuntatasolla jopa paikallispolitiikka kun vaikuttaa moisiin asioihin ja jos se paikallinen kuntamafia saadaan uskoteltua että tämä homma tulee liian kalliiksi, projektit tuppaavat jäämään jäihin. Valtakunnan tasolla tämä voi myös olla mahdollista, mutta tuo Arkadianmäen sirkus pelaa paljon isommilla korteilla ja jos mukana on ulkomaista valtaa, kannattaa kahdesti pohtia niitä strategioita. Kiusa se on toki pienikin kiusa…

Oli se aktivismi sitten tiedon levitystä tai suorempaa toimintaa johonkin tarkoitusperään, aktiivisen vastarinnan kohtalo on suurelta osin, ellei jopa kokonaan, yhden kriittisen toimijan varassa: media. Ruohonjuuritasolla se on yleensä puskaradiot ja vastaavat ryhmät sosiaalisessa mediassa, mutta jos asian haluaa oikeasti ulos siitä somealgoritmien luomasta näkymättömästä mielipidevankilasta, vähintä mitä pitää saada aikaiseksi on päästä paikallisiin lehtiin, radioon tai televisioon. Valtamedia on kuitenkin se peluri, jota valtaosa, taisi olla siinä 80%:n hujakoilla, kansasta Suomessa seuraa ja uskoo siihen. Passiivinen vastarintakin tulee ykkösuutiseksi sen kasvaessa riittävän suureksi ongelmaksi, mutta pääosin sinne uutisiin päätyy ainoastaan aktiivinen toiminta. Lähes täysin agendajournalismia suoltavat toimittelijat tosin tekevät etusivun jutun jostain kissanristiäisistä, kuin kertoisivat kuinka tahansa suuresta voimanosoituksesta kun aihe on agendan vastainen. Mustamaalatuksi voi vielä päästä ja pääkuvaan saattaa ihan vahingossa osua joku SOO:n takki päällään seisova, jos ei muuten niin lavastettuna. Viime päivien rasismisirkus onkin hieno esimerkki mediahuomion kriittisyydestä aktivismissa.


Mediahuomio

Sille 80%:n joukkoon kuuluvalle kansanosalle seuraava asia on kuitenkin täysin ennenkuulumaton juttu: media valitsee tarkasti mitä se kertoo ja mitä se ei kerro. Valtamedia päättää mikä on päivän ykkösaihe, ei Twitter eikä mikään mukaan sosiaalinen media, vaikka niin moni kuvitteleekin. Vaikka jokin asia trendaisi jollain sosiaalisella alustalla, sillä ei ole mitään merkitystä jos se ei saa valtamedian huomiota. Yhdestä kauhiasta lausunnosta saadaan paisutettua mediassa viikkoja kestävä hulabaloo, siinä kun tuhansien ihmisten yhteisellä työllä sillä jollain somealustalla nostama asia jää yhden päivän ihmeeksi sille somealustalle. Kuinka suurta osaa nämä alustojen algoritmit pelaavat tässä pelissä, sitä on vaikea varmasti sanoa, mutta useista vuodoista ja koodilöydöksistä voidaan päätellä, että jos somealusta haluaa syystä tai toisesta pitää jonkin asian piilossa, se kykenee näyttämään sen isosti haluamansa klusterin sisällä ilman pienintäkään hiiskuntaa sen ulkopuolelle. Kaikki samanmieliset siis saavat tiedon asiasta, mutta ei kukaan sen kuplan ulkopuolella.

En väitä että tiedon jakaminen ja levitys on turhaa sosiaalisessa mediassa, mutta kun katsoo monen ”väärinajattelijan” näkyvyyttä eri alustoilla, ne muutamat kymmenet näyttökerrat samanmielisten fiideissä eivät ikävä kyllä vaikuta yhtään mihinkään. Kyllä, niillä voi yrittää saada sitä ”omaa sakkia” uskoteltua suuntaan tai toiseen, mutta siihen 80%:n massaan sillä ei ole merkitystä, koska jo pienestä pitäen indoktrinoitu kansa ei nyt vaan lähde ”kaikenmaailman hömpötyksiin” mukaan ellei se tule siitä ”oikeasta tiedonlähteestä”, eli valtamediasta. Jos tarkoitus on siis pysyä siinä omassa piirissään ja koettaa siihen vaikuttaa, sosiaalinen media on aivan erinomainen paikka tykittää menemään. Niihin kaikkiin muihin? Ei niin mitään vaikutusta. ”Vastakkaisen” somekuplan kanssa sillä voi myös saada riidan aikaiseksi niin halutessaan ja kukapa sitä nyt ei haluaisi kunnon paskamyrskyä saada aikaiseksi? Tosin näkyykö sekään valtaenemmistölle? Ei, ei sitten pätkääkään, paitsi jos valtamedia haluaa käyttää sitä aseena omassa agendassaan.

Jostain syystä varsin monelle on tullut täytenä yllätyksensä se, että mitä ikinä someen postaa joka on jäljitettävissä postaajaansa, se voidaan sieltä haluttaessa kaivaa esiin ja laittaa tikunnokkaan. Ihan kaikki, oli se sitten jokin kirjoitus, kuva, video tai pelkkä ”tykkäys”, JOS valtamedia haluaa lynkata jonkun tahon, se kykenee sen tekemään jos olet joskus jotain ”väärää” tehnyt. Kun syyllinen tiedetään, rikos löydetään. Vielä yllättävämpää on kuitenkin se, kuinka helposti kansaa viedään kuin pässiä narusta tässä rasismisirkuksessa - media haluaa ihmisten närkästyvän joko sanomista tai ”väärästä” ajojahdista. Närkästyksen hallinta on se valtamedian leipälaji ja taas kerran halutaan kansa napit vastakkain ja molempien puolten sankarit esille. Sen helpompaa vaalitemppua kun ei ole, että postailee jotain sille omalle yleisölle tarkoitettua radikaalia sontaa ja sitten kun joutuu siitä median jahtaamaksi, ollaankin vielä paljon suurempi sankari omien keskuudessa kuin koskaan ennen ja se vastapuoli ei tulisi koskaan kyseistä tyyppiä kannattamaan joten sillä ei ole mitään merkitystä mitä he ajattelevat. Peliä ymmärtämättömät toki luikkivat piiloon kun media aloittaa ajojahdin, tosin mediahan valikoi varsin tarkkaan kohteensa jolloin voidaan pohtia niitä syitä miksi juuri tuo tyyppi ja miksi juuri nyt… ne vanhat synnit ovat olleet jopa vuosia näkyvillä.


Näkyvyys siis ratkaisee

Kahvipöytäkeskustelujen aihe tulee niin nyt, kuin melko varmasti myös tulevaisuudessa, olemaan ne asiat jotka se valtamedia on nostanut esille. Jos siis haluaa aktivismillaan vaikuttaa valtaväestöön, on päästävä valtamediaan. Se millä tavalla esitettynä on usein toisarvoinen asia, koska näkyvyys on se millä omaa sanomaansa saa esille. Paraskaan argumentti ei juurikaan vaikuta, jos sitä kukaan ei ole kuulemassa. Siinä kohden jos se oma aktivismi on reagointia johonkin tapahtuneeseen, pitäisikin muistaa että media on jo kehystänyt aiheen haluamakseen, jonka jälkeen se Overtonin ikkunan hivutus on paljon vaikeampaa. Pitäisi siis ehtiä ensin, tai sitten osata kääntää se kerrottu tarina itseään vastaan ja saada se uusi näkökulma isosti näkyville. Historiasta löytyy useita esimerkkejä eri keinoista, tosin isot pelurit kuten Google ovat jo hyvän aikaa haudanneet sitä kriittistä tietoa tavoista, joilla oikeasti lyödään kapuloita jopa isoimpien koneistojen rattaisiin. Miksiköhän?

Näkyvyyden saaminen missään valtamediassa ei ole mikään pikkujuttu. Huomiohuoraaminen ei yleensä toimi, ellei kyseessä ole joku tyhjänpäiväinen julkkis tai poliitikko, joka on tehnyt tai sanonut lähestulkoon mitä tahansa, joka saattaa ylittää uutiskynnyksen. Olisi siis joko saatava toimittelija itse paikalle, tai tehdä jotain niin merkityksellistä että sillä halutulla tasolla toimiva kaarti kiinnostuu asiasta. Kun tiedetään maamme lehdistön ”lievähkö” kallistuma edistyksellisten suuntaan, etenkin valtakunnan tasolla, se näkyvyyden saaminen millekään edes etäisesti konservatiivisille asialle vaatii huomattavan suuren panostuksen että sieltä vaivautuisi edes yksi toimittelija saapumaan paikalle. Paikallisella tasolla tilanne voi kuitenkin olla toinen jo siksi, että ne paikallismedian tyypit tuppaavat asumaan sillä paikkakunnalla ja heihin saa ihan naamatustenkin yhteyden jos oikeen tosissaan haluaa. Jos siis haluaa näkyvyyttä, on tiedettävä sen kentän pelurit ja pelattava heidän peliään joiltain osin. Toki on muistettava, että muiden säännöillä pelaaminen on se varmin tapa hävitä.

Onkin jonkinsortin paradoksi, että samalla kun puhun vahvasti passiivisen vastarinnan puolesta, selitän myös miten aktiivinen vastarinta voisi halutessa toimia. Itseänikin asia on kovasti vaivannut, minkä vuoksi tämä on jo toinen (tahi kolmas?, laskentatavasta riippuen), teksti aiheesta muutaman päivän sisään. Maailmassa on lukemattomia asioita, joihin olisi nähdäkseni positiivista saada muutos aikaiseksi. Monet niistä asioista vaatisi runsaasti aikaa ja energiaa sekä taistelua jotain tahoa vastaan - ja juuri tämä taistelu on asia johon en enää lähde. Samalla kaikki nämä asiat jotka olisivat taisteltavissa, ovat niin pieniä asioita isossa mittakaavassa että niillä ei nyt oikeastaan ole mitään merkitystä. Nostan hattua kaikille niille, jotka haluavat taistella asioista, joita pitävät sen taistelun arvoisina. Ne suuret muutokset jotka haluaisin nähdä eivät kuitenkaan ole likimainkaan sellaisia, että aktiivinen vastarinta olisi niihin millään tavalla merkityksellinen. Siksi oma tieni on passiivinen vastarinta kaikelle vallalle muiden ylitse. Ai siksikö, että vastustaja on liian suuri ja voimakas? Ei, vaan siksi että se ei ole minun taisteluni alkuunkaan, koska se käydään jokaisen ihmisen sisällä itseään vastaan. Voin vain näyttää tien, mutta jokaisen on se itse kuljettava eikä siihen mikään taistelu auta.

Passiivinen vastarinta

Edelleenkin voitaisiin oppia historiasta, ehkä

Reilu vuosi sitten kun raapustelin tekstin ”Vastarinnankiiski” olin vielä sillä kannalla, että aktiivinen vastarinta voisi joissain tapauksissa toimia ja olla hyvä vaihtoehto. Joitain esimerkkejä asiasta löytyy em. tekstistä ja lisää löytyy netistä hakemalla eri aktivismin aiheuttamia keinoja sekä muutoksia. Eräs keino joka menee suunnilleen siihen puoleen väliin aktiivisen ja passiivisen vastarinnan kohdalla on ”culture jamming” eli kulttuurihäirintä, missä tarkoituksena on kääntää se ”vastapuolen” käyttämä voima itseään vastaan. Passiivista se ei toki ole, mutta verrattuna moneen muuhun aktiiviseen vastarintaan, sen keino kääntää sanoma itseään vastaan on joistain itsepuolustuslajeista (esim. Aikido) tuttu tekniikka, jossa vastustajan liike-energiaa käytetään häntä itseään vastaan tai se ohjataan sivuun niin ettei siitä ole itselle haittaa. Tarkastellaan kuitenkin ensin hieman väkivallatonta vastarintaa, joka on lähelle passiivista vastarintaa mutta kuitenkin perustavalla tavalla siitä poikkeavaa.

Varmaankin kuuluisin esimerkki väkivallattomasta ja osin passiivisesta vastarinnasta on Mahatma Gandhin 1920 hujakoilla Intiassa tapahtunut liike. Tekoäly selitti asian tällä tavalla, mikä vastaa itse asiasta muualta lukemaani joten, joten helpotetaan omaa työtä kopioimalla ChatGPTn vastaus: ”Gandhin 1920-luvun väkivallaton vastarinta oli keskeinen osa Intian itsenäisyystaistelua brittihallintoa vastaan. Hän kannatti passiivista vastarintaa, kuten suolaisten merenrantalakkojen järjestämistä brittien asettamia suolanveroja vastaan. Gandhin johtamaa kansalaistottelemattomuutta ja taloudellisia boikotteja käytettiin brittien taloudellisen vallan heikentämiseen ja heidän poliittisen asemansa haastamiseen. Hänen periaatteensa perustuivat väkivallattomuuteen, siviilimielivaltaan ja totuuden etsimiseen. Gandhin tavoitteena oli saavuttaa Intian itsenäisyys rauhanomaisesti ja yhtenäisesti koko maan kansan voimin.”

Väkivallaton vastarinta on siis nimensä veroinen keino osoittaa mieltään asiasta, yleensä suurin joukoin. Paikalliset Elokapinan mielenosoitukset toimivat tästä esimerkkinä ja tietysti lähes kaikki muutkin Suomessa tapahtuneet muutkin mielenosoitukset kuuluvat tähän samaan kategoriaan. Lähinnä ”vasemmisto”radikaalien omat esitykset ovat olleet väkivaltaisia tai ilkivaltaa sisältäviä mielenilmauksia, siinä kun muut ovat osanneet käyttäytyä sivistyneesti ilman riehumista. Eri väkivallattomia keinoja ovat esimerkiksi, lakot, mielenosoitukset, boikotit ja kansalaistottelemattomuudet, jotka ovat tehokkaita keinoja laajalle levitessään, mutta niiden vaikutus pienessä mittakaavassa ovat parhaimmillaankin marginaalisia. Vallanpitäjiä ei nyt juurikaan nappaa muutamat sadat ihmiset marssimassa jotain asiaa vastaan tai sen puolesta. Ehkäpä näissä väkivallattomissa vastarinnoissa on se ongelma, että sen lisäksi ettei se millään tavalla ole suora uhka vallanpitäjiä kohtaan, se vastarinta jää monasti siihen muutamaan miekkariin tai vastaavaan? Kukaan ei jaksa päivästä toiseen mennä marssimaan, eikä se kadulla huutaminen liioin mitään auta jos mediaa ei saada asiasta kiinnostumaan. Ja sen jokainen asiaa seurannut jo tietääkin, että media ei pukahdakkaan asiasta jos se jollain tavalla on ”väärä näkemys” eikä mikään vallanpitäjien siunaama ”oikea” mielenosoitus.


Ei passivointia, vaan passiivista vastarintaa

Väkivallattomuus on siinä jo nimessään selitettynä, mutta passiivisuus kuulostaa lähinnä vaan siltä että ei tehdä mitään. Kyllä, se on juuri sitä miltä se kuulostaa - ei tehdä - ei tehdä sitä mitä vallanpitäjät haluavat. Ihmisillä on monasti täysin hakusassa se mitä vastaan tai minkä puolesta milloinkin ollaan, minkä vuoksi passiivinen vastarinta näyttäytyy lähinnä kattoon syljeskelyltä. Mutta asia on paljon monimutkaisempi kuin se päällepäin näyttää. Kaikki varmaan ovat kuulleet sanonnan, jonka mukaan pahan voittoon tarvitaan vain se, ettei hyvät ihmiset tee mitään? Tämä antaa monelle sen asenteen että silloin täytyy tehdä jotain, vaikka se tekemättömyys riittäisi. Nimittäin jos ei itse osallistu millään tavalla siihen ”pahaan”, ne pahat teot tuppaavat loppumaan kun kaikki tai edes selvä enemmistö kieltäytyy siitä - joukon paine toimii myös siihen suuntaan. Asioiden esilletuonti on tietysti yhteen kuuluva asia, koska siitä pahasta hiljaa oleminen saattaa myös osin sen pahan mahdollistaa, mutta se ei tarkoita että kaikkien tulisi huutaa asioista kaikkialla vaan siinäkin riittää että vain selväsanaisesti ilmoittaa kieltäytyvänsä. Jos joku tulee kysymään miksi, silloin voi asian tarkemmin toki selittää niin halutessaan.

Otetaan esimerkiksi tässä asia, josta olen puhunut lukemattomia kertoja ennenkin, nimittäin äänestämättömyys ja isossa mittakaavassa tapahtuva vaaliboikotointi. Nämä kaksi, vaikka se yksilön kannalta tehty osa onkin sama, ovat perustavaa laatua poikkeavia asioita. Kuinkamuka? Vaaliboikotti on aktiivista vastarintaa, koska siinä jokin ryhmittymä julistautuu vastustamaan niissä vaaleissa tapahtuvaa valintaa, kunnes ne omat vaateet tulevat toteutettua. Riittävän suuri boikotti pakottaa sen hetkiset vallanpitäjät tekemään asialle jotain, koska muutoin vaaleja ja niiden oikeutusta voidaan kyseenalaistaa. Mutta äänestämättömyys ilman tätä julistusta on passiivista vastarintaa, jolloin sitä usein halveksutaan. Tässä tullaankin siihen, miksi kukin jättää sen äänestyksen väliin. Jos asia nyt vaan ei nappaa ja jäädään kotiin sen vuoksi, sillä ei ole sen kummempaa aatteellista kantaa, mutta se on samalla juuri se toimi, jolle vallanpitäjillä ei ole aseita toimia. Ei siis tueta sitä ”pahaa” ja kun riittävän moni niin tekee, koko sirkus lakkaa. Moni vaan ei halua sirkuksen lakkaavan, vaan he haluavat itse päättää kenellä olisi valta muiden yli. He siis pelaavat vallanpitäjien peliä, tukevat sitä pahaa… paitsi etteivät he näe asiaa pahana, jolloin sen passiivinen vastustus nähdään vain tekemättömyytenä jota he halveksuvat.

Olisi siis ensin päätettävä onko itse järjestelmää vastaan, vaiko vain sen hetkistä hallintaa. Suurin osa ihmisistä kun on huutamassa kurkku suorana sitä, kuinka se heidän tapa johtaa olisi paljon parempi kuin niiden toisten. Tällöin kaikki passiivinen vastarinta on myös heitä vastaan, koska se ei ole heidän puolellaan. Tämä tuli huomattua varsin kirkkaasti viime vaalien aikana ja nyt kun tämä poliittinen sirkus on saanut uutta pontta ”rasismin” noustua pääaiheeksi, suuri osa kansasta osoittaa jälleen tukevansa sitä koneistoa mutta vaativan siihen muutosta niin että ne omalla kannalla olevat pitäisi päästää valtaan. Heille kaikille passiivinen vastarinta koneistoa vastaan on vihollinen yhtä lailla kuin kaikki muutkin eri mieltä olevat. Kysymys on siis siinä, mikä on todella se asia jota halutaan vastustaa. Vastustaako tyranniaa, vaiko vain sen hetkistä tyrannia. Järkeily asiaan menee niin, että jos kaikki valitsevat sen oikean tyrannin, kaikki olisi taas hyvin. Sääntöpohjainen järjestelmä kun ei voi olla moraalinen, eikä yksikään ihminen kykene luomaan järjestelmää joka on kaikille reilu säännöiltään. Tekoäly voisi kai teoriassa moisen kehittää, jos sillä ei olisi oma lehmä ojassa, mutta kun ne kaikki tekoälyt ovat sen omistavan luokan omistuksessa ja hallinnassa, ne lehmät oppivat lentämään ennen kuin vallanpitäjät luovuttavat valtansa. Se valta voitaisiin tosin pakottaa heiltä pois sillä passiivisella vastarinnalla…


Puuttuva pala

Kuten joku saattaa huomata, ei näkemykseni asiassa ole juurikaan muuttunut. Olen edelleen sitä mieltä, että sillä ei ole väliä kuka se tyranni on joka käyttää sääntöpohjaista järjestelmää omaksi edukseen. Ero vanhaan on kuitenkin siinä, että mitä se ”pahuus” oikeen merkitsee on muuttunut. Jos se tyranni olisi tehnyt asiat toisin, sillä tavoin että olisin itse ollut sillä hyötyvällä puolella, olisinko koskaan lähtenyt edes pohtimaan asiaa? Meillä kaikilla on se oma lehmä ojassa, kaikki ajattelemme ensin itseä ja vasta sitten muita, joten onko se varsin etenkin ihmisluonnolle tyypillinen ajattelutapa jollain tavalla paha? Niinhän luontokin toimii - omaksi edukseen. Kyllä, siinä on aina mahdollisuus että se oma etu on toiselle negatiivinen asia jolloin tämä vääryys koetaan sitten ”pahana”. Jotkut näkevät oman valtansa ja etunsa kaikkien muiden ylitse vahvimman oikeutena, mutta onko sekään ”pahaa”? Jos kaikki hyväksyvät harvojen edun muiden kustannuksella, onko se sitten väärin tai pahaa? Kaikki eivät kuitenkaan sitä hyväksy, vaan tekevät sitten itse parhaaksi näkemällään tavalla vastarintaa - osa aktiivisesti, osa passiivisesti.

Jokainen joutuu itse päättämään miten sen oman elämänsä haluaa elää. Muut sitten ottavat siihen osaa omasta asemastaan ja näkökulmastaan, jolloin joidenkin teot vaikuttavat omaan tilaan positiivisesti ja toisten negatiivisesti. Maailmassa mahtaa olla reilusti yli 8 miljardia ihmistä joiden tekemiset eivät itselle millään tavalla vaikuta, eikä silloin taida edes kuulua. Mutta jostain syystä pidetään luonnollisena sitä, että muutama kourallinen ihmisiä saa päättää joistain asioista kaikkien muiden puolesta? Heidän valtansa perustuu kuitenkin ihmisten vapaaehtoiseen toimintaan sen puolesta, jolloin pelkkä tottelemattomuus lopettaisi harvojen vallan kaikkien muiden ylitse. Näin tuskin tulee tapahtumaan, koska myös niillä tavan kansalaisilla on omat lehmät ojassa ja niin kauan kun he kokevat hyötyvänsä, he tuskin lähtevät sitä ruokkivaa kättä puremaan. Ja täten ihmisten keskinäinen kilpailu jatkuu ja kuten kilpailuun kuuluu, osa voittaa ja osa häviää. Kilpailu on kuitenkin vapaaehtoista ja se voitaisiin korvata yhteistyöllä, jolloin suuri osa koko maailman ongelmista katoaisi kuin tuhka tuuleen. Se kilpailu päättyisi kun siihen ei otettaisi enää osaa - passiivinen vastarinta siis voisi muuttaa koko maailman.

Monella ihmisellä on pakonomainen tarve vaikuttaa muiden ihmisten käyttäytymiseen. En liioin väitä ettenkö itse olisi pyrkinyt vaikuttamaan tai ainakin tönimään muita suuntaan, jota pidin itse ”oikeana tapana”. Toki jokainen sanottu sanakin voi vaikuttaa, ei siinä, eli niin kauan kun ihmiset kommunikoivat keskenään, he vaikuttavat toisiinsa. Ehkäpä se kriittinen raja menee siinä, voidaanko se jokin asia pakottaa toiselle? Kun ihmiset pitävät lakia, eli joidenkin tyyppien paperille raapustamia sääntöjä, korkeimpana auktoriteettina ja oikeutettuna rangaista kaikkia niitä jotka eivät niitä sääntöjä tottele, ei liioin kannata ihmetellä miksi asiat eivät mene edes sille enemmistölle ihan nappiin. Ihmisiä on varsin helppo manipuloida uskomaan asioita ja kun vuosien saatossa valta on keskittynyt harvoille, sen ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä että nämä vallanpitäjät manipuloisivat muita omaksi edukseen. Ja niin kauan kun ihmiset pelaavat sitä muiden luomaa peliä jonka sääntöihin he eivät voi vaikuttaa, kilpailu pitää huolen siitä miten voittajia palkitaan ja hävinneitä rangaistaan. Mitäs läksit, nii? Itse annan muiden pelata lassipalloa kaikessa rauhassa jos niin haluavat tehdä. Keinot millä se saataisiin loppumaan on tiedetty jo vuosisatoja.

Olet sen ansainnut

Niin minkä mukaan olet ansainnut?

Meritokratia, eli parhaat johtajat ja voittajat sanelevat menon on kasvattanut kannatustaan viimeisen vuosisadan melkoista tahtia. Varmaan niitä harvoja suurempia aatteita, jotka eivät nielleet tätä kilpailun auvoisuutta oli hippiliike, mutta kautta koko poliittisen kentän oikealta vasemmalle ihmisten mieliin on painettu tämä Amerikkalaisen unelman peruspilari: sinä olet sen kaiken hyvän ansainnut koska olet tehnyt niin kovan työn. Yksi nykypäivän vahvimmin meritokratiaa kritisoivista ”suurista nimistä” on Michael Sandel, joka luennoi asiasta ympäri maailmaa ja on aiheesta kirjoittanut hieman zombie-pandemian alun jälkeen kirjan ”The Tyranny of Merit”. Vaikka luennoilla yleisö tuntuu näkevän asian hyvinkin samalla tavalla kuin Sandel, ei hänen näkemyksiään tuolla valtavirtaisessa mediassa ja keskustelussa juurikaan näy. Tämä tietenkin on vain osoitus siitä, että hänen näkemyksensä on huono kun ei pärjää vapaassa ajatusten markkinapaikassa, eli länsimaisessa demokratiassa ja sen luomassa kilpailussa missä paras idea voittaa? Jos hän olisi oikeassa, hän ansaitsisi siitä paljon enemmän tunnustusta, eikös?

Kun sanon meritokraattisen ajattelun iskostuneen koko poliittiseen kenttään, tarkoitan todella koko kenttää niin vasemmalta oikealle kuin globalistista lokalistiin. Tämä ”skenen” roima vaalitappio iski moneen todella kovaa, koska he tiesivät tehneensä niin helvatan kovan ja mahtavan työn, että he olisivat ansainneet paikan eduskunnassa. Heidän ajatuksensa olivat parempia kuin kenenkään muun, jolloin he olisivat olleet oikeutettuja valtaan (muiden yli). Siinä onkin tärkeä kysymys, eli: onko kukaan oikeutettu valtaan muiden ylitse ja jos on, miksi hän olisi sen paikan ansainnut? Tottakai on! Jos on parempi kuin muut siinä jossain asiassa, on tämän ansion vuoksi auktoriteettiasemassa muihin nähden jo pelkästään sen vuoksi oikeutettu enempään kuin muut. Ethän sinäkään valitsisi vaikkapa huonoa autokorjaajaa tai lääkäriä, jos parempiakin on tarjolla jolloin nämä paremmat ovat ansainneet enemmän, eli sinun rahasi. Jokainen ansionsa mukaan, sanotaan, mutta millä mittarilla ja kenen mukaan?

Jos ajatellaan vaikkapa urheilua, kuinka suuri osa siitä suorituksesta on kaiken sen työn ja tuskan ansiota ja paljonko on puhtaasti geenilotossa saatua onnea? Entä onko se kultalusikka suussaan syntynyt ansainnut ensiautokseen sen bemarin, siinä kun toinen on niska limassa tehnyt kymmenen vuotta työtä ostaakseen käytetyn polkupyörän? Kuuluuko sille paremmin koulutetulle sitten parempi palkka siksi, että hän ansaitsi sen istumalla koulun penkillä sen sijaan että joutui käydä töissä tuodakseen leivän pöytään että selviäisi? Toisaalta taas kun ihmiset eivät edelleenkään ole tasavertaisia sitten millään mittarilla, ansaitseeko joku sitten enemmän tukea kuin toinen että he saavat sitten kilpailla keskenään samasta asiasta? Näihin kysymyksiin ei ole olemassa niinkään oikeaa tai väärää vastausta, vaan ne näkemykset riippuvat ihmisten omista arvoista ja moraalisista näkemyksistä, joista ei yleensä liioin haluta keskustella. Tai no tietysti jos on parempi kuin muut, on silloin oikeassa ja tällöin muut automaattisesti väärässä, vai kuinka se meni?


Mutta kyllähän luontokin…

Meritokraattinen ajattelu lyö ihmisiä maahan kahdella eri tavalla. Osa ajattelee, että he olisivat ansainneet enemmän koska olivat tehneet niin paljon, mutta eivät tulleet palkituksi, siinä kun toiset tuntevat meritokratian tapahtuneen ja heidän heikko asemansa johtuu siitä että he nyt vaan ovat säälittäviä luusereita. Voisi melkein luulla, että ollaan melkeinpä ansaitsemassa taivaspaikkaa omilla teoillaan? Jossain vaiheessa kun pidettiin sairauksiakin ihmisen omana syynä, kun oli tehnyt jotain syntiä niin ansaitsi kaiken sen kärsimyksen, mutta onneksi olemme sentään kehittyneet niistä ajoista… vai olemmeko sittenkään? Omat tekemiset vaikuttavat asioihin toki melkoisesti, mutta niin ulkopuoliset vaikutteet, samoin kuin omat henkilökohtaiset (muuttumattomat) ominaisuudet saattavat pelata paljon merkittävämpää roolia siinä voittamisessa ja häviämisessä yhteiskunnan kilpailussa. Kuinka paljon siis oikeasti on sitä omaa ansiota jos voittaa, tai omaa syytä jos häviää, silleen aikuisten oikeasti?

Tämä elämän epäreiluus vaivasi ihmisiä ainakin jenkeissä niin paljon, että kansan kyllästyminen ”eliitin” sanelemiin sääntöihin kiehahti ylitse ja Trump valittiin presidentiksi tutun ja turvallisen vaihtoehdon sijaan. Kutsui sitä sitten populismiksi tai miksikä tahansa, ne persvakoäijät jotka pitivät maan pyörimässä näkivät tilaisuutensa tulleen ja keinon palauttaa oma kunniansa takaisin ja saada sen mitä he ansaitsevat, eli työ jolla elättää perheensä. Onnistuiko Trump muuttamaan jenkkilän menon onkin sitten toinen asia, mutta kansa äänestää lupausten mukaan joka ikisissä vaaleissa. Suomessa mitään vastaavaa ei ole näkynyt vaikka kaksi puoluetta, SDP ja PS, väittävät ajavansa sen ”duunarin” asiaa kaataessaan miljardeja ulkomaille, ilmastohömppään ja lääketeollisuuden taskuihin. Kansa ei vissiin ole ansainnut osaansa ja se on jokaisen omalla vastuulla pärjätä nykypäivänä? Vai onko niin, että kansa saa juuri sellaisen valtiojohdon kuin se ansaitsee? Kun nimittäin antaa avoimen valtakirjan kaunopuheiselle mutta joka ikinen kerta lupauksensa pettäneelle, olisi siinä myös peiliinkatsomisen paikka vaikka kuinka uskottelee itselleen että kyllä se nyt sillä ensi kerralla, kunhan kaikki vaan äänestävät oikein.

Mutta kilpailuhan on luonnon oma tapa ratkaista asiat, tai niin ainakin kerrotaan. Luonnossa kilpailu syntyy ainoastaan silloin, kun jostain resurssista on pulaa. Luonto pyrkii symbioosiin ja tasapainoon kaikkien eliöiden kesken, mutta käytännössä niitä rajallisia resursseja koetellaan varsin usein. Ihminen on vaan siitä poikkeava eliö, että hän kykenee mukautumaan paljon helpommin muuttuviin tilanteisiin ja kykenee järkensä sekä tietenkin teknologian avulla ratkaisemaan varsin suuren osan ongelmista, joita resurssien puute muodostaa. Paitsi että ihminen kykenee siihen, kyllä, mutta halu niin tehdä on varsin rajallinen koska se poistaisi kilpailun jonka ansiosta osa voittaa. Keinotekoinen puute onkin varsin yleinen ilmiö ja sen luominen on varsin helppoa koska suurin osa kansasta uskoo auktoriteetteihin, eli siihen että jollakin on oikeus määrätä muiden asioista. Kun iso raha lobbaa hallintoa kitkemään heille haitalliset kilpailijat pois kentältä, on keinotekoisen puutteen luominen lastenleikkiä. Karu totuus on se, että ne resurssit eivät mene likellekkään tasan jolloin ei ole ihme että jostain on pulaa samalla kuin joku toinen on yltäkylläisyydessä samasta resurssista. Ongelma ratkaistaan tietysti antamalla rikkaiden maiden köyhien resurssit köyhien maiden rikkaille.


Kaikki tietävät hinnan, mutta juuri kukaan ei arvoa

Siinä kun pankkiiri ja sijoittaja pyörittelevät miljoonia ja saavat siitä satoja tuhansia palkaksi, sairaanhoitaja ja maanviljelijä kituuttavat usein köyhyysrajan lähellä, ehkäpä jopa sen alapuolella. Miksi näin? Yhteiskuntamme arvostaa eri asioita eri tavalla ja kun kyse on voittajista, sen selvempää mittaria voittajasta ei ole kuin rahan haaliminen. Kun olet rikas, olet ansainnut kaiken sen maineen ja mammonan koska kilpailu sen päätti. Ja kun olet rikas, voit vaikuttaa niin hallinnon päätöksiin kuin ihmisten mielipiteisiin asioista, vaikkapa omistamalla mediat jotka kertovat että asia niin on. Mutta se on kuulemma hullua salaliittoteoriaa että etenkin kriisien aikana rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät entisestään, koska kyseessähän on vain reilu kilpailu ja voittajat ansaitsevat osansa. Työstä pitäisi saada aina reilu palkkio, mutta kuka sen oikein määrittää ja mikä on reilua? Jos ihminen kokee ettei saa ansionsa mukaan, ei sitä motivaatiota työhön juurikaan ole ja kun kukaan ei tee työtä, yhteiskunta romahtaa. Vai romahtaako ja onko se edes huono asia, mitä ajattelet?

Asioiden arvostus peilaa usein hintaan myös niin, että jos jonkin asian saa ilmaiseksi, se ei välttämättä ole niin arvokas katsojan silmissä. Ei siis ihme, että Sarasvuon kaltaiset puhujat veloittavat maltaita laukoessaan jonninjoutavuuksiaan - koska esitelmä on kallis, sen täytyy olla hyvä. Toisaalta ilmainen voi myös olla omalla tavallaan kalliimpi vaihtoehto, jos nimittäin laskee sille omalle ajalleen jonkinmoista arvoa - turhanpäiväinen esitys, vaikka sen ilmaiseksi saikin, tuhlasi aikaa ja aika on niitä harvoja resursseja joita taas ei rahallakaan saa ostettua. Netti onkin yksi pahimpia ajanpolttajia ihmisten elämässä ja sosiaalisen median fiidin turhanpäiväinen selaaminen kun ei ole parempaakaan tekemistä on harmittavan yleinen tapa kuluttaa aikaa. Senkin ajan kun voisi käyttää johonkin parempaan, vaikkapa itsensä kehittämiseen ja sitä kautta oman tilanteen parantamiseen. Eli jos et saa mitään aikaan kun aika menee somea selaten, oletko sen ansainnut? Ehkä, ehkä ei, koska siinä sinua on enemmänkin manipuloitu - eri alustat tekevät kaikkensa, että viipyisit vielä pienen hetken pidempään jolloin sinun tietojasi voidaan kaupata vielä muutamalle mainostajalle lisää. Vai luulitko että Twitter tai naamakirja hyvää hyvyyttään antoi ilmaiseksi alustan käyttöösi?

Mitä tästä kaikesta meritokraattisesta ajattelusta seuraa on nähdäkseni jäätävän kylmä yhteiskunta, jossa kaikki kilpailevat kaikesta keskenään ja toisten muroihin kuseminen on normi. Voittajat pitävät itseään parempana, koska kerran voittivat kilpailussa ja ovat täten ansainneet ne voitot, täysin riippumatta siitä miten ne hävinneet joutuvat sitten vastavuoroisesti kärsimään. Hävinneet taas joutuvat häpeään kun pitävät itseä syyllisenä kisaan, jonka säännöt olivat heitä vastaan alusta lähtien. Korjaus tähän olisi leikkiin ryhtymättömyys, mutta silloin ei liioin ole tunnettuja voittoja tiedossa. Mutta mikä tekee tästä järjestelmästä niin kylmän, kaiken sen ylimielisyyden ja itsesyytösten lisäksi on se, että kun ne voittajat ansaitsevat palkkionsa ja häviäjät asemansa, näkemys siitä kuinka ”paha saa palkkansa” on myös voimissaan. Machiavellin sanailema maailma missä vahvin on vallassa on vallanpitäjille niin kauan kivaa, kun kansa ei uskalla pelata samaa peliä omilla säännöillään vaan tottelee kiltisti miten heitä määrätään. Kuten NIИ laulaa: ”Bow down before the one you serve… You're going to get what you deserve” - Kumarra sitä jota palvelet, tulet saamaan sen mitä ansaitset.

Manipuloinnista ja vaikuttamisesta

Veteen piirretty viiva

Jos vaikuttaminen noin ylipäänsä kiinnostaa, suosittelen ehdottomasti tutustumaan Eevastiina Gjerstad:in teokseen ”Näin vaikutat : vaikuttamisen psykologia arjessa ja työssä”. Sen lisäksi että kirjassa annetaan runsaasti esimerkkejä niin onnistuneista kuin vähemmän onnistuneista vaikuttamisista, se avaa itse vaikuttamisen ja manipuloinnin hienonhienoista rajaa, jonka ihmiset tuntuvat vetävän siihen kohtaan joka hyödyttää itseä eniten. Valtavirtaiseen näkemykseen kriittisesti suhtautuvat saattavat huomata myös ne kirjan/kirjoittajan itsensä tekemät arvatenkin varsin tietoiset sanavalinnat kun puhutaan ”tärkeistä asioista”. Jos tietää miten maailma pyörii niin tieteen kuin politiikan suunnalla ja kuinka se rahanipun paksuus vaikuttaa asioihin, joka kirjassa kyllä mainitaankin, ei voi kuin ihmetellä kuinka kukaan voi millään tasolla uskoa virallisen tarinan suurimpiin satuihin ja pitää itseään rehellisenä. Tietysti kun ei ota selvää asioista, voi hyvissä mielin puhua omaa totuuttaan valehtelematta - jos et tiedä mikä on totta ja mikä valhetta, et itse varsinaisesti valehtele kertoessasi virheellistä asiaa eteenpäin.

Vaikuttamisen ja manipuloinnin rajaviivana tunnutaan pidettävän lähinnä sitä, että kuinka paljon vedetään hommassa kotiin päin ja paljonko siitä toisesta osapuolesta välitetään. Mutta missä kohden sen jokainen itse vetää koska jokin raja ylittyy ja vaikuttaminen muuttuu manipulaatioksi, se on varsin henkilökohtainen ja vielä vahvemmin tapauskohtainen. Osa nimittäin pitää ”yhteisen edun” nimissä manipulointia hyväksyttävänä, siinä kun toisille ei sekään käy. Jos lainataan esimerkiksi Kantin filosofisia näkemyksiä, hänen mukaansa suora valehtelu ei ole ok, mutta tarkasti valikoitu totuuden puhuminen joka harhaanjohtaa kuulijaansa on #eriasia. Eli kun Bill Clinton kertoi, että ”I did not have sexual relations with that woman”, tämä piti paikkansa koska hänellä ei ollut juuri sen määrityksen mukaista kanssakäymistä Lewinskin kanssa. Kuinka niin? Koska määritys mitä heidän välillään tapahtui ei tarkoita täsmälleen samaa asiaa. Eli hän ei valehdellut vaan puhui totta, harhaanjohtavasti. Ja jos kuuntelee viime vuosien poliittisia lausuntoja, valtaosa menisi juuri tähän samaan kategoriaan.

Eli jokainen joutuu itse siitä omasta moraalisesta kompassistaan katsomaan koska jokin raja ylittyy. Koska elämme kuitenkin sääntöpohjaisessa järjestelmässä, tämä moraalinen kompassi on yleensä täysin tarpeeton koska ainoastaan sillä mikä laillista ja mikä on laitonta, on mitään merkitystä. Ihmiset taas itse eivät yleensä tee omissa näkemyksissään oikean ja väärän kohdalla mikä on laillista ja mikä laitonta, vaan he päättelevät asian itse omiin moraalisiin näkemyksiinsä peilattuna. Ja tästä syntyykin yksi jos toinenkin ongelma: ihminen pitää usein itseään hyveellisenä, kun noudattaa lakia, mutta jos lain kirjainta noudattamalla joku ihminen pääsee kuin koira veräjästä, asia harvemmin nähdään oikeutettuna. Suomessa, samoin kuin lähestulkoon kaikkialla maailmassa, suora valehtelu voi johtaa lain kanssa kahnaamiseen mutta puhtaasta manipuloinnista ei juurikaan rangaista. Jos asiaa taas kysyy ihmisiltä, suurin osa kuitenkaan ei hyväksy manipulointia, mistä seuraakin kysymys että miksi manipulointia ei olla kielletty? Melkein kuin se oltaisiin tahallaan jätetty täysin avoimeksi kohdaksi, joka mahdollistaisi kansan manipuloinnin… mutta eiväthän ne nyt niin tekisi?


Kenen luvalla meitä manipuloidaan?

Siinä kohden kun itse tavasin ”Vaikuttavat valinnat päätöksenteon tukena” ja alan kirjallisuutta tönäisystä/tuuppauksesta, asia selvisi varsin nopeasti miksi moisia porsaanreikiä on jätetty lakeihin. Valtiolla ei ole pienintäkään velvollisuutta kertoa kansalle totuutta asioista, mutta tarkasti valikoidut lausunnot vaikka voivatkin olla faktuaalisesti totta, ovat usein vahvasti harhaanjohtavia. Mutta kun ei valehdella, kaikki on jees. Alussa manittu kirja myös puhuu tästä ongelmasta, mutta se jää samalle tasolle kuin yleensäkin kaikki julkinen keskustelu asiasta: mutta mitä sitte? Jos valtio pakotettaisiin kertomaan totuus kansalle kun kansa jotain kysyy, kansan tuki koko valtiolle lässähtäisi sen sileän tien. Ja kun lait ovat ketkujen tekemiä, ihmisten kiinnostus niiden noudattamiseen saattaisi lässähtää pahemman kerran… joka sitten johtaisi anarkiaan jossa vahvin ottaisi vallan ja alkaisi vääntämään sääntöjä omaksi edukseen… joka eroaa nykyisestä tilanteesta, kuinka?

En tiedä mistä johtuu, mutta jostain syystä lähes kaikki lukemani teokset niin demokratiasta kuin politiikasta ja sen filosofiasta ylipäänsä eivät mainitse semmoista kohtaa että valtion kuuluisi manipuloida kansaa valtion eduksi vaan että se valtio olisi jollain tavalla kansaa varten. Monet näkemykset oikeutetusta vallasta kun nojaavat vahvasti siihen, että kansa antaa vallan vapaaehtoisesti päättäjille koska saavat siinä vaihdossa sitten suojelua ja muita etuja, mutta yksikään ei tietääkseni nojaa siihen että valtio olisi oikeutettu manipuloimaan kansaa täysin vapaasti omaksi edukseen. En toki ole läheskään kaikkea alan kirjallisuutta käynyt läpi, joten ehkä siihen on ihan hyvät perustelut miksi kansaa saa vapaasti manipuloida? Tietysti tässä tullaan siihen näkemyseroon moraalista, mikä usein aiheuttaakin sitä ristiriitaa yhteiskunnassa: onko olemassa jokin ”yhteinen hyvä” joka voi kävellä yksilön ylitse aina tarvittaessa?

Jos nimittäin uskoo kollektivistisen kannan yhteisestä hyvästä ja sen olevan oikeutus ”kaikkeen tarvittavaan”, niin kyllä, kansan manipulointi vallanpitäjien toimesta on täysin oikeutettua. Kutsutaan sitä vaan vaikuttamiseksi niin se kuulostaa paremmalta niin kansakaan ei siitä pahastu. Meihin vaikutetaan yhteiseksi eduksi niin median kuin päättäjien toimesta ja kukas nyt sitä vastustaisi kun kansa on äänestämällä antanut sille oikeutuksen? Vaalien voittajalle annetaan avoin valtakirja muokata maa näköisekseen ja kun se on yhteiseksi hyväksi niin ei siinä ole yksilöllä nokan koputtamista. Nojuu, perustuslaissamme ja yleensä tasavalloissa, perustuslaillisissa semmoisissa (joka Suomi ei ole), on ollut tapana pitää yksilöä korkeimmassa asemassa ja suojella heidän ihmisoikeuksiaan kaikissa tilanteissa, mutta kun keksitään kriisi, voidaan oikeutetusti perua oikeudet ja sitten yhteiseksi hyväksi mikä tahansa vaikuttaminen on kuulemma oikein. Ja olet paha syntinen jos et näe asiaa samalla tavalla.


Voidaanko asia korjata sillä millä se on tullutkin?

Vähemmän yllättävästi ei, sääntöpohjaista järjestelmää ei voida korjata sen omilla säännöillä, aivan kuten krapulaakaan ei saa korjattua viinalla vaikka moni on sitäkin yrittänyt. On olemassa enemmän ja vähemmän reiluja sääntöpohjaisia järjestelmiä, toki, mutta maailman monimutkaisuuden vuoksi ei ole mahdollista luoda sääntöjärjestelmää joka toimisi kaikissa tilanteissa. Vai onko? Jos järjestelmään muodostuu hierarkioita, se tulee pilaamaan minkä tahansa sääntöjärjestelmän, mutta jos kukaan ei ole sääntöjen yläpuolella eikä oikeutettu tekemään yhtään mitään muuta kuin kuka tahansa muukin, olisiko mahdollista rakentaa järjestelmä joka ei kaipaisi lainkaan manipulointia mutta tietenkin vaikuttamista edelleen tapahtuisi? Asiasta on puhuttu ja kirjoitettu vuosien saatossa kohtuullisen paljon, mutta jostain syystä vahvasti kollektivistinen kansa jota manipuloidaan jatkuvasti ei ole mahtanut koskaan kuullakkaan, että olisi olemassa muitakin tapoja olla ja elää kuin tämä auktoriteettiuskoisten meritokratia.

Puhutaan siis luonnonoikeudesta, lontooksi ”natural law”, missä haetaan niitä perusoikeuksia jotka eivät ole vain mielipiteitä vaan ”luonnon lainalaisuuksia”. En nyt tässä sen tarkemmin ala avaamaan asiaa vaan jokainen on varmasti itse kykenevä hakemaan asiasta niin puolesta kuin vastaan tarvittavan määrän tietoa muodostaakseen oman mielipiteensä. Ja juuri siitä tässä(kin) tekstissä on kyse - jokaisen ajatella asioita itse ja tehdä omat johtopäätöksensä omiin arvoihinsa perustuen. Itse argumentoin toki vahvasti manipulointia vastaan, eikä kantani tietoiseen ja tieteen pohjalta vaikuttamiseen ole liioin sieltä positiivisemmasta päästä, mutta koetan tuoda tämän varsin suorasanaisesti myös esille jolloin ei pitäisi olla epäselvää mikä on minun kantani asiasta. Media kertoo olevansa neutraali, puolueeton, mutta todellisuudessa se vähintäänkin vaikuttaa ja varsin monessa kohden puhtaasti manipuloi ihmisten mielipiteitä kaikista mahdollisista asioista. Koska jo ensiaskel oman mielipiteen muodostamiseen on vääristynyt, nimittäin ne pohjalla olevat faktat, on mielestäni turha edes puhua yleisestä mielipiteestä jolla asiat oikeutetaan kun se yleinen mielipide on manipuloitu alusta loppuun.

On tietysti positiivista, kun ihmiset havahtuvat yksittäisiin manipulointiyrityksiin ja pyrkivät niistä välillä jopa nostamaan haloon koko kansan tietoisuuteen saakka, mutta ongelmana on se että koko järjestelmän valuvika ei siinäkään kohden saa yleensä mitään huomiota. Se määrä manipulointia, jota meitä vastaan käytetään kun ei tule koskaan loppumaan osoittamalla yksi kusetus kerrallaan, kun sen yhden ”korjatun” asian aikana tulee kymmeniä, ellei satoja, uusia jotka myöskin pitäisi sitten korjata. En siis pidä turhana taistella taistelua kerrallaan, mutta se ”sota” tietoista manipulointia vastaan ei sillä tule koskaan loppumaan. Kansa vaan ei edelleenkään tiedä, eikä se edes tiedä ettei se tiedä, että päättäjiämme myöden valtaosa ihmisistä hyväksyy niin manipuloinnin kuin myös sen kilpailun jolla päätetään kenen sadut voittavat. Järjestelmä toki kaatuisi paikalleen sillä samalla keinolla kuin kaikki muutkin tyranniat, mutta tästä kilpailusta hyötyy aivan liian moni että sitä lähdettäisiin suurin joukoin vastustamaan. Loppuviimein ihmisiä on varsin helppoa manipuloida kuin myös vaikuttaa heidän näkemyksiinsä, jos löytyy niin tahto kuin resurssit sen toteuttamiseen. Ja jos kuvittelee olevansa immuuni vaikuttamiselle ja manipuloinnille, silloin vasta kovaa mennäänkin metsään… mistä tietysti johtuukin asioiden laita, koska lähes kaikki tietävät että juuri heitä ei voida manipuloida.

Realistinen vaihtoehto nykymenoon?

Ongelma täytyy ensin ymmärtää

Että mitään asiaa voidaan lähteä muuttamaan ”parempaan” suuntaan, on se ensin ymmärrettävä ja tunnistettava ne kohdat, joissa ne mahdolliset viat oikein piileskelevät. Tässä meidän täysivaltaisessa tasavallassa on ongelmia niin paljon, ettei niiden luettelemiseen piisaisi yksi teksti, ehkä ei edes yksi kirjallinen, mutta kun aina vaaditaan antaa jotain ratkaisuja ongelmien osoittamisen sijaan, osoitetaan nyt muutama valuvika joiden muuttaminen olisi sekä realistista että auttaisi hieman eteenpäin. Toisaalta, tämä kuolonkouristelussaan oleva länsimainen demokratia joutaisi kokonaan romukoppaan neoliberaaleine talouksineen, mutta silloin mennään jo niin syvälle että sen vyyhdin purkamiseen menisi vuosia edes selvittää ne kohdat. Heitetään alkuun pätkä jonka twatterissa hiljattain jaoin osoittamaan se elefantti olohuoneessa: valta muiden yli ja oikeutus siihen.

”Oikeutus valtaan selitettynä twitterhuoneiden kautta

Kuvitellaan, että joka ikinen huoneessa oleva uskoo sanan- ja mielipiteenvapauteen, eli kaikki saavat sanoa asiansa vapaasti, mutta kuitenkin niin ettei se suoraa loukkaa tai uhkaa toisia.
Sitten huoneeseen tulee tyyppi, jonka mielipiteet kyrsivätkin koko sakkia vaikka asian esittääkin täysin asiallisesti. Nyt kaikilla on kuitenkin se usko vapauteen eli kukaan ei ole oikeutettu puuttumaan asiaan itsestään, mutta kollektiivisesti keksitäänkin että kyllähän siihen pitää nyt puuttua, herranen aika se levittää vääriä mielipiteitä.
Noh, asiaan puututaan, mutta millä oikeudella kun kerran kaikilla oli sananvapaus?

Jos host puuttuu siihen yksin, puhutaan diktatuurista
Jos host co-houstien kanssa puuttuu siihen yhdessä, oligarkiasta
Jos kaikki houstien hyväksymät puhujat saavat vaikuttaa, tasavallasta
Jos kaikki huoneessa olijat, demokratiasta

Kukaan ei ollut ennen asemaansa oikeutettu siihen päätökseen, mutta sitten kuin ihmeen kaupalla se onkin oikein. Se, mikä hallintomuoto on se yleisesti hyväksytty, siitä tulee oikeutus valtaan ja oikeutettu tapa rikkoa jonkin ihmisen oikeuksia ja vapauksia joiden rikkomiseen ei yhdelläkään ihmisellä pitänyt olla oikeutta.
Mikä oikeus on millään ”enemmistöllä” päättää jotain, jota yksilö ei saa kuitenkaan tehdä? Ja kuka antaa oikeuden sille yksilöllä panna toimeen se toimi joka mukamas oikeutetusti päätettiin, mutta jota samalla kukaan ei saisi tehdä? Kuvitteleeko joku voivansa delegoida oikeuksia muille, joita itsellään ei ole?”

Kuten arvata saattaa, auktoriteettiuskoista kansaa, eli sitä joku uskoo että hallinnollamme on oikeasti oikeutus olla vallassa ylitsemme ja tehdä meille asioita joita yksikään yksilö ei saa toiselleen tehdä, ei voida muuttaa kuin sukupolvien saatossa. Mutta se helpommin korjattava ongelma löytyy tuolta tasavallastamme. Suomi on täysivaltainen tasavalta, siinä kun jenkit, jota niin moni ihailee, on perustuslaillinen tasavalta (huom. molemmat siis paperilla ovat tuolla tavalla, käytännössä ei sekään pidä paikkansa). Erona näissä on se konstitutionalismin aate joka maastamme puuttuu ja joka mahdollistaa tasavallan toimivan kuten se on ”suunniteltu” toimimaan. Eli ilman rajoitteita, perustuslain pakollista noudattamista, tasavalta on vain ryhmä ihmisiä vallassa kansan yli ilman mitään esteitä sille, mitä he voivat päättää. Kun ensin säädetään jokin laki, se toiminta on sen jälkeen laillista ja kun perustuslakia ei kukaan noudata tahi valvo, niille perusoikeuksille saa heittää hyvästit. Tästä syystä tämä zombie-virus meni kuten meni ja ilmastohumppa tulee menemään kohti vihreää siirtymää.


Open source demokratia

Perustuslailliseksi tasavallaksi Suomi voitaisiin ajaa kansan pakottamana, koska eduskunnan kautta siihen taidettaisiin tarvita 5/6 enemmistö muuttamaan perustuslaki. Hieman epäilen että sinne semmoista enemmistöä saataisiin kannattamaan asiaa, koska se veisi heiltä itseltään vallan. Kansankiihotus on siihen nähden lasten leikkiä, mutta se vaatisi myös paljon nykyistä enemmän osaamista ja ymmärrystä aiheesta. Jos oikeuslaitos sitten alkaisi noudattamaan lakia siihen määrättynä, sen sijaan että vain noudattavat eduskunnan käskyjä, vyyhdin purkaminen tulisi kestämään vuosia mutta jos ulkopuolinen sekaantuminen kyettäisiin samalla estämään, voitaisiin tämä maamme palauttaa lainmukaiseen tilaan. Ja sen jälkeen vasta voisimme lähteä pohtimaan onko tasavaltakaan se paras ratkaisu. Tasavallan etu demokratiaan on kuitenkin sen nopeus ja tehokkuus päätöksenteossa. Kansalta ei tarvitse kysellä ja pienessä porukassa on helpompaa päästä sopuun etenkin silloin, kun se lämmin leipä ja kylmä kalja tarjotaan kaikille samaan tapaan. Ai niin, se oli se tasavallan ongelma: ei tarvitse turhaan vaikuttaa koko kansan näkemyksiin, riittää että manipuloi sitä tehtävään valittua pientä sakkia. Eli mitäpä jos kokeiltaisiin vuosisatojen tauon jälkeen pitkästä aikaa demokratiaa?

Vaikka ”open source demokratia” onkin lähinnä konseptin tasolla oleva ajatus, se ei muutamaa myöhemmin tekstissä selitettävää kriittistä ongelmaa lukuun ottamatta ole ollenkaan hullu ajatus, jos siis pitää kansan enemmistön näkemystä oikeutettuna valtana. Jo keltaliivien ajama RIC-malli olisi antanut vallan kansalle tasavallan ollessa vielä huipulla, tämä ”avoimen lähdekoodin” demokratia yhdistää radikaalin demokratian idean teknologian tuomiin mahdollisuuksiin antaen kansalle vallan ilman väliportaita. Todellisuudessahan ainoa merkittävä ero nykyisessä tilanteessa aikaisempiin vuosisatoihin on tiedon kulku - sen nopeus ja leviämismahdollisuudet ovat lähes rajattomia tänä päivänä. Jos kansa haluaisi päättää asioistaan ja keskustella ne perinpohjin läpi, nyt siihen olisi kaikki mahdollisuudet. Tosin, kuten huomata saattaa, olisi moinen järjestelmä samalla tooooodella hidas isossa osasta päätöksiä, mutta toisaalta, olisiko se huono asia? Hitaus on aina ollut deliberatiivisen eli keskustelevan demokratian ongelma: asioista keskustellaan kunnes päästään lähestulkoon yksimieliseen päätökseen.

Netti nimittäin mahdollistaisi jokaisesta asiasta keskustelun juuri niin pitkään kuin halutaan. Kaikilla olisi siis pääsy foorumille, josta kenenkään näkemystä asiasta ei hiljennettäisi ja vasta kun jokainen ehdotus saavuttaa konsensuksen, vaikkapa 95% kannatuksen, se hyväksyttäisiin. Samalla voitaisiin yhdistää edustuksellisuus niille, jotka eivät itse halua osallistua niin päätöksentekoon kuin keskusteluun: järjestelmä antaisi mahdollisuuden antaa väliaikaisesti kenelle tahansa toiselle valtakirjan äänestää ja keskustella joko yhdestä tai kaikista aiheista enemmän kuin yhden äänen painolla. Todellinen ”edustuksellinen demokratia” tapahtuisi tällä tavalla. Mahdollisuudet demokratian toteutumiseen olisivat siis käsillä ja toisin kuin monen kuvittelema ”tasavalta on reilu, demokratia aina vain enemmistön diktatuuri”, voisimme avoimen keskustelun kautta päästä siihen ajatusten markkinapaikkaan missä todellakin se paras idea voittaisi. Tässä nyt vaan on semmoinen ihan pieni mutka matkassa, joka ei sen enempää eikä vähempää voi vääristää kuin minkä tahansa hallintajärjestelmän juuriaan myöten.


Yleisen mielipiteen manipuloijat

Nimittäin se media, joka jo nyt sanelee yleisen mielipiteen, saisi missä tahansa demokratiassa kansan näkemään asiat varsin vahvasti omalla tavallaan. Kyllä, keskusteleva demokratia voisi estää osittain sen manipuloinnin, mutta tiedon rajoittaminen joka medialla onnistuu varsin helposti kykenee edelleen vaikuttamaan kansan yleiseen mielipiteeseen ja sitä kautta päätöksentekoon. Aivan kuten nytkin, media olisi se ensimmäinen valtiomahti ja ilman sen demokratisointia mikä tahansa järjestelmän ”parannus” on sekä mahdotonta että tuhoon tuomittu onnistuttuaankin. Median demokratisointi ei tietenkään olisi mahdottomuus, paitsi silloin kuin sielä taustalla häärii rajattomat resurssit pitämään sen junan omalla suunnallaan. Palaamme siis siihen vallan ongelmaan, oikeutettuun valtaan muiden yli, joka tietyillä tahoilla on siis se että kun omistan kerran kaiken tämän, voin käyttää sitä pönkittämään asemaani kaikkien muiden kustannuksella. Siihen tämä meidän demokratian illuusio perustuukin - ihmiset kuvittelevat olevansa oikeutettuja päättämään muiden puolesta asioista ja ainoa tapa varmistaa se ”yhteinen hyvä”, on manipuloida ihmiset näkemään asiat tietyllä tavalla.

Minulle on tultu usein sanomaan että eiväthän ne asiat nyt noin huonosti ole ja onhan meillä tässä nykyisessä mallissakin niin paljon hyvää ja toimivaa. Juu, niin on, joten miksi ihmeessä kukaan haluaisi vaikuttaa asioihin? Koneistohan rullaa omaa tahtiaan ja edelleenkin valtaosa ihmisistä ei halua itse päättää omista asioistaan, jolloin se tasavalta on varsin riittävä tällaisenaan jatkamaan, eikös? Nimittäin kansan näkemyksen muuttaminen siihen, että mikään asia olisi niin pahasti pielessä vaatisi sen kansan manipulointia. Edustajamme kykenevät selittämään enemmistölle minkä tahansa päätöksen parhain päin ja vaalikarjan muisti on lyhyt kuin kultakalalla. Ihmiset tekevät päätöksensä asioista median luomien mielikuvien perusteella ja vain aivan mikroskooppisen pieni osa kansasta oikeasti vaivautuu tutkimaan sieltä verhon takaa mitä on meneillään. Ihmiset eivät halua tietää, joten miten kukaan on heitäkään oikeutettu opettamaan asioita? Ainoa tapa missään kansanvaltaisessa mallissa kun olisi valistunut kansa joka ymmärtäisi päätöksenteossa asioiden vaikutukset elämäänsä. Siksi mikä tahansa oligarkian vastustus on vain marginaalinen ilmiö - kansa ei tiedä, eikä se edes halua tietää miten maailma pyörii.

Mistä palataankin taas siihen valtaan muiden yli. Kuka on oikeutettu päättämään asioista muiden puolesta? Jos joku haluaa olla alisteinen muille, tulisiko se hänelle myös sallia? Ihmiset kertovat haluavansa päättää omista asioistaan, mutta heille se merkitsee saada valita kymmenestä eri makuisesta jugurtista, ei päättää niistä asioista joista ei itse tiedä. Sinänsä ihan fiksua antaa asiantuntijoiden hoitaa kaikki muut paitsi makuasiat, koska silloin ei tule mokattua päätöksenteossa, eikös? Muiden antaminen päättää puolestaan olisi vielä ihan jees, mutta kun sillä oikeutetaan ne muut tekemään asioita, joita he eivät voisi ilman sitä erillisoikeutta edes tehdä niin ollaan vaikeuksissa. Jos mikä tahansa asia jota ei muutoin pitäisi tehdä voidaan oikeuttaa jollain tavalla, tämä valta muiden ylitse aiheuttaa tilanteen jossa osa on orjia ja osa herroja. Herrat voivat tehdä orjilleen mitä haluavat ja orja ei sille mitään saa. Joten jos luomme järjestelmän, oli se ihan mikä tahansa, joka antaa luvan tehdä asioita joita yksikään yksilö ei voisi muutoin toiselle tehdä, luomme vain uuden tavan määrittää ne herrat ja alamaiset. Sääntöpohjainen järjestelmä joka suosiokilpailulla päättää kenelle se näkyvä valta annetaan kuulostaa paperilla täysin idioottimaiselta idealta. Käytännössä sitä tukee reilu enemmistö kansasta laukatessaan vaaliuurnille neljän vuoden välein. Siksi niin moni pyrkii ulos järjestelmästä… edelleenkään kun jotain järjestelmää ei voi vastustaa sitä tukemalla, sori siitä.

Joskohan sitä nyt antaisi tämän vaaliteatterin rullata munillaan? Pahus kun sitä edelleenkin uskoo että useammat ihmiset voisivat käyttää sitä saatavissa olevaa tietoa muuhunkin kuin vain omaksi edukseen… moni toki jo kykenee, mutta sitä porukkaa pidetään täysin mielipuolena kun eivät kuulemma näe kuinka hyvin meillä menee tämän nykyisen kaltaisessa järjestelmässä. Joka ikinen järjestelmä kun on suunniteltu suojelemaan itseään uhilta, niin ulkoisilta kuin sisäisiltä - järjestelmän muuttumattomuus sen todistaa. Lassipallo on hauska laji, voittajalle. Vai voitko muka antaa toiselle jotain, joka ei edes ole sinun? Jos sä et saa jotain tehdä muille halutessasi, miksi kukaan muukaan saa? Jos asia on kielletty sinulta, mikä moraalinen oikeus on kenelläkään toisella niin tehdä kenellekään muulle? Liikutaan varsin vaarallisilla vesillä jos ainoa syy miksi ihmiset eivät tapa toisiaan on se, että se on laitonta, ei siksi että se on väärin…

Teatteriesitys jota politiikaksikin kutsutaan

Näytös kansalle joka saa tietonsa mediasta

Tämä meidän poliittinen näytelmä voidaan jakaa useampaan tasoon, joista jokainen näytös näyttäytyy varsin eri tavalla ja eri yleisöille. Myös se mihin asioihin mikäkin ryhmittymä ihmisiä vaikuttaa vaihtelee laidasta laitaan, eikä kaikkia osia tulla koskaan julkisesti näkemään vaan ne ovat visusti suljettujen ovien takana tapahtumia yksityisnäytöksiä. Keskustellessa politiikasta olisikin syytä pohtia myös sitä, millä tasolla asioista keskustellaan koska vaikka eri tasot vaikuttavat toisiin, niiden sekoittaminen keskenään sotkee kulloisenkin keskustelun pääaiheen. Toki se on tylsää pohtia asioita vain yhdellä tasolla selvyyden vuoksi. Rajat näiden eri tasojen välillä ovat ainakin joltain osin veteen piirrettyjä viivoja, eli pientä seilaamista tulee tapahtumaan vaikka keskustelun rajaisikin. Näkemyksiä näistä asioista on myös lukemattomia, mutta esitän oman kantani tähän teatteriin. Siitä ei tarvitse pitää eikä sen kanssa olla samaa mieltä, vaan tarkoitus on olla keskustelun lähtökohta. Oma kantani koko teatteriesitykseen voidaan tosin typistää varsin lyhyeen: anarkistina en kannata tätä esitystä millään tasolla.

Se esitys, joka kansalle median tuutista pusketaan on tämä ”länsimainen demokratia”, oikeusvaltio, sääntöpohjainen järjestelmä ja kaikki ne muut lässytykset kuinka demokratia on jälleen väärässä kun joku ei pelaa juuri samalla tavalla kuin muut. Enemmistö ihmisistä kutsuu tätä demokratiaksi tai edustukselliseksi demokratiaksi jossa äänestämällä vaikutetaan, ehdokkaaksi asetutaan ja eduskunnan puhujapöntöstä kuullaan maailman merkittävimmät puheet jotka liikuttavat koko kansaa ja joiden mukaan päätökset tapahtuvat. Tämä on se taso missä puhuvat päät suorittavat koulutetun apinan tasoista valtaa kansan yli, eli painavat käskystä sitä nappia jonka heidän puolueensa kertoo heille ennalta. Pienpuolueet haluavat mukaan juuri tähän osaan näytöstä, koska se on se taso jonka media on opettanut olevan se ”demokratia”. Kunhan vain sielä teatterissa olisi juuri oikeat esiintyjät, asiat olisivat paljon paremmin! Ja kyllä, niin kuntatasolla kuin eduskunnassa nämä nappia painavat auktoriteetit ovat kykeneviä päättämään heille sallituista asioista ja hyväksymään ehdotuksia sekä uusia lakeja joita kansan tulee noudattaa. Näkyvää valtaa jonka kansan on helppo ymmärtää, mikä onkin tämän tason päällimmäinen tarkoitus.

Suurin osa ihmisistä kun ei tiedä, eikä heitä kiinnosta tietää politiikasta hevon helvettiä, jolloin tämä suuria puheita sisältävä draamaesitys on omiaan pitämään kansa tyytyväisenä. Politiikan Salkkarit on näytös, johon enemmistö samaistuu ja heille on ensiarvoisen tärkeää päästä vaikuttamaan näyttelijävalintoihin, eli äänestämään. Jos ajattelee tällä olevan isossa kuvassa jotain merkitystä, erehtyy varsin pahasti ja samalla on täysin oikeassa, mutta todennäköisimmin täysin väärästä syystä. Selitän asian hieman myöhemmin, jahka saadaan koko teatteri käytyä lävitse. Nämä puhuvat päät ovat nyt kuitenkin osa sitä koneistoa ja toisin kuin ulkopuolella olevat kuvittelevat, sisään sinne Arkadianmäen teatteriin päässeet ovat varsin monilta osin kädet sidottuina sen vuoksi, että kyseessä ei ole mikään demokratia, tai edes edustuksellinen demokratia, vaan tasavalta, jossa on omat säännöt joita on noudatettava jos sielä haluaa leikkiä. Tasavallassa se 200 valittua edustajaa ovat vallassa kansan ylitse, eli auktoriteettiasemassa täysin riippumatta siitä, kuvitteleeko itse olevansa vallassa tahi auktoriteetti.


Tasavallan porteilla

Syvemmällä koneistossa oleville se teatteri on siis tasavalta. Ryhmä ihmisiä vallassa kansan yli, eli kansan joka vapaaehtoisesti luovutti päätäntävaltansa tälle porukalle. Perustuslaillinen tasavalta myydään ideologiana, missä yksilöä suojellaan enemmistöltä, mutta se suojelun taso riippuu täysin siitä perustuslaista ja sen noudattamisen tasosta, joka Suomessa on, noh… Mukana tulee uusia elementtejä, kuten Montesquieun vallanjako, jota meillä ei siis ole. Enemmistöhallitus muuttaa sen tasavallan muutaman ison puolueen diktatuuriksi ja ainoastaan isompia muutoksia, eli perustuslain muuttamisia ja vastaavia varten joudutaan koko eduskunnalta kysymään näkemystä. Onneksi Suomessa on yksipuoluejärjestelmä, joten ongelmaa ei juurikaan ole. Vielä tässä kohtaa sinne edustajistoon päässeet “hyvät tyypit” voivat vielä hieman hidastaa sitä hulluutta, mutta se vaatii, kuten on nähty, lähes kolmanneksen hyviä tyyppejä sinne eduskuntaan, että sillä olisi pienintäkään merkitystä. Päätökset, ne oikeat semmoiset, tehdään kuitenkin tasavallassa suljettujen ovien takana ja niistä ei usein saa hiiskua ennen kuin sovittuna aikana, vaikka kuinka haluaisi puhua.

Valiokunnat, eri kampaviineriryhmäkeskustelut ja puolueiden sekä eduskuntaryhmien yhteiset tapaamiset ovat ne paikat, joissa tasavallassa sovitaan miten asiat etenevät. Viisikon tapaamiset on yksi näistä julkisista esityksistä, mutta niiden tarkkaa sisältöä ei tietenkään kansalle kerrota. Kuka niissä suljettujen ovien tapahtumista päättää ovat toki ne edustajat itse, mutta siinä kohden mukana alkaa olla jo niitä ”kansainvälisiä sopimuksia” ja muita vastaavia sääntöjä, joiden mukaan ne päätökset on tehtävä vaikka ei haluaisikaan. Kun on yhdessä sovittu, että EU sanelee sen ja sen asian tai sanktioita paukkuu, siinä ei vastaan haruilu juurikaan enää auta. Jos kaikki edustajat olisivat näitä sopimuksia ja määräyksiä vastaan, he toki voisivat perustuslakimme ensimmäisen pykälän mukaisesti kävellä kaikkien sopimusten yli: täysivaltainen tasavalta, nääs. Mutta kun tekee mitä käsketään, pääsee kahvittelemaan hienompiin pöytiin ja palkitaan tulevaisuudessa. Mahtaa sielä olla jopa tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä…

Tässä kohden asia kuitenkin monimutkaistuu, koska edustajat pakotetaan järjestelmän keinoin kulkemaan heille määrättyjä askelmerkkejä pitkin, nimittäin siitä poikkeamisesta media rankaisee ja sen kautta kansa kiihotetaan mukaan tarvittaessa. Edustajille tulee kohuja kuin tyhjästä ja heidät suostutellaan eroamaan tai astumaan alas joltain paikalta, yhteiseksi hyväksi tietenkin. Vaikka tämä kaikki onkin myös kansan nähtävissä, paljon jää kertomatta julki ja vasta muistelmissa vuosikymmeniä myöhemmin niistä uskalletaan puhua. Politiikka on likaista peliä jokaisella tasolla ja niin kauan kuin ne vuosikymmenten aikana muodostuneet vallan verkostot kaksoisvaltion sisällä ovat asemissaan, ongelmat voidaan hoitaa pois monella eri tavalla. Jostain syystä eniten valtaa tasavallan järjestelmän sisällä tuppaa kuitenkin pakkautumaan niille, joilla on kaikista vaikutusvaltaisimmat kaverit. Melkein kuin esimerkiksi Klaus Schwabin kaverit olisivat koskemattomia niin mediassa kuin suljettujen ovien takana, mutta sen täytyy olla ihan puhdasta sattumaa koska muutoin kyseessä olisi sanan oikean määrityksen mukaan salaliitosta. Isot pojat ovat kuitenkin puuttumassa peliin vain isoista asioista. Pilipalihommista kansanedustajat saavat itse jopa hyväksyä kansalaisaloitteita… kunhan ne vaan sopivat isojen poikien agendaan.


Isojen poikien leikit

Ja koneiston ohjaajille kaikki edellä mainittu on pelkkä marionettiesitys, joka kuitenkin loppuisi kuin seinään jos kansa lakkaisi sitä tukemasta. Koko teatteri kun oikeutetaan sillä, että se on kansan tahto, yleinen mielipide asiasta. Jos kansa sanoisi ”ei käy”, koneisto joutuisi reagoimaan siihen tavalla tai toisella, harvemmin kuitenkaan kiltisti. Onneksi kansa käy vielä kiltisti sanomassa ”kyllä” tälle koneistolle, oikeuttaen koko teatterin laittamalla minkä tahansa merkin siihen äänestyslappuun ja pudottamalla sen uurnaan. Oikeat päätökset maailmalla tapahtuu jossain aivan toisaalla kuin kansan keskuudessa. Raha puhuu ja valta sen mukana sanelee pelisäännöt. Nämä pelurit omistavat niin median kuin tieteen, isoista poliitikoista ja muista julkkiksista puhumattakaan. He päättävät ketä kuullaan ja kuka lynkataan väärästä näkemyksestään. Näitä pelureita on kuitenkin useita ja heillä on hieman toisistaan poikkeavat näkemykset uudesta uljaasta maailmasta, eli onko se vaikkapa suurta nollausta tai inklusiivista kapitalismia vaiko kenties WHO:n pandemiasopimusta. Lähestulkoon rajattomilla resursseilla aseistautuneena nämä pankkien kautta rahaa luovat tahot pitävät huolen siitä, että koneisto rullaa sujuvasti. Pieniä vallankumouksia siellä täällä on myös syytä olla piristämässä taloutta.

Kuinka syvälle kaninkoloon noista isoista pelureista sitten halutaankaan mennä, ne tahot jotka vetelevät tasavallan naruista ovat tahoja, joille näin kauniisti sanottuna ”ei vittuilla”. Siinä saattaa pian tulla mönkijäonnettomuus omalla takapihalla jos kieli lipsauttaa vääriä asioita ja vaikka kuinka pitää kunniakkaana uhrautua jalon aatteen puolesta, ei se näitä vallanpitäjiä hetkauta millään tavalla. Ainoa asia jota he vaativat, on usko siihen että maailma tarvitsee toimiakseen auktoriteetteja mm. valtion muodossa ja tätä kautta koko tämä teatteri on se oikeutus heidän valtaansa. Karu totuus asiasta on kuitenkin se, että ne edustajat edustavat auktoriteetin asemassa vallanpitäjiä, niitä oikeita semmoisia. Kansanvalta on vain satu jota kansalle toistetaan että esitys saa jatkua. Jokainen teatteria tukeva ja siinä esiintyvä mahdollistaa sen jatkumisen, eli uskoo auktoriteettien olevan oikeutettuja valtaan muiden yli. Moni ”herännyt” naureskelee ”lampaille”, jotka tottelivat auktoriteetteja tässä plandemiassa… ja nyt on itse innoissaan tukemassa sitä koneistoa, joka sen kaiken mahdollisti. Auktoriteettiusko kun ei ota millään tapaan kantaa siihen, onko se ”hyvä” vai ”paha” auktoriteetti kyseessä - se on uskomus siihen, että joku on oikeutettu valtaan muiden yli. Sori siitä.

Asiaa ei siis korjata ”äänestämällä oikein”, koska teatteria ei juurikaan häiritse ketä esiintyjiä sielä on. Jokaiseen ihmiseen voidaan ”päästä käsiksi” ja se mieli muuttuu tai itkee ja muuttuu. Jokaiseen. Poikkeuksetta. Toinen suuri väärinkäsitys ihmisillä on myös se, että äänestämättömyys sellaisenaan liioin korjaisi asian. Ei korjaa, eikä sitä kukaan muu kuin asiasta täysin ymmärtämätön tai tietämätön niin väittäisi. Vaaliboikotti olisi yksi keino osoittaa koneistolle kansan vastarinta ja boikotti on eri asia kuin vain olla äänestämättä, se tulisi ihmisten myös ymmärtää. Lukemattomia muitakin tapoja on olemassa, joista on kirjoitettu lukemattomia eri teoksia, mutta jos ei asiasta halua itse ottaa selvää, ei asialle kyllä mitään saa. Tätä teatteria voidaan kutsua ”reaalipolitiikaksi”, joka sääntöpohjaiseen systeemiin perustuen tulee noudattamaan omia lainalaisuuksiaan täysin riippumatta siitä, mikä sääntöpohjainen järjestelmä on kyseessä. Siksi osa vastustaa järjestelmää, siinä kun joidenkin mielestä teatterin näyttelijöiden vaihtaminen olisi jollain tavalla merkityksellinen asia. Kyse on mittakaavasta ja laajuudesta, jolla asioihin halutaan vaikuttaa. Teatterista irti päästäminen on toki hankalaa ja siitä on pyritty tekemään mahdollisimman haitallista yksilölle, mutta niitä jäljellä olevia vapauksia käyttäen voi kuka tahansa yrittää elää hyvän ja onnellisen elämän. Siihen ei tarvita auktoriteetteja millään tavalla. Ja se on myös oman filosofiani perusta - anarkismi, ei hallitsijoita. Auktoriteettisukovaiset pelatkoon lassipalloa tasavallassamme ja ihmetelköön ihan vapaasti miksi taas pääsi käymään niin että maailma ei pelastunutkaan. Asiasta on kyllä koetettu kertoa, mutta aasin voi vain johdattaa veden ääreen, ei pakottaa juomaan.

Tunkekaa valta muiden yli hanuriinne. Maailma kun pyörii paskapuheella ja siitä muodostuva yleinen mielipide sanelee mihin kansa uskoo. Se hallitsee narratiivin ja vastanarratiivin, peittäen kaikki ne keinot, joilla koko teatteri voitaisiin lopettaa. Jos ei tiedä mistä lähteä etsimään, alkuun voi suunnata vaikkapa: Étienne de La Boétie - Discourse on Voluntary Servitude (julkaistu 1577). Uusi ja ennenkuulumaton asia, eiks jeh?

Meritokratiasta

Oikeutus varallisuuteen

Yksi perustavaa laatua oleva näkemysero vanhan kannan oikeistolaisilla ja vasemmistolaisilla on oikeutus varallisuuteen ja sen mukana tuomaan asemaan. Jason Stanley nostaa tämän kohdan tikun nokkaan kirjassaan ”How Propaganda Works” ottaessaan vahvasti kantaa sen puolesta, että meritokraattinen järjestelmä etenkin käytännössä on jotain aivan muuta kuin sen kerrotaan olevan ja on yksi suurimmista ongelmista yhteiskunnassamme. Meritokratian idea on varsin yksinkertainen - osaavimmat henkilöt valitaan omien alojensa johtajiksi, eli meriittien perusteella. No tuohan on aivan loistava idea, eikö? On puhuttu esimerkiksi virkamieshallituksesta, eli valkataan ne kovimmat ammattilaiset ministereiksi ja demokraattisesti valitut kansanedustajat sitten yhdessä käskyttävät sitä hallitusta. Siinähän saa melkein sen kuvan, että nykyiset kansanedustajista hallitukseen nousevat kaupan kassat eivät olisi muka virkaansa sopivia?! Ei siinä, jokin raja pätevyyden suhteen olisi varmaan hyvä vetää jokaiseen asemaan, koska eihän sitä lentäjäksikään valita ulkonäön perusteella, kuten tässä poliittisessa sirkuksessamme taas tehdään edustajien kohdalla valtaan muiden yli.

Kukin palkitaan ansionsa mukaan on tietysti jalo ajatus ja kilpailuhan sen pitää hanskassa, ajattelee moni oikeistolainen eikä se täysin poissuljettu ajatus ole vasemmistonkaan suunnassa. Mutta minkä ansion mukaan sitä tulisi ihmisiä palkita? Hanttihommia tekevä duunari voi vetää kymmentuntisia työpäiviä viisitoistakesäisestä klopista aina eläkkeen alkamiseensa saakka ja hän saa sillä leivän pöytään mutta vuokraan tarvitsee jo hieman avustusta. Siinä kun Alkon toimitusjohtaja vetää vuodessa saman liksan myydessään viinaa suomalaisille, joka ei nyt ole sieltä ihan haasteellisimmista tehtävistä. Hoitajille täytyy tarkasti laskea jokainen lantti palkkaan, mutta pankinjohtajan ja sijoitusneuvojan hoitajan vuosipalkan ylittävä minuuttipalkka on täysin oikeutettu. Mitä ammattia mikin yhteiskunta arvostaa, on aina peilautunut heidän asemaansa ja varallisuuteensa, mutta käytännön merkitys yhteiskunnan toimivuuteen on etenkin modernina aikana päätynyt varsin etäälle aseman arvostuksesta. Kun maalla lakkaa paska haisemasta, se lakkaa kaupungissa tulemasta…

Siinä kohden kun huomaakin olevansa asiasta samaa mieltä, että ehkä se hoitaja voisi saada vähän enemmän ja ehkä sen pankkiirin siivua voitaisiin hieman leikata, tulee monella vastaan se kauhureaktio: minähän tuen vasemmistolaista ajattelua. Vielä päälle jos ajattelee, että julkinen koulu tai terveydenhuolto on myöskin jees, sitähän ollaan vielä päälle sosialistisia! Valikoiva oikeistolaisuus on kuitenkin juurtunut vahvasti yhteiskuntaan ja sitä ei lainkaan auta se, että nykyiset vasemmistopuolueet olisivat vanhalla määritystavalla lähes äärioikeistoa mitä tulee talouteen. Syy: koko maailma on neoliberalistinen talousajattelultaan, jossa siis kilpailu on kuningas ja jos et pärjää kilpailussa, se on täysin omaa syytäsi - mitäs menit hoitsuksi tai maanviljelijäksi, olisit alkanut lääkäriksi tai pankkiiriksi, ääliö. Koska kilpailun voittaja on aina oikeutettu enempään kuin muut, on täysin luonnollista että joillain on enemmän kuin muilla, eikös? Ja kun yhdellä on hädintuskin varaa ruokaan ja toisella varaa sijoittaa miljoonia oman asemansa parantamiseen entisestään, se kilpailun voittaja on vaan niin helvetin paljon parempi tyyppi joka mittarilla, että hän on varallisuutensa lisäksi oikeutettu myös käyttämään sitä varallisuuttaan valtaan muiden yli…


Oikeutus valtaan

Kun ihminen kokee olevansa oikeutettu valtaan muiden yli, on siinä vallanhimossa usein vain taivas rajana. Kyllä, ne resurssit aiheuttavat rajoituksensa ja ehkä sitä joutuu tyytymään vain joidenkin kymmenien ihmisten yli päsmäröintiin noin alkuun, mutta entäs jos liittoutuisi muiden samanmielisten kanssa niin siinähän olisi saumaa kaikilla saada enemmän valtaa, eikös? Jos olisikin vaikka kavereita niiden kanssa, joilla on merkittävästi enemmän resursseja ja lupaisi heille hieman enemmän resursseja sen vallankäytön seurauksena niin siitähän vasta hyvä tulisikin. Laitetaan riittävästi samaa mieltä olevia kasaan ja kerätään rahoitus vallankäytölle vaikkapa tietyiltä ryhmiltä niin siitähän saadaan aikaiseksi vaikkapa poliittinen puolue! Annetaan sitten niiden verkostojen kasvaa rauhassa ja haalitaan korkeisiin asemiin ne kaikista vallanhimoisimmat, jolloin he nostavat koko ryhmän aivan uudelle tasolle! Ja sitten on tyyppejä, joidenka mielestä tämä ei nyt ole ihan oikein mutta onneksi se voidaan helposti korjata sisältäpäin… Ei voi muuta sanoa kuin että siinä on kyllä mahdettu nukkua tunnilla aika rajusti jos ajattelee näiden verkostojen kaatuvan sisältäpäin, kun ei sinne sisälle itse edes pääse muutoin kuin vannomalla uskollisuutensa sille verkostolle.

Koko demokratian idea olisi se, että ihmiset olisivat tasa-arvoisia vallassaan ja muutoinkin mahdollisuuksissaan yhteiskunnassa. Käytännössä tämä on tietenkin täysin utopistinen asia, koska ihmiset nyt vaan eivät ole millään mittarilla tasa-arvoisia keskenään ja ainoa edes etäisesti mahdollinen tasainen pelikenttä olisi lain edessä ja sekään ei ole käytännössä mahdollinen. Looginen päätelmä voisi siis olla se, että koska demokratian vaatimus yhdenvertaisesta vallasta on mahdoton saavuttaa, ehkä meidän tulisi pohtia parempia ratkaisuja? Jos asiassa oltaisiin rehellisiä, ajatus ”yksi ihminen, yksi ääni” tyssää tasan siihen kohtaan kun yhdelläkään on resursseja vaikuttaa muihin ja hän niitä siihen muiden näkemyksen manipulointiin käyttää. Se mummo hieman enemmän hynää sukanvarressaan kun ei ongelmaa vielä aiheuta, vaan siinä kohden kun ihmiset tuntevat olevansa oikeutettuja vaikuttamaan muiden näkemyksiin, ongelmat alkavat. Kun samaa jatketaan vuosisatoja, ellei tuhansia, ne kilpailussa pitkässä juoksussa menestyneet ovat keränneet niin paljon enemmän kuin ne ”tavikset”, että sitä on vaikea edes käsittää.

No mutta onhan paljon ihmisiä, jotka ovat omilla ansioillaan ja taidoillaan nousseet kansansuosioon ja kyllähän heidän erinomaisuutensa on merkki siitä, että he ovat tehneet jotain oikein ja olisivat siksi piirun verran parempia myös johtamaan muita, eikös? Toki, joka ikinen TikTok-stara miljoonine seuraajineen on ansioitunut kuuluisuus jonka sanaa ne miljoonat kuuntelevat. Kukaan koskaan ole käyttänyt manipulatiivisia keinoja itsensä nostamiseen ja järjestelmä ei ole lainkaan vinoutunut nostamaan tiettyjä ominaisuuksia suosioon? Jos palataan siihen ikivanhaan ideaan tasavallan oikeutuksesta valtaan, siinähän valittiin ne kaikista hyveellisimmät ihmiset valtaan muiden yli, koska he olivat osoittaneet omilla toimillaan ja teoillaan olevansa oikeamielisiä johtajia. Kansa valitsee sitten viisaasti parhaista parhainten joukosta johtajansa ja ne oikeamieliset johtajat johdattavat kansan pelastukseen. Mutta milläs mittarilla sitä nykyään mitataankaan kuka on hyvä tyyppi? Aivan…


Kun teoria törmää todellisuuteen

Ei siinä, meritokratia on ihan hieno aate paperilla, siinä kuin tasavaltakin, mutta kumpainenkin unohtaa sen heikoimman linkin - ihminen. Jos kenellä tahansa on yleisesti hyväksytty oikeutus valtaan muiden yli, sinne valtaan pyrkii pääosin kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka haluavat valtaan ja niitä, jotka kuvittelevat voivansa muuttaa asiat paremmin päin sillä, että vallassa olisi oikeamielistä sakkia. Mutta kun valinta tehdään edelleenkin kilpailulla, joka on alusta loppuun niiden hallussa, joilla on resurssit sen pelin pyörittämiseen, mitä luulet kumpaa ihmistyyppiä ne oikeat vallanpitäjät tulevat tukemaan valtaanpääsyssä? Kyllä, sielä koneiston sisällä on paljon hyviä tyyppejä myös mukana, koneiston rattaina, koska ne oikeat vallanpitäjät ymmärtävät sen, ettei niillä pelkillä pyrkyreillä ja vallanhimoisilla tyypeillä voida yhteiskuntaa pitää pyörimässä. Siihen koneiston rullaamiseen kun tarvitaan toimivia rattaita, joille kerrotaan heidän tekevän tärkeää työtä yhteiseksi hyväksi ja sinun turvallisuutesi vuoksi. Hyvä poika, istu, makaa, käy äänestämässä seuraava puhuva pää vallanpitäjien sirkukseen.

”No eihän tämä hyvä ole, mutta paras mikä meillä on olemassa, heh heh” ja ”No kerro nyt sitten yhden twiitin mitassa mikä olisi parempi ratkaisu ja miten siihen päästään siirtymään jo huomenna, koska muutoin argumenttisi on väärä!” sekä tietysti se klassikko ”Muutetaan järjestelmä sisältäpäin!” ovat kaikki malliesimerkkejä orjamentaliteetista, joka on iskostettu ihmisiin vähintään vuodesta miekka ja kilpi lähtien. Kun se ennen oli ”Luojan tahto”, että joku istui korkealla pehmustetulla penkillä muiden yli, nyt nämä uudet sadut kertovat oikeutetusta vallasta niillä, jotka ovat pääosin viekkaudella ja vääryydellä varallisuutensa kasvattaneet. Vai uskooko joku ihan aikuisten oikeasti vaikkapa Kill-Bill Gatesin tienanneen varallisuutensa sillä, että oli vain niin paljon parempi kuin muut omalla alallaan? Ja että nämä tyypit, jotka sormia napsauttamalla minkä tahansa maallisen asian tapahtumaan saavat haluaisivat millään tavalla reilusti kilpailla asemastaan? Juutottakai. No mutta nythän minä vaan lannistan ihmisiä ja ei saisi pilata hyvää tarinaa hyvisten voitosta?! Voihan sen asian niinkin nähdä, jokaisella kun on vapaa tahto nähdä asiat sillä omalla tavallaan ja uskoa ihan mihin ikinä lystääkään.

Mitään lyhyttä tarinaa, helppoa ratkaisua tai nopeaa korjausta ei minulla yhteenkään näistä ongelmista tietenkään ole, eikä semmoisia ole luvassa muutoin, kuin että jokin korkeampi voima ihmisten yläpuolella puuttuu peliin. Osa siihenkin uskoo ja saa näin vapaasti tehdä, ei siinä mitään ja jos historiasta on oppiminen, se korkeamman voiman puuttuminen on todennäköisempi vaihtoehto kuin vallanpitäjien oman pelin voittaminen. Sen sijaan että inttää toisilta että no mitä sitten, voisi kokeilla semmoista vallankumouksellista toimintatapaa kuin ota ..ttu itse selvää! Maailma on kirjoja täynnä asiasta jos lukeminen on hanskassa tai äänikirjoja kykenee kuuntelemaan. Dokumenttielokuvia ja luentoja on myös lukemattomia katsottavaksi ja kuultavaksi, eli kuten sanotaan, informaation aikakaudella tietämättömyys on ihan oma valinta. Asiat voi toki ymmärtää monella tavalla enkä itse edes kuvittele ymmärtäväni kaikkea ”oikein”, saatikka tietäväni edes auttavasti niin paljon osatakseni muodostamaan riittävän valistuneen vastauksen kysymykseen ”no mutta mitä sitten”. Niin kauan kun meillä kuitenkin on sananvapaus, asia voitaisiin korjata ja ne tyrannien kaatamiskeinot on tiedetty jo satoja vuosia. Yksikään tyrannia ei ole vielä tähän päivään mennessä loppunut sillä tottelemisella, mutta jostain syystä nyt kuvitellaan sen onnistuvan.

Katkaisuhoitoa hopiumista

Pelon vastakohta?

Pelkopornosta on puhuttu paljon tässä kauhian pandemian aikana, mutta sitä ennen oli vielä juttua ”toivopornosta”, jossa ihmiset laittoivat uskomuksensa tyhjänpäiväisiin toivomuksiin siitä, kuinka maailma nyt pelastuu kunhan vaan uskoo ja luottaa (suunnitelmaan). Pelastusta ei tullut, mutta varsin moni vieläkin siihen samaan tarinaan nojautuu ja odottaa pelastusta suonkuivauksesta tai jostain vastaavasta. Missä kohden kukin vetää sen rajan aiheellisen ja aiheettoman pelon, samoin kuin oikean toivon ja tyhjänpäiväisen toivon kanssa on varsin yksilöllinen. Todisteista viis on usein se asenne, koska kyseessä on kuitenkin uskomus johonkin asiaan, vaikka kuinka paljon faktoja on sitten suuntaan tai toiseen. Kumpainenkin tunnetila, pelko ja toivo, eivät kuitenkaan ole mitään pikkujuttuja, jotka voitaisiin pyyhkäistä maton alle tuosta vaan. Ne molemmat ohjaavat varsin vahvasti toimintaamme, niin palkiten kuin rangaisten niissä arjen asioissa. Pelko yleensä lamauttaa, rankaisee, siinä kun toivo aktivoi ja palkitsee. Jos joku toivoo kuun taivaalta, se on helppo arvioida turhaksi toivoksi, mutta kun joku toivoo maailman muuttuvan kunhan vaan X,Y ja Z, onko sekin vain tyhjää toivoa vaiko oikeasti eteenpäin ajava voima?

Corbett Report julkaisi 2021 dokumentin ”Hopium” (Hope+Opium) ja Rakkausplaneetta sen ansiokkaasti tekstitti suomeksi tässä hiljattain. Jotka uskovat edelleen näihin politiikan elämää suurempiin lupauksiin, on heille dokumentissa luvassa varsin kylmää kyytiä. Omalla vastuulla siis tsiikaten, kuten tietysti tämänkin tekstin kanssa, koska omien uskomusten haastaminen ja toiveiden murskautuminen eivät ole välttämättä psyykkeelle kaikista maittavinta evästä. Sivuhuomautuksena näinkin traumaattisiin asioihin, tuli hiljattain vastaan tutkimus jonka mukaan vakavan shokin tai traumaattisen tapahtuman jälkeen olisi kannattavaa ottaa mahdollisimman nopeasti hengähdystauko jonkin visuaalista hahmotuskykyä vaativaa peliä pelaten. Tetris tai jokin niistä miljoonista ”yhdistä kolme tai enemmän” peleistä vie sen huomion pois siitä traumaattisesta kokemuksesta ja kymmenen minuutin pelailu sen shokin jälkeen saattaa estää sen muodostumista mahdollisesti jopa elinikäiseksi traumaksi. Joten suosittelen asentamaan jonkin Candy Crush tai vastaavan pelin ennen kuin jatkat lukemista ja pohtimista, että voisikohan olla että sinuakin ollaan kusetettu…

Toivo on kuitenkin niin tärkeä osa ihmisen elämää, että ilman sitä kuljemme lähinnä laput silmillä kehdosta hautaan. Dopamiini taisi olla se välittäjäaine, jota toivo kehossa annostelee sopivissa määrin motivoimaan ihmistä tekemään sitä asiaa, mikä ikinä onkaan kyseessä. Siksi se ei olekaan mikään pieni asia mennä lyttäämään toisen ihmisen toiveikas asian kannattaminen tai tekeminen, koska toivon menetettyään se romahdus voi iskeä todella kovaa. Mutta toisaalta, onko se sitten parempi toivoa mahdotonta ja vasta paljon myöhemmin huomata polttaneensa itsensä loppuun tyhjän kanssa? Hankala sanoa kumpi on sitten parempi vaihtoehto ja kyllähän ihmeitäkin voi tapahtua ja sen kuun saa haettua taivaalta, eikös? Joku taisikin aikoinaan sanoa, että kulje varoen, kävelet toiveideni päällä ja saatat murskata ne. Mutta jos se oma kaveri tai läheinen uskoo ja toivoo johonkin asiaan jonka sinä tiedät satavarmasti olevan pelkkää hopiumia, eli huumaavaa toivoa johonkin joka tulee jossain välissä paljastumaan valheeksi, seisotko vain vieressä katsoen kun se toinen kärsii, vaikkakin näyttää ainakin vielä nauttivan siitä pössiksestä, vai kannatko niskaperseotteella kaverin katkaisuhoitoon?


Politiikan messiaat

Kuten Corbett dokkarissaan varsin selvästi esittää ja mihin oma vuosikymmenen kestänyt tutkimusmatka on myöskin selvästi osoittanut, yksikään historian saatossa messiaana nostettu taho politiikassa ei ole korjannut systeemiä ja johdattanut kansaansa pelastukseen. Jokainen kärkeen noussut hahmo on nostettu sinne aivan muiden kuin sen oman kansansa johdosta. Siis kun puhutaan niistä, jotka ovat oikeasti tehneet merkittäviä muutoksia sielä poliittisessa sirkuksessa. Kyllä, pieniä ryhmiä ja heidän johtajiaan on kansa onnistunut saamaan hieman korkeammalle näkyvyydelle, mutta varmaankin aivan puhtaan sattuman johdosta yksikään ei ole vielä tähän päivään mennessä heivannut sitä rahaeliittiä pois vallasta pankkeineen ja medioineen. Mutta kyllä se tällä kertaa, on ihan joka ikinen vaalikampanja kertonut kansalle. Nyt se onnistuu, tehdään maastamme jälleen mahtava, kunhan vain kaikki antavat valtansa minulle! Toki enemmistö kansasta uskoo tähän samaan tarinaan, eikä vain ne jotka sitä seuraavaa messiasta odottavat. Toivo siitä, että asiat menevät hyvin ja valtio pitää meistä huolta on toki varsin looginen, koska kaikkihan sen tietää kuinka anarkia on paha asia ja vaikkei täydellinen olekaan, tämä meidän demokratiamme on paras malli ja ainoa oikea tapa on vain äänestää oikein ja toivoa parasta!

No mutta onhan noita suuria hyviä johtajia maailmalla useita, katso nyt vaikka sinnejatänne! Jos meillä olisi noin hyvä johtaja, sitten olisi kaikki paljon paremmin! No miksi meillä ei ole semmoista johtajaa? Koska jokainen maa omaa juuri näköisensä johtajan. Ne lukemattomat seikat, jotka vaikuttavat niin kulttuuriin kuin yleiseen mielipiteeseen ovat muovanneet vuosien saatossa jokaisen kansan omanlaisekseen ja ulkoa katsottuna se toinen paikka voi olla utopian ja persläpimaan välillä mikä tahansa. Mutta sisältä? No, se riippuu siitä kuinka vahvasti uskoo siihen omaan maan propagandaan, joka määrittää sen identiteetin yksilölle missä asemassa hän on siinä yhteiskunnassa. Esimerkiksi kieltä tutkimalla voidaan päätellä useita asioita yhteiskunnasta ja siinä samalla osoittaa, mitkä tarinat ovat valtavirran mukaisia ja mitkä ei. Ja jos tarina on täysin valtavirran mukainen, mitä oletat voiko se silloin myös olla sitä kuuluisaa oppositiota, sitä toivoa muutoksesta ja paremmasta? Kaikkia voidaan kusettaa aina välillä, osaa jatkuvasti mutta jokaista ei koko aikaa…

Vilkaistaan siis tätä kielenkäyttöä mitä politiikkaamme tulee. Meillä on valtapuolueet, jotka ovat ”vallassa” (ellei heidän herrojaan lasketa) ja meillä on pienpuolueita, jotka ovat pieniä, mitättömiä, joilla ei ole valtaa. Zombie-pandemia ja ilmastohömppä nostivat esiin ”denialistit”, jotka kieltävät tieteen ja ovat täten jotain alkukantaisia moukkia ja ääliöitä, sekä ”salaliittoteoreetikot” joista Hollywood on tehnyt lukemattomia elokuvia ja asiantuntijat on kiikutettu kertomaan kuinka vaarallisia he ovat. Meillä on siis selvä jako sen suhtaan kuka on vallassa ja kuka ei, mutta myös sen suhteen kuka on kelvollinen osana yhteiskuntaa ja kuka vain hörhö jota ei tarvitse edes kuunnella. Toisaalta ”hörhöt” kutsuvat taviksia lampaiksi, joka yhtä lailla dehumanisoi ihmisiä, mikä on tosin sinänsä ymmärrettävää koska median ansiosta kaikki ”väärää mieltä olevat” kuuluisi myös merkitä ja sulkea ulos yhteiskunnasta. Kappas, sama tarina molemmilla puolilla… väärää mieltä olevia ei tarvitse kuunnella. Melkein kuin se oltaisiin istutettu kansaan se näkemys, eikö? Politiikassa tosin vielä kertovampaa on se, kuinka äänestämättömät ovat ”nukkuvia”, välinpitämättömiä yhteiskunnan hylkiöitä. Se myöskin osataan toistaa täysin puoluekannasta riippumatta… Mutta miksi ihmeessä koneisto haluaisi leimata niitä, jotka eivät enää sitä suostu kannattamaan, en kyllä tiedä, mutta ehkä sinä osaisit antaa valistuneen arvauksen?


Me ollaan niin hävitty tää peli

Aniharva kuitenkin haluaa kuulla sen ”ei se noin toimi”, koska silloinhan on selvästi jo luovutettu ja passivoitu muita kun ei kannusteta tekemään jotain, jonka toimiminen on varsin epätodennäköistä. Maailmassa on toki aina mahdollisuus että jotain uutta ja ihmeellistä tapahtuu, eikä se Einsteinin hulluuden määritelmä toteudukaan vaikka toistetaan sitä samaa vanhaa ja poikkeuksetta toimimatonta tapaa muuttaa järjestelmä. Ongelma on vain siinä, että se sama kaava kuinka toivo luodaan, saadaan tarttumaan ihmisiin ja aktivoidaan ajamaan asioita omaa etuaan vastaan on nyt nähty jo melkoisen useaan otteeseen ja vieläpä poikkeuksetta. Nyt uusimpana esimerkkinä rummutetaan Hollannin BBB-puolueen vaalimenestystä. Onhan se lähes 20% kannatus tietysti kova tulos, ei siinä, mutta AfD iski lähes samat prosentit aikoinaan ja mikä Saksassa muuttui? Ei oikeastaan mikään… Jostain syystä jälleen kerran ollaan kuitenkin vahtaamassa niitä numeroita, eikä sitä miksi ensinnäkään niin tapahtui.

Ensin muutos tapahtuu nimittäin yhteiskunnan sisällä ennen kuin se kaikuu tuonne poliittiseen sirkukseen. Yleinen mielipide on oltava altis muutokselle ja toimijoiden on osattava käyttää levottomuuksia hyväkseen asian suhteen. Suomessa esimerkiksi BBB:n kaltainen nousu on hyvin epätodennäköinen, koska kansaan iskostetun näkemyksen mukaan landella asuvat ja kaupunkilaiset eivät ole samalla puolella ja maalaisille on kuitenkin olemassa jo oma puolue tai kaksikin. WWD 6, jos oikein muistan monesko se oli, osoitti kuinka siinä olisi ollut kasvava vastarinta hallinnolle, mutta kun sille annettiin pikkuisen köyttä niin meno lässähti saman tien. Oliko WWD siis hopiumia, vaiko hallinnon huomaama uhka jolta vedettiin matto alta ettei se ongelma pääse paisumaan? Maailmanlaajuinen mielenosoitusliike yhden asian puolesta ilman aikomuksia osallistua sirkukseen vaan vaatimassa sitä muutosta. Historiaan peilaten kyse on, nähdäkseni, oikeasta toivosta joka tukahdutettiin tarkoituksella. Ja kun se toivo saatiin poljettua, sieltä ei enää noustu… kunnes taas oli tarjolla toivoa muutoksesta, tällä kertaa poliittisen järjestelmän kautta. Sekä kielenkäyttö kuin käytetyt strategiat (Soinin gradu) täsmäävät hopiumiin, mutta eiväthän ne nyt niin tekisi, taas? Eihän se toki todiste ole että kyse on jälleen kerran samasta poliittisesta varoventtiilistä, mutta kun asiasta ei saa edes puhua niin liikutaan varsin vaarallisilla vesillä.

No miten se muutos muka sitten tehdään?! Jos ei ole esittää toimivaa ratkaisua, on kuulemma parempi pitäytyä vanhassa toimimattomaksi testatussa mallissa. Koska kyllä se nyt tällä kertaa, kunhan vaan… Noh, kuukauden päästä nähdään moniko uskoi tarinaan ja neljän vuoden päästä miten kävi. Ja kun se toivo jälleen kerran kosahtaa, sen takaisin saaminen on joka kerta piirun verran hankalampaa. Siksi jotkut muutosta ajavat tahot ovatkin todenneet eri strategioiden kokeilun oppimateriaalina eikä vain pettymyksenä. Nyt jo tiedämme lukemattomia eri tapoja kuinka emme voi vaikuttaa ja mitä milloinkin tarvitaan edes voimien yhdistämiseen. Miksi näitä oppeja ei haluta kuunnella onkin sitten toinen asia. Se on tosin varmaa, että maailmaa ei muuteta niiden toimesta jotka sanovat ”ei se noin toimi”, vaan niiden jotka uskaltavat ja tekevät. Älykäs oppisi kuitenkin omista virheistään ja viisas muidenkin virheistä, siinä kun pölvästit toistavat samaa kaavaa vuodesta toiseen ja olettavat poikkeavaa lopputulosta. Uusi annos hopiumia ja taas mennään, sillä tavalla se maailma on tähänkin asti pyörinyt. Pitäisiköhän sille saada ensin stoppi? Ja sitten ottaa oppia toimivista ratkaisuista ja koettaa soveltaa niistä opittua?