Äänestys argumentoituna

Kumpi näkemys on oikea - äänestää vaiko ei äänestää?

Toisin kuin osa kuvittelee, kaksi vastakkaista argumenttia voivat pitää molemmat paikkansa. Kannattaako äänestä vaiko jättää äänestämättä on ollut pitkään yksi demokraattisen järjestelmän avainkysymyksiä. Näkemyksiä aiheesta on suuntaan jos toiseen, mutta osa kuvittelee että se toinen puoli on väärässä ja toinen tällöin automaattisesti oikeassa. Monimutkaisissa asioissa asia kuitenkin on harvemmin näin puhtaan kahteen jakautuva, koska maailma ei ole binäärinen - kyllä tai ei. Argumentit niin puolesta kuin vastaan omaavat jokainen tietyn painotuksen siinä kokonaisuudessa ja se painotus on jokaisella henkilökohtainen, minkä vuoksi täysin samoilla tiedoilla varustetut ihmiset voivat päätyä vastakkaiseen näkemykseen keskenään.

Toki suuri osa perustaa näkemyksensä aivan muuhun kuin faktoihin nykyisestä järjestelmästä ja tämän vuoksi voitaisiin väittää moisten näkemysten olevan ”vääriä”, mutta jälleen asiasta ei ole mahdollista päätyä vain yhteen oikeaan kantaan kun ottaa huomioon enemmänkin asioita. Jos taas on jo päättänyt, että se oma kanta on ainoa oikea ja siitä poikkeavat vääriä, ei tätä tekstiä kannata lukea edes loppuun saakka vaan mennä julistamaan omaan oikeamielisyyttään kaikelle kansalle. Ne taas jotka valitsevat itsenäisen ajattelun ulkoa sanellun sijaan taas saattaa löytää pohdittavaa ja mahdollisesti kyseenalaistaa omaa näkemystään. Niin kauan kun ajattelu on sallittua, sitä kannattaisi mielestäni tehdä, mutta sekin on nykypäivänä jo varsin radikaali ajatus koska meitä paimennetaan jatkuvasti kohti hyvinkin lauhkeaa yhteiskuntaa jossa ajattelun taakka on otettu pois yksilön harteilta.

Keskustelua äänestyksestä voidaankin käydä monella taholla ja riippuen siitä mitä oletuksia järjestelmästämme hyväksytään lähtökohdaksi, voi keskustelu johtaa täysin päinvastaisiin lopputuloksiin. Tosin ei ole kovinkaan muodikasta aloittaa niistä lähtökohdista, koska silloin pysyttäisiin asiassa ja voitaisiin saavuttaa hedelmällinen keskustelu - kuka sitä nyt haluaa?! Jotkut lähtökohdat kun nostavat hyvin selvästi esiin sen asian, että mikä tahansa argumentti suuntaan tai toiseen joka on ristiriidassa perusolettamista, on täysin turhanpäiväinen. Esimerkiksi jos perusoletus on se, että vaalit eivät ole rehelliset ja ehdokkaat on jo valittu ennalta, mitä hyötyä on silloin äänestää? Käytännön tasolla ei mitään, periaatteen tasolla kovin heikosti apua, mutta siitä voitaisiin sen sijaan vetää johtopäätös, että tälle asialle on tehtävä jotain ennen kuin asiassa päästä yhtään alkua pitemmälle. Toisaalta, onko perusolettama edes oikea, siitä täytyisi keskustella ensin…


Tarvitseeko asiaa edes ymmärtää vai riittääkö pelkkä mielipide?

Jostain syystä varsin yleinen ja hyväksytty tapa mihin tahansa asiaan on omata siitä mielipide tietämättä tai ymmärtämättä siitä oikeastaan paskan vertaa. Kun miljoonat ihmiset tekevät samoin, se on normaalia ja normaali osa yhteiskuntaa. Äänestäminen on yksi näistä asioista. Sinun ei tarvitse tietää kuin miten kirjoitetaan numero lappuun ja ymmärtää pudottaa se lappu ohjatusti luukusta alas niin olet vaalikelpoinen kansalainen kunhan ikää on mittarissa riittävästi. Kaikki suurempi ajatustenjuoksu tähän prosessiin on tarinan mukaan eduksi, mutta sitä ei tarvita. Ja kun miljoonat ihmiset näin sitten tekevät, se antaa jollain maagisella tavalla pienelle joukolle ihmisiä vallan kaikkien muiden yli. Vielä kun hokee taikasanaa demokratia, niin siitä vallasta tulee totta! Ja sitten ihmetellään miksi asiat ovat niin päin prinkkalaa.

Kaikkien ei tietenkään tarvitse opiskella valtio-oppia tai perehtyä edes niinkin perustavaa laatua oleviin asioihin kuin millä tavalla ne äänet lasketaan ja tulkataan ”kansan tahdoksi”. Mielipiteen muodostamiseen asiasta kun riittää varsin hyvin vain omata vahvat mielikuvat asiasta. Jokaisella puolueella on esimerkiksi oma, median luoma, imago jonka perusteella valtaosa ihmisistä tekee päätöksensä. Yksikään fakta kyseisen puolueen toiminnasta ei riitä vakuuttamaan vahvasti imagoon uskovaa siitä, että se todellisuus ei lainkaan täsmää kerrottuun - ei anneta faktojen pilata hyvää tarinaa. Koska mitä sitten vaikka ovatkin myyneet takkinsa, se oma oikea puolue on siltikin ainoa oikea vaihtoehto! Puoluejärjestelmä itsessään jo tekee mallistamme puhtaan oligarkian, harvainvallan, mutta ei anneta siinäkään faktojen pilata sitä hyvää tarinaa. Puoluekuri, jota osa virheellisesti väittää laittomaksi, on itse asiassa varsin olennainen osa tätä ”edustuksellista demokratiaa”. Koska emme käytä radikaalin demokratian työkaluja päätöksentekoon, tarvitaan asioiden sujuvaan etenemiseen luotettava määräenemmistö joka ikinen kerta ja tähän käytännön ongelmaan puolueet ovat tuoneet ratkaisun. Hyvän ratkaisun? Toimivuuden kannalta, ehdottomasti.

Puolueiden lisäksi myös sillä äänestämättömällä kansanryhmällä on hyvinkin tarkasti luotu imago. Kaikki tästä ryhmästä käytetyt nimet ovat lähestulkoon poikkeuksetta antamassa hyvin negatiivista mielikuvaa. Tämä on tietysti täysin ymmärrettävää, koska järjestelmä tarvitsee oikeuttaakseen itsensä kansan tuen ja äänestämättömyys on ainoa tapa osoittaa oman tukensa kieltämisen järjestelmältä itseltään. Osa on kehitellyt mitä moninaisimpia selityksiä itselleen ”pahoista äänestämättömistä”, jotka ovat syyllisiä kaikkeen siihen pahaan jotka ne äänestämällä valtaan päässeet ovat aiheuttaneet. Äänestämättömien omia argumentteja ei yleensä vaivauduta edes kuulemaan, koska kaikkihan sen tietää että vain äänestämällä voi vaikuttaa ja kuinka se on kansalaisvelvollisuus äänestää oikein! Älä siitä huoli, että tämä näkemys on lähtöisin aivan sieltä valtapyramidin huipulta, koska eiväthän ne niin tekisi ja joku olisi jo kertonut jos meillä olisi jokin muu kuin demokratia! Kuten vaikkapa perustuslakimme ensimmäinen pykälä, joka varsin selväsanaisesti kertoo Suomen olevan tasavalta - mutta sehän on sama asia kuin demokratia koska media niin kertoi!


Käytännön vai periaatteen argumentti?

Osoittaaksesi että olet hyvä kansalainen, sinun on äänestettävä annetuista vaihtoehdoista. Tähän periaatteelliseen näkemykseen tuntuu suuri osa kansasta nojaavan. Sinun kansalaisvelvollisuutesi on äänestää, piste. Asiasta ei voi neuvotella, koska yhteiskuntasopimus ja muuta lässynlässyniä sekä demokratia blaa blaa blaa. Suoraan oppikirjasta kopioituna ja toistettuna, kuten herramme käskevät. Vastakkaisessa päässä taas kenelläkään ei ole oikeutta valtaan muiden yli. Meillä ei ole mitään velvollisuutta antaa vapauttamme ”yhteiskunnalle”, koska se kuitenkin perustuu yksilöihin joista yksikään ei ole arvokkaampi kuin muut. Muuten hyvä periaate kumpainenkin, mutta se valta ei käytännössä välitä paskaakaan periaatteista. Valtaa ei kiinnosta miksi äänestät tai et äänestä, kunhan sen vaatimat kriteerit täyttyvät. Siitä päästäänkin asian ytimeen?

Vanhoja puolueita äänestävien määrä on maassamme varsin suuri. Niistä puolueista yksikään ei tule koskaan heiluttamaan venettä, vaan he ovat 100% tasavaltamme kannalla. Muutosta tähän nykyiseen suuntaan halajavilla onkin olemassa se karkeasti kahteen vaihtoehtoon typistettävissä oleva valinta: äänestääkö ”pienpuoluetta” jolla on ”oikea” näkemys, vaiko jättää äänestämättä ja täten boikotoida vaaleja. Lain mukaan jos niitä ääniä annetaan edes yksi, valinta on se mikä on tuloksen mukaan ja voittaja menee jatkoon. Käytännön seikkoihin perustuen ainoa tapa siis olisi äänestää ”oikein” ja sitä kautta muuttaa se suunta. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä, koska vain annetut äänen lasketaan ja sen mukaan valta puolueille jaetaan. Äänestämättömyys vähentää ainoastaan vanhoja puolueita vastaan olevien pottia, koska ne tapademarit hilaavat ahteerinsa sinne äänestyskopille joka tapauksessa. Ja koska elämme tässä fyysisessä todellisuudessa, meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin äänestää oikein ja toivoa, että kansa ”herää”.

Mistä päästäänkin niihin pienenpieniin ongelmiin, jos siis kerrotaan sitä ”demokratia”-satua. Enemmistön mielestä ne vanhat puolueet kun ovat se oikea valinta ja siitä poikkeava on marginaalinen ja mitätön näkemys ja enemmistöhän ne asiat päättää, ei jokin sakki joka kertoo olevansa oikeassa. Suosiokilpailussa voi toki koittaa pelata julkkiskorteilla, mutta silloin se ei ole aate joka olisi ykkösenä vaan ainoastaan maine ja julkisuus. Aivan kuten persut Soinin opeilla tekivätkin - populistisen puolueen joka hänen gradunsa oppien mukaan johtaa vain yhteen asiaan, jota kukaan ei jaksa kuitenkaan tarkistaa joten ei siitä sen enempää. Nykyisen mallin mukaan meillä siis on kuitenkin kansan enemmistön haluama hallinto, joka tekee juuri kuten järjestelmä antaa sille luvan tehdä - täysin oman tahtonsa mukaan. Pulinat pois, tulos on virallinen ja päätökset pysyviä. Jos haluaa itseään oikeen kunnolla haastaa asiasta, voi pohtia asiaa myös niin että jos maailmaa johtaa se hyvin pieni joukko joka omistaa mediasta lähtien lähes kaiken, olisivatko he missään vaiheessa kyenneet iskostamaan kansalle myös sen näkemyksen, että on olemassa vain yksi oikea tapa vaikuttaa ja kaikki sitä uhmaavat ovat pahoja ihmisiä? Äänestä ketä itse meinaat tai älä äänestä, päätös on täysin sinun omasi. Valtaan halajavat haluavat siihen päätökseen tietenkin vaikuttaa ja näkeehän sen selvästi kuinka vaalit ovat tuloillaan - kaikki ovat yht'äkkiä politiikan kokemusasiantuntijoita! Argumenttien esitetty (äänen)voimakkuus ja varmuus kertovat siitä, kuinka vahvasti he kokevat tietävänsä asiasta totuuden. Varmimmat tietävät jopa sinun näkemyksesi koskaan sitä kysymättä.

Pako vapaudesta

Dostoyevskistä Frommiin

Vaikka Fyodor Dostoyevskyn ”The Brothers Karamazov” ja ”Escape from Freedom”, jonka Erich Fromm kirjoitti, ovatkin hyvin kaukana toisistaan, kertovat ne molemmat omalla tavallaan vapaudesta ja ihmisluonnosta. Viidennen kirjan viidennessä kappaleessa Dostoyevski kirjoittaa suurinkvisiittorista ja juuri tämä osa soveltuukin hyvin Frommin kirjaan ihmiskunnan paradoksaalisesta suhteesta vapauteen. En pilaa kenenkään lukunautintoa kummastakaan kirjasta paljastamalla niistä liikaa, mutta suosittelen lämpimästi kumpaistakin teosta jos aihe ”vapaus” kiinnostaa. Ja ketäpä se ei kiinnostaisi? Suurinta osaa ihmisistä, ikävä kyllä… Enemmistö ihmisistä ei juurikaan välitä vapaudesta ja sen tuomista eduista, koska siinä mukana tulevat negatiiviset asiat peittoavat ne edut suurimmalle osalle. Desmet oli omassa massapsykoositutkielmassaan viitannut Frommin kirjaan, mistä sekin teos löysi tiensä lukulistalleni, näin sivuhuomautuksena.

Suurinkvisiittori osoittaa hyvin sen, millä ihmiset saadaan noudattamaan käskyjä: annetaan heille leipää. Kansa iloitsee kun heille tarjoillaan auktoriteettia, mysteeriä ja ihmeitä. Vapaus merkitsisi voimattomuuden tunnetta, vastuuta ja epävarmuutta, joita suurin osa ihmisistä ei halua kontolleen. Vaikka joutuukin kumartamaan usein alati syvempään, se lupaus että sinusta pidetään huolta vie voiton. Kirkon opit toivat aikoinaan kansalle yhteenkuuluvuutta ja turvallisuudentunnetta, mutta samalla se vei heiltä suuren joukon vapauksia mennessään. Luther ja Calvin koettivat asiaa korjata omilla tavoillaan, mutta vapaus yhdestä auktoriteetista (kirkko) suoraan toisen syliin (valtio) on, noh, ojasta allikkoon. Etenkin Lutherin ajatus täydellisestä alistumisesta uskoon sai runsaasti kannatusta niissä, jotka osasivat käyttää kaikkia mahdollisia keinoja kansojen orjuuttamiseen. Mikäköhän kumma siinä on, että juuri ne filosofiset ajatukset saavat aina kummasti nostetta, jotka mahdollistavat entistä enemmän kontrollia kansasta? Mahtaa olla puhdasta sattumaa, koska muu vihjaisi tahalliseen toimintaan ja kansojen orjuuttamiseen hyvinkin suunnitelmallisesti. Eihän uskoa tai uskontoa siihen käytettäisi, eihän?

Ennen valistuksen ajan suuria mullistuksia kansalla oli kuitenkin omalla tavallaan helppo elämä. Jokainen tiesi asemansa koska se määräytyi syntyperän mukaan. Joskus harvoin saattoi ihminen nousta alemmasta asemastaan askeleen tai pari korkeammalle, mutta pääpiirteittäin jokainen syntyi kohtaloonsa yhteiskunnassa. Machiavelli toki osoitti, että se asema on vain raa'an voiman määrittelemä ja väliaikainen tilanne, koska se kenellä oli suurin tykki määräsi menon. Ihmisillä oli heidän asemaansa kuuluvat velvollisuudet, mutta myös ne vapaudet. Ja kun ei niitä tarvinnut kyseenalaistaa sen kummemmin, elämä oli yksinkertaista. Ja juuri tämä elämän yksinkertaisuus vetosi ihmisiin, niin hyvässä kuin pahassa - haaveilu ja asioiden ”turha” ajattelu ei ollut tavan kansan ohjelmassa juurikaan. Päälle vielä kertomukset siitä, kuinka sitten tuonpuoleisessa sinut palkitaan kun olet tottelevainen hyvä ihminen niin mikäpä siinä elellä kaikessa rauhassa?


Kapitalismin varjo

Siinä kun uskonpuhdistus toi kansalle vapauden kirkon vallasta, antoi kapitalismi kenelle tahansa mahdollisuuden nousta herraksi omalle itserakentamalleen valtaistuimelle. Suuret ajattelijat kilvan kertoivat, kuinka vapaa demokratia ja vapaat markkinat tulevat luomaan ennen näkemättömiä mahdollisuuksia ihan jokaiselle. Omalla tavallaan näin toki kävikin, koska kapitalismi vapautti ne markkinat, siinä kun ennen niitä pidettiin tarkkaan silmällä ja kirjalla, pystyen varmistamaan sen ajan hallitsijoille kuvan omasta taloudellisesta tilanteestaan. Kun jokainen työläinen, artesaani ja talonpoika tiesi tasan tarkkaan työnsä arvon, heidän ei tarvinnut pohtia kuinka monta tuntia hänen täytyi työskennellä että se leipä tuli pöytään vaan riitti että teki työnsä niin sillä pystyi elättämään itsensä ja perheensä. Ja näin maailma pyöri kohtuullisen pitkän aikaa, koska se vapaus ei ollut kuin hallitsijoilla ja heidänkin valtakuntansa oli varsin rajallinen.

Mutta kauppa se on joka kannattaa, minkä vuoksi kun tavaraa kyettiin liikuttelemaan suurempia määriä ja pitempiä matkoja suhteellisen luotettavasti, vapaakauppa alkoi pakkaamaan varallisuutta niiden käsiin jotka sitä kauppaa tekivät. Italia oli tässä aikoinaan suunnannäyttäjänä, koska sen sijainti eri laivareittien keskipisteenä mahdollisti kaupankäynnin joka suuntaan. Kun se artesaani jossain toisaalla kykeni tekemään materiaalien saatavuuden ylivertaisuuden vuoksi sitä omaa juttuaan karvan verran halvemmalla, hyvä kauppamies osti sen halvalla ja myi kalliilla toisaalla. Vapaa markkinatalous siis varmisti sen, ettei työn arvo ollutkaan enää vakio vaan työstään joutui kilpailemaan alati kasvavan joukon kanssa. Tässä kohden on jo tosin hyvä huomauttaa, että tämä satojen vuosien ajan kestänyt varallisuuden pakkautuminen harvojen käsiin ei kuitenkaan missään tapauksessa voinut johtaa ongelmiin, koska kapitalistinen sananvapaus tietää sen niin kertoa. Ei ainakaan missään tapauksessa pakkaamalla uskontoa tai muita aatteita siihen varallisuuteen voisi aiheuttaa hieman kummallisia tulkintoja vapaudesta, pois moiset ajatukset! Neoliberalismi ja tuhokapitalismi ovat termejä, joita jokainen hyvä kansalainen välttelee.

Vapaus toi siis mukanaan kilpailun monessa kohtaa. Siihen kun sekoitetaan egoismi päälle niin johan on soppa valmiina. Minä itte ja muut sitte oli hyvin huono yhdistelmä ruhtinaissa ja kansa aina välillä joutuikin soihtujen ja talikoiden kanssa muistuttamaan hallitsijoitaan asiasta, mutta kun kerran kaikilla oli mahdollisuus nousta samaan asemaan kilpailun ansiosta niin se egoismi muuttuikin hyveeksi. Valistuksen ajan alkuvaiheessa ne demokraattiset aatteet vielä toimivat, koska ns. keskiluokka oli voimissaan ja he olivat se enemmistö, eli ryhmä joka oli vallassa… ainakin näennäisesti. Ihmisten vapaus sai heidät kiinnostumaan myös vaikuttamisesta omiin asioihinsa entistä enemmän ja vapaa markkinatalous takasi kaikille mahdollisuuden elää yltäkylläistä elämää. Näin siis vahvan kasvun kaudella, joka rajallisessa maailmassamme ei voi kestää loputtomiin. Ne ajat ovat kuitenkin kaukana takana, puhutaan siis ainakin 40 vuoden takaisista ajoista, hieman sen mukaan miten asioita määrittelee…


Kollektivismin valta

Sen individualismin tuoman vapauden sijaan ihmiset tuntuvat nauttivan kollektivismin (ja konformismin) tuomasta yhteenkuuluvuuden tunteesta. Siinä kun ennen se oli jokin hallitsija, joka määräsi ne isot suuntaviivat, kilpailun ansiosta se pakkautunut valta antoi ne narujen päät kaikista häikäilemättömimmille tahoille. Eri ryhmittymät kilpailevatkin nyt keskenään kenen aate on se paras ja voittaja määräytyy sen mukaan millä tavalla media asian kansalle myy. Vapaus on vaihtunut hyvinkin tarkkoihin ja usein myös varsin epävakaisiin sosiaalisiin sääntöihin, joita kaikkien tulee noudattaa ellei halua tulla leimatuksi pahaksi syntiseksi ja päätyä sinne roviolle. Voisi melkein sanoa että olemme tehneet täyden ympyrän vapauden suhteen - aloitimme lähes täydellisestä orjuudesta ja päädyimme siihen orjuuteen, mutta vain uusien herrojen (*ysk*WEF*ysk*) alle. Ennen sentään oltiin rehellisiä siitä kenen pillin mukaan tanssitaan. Nyt kansa uskoo itse olevansa vallassa, vaikkei sitä Ateenan demokratian jälkeen ole tapahtunutkaan.

Lähes surkuhupaiseksi tämän nykypäivän vapauden tekee se, että tahot jotka kertovat puolustavansa vapautta (asia, jota täytyisi oikeasti tehdä), tukevat nykyistä yhteiskuntajärjestelmää täysin purjein. Sama kollektivistinen idea mutta hieman eri tavoitteet. Anna valtasi meille niin me kyllä ratkaisemme kaikki ongelmasi! Jos leikittäisiin liberaalin demokratian ideaa, meillähän olisi perustuslaki suojaamassa kansaa (yksilöä) vallalta ja ihan jokaisen näkemys otettaisiin mukaan keskusteluun mikä olisi se paras tapa jatkaa eteenpäin. Mutta ei, täysin samaa tasavallan kumartamista ja muiden pakottamista yhden oikean näkemyksen alle koko helvetin sirkus. Väite, että vapauden puolustamiseen täytyy se vapaus ensin luovuttaa pois on lievästi sanottuna pähkähullu, koska yksikään valtaan päässyt taho ei ole valtaansa pois luovuttanut ja vapauksia jakanut takaisin kansalle. Ei, ei edes silloin kun kaikki äänestivät oikein.

Miten on, minkä verran rajoituksia sinä sallit omaan vapauteesi? Entä minkä verran haluat muiden vapauksia rajoittaa? Ihmiset ovat kyllä täysin kykeneviä yhteistyöhön ilman muiden rajoittamista ja heidän vapauksiensa lyttäämisiä, mutta koska kilpailemme niistä jämistä joita oikeat vallanpitäjät kansalle jättävät, on tulevaisuus himpun verran synkän oloinen. Suurin osa ihmisistä hyväksyy vallan muiden yli, osa haluaa sen vallan vieläpä itselleen. Jos kuuluu kumpaankaan näistä ryhmistä, ei se vapaus olekaan niin tärkeä asia kuin haluaisi itselleen uskotella? Ainiin, juuri niillä oikeilla rajoituksilla ja oikein tekemällä ne vapauden määritykset olisi asiat kunnossa - sanoi ihan jokainen valtaan pyrkivä. Ja kun kaikki kerran tekevät aina oikein, niin äänestäen kuin sinne päättäviin asemiin päästyään, niin eikö ole kumma kun asiat siltikin tuntuvat olevan päin perseitä? Melkein kuin se kilpailu ei olisikaan ollut reilu… Vapautta pääsee helposti pakoon kun antaa sen vallan muille itsensä ylitse. Takaisin sen ottaminen onkin astetta haastavampi asia, mutta kertaakaan sitä ei olla takaisin saatu pyytämällä tahi sirkuspellet vaihtamalla. Uusi illuusio samasta vanhasta pelistä tehdään Suomessakin neljän vuoden välein. Toimiva kapula koneiston rattaisiin kuitenkin löytyy saman tien: vaaliboikotti. Jännää, että se on se sama konsti jolla tyrannit oltaisiin voitu aina kaataa, eli lopetetaan se heidän pelinsä pelaaminen.

Äänestämättömyydestä, taas kerran

Ketä se pelottaa ja miksi?

Kuten aikaisempia tekstejäni lukeneet jo tietävätkin, olen muutamaan otteeseen raapustanut demokratiasta ja äänestämisestä. Yksi jos toinenkin podcast ja livekin on asiasta tullut höpistyä, mutta minään auktoriteettina minua ei voida asiasta pitää koska eihän ne vuodet asiaa tutkineena tai avointen yliopistojen kurssit semmoiseksi ketään tee - ainoastaan median esiin nostamat ”asiantuntijat” ovat oikeita auktoriteetteja. Ei siinä, ei minua kannata tässä tai muissakaan asioissa uskoa, vaan jokaisen tulisi itse tutkia näitä asioita ihan itse. Aniharvalla on siihen kuitenkaan aikaa, joten aidan yli mennään siitä mistä se rima on matalin, eli kiltti ja luotettava uutisjuontaja televisiossa kertoo totuuden äänestämisestä. Aivan kuten hän kertoi totuuden ilmastonmuutoksesta, zombie-viruksesta, NATO:sta ja nykyisestä sotatilanteesta sekä siitä, kuinka monta sukupuolta voi synnyttävällä oikeasti olla. Tiedäthän, niitä elämän suuria ja muuttumattomia faktoja, suoraan kotisohvalle toimitettuna.

Liberaalin demokratian ideaan kuuluisi ”ajatusten markkinapaikka”, missä eri näkemyksiä punnittaisiin avoimesti ja ennen kaikkea julkisesti. Länsimaiseen demokratiaan taas kuuluu tarkkaan valittu yksi virallinen näkemys kaikista asioista, joista poikkeavia näkemyksiä käsitellään tilanteeseen sopivalla tavalla. Jos edellä mainituista suurista asioista sinulla on se ”oikea” näkemys, olet hyvä ihminen ja kunnon kansalainen. Mutta auta armias jos edes hetkeksi viihdytät ajatusta, että edes pieni osa siitä tarinasta ei täsmääkkään, olet paha syntinen joka tulisi vaientaa keinolla millä hyvänsä. Kun vaan nyökyttelee muiden mukana, ei tule karhatuksi pois mistään ryhmästä ja moni onkin valinnut lauhkean ”kyllä-miehen” aseman yhteiskunnassa, koska hän sopii kaikkiin asemiin ja tilanteisiin ärsyttämättä mitään tahoa. Näiltä tyypeiltä kun kysyt näkemystä mistä tahansa asiasta, he osaavat välittömästi antaa oikean, ennalta ulkoa opetellun vastauksen… esimerkiksi: Vain äänestämällä voit vaikuttaa, äänestämättömyys pelaa vain vastapuolesi pussiin!

Yhteinen asia näissä kaikissa aiheissa on myös se, että niiden markkinoinnissa käytetään sotapropagandaa. Yksistään jo tämä seikka pitäisi osoittaa vilunkipelin olevan meneillään, mutta koska sotapropagandalla on tarkoitus saada ihmiset siinä samalla pelkäämään, ei se järjenjuoksu onnistu enää kun on jännäkakka pultussa. Vallanpitäjiä siis äänestämättömyys pelottaa melkoisesti, sen näkee propagandan tasosta ja määrästä, mutta miksi ihmeessä sitten näitä pienpuolueita se sama asia nyt pelottaa? Varmaankin siksi, että he olettavat sen oman näkemyksensä kannatuksen löytyvän kaikista niistä, jotka eivät kannata nykyisiä puolueita - jokainen äänestämätön on siis potentiaalinen kannattaja vaihtoehtoisille näkemyksille! Paitsi että moniko nykyisiin puolueisiin tyytymätön oikeasti haluaa jonkun muun paketin niiden sijaan? No, sehän nähdään tietenkin vaaleissa, koska kaikkihan sen tietää että vain äänestämällä voi vaikuttaa ja äänestämättömyys pelaa vain vastapuolen pussiin!


Boikotti vai ”oikein” äänestäminen vaikuttamisen keinona?

No mutta mitä hittoa äänestämättömyydellä muka voisi saavuttaa? Länsimainen demokratiahan toimii niin, että äänestämättömien ääniä ei oteta laskuun ollenkaan, joten lain mukaan, jos yksikin menee äänestämään, se tulos on sitova. Ja kun ne tapademarit menevät kuitenkin äänestämään niin aina tapa vastustaa niitä vanhoja puolueita on mennä äänestämään jotain muuta. Päällisin puolin argumentti kuulostaa toki ihan loogiselta, koska käytännössähän se antamaton ääni ei ole minkään arvoinen ja ainoastaan ne ”oikeaa” tahoa äänestäneet ovat aidosti sitä toista ”väärää” näkemystä vastaan. Periaatteellisista syistä äänestämättömyys (esim. ei valtaa kenellekään muiden yli) on aina asia sinänsä erikseen, mutta käytännön näkökulmasta jokainen käyttämätön ääni on kuin hukkaan heitetty, koska se ei vaikuta tulokseen millään tavalla. Tavallisissa vaaleissa, tavallisessa tilanteessa, näin toki onkin - yhtäkään tyhjää lippua tai antamatonta ääntä ei huomioida laskuun millään tavalla ja ainoastaan ne annetut äänet vaikuttavat - eli vain äänestämällä voi vaikuttaa on todistettu! No, ei nyt ihan…

Siihen vaalitulokseen se äänestys saattaa vaikuttaa (jos siis oletetaan, että vaalit olivat ääntenlaskussaan rehelliset), mutta kuinkas se D'Hondtin matematiikalla menikään se tulos? Paikat pakkautuvat suurille listoille sekä ehdokkaille ja pienet ohitetaan tyystin. No mutta siksihän me tehdään vaaliliittoja! Siis liittoja, joiden vuoksi äänestäjä ei voi millään tietää kuka hänen äänellään menee läpi, ei edes puoluetta, mutta okei. Jos ajatus olisi pelkästään vastustaa niitä vanhoja puolueita, silloinhan jokainen ääni toisaalle on etu, mutta jos edes leikitään demokraattista päätöksentekoa, pitäisi äänestäjän tietää mitä puoluetta siinä edes tukee kun äänensä antaa. Siihen päälle vielä kun otetaan se seikka, että vaikuttamiseen tarvitaan enemmistö siitä tasavallan eduskunnasta, ei ne valtapuolueiden tyhjät vaalilupaukset taida siitä ”opposition” lupauksista juurikaan erota, jos kerrotaan että vaikutetaan johonkin päätökseen. Soinin luoma populistinen valeoppositio osoitti aikoinaan sen lähestulkoon ainoan keinon päästä isoihin pöytiin syömään, mutta sekin onnistui ainoastaan vallan siunaamana… ja tietysti kansan avustamana, koska kansa tiesi että se ainoa tapa vaikuttaa politiikkaan oli äänestäminen.

Äänestämättömyydellä kun ei voi vaikuttaa, senhän kaikki tietää! Pienessä mittakaavassa, ei voikkaan. Aivan kuten demokraattiseen järjestelmään kuuluu - marginaaliset ja pienet näkemykset ohitetaan, koska enemmistö on vallassa. Tämä ”enemmistö vallassa” on toki lähinnä vain vitsi, josta puhuin podin jaksossa 258, mutta enemmistöllä, jos se olisi nykyistä valtaa vastaan, on kuitenkin yksi keino osoittaa sen hetkiselle vallalle tyytymättömyytensä: Vaaliboikotti. Koska numerot kertovat tilanteen, voisi edes jotain valtaa omaava oppositio hyödyntää ne järjestelmän hylänneet omalle kannalleen todisteena, eli boikotoida vaaleja. Jokainen antamaton ääni olisi siis nykyistä järjestelmää vastaan sekä opposition puolesta, täysin riippumatta miksi ei äänestä tai mitä oikeasti haluaisi tilalle. Se mitä tilalle päätettäisiin myöhemmin, ensin olisi näytettävä tyytymättömyys järjestelmään itseensä. Suomen tilanteessa siinä on vaan semmoinen ihan pienenpieni ongelma, miksi tämä(kään) ei onnistu.


Mikä oppositio?

Sen lisäksi, että suomalaisista noin 70% kannattaa järjestelmää itseään ja ovat tyytyväisiä siihen neljän vuoden välein tapahtuvaan sirkusklovnien vaihtoon, meidän ”oppostio” tälle ei ole oppositio kuin siinä mielessä, että he eivät ole hallituksessa. Kyllä, maailmalla on tehty vaaliboikotteja useaan otteeseen ja välillä siinä on onnistuttukin, saaden jopa merkittäviä enemmistöjä valtaa vastaan, mutta vain aniharvoin siitä on seurannut järjestelmän muutos. Miksi näin? Aivan samasta syystä kuin Suomessakin - oppositio ei vastusta järjestelmää itseään, vaan haluaa vain itse valtaan muiden yli. Historiasta kun ei löydy tietääkseni yhtäkään esimerkkiä siitä, kuinka jokin tasavallassa valtaan noussut ryhmä olisi antanut vallan kansalle ja astunut sivuun valtaan päästyään. Jokainen koneiston itsensä sisään noussut ryhmä on jäänyt valtaan ja muutokset on tehty pönkittämään sitä omaa asemaansa. Vaaliboikotti autoritäärisissä maissa taas johtaa usein tyrannian tiukentumiseen, mutta onneksi semmoisia ei koskaan tai missään lännessä ole, eikös?

Jos edes teeskenneltäisiin liberaalia demokratiaa, mitään tämmöistä vallan kumoamista ei edes tarvittaisi, koska ihmiset saisivat elää rauhassa omalla tavallaan ilman sitä valtion jatkuvaa paimentamista. Asioista päätettäisiin yhdessä ja ne joille se päätös ei kelpaa, sovittaisiin myös se tapa jolla tilanne ratkaistaisiin heidän osaltaan. Maan suuntaa ohjailisi kansan tahto, eikä millään taholla olisi oikeutta manipuloida sitä yleistä mielipidettä. Mutta meillä ei mitään liberaalia demokratiaa ole, vaan länsimainen tasavalta, jossa kansa antaa valtansa neljän vuoden välein jollekin porukalle, joka tekee just kuten heitä käsketään korkeammilta tahoilta tekemään ja kansa jää ihmettelemään miksi taaskaan ei asiat korjaantuneet vaikka jokainen äänestikin mielestään oikein. Ja sama toistuu vuodesta toiseen, hieman eri tavalla ja eri lippuja heilutellen keskenään kilpailevat puolueet ylläpitävät sitä demokratian illuusiota pystyssä.

Mutta kyllä se tällä kertaa muuttuu, kunhan kaikki äänestävät oikein! Aivan kuten joka ikinen kerta tähänkin saakka. Jokainen toki tekee sen valinnan ja päätöksen itse, perustuen omiin tietoihin ja niihin omiin lehmiin ojassa - kenelleppä se hillotolppa ei kelpaisi? Jos on sitä mieltä, että jonkun on oltava vallassa muiden yli ja tämä nykyinen tapa ratkaista kuka siihen on oikeutettu on ihan jees, niin ehdottomasti kannattaa mennä äänestämään joka ikinen kerta. Enemmistö eduskunnassa ja koko kaksoisvaltion virkamieskoneisto uusiksi niin taivas on rajana kuinka järjestelmän voi muuttaa! Mitä, sanoitko ettei se aatteesi omaakkaan kansan syvissä riveissä selvää enemmistöä? Milläs oikeudella sinä silloin lähdet mitään muuttamaan, kun kerran järjestelmä oli demokraattinen, eli kansan tahdon mukainen? Ei, ei tasavalta ole koskaan ollut sama asia kuin demokratia ja demokraattinenkaan se ei ole kuin tarkasti valituilla mittareilla. Ei, vaikka se television kiltti setä toista väittääkin. Äänestäessä on siis syytä pohtia mitä kannattaa ja mitä oikeasti vastustaa. Koneistoa et voi vastustaa antamalla sille tukesi, mutta niitä ”pahoja” väärän puolueen tyyppejä toki voi siinä vastustaa. Mihin sillä voi käytännössä vaikuttaa onkin taas aivan #eriasia.

Ei kannata kenraalin murheita ottaa

… jos on pelkkä sotamies

Näki tämän nykyisen tilanteen sitten kulttuurisotana tai minä tahansa, on ns. ”globalismia vastustavalla puolella” havaittavissa melkoista taisteluväsymystä. Tämä on tietysti ymmärrettävää, koska 2020 alusta lähtien tämän kauhian pandemian avulla ajettu uusi maailmanjärjestys ei kaikille kelpaakaan purematta ja moni on kokenut että tarttis tehdä jotain… mutta se ylämäkeen luistelu on nääntävää. Nyt hetijustiin on pakko tehdä asialle jotain, ihan kaikkien! Ja jos et tee juuri niinkuin on se ”ainoa oikea tapa tehdä asialle jotain”, pelaat vastapuolen pussiin ja olet vähintään yhtä paha ihminen kuin kaikki ne lampaat. Kuulostaako tutulta? Jos ei, tämä teksti ei välttämättä kosketa sinua millään tavalla mutta ainahan sitä voi oppia uutta. Jos taas silleen tunnet vihlaisun jossain syvällä sisimmässäsi ja viimeiset kuukaudet, ehkä jopa vuodet, ovat ketuttaneet kuin pientä oravaa kun on käpy jäässä, ehkäpä tästä tekstistä olisi sinulle hieman apua… tai ainakin jokusen minuutin muutakin ajateltavaa, jonka jälkeen voit jatkaa loputonta sotaa tuulimyllyjä vastaan.

Ensiksi, ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa ”vastustaa globalismia” ja vaikka se tuntuukin siltä että kaikki muut tekevät aina kaiken väärin ja vain sinä teet asian oikein, olisi hyvä muistaa että näemme asiat jokainen omalla tavallamme. Tämä onkin se suuri ero siihen ”lammaslaumaan” - moni (”meistä”) ei tilaa sitä valtamedian ainoaa oikeaa todellisuutta, vaan muodostaa sen maailmankuvan enemmän tai vähemmän itsenäisesti. Ja kun on yksin oman näkemyksensä kanssa, siinä on melkoisen mahtava vastustaja edessä kun vaan kaikki muut ihmiset näkevät asian eri tavalla. Samankaltaisia ajatuksia voi muilta löytää ja näin muodostuu pieniä ryhmittymiä, jotka sitten pirstaloituvat jälleen uusiksi pieniksi ryhmiksi kun yhtälöön lisätään yksikin uusi aihe joka jakaa mielipiteitä. Koita siinä nyt johtaa vallankumousta kun muut ovat väärää mieltä?!

Sen sijaan, että yrittää muuttaa koko maailman, voi harkita jo kliseeksikin muuttuneita sanontoja kuten ”vain itseesi voit vaikuttaa”. Sinun ei tarvitse muuttaa koko maailmaa, vaan riittää että muutat oman näkökantasi asiaan. Mutta… silloinhan et välitä ja paha voittaa?! Asian voi niinkin nähdä, tai sitten ajatella että valitsee ne taistelunsa tarkemmin - ei kannata ottaa koko maailmaa omille harteilleen, vaan keksittyä asioihin joihin pystyt itse vaikuttamaan. Sotamiehen ei kannata ottaa kenraalin murheita, vaan keskittyä siihen omaan osaan taistelusta. Kun pitää mielessä minkä puolesta tekee mitä tekeekään, jokainen pienikin askel eteenpäin auttaa siinä kun jokainen askel taaksepäin tulee jossain vaiheessa haittaamaan. Epävarmana aikana oman asemansa säilyttäminen voikin olla paras vaihtoehto ja sen oman linnakkeen (kodin) vahvistaminen voi pitkässä juoksussa johtaa haluttavampaan lopputulokseen kuin se täysin palkein tuuleen huutaminen.


Entäs jos haluaa kenraaliksi kenraalin paikalle?

No okei, paikallaan seisominen, valmistautuminen tai yksin hyökkääminen eivät mikään kuulostaneet kelvolliselta vaihtoehdolta, joten mikä avuksi? Aikaisemmasta tekstistä ”Vastarinnankiiski” ja Youtuben puolelta kanavaltani löytyvä soittolista ”Aktivismista” ovat mahdollisia paikkoja aloittaa, jos ei tiedä mistä tätä massiivista taistelua lähtisi purkamaan pureskeltaviin osiin. Ja ei, minulla ei ole etenkään katuaktivismista mitään taustaa enkä ole mitään ”johtajakoulutuksia” käynyt, minkä vuoksi osalle ei varmastikaan mikään sanomani asiasta kelpaa. En myöskään ole ”tekemässä itse paremmin”, kuten yksi yleinen neuvo kuuluu jos nykyinen tyyli hoitaa asioita ei kelpaa. Noissa edellä mainituissa linkeissä on havaintojen ja neuvojen sekaan osunut myös kritiikkiä, mutta koetan jättää sen tässä minimiin… koska jengi ei osaa ottaa kritiikkiä vastaan ja heti on herne nenässä kun yhtään menee kommentoimaan niille, jotka ainakin omasta mielestään tekevät jotain eivätkä vaan istu sohvalla ja somessa lässytä!

Vaikka elämmekin uutta uljasta aikaa jollaista emme ole koskaan ennen eläneet, voidaan historiasta kuitenkin oppia yksi jos toinenkin asia. Teknologia on mahdollistanut välittömän kommunikoinnin lähes rajattomien etäisyyksien päähän, mutta samalla se on etäännyttänyt ihmiset toisistaan. Siksi on syytä huomioida ne ihmisten keskinäiset yhteydet ja rakentaa ne rajoitteet huomioon ottaen se pohja, jonka päälle sitten se tarvittava ihmismassa kasataan. Jos tarkoitus on perustaa se pohja ihmisten väliseen luottamukseen, olisi se syytä rakentaa naamatusten ja ajan kanssa koska luottamus ei synny hetkessä eikä tyhjästä. Sen luottamuksen voi kyllä tuhota hetkessä, mutta ei luoda tuosta vaan. Kun lähes kaikki viestintä tapahtuu verkon kautta, kannattaakin harkita vaihtoehtoja miten se luottamus ei ole niin oleellinen osa kokonaisuutta, vaan eri osat toimivat yhteistyössä omaksi edukseen kuten esimerkiksi yritykset, jotka tuottavat jokainen osan sitä kokonaisuutta. Jokaisen kenraaliksi halajavan olisi siis syytä pohtia se organisaatiorakenne valmiiksi ennen kuin lähtee soitellen sotaan.

Niitä vaikuttamisen keinoja on myös lukemattomia ja jälleen sieltä historiasta kannattaisi vilkuilla, miten onnistuneet kansanliikkeet ovat toimineet. Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa, vaan useita eri strategioita ja taktiikoita päätyä samaan lopputulokseen. Kun ne halutut lopputulokset ovat selvillä, voidaan lähteä pohtimaan miten sinne päästään. Tämä tarkkaan harkittu ja kirkas päämäärä auttaa myös siinä organisaation rakentamisessa, kun kaikki tietävät mikä on se yhteinen suunta. Vaikka jokin asia itselle onkin maailman tärkein asia, se ei välttämättä sitä ole muille. Kenraalin pitäisikin muistaa, että saavuttaakseen ne omat päämäärät, voi joskus joutua ensin kohdistamaan ne energiat johonkin toiseen asiaan joka mahdollistaa sitten sen voiton itselle tärkeään asiaan joskus tulevaisuudessa. Niin Machiavellin Ruhtinas kuin Sun Tzun Sodankäynnin taito olisi syytä olla päntättynä kenraaliksi halajavilla. Muutoin sielä on joku hemmetin alikessu karjumassa kurkku suorana luullen olevansa isokin herra.


Sodat ei lopu sotimalla

Sodat loppuvat vain sillä, että kukaan ei leiki mukana… hetkonen, niinhän sitä jo 500 vuotta sitten kirjoitettiin tyranneista, joten eikö siitä oltaisi voitu jo oppia? Jokainen yksilö joka ei tue sitä globalismia tukee kaikkea sitä, mikä on globalismia vastaan. Sinun ei siis tarvitse tehdä mitään asian eteen, kunhan vain samalla et tee asioita jotka tukevat sitä vastustamaasi näkemystä. Jostain syystä moni näkee tekemättömyyden suurimpana vihollisena, ymmärtämättä että se tekemättömyys on ollut oikeasti niitä harvoja asioita jotka ovat toimineet niiden tyrannien kaadossa. Jonkin asian aktiivinen vastustaminen tukee sitä vastustettavaa asiaa itseään ja saa sen reagoimaan, siinä kun sille asialle selkänsä kääntäminen on keino, jolle vallanpitäjät eivät ole vieläkään keksineet keinoja torjua sitä ilman että he paljastavat kyntensä ja osoittavat olevansa tyranneja. Kun ketään ei apinarutto kiinnostanutkaan enää, se vaan katosi itsestään… outoa, eikö?

Sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta rauhan kannalta jokainen yksilö on merkityksellinen. Mikään ei ärsytä vallanpitäjiä enemmän kuin se, että on yksilöitä jotka kaikesta huolimatta elävät elämäänsä onnellisena, näennäisesti välittämättä maailman pahuudesta. Siinä on nimittäin asia, jota jokaisen kannattaakin harkita pitkään ja hartaasti - vaikka et jatkuvasti asiasta pidä melua, ei tarkoita ettet välittäisi asiasta. Jokainen valitkoon itse sen ”oikean” tavan vaikuttaa, niin itseensä kuin ympäröivään maailmaan. Tuomalla vaikkapa iloa ja lämpöä maailmaan voi muuttaa ihmisiä paljon enemmän kuin saarnata heille maailman pahuudesta ja vaatia heitä toimimaan. Ehkäpä yksi keino tehdä molempia (sekä vaikuttaa asiaan että pitää ongelmat esillä) olisi auttaa muita ihmisiä heidän ongelmissaan - jakamalla tietoa ja puhumalla ihmisten kanssa. Nimittäin tiedossa on yksi erittäin tärkeä ominaisuus: jaettaessa se ainoastaan lisääntyy eikä se ole keneltäkään pois.

Jokainen valitkoon tietenkin oman polkunsa tässä maailmassa. Tauon ottaminen ei ole luovuttamista, vaan itsestään huolen pitämistä - se on tullut opittua kantapään kautta, vaikka kyllähän asian olisi luullut olleen itsestäänselvyys. Kun oppii niistä virheistä, omista kuin muiden, sen sijaan että vaan lannistuu niistä, ehkäpä joku kaunis päivä maailma on sen piirun verran parempi paikka. Joskus voi olla myös hyvä käydä nollaamassa se nuppi ja ajatella asiat uusiksi, mutta jos edelleen ne omat arvot ohjaavat toimimaan ja vanha tapa on vain pään hakkaamista seinään, kannattaisiko vaikka harkita pohtia asiaa uusiksi? Kukin toki tavallaan ja vaikka se hulluuden merkkinä usein kerrotaankin olevan toistaa toimimatonta ja odottaa eri tulosta, maailma muuttuu jatkuvasti ja ehkä se seinä sillä ensi kerralla murtuukin otsaluun voimasta? Miksihän mulla rupes soimaan Roger Alan Waden biisi ”If You're Gonna Be Dumb, You Gotta Be Tough” päässä…

Normipäivä, matka jatkuu

Pala historiaa

Vaikka formaatti on sama, eli 3x3, on tämä teksti jotain muuta kuin mitä tavallisesti täältä löytyy. Sen sijaan että annan jotain pohdittavaa, avaan hieman omaa maailmani lukijoille, eli jos aihe ei nappaa niin tässä kohden on hyvä vaihtaa tekstiä ja toivottelen hyvää päivänjatkoa. Youtuben puolella striimatussa 1k erikoisjaksossa hieman asiaa jo avasinkin, mutta koska blogin puoli ja kirjoitettu sana on edelleen enemmän se mun juttu, avataan samaa hieman tälläkin puolella. Poikkeuksena kaikkiin muihin teksteihin, toivoisin etten tule näkemään tätä tekstiä jaettuna millään alustalla vaan se saa olla ihan hiljaa ja rauhassa, huomaamattomana osana blogia. Teksti on toki julkinen, ei siinä, kunhan vaan mainitsin…

Kuten striimissä mainitsin ja muutama on jo saattanut päätellä tai jotain kautta kuullut asiasta, olen sairastanut MS-tautia reilun kolmanneksen elämästäni. Siinä 2006 hujakoilla Berliinissä asustellessa jokin kohtaus vei tuntoaistin niskasta alaspäin, mutta se osittain palasi kuukausien aikana. Seuraavana vuonna asiaa lähdettiin sitten lekurien toimesta Suomessa pohtimaan ja puolen vuoden neurologilta toiselle ramppaamisen jäljiltä diagnoosiksi heidän mukaansa varmistui MS-tauti. Yksi lääkäri rohkaisevasti mainitsi, että jos en aloita heti lääkitystä, olen halvaantuneena tai haudassa viidessä vuodessa, sen verran agressiivinen tautimuoto kyseessä. Toinen taas sähelsi selkäydinnäytteen kanssa ja vaurioitti hermostoa ja selkäydintä alaselässä, mutta ei huolta, se oli vaan taudin oire eikä mitään nähtävää, hajaantukaa. Miksiköhän en pidä lääkäreitä kovin korkealla arvossa…

Seitsemän vuotta maataloushommissa vielä pystyi jatkamaan, kunnes oli pakko todeta että vaikka jarrut vain hidastavat menoa, olisi muiden turvallisuuden kannalta parasta, että pystyisin niitä puimurin jarruja vielä polkemaan jotka mekaanisena vermeenä vaati paljon enemmän potkua kuin siinä vaiheessa pystyin enää jalan kautta tuottamaan. Keppien kanssa oli tietysti jo kävelty heti sen ”ei lainkaan hoitovirheen” jälkeen, mutta siinä kohden alkoi sekin olla jo hieman hankalaa. Eläkkeelle vuoden saikun jäljiltä saman tien, eli 2014 loppui ne hommat. Siitä vaihtuikin ratti kirjaan ja MIT:n psykologian 101-kurssin innostamana … tässä sitä nyt ollaan paasaamassa, kuinka massamanipulointi, tuhokapitalismi ja valta muiden yli on silleen paska juttu.


Pala nykyisyyttä

Syy siihen, miksi tämmöistä tekstiä edes lähdin raapustamaan juuri tässä vaiheessa löytyy puhtaasti siitä vitutuksesta, että kun vähän koittaa suunnitella jotain ja saada aikaiseksi edes auttavasti vakaampaa tuotantoa niin blogin kuin podien puolella, tämä ”MS-syleily” (kanssaveljet ja -sisaret ymmärtävät termin, en lähde avaamaan) muiden ohella vie ne suunnitelmat kerrasta romukoppaan ja sitten tulee se sama syyllisyydentunne että pitäisihän mun nyt jotain saada ulos tai edes ilmoittaa asiasta että nyt ei taas hetkeen tule mitään tuotantoa ulos.

Eli tämä olkoon ilmoitusluontoisena asiana, että sitä tuotantoa niin täällä blogin puolella kuin muilla alustoilla podien/striimien muodossa ei ole luvassa millään vakaammalla aikataululla. Välillä voi paukkua 17 tekstiä kuukaudessa, mikä on merkki lähinnä siitä että nukkuminen on jäänyt väliin sen seitsemäntoista yön aikana kuukaudessa, kun taas väliin voi tulla viikkojen taukoa, ehkä jopa kuukausien… tosin niin pitkään ei ole vielä mennyt palautua taas edes siihen kuntoon että saa jotain aikaiseksi. Ilmoitukset tauoista tai tuotannosta on siis yksinkertaisesti: tulee silloin kun tulee, jos tulee. Tiistaisin kuuden jälkeen olisi hiljainen tupa, mutta se on vain mahdollinen aikaikkuna, ei mikään tae striimille.

Nyt olisi tietysti kaikenmoista suurta meneillään, johon itsekin olen ollut ottamassa kantaa, eli nämä 20.10. tulevat mielenilmaukset sielä etelässä, mutta tein periaatepäätöksen että nyt otetaan kunnolla lunkisti tasan niin pitkään, että ei tarvitse jatkuvasti katsella tähtiä sisätiloissa. Lähes jatkuvat spasmit tuntuvat laantuvan ainakin hieman, kun ei ota ylimääräistä murhetta asioista, joihin ei voi juurikaan vaikuttaa. Toki sen vaikuttamisen olin jo hieman aikaisemminkin hoksannut, mutta ehkä tämmöinen kunnon muistutus luun uudelleensijoituksella spasmin ansiosta oli taas tarpeeseen? Onneksi pyörätuoli on tullut tutuksi jo vuosien ajan ja ovenpielitestit edelleen varmistavat, että iho on harmaata…


Pala tulevaa

Kuten olen muistaakseni jo muutamaan otteeseen … ainakin jossain, maininnut, ajatus siitä kuinka se muihin vaikuttaminen on täysin turhanpäiväistä. Jokainen voi vaikuttaa yhteen ihmiseen, itseensä, ja sen seurauksena muut saattavat ”muuttua mukana”, eli alkavat itsekin pohtimaan asioita uusiksi. Itse en ole julistamassa totuutta asioista enkä saarnaamassa pelastusta, vaan tarjoamassa näkemyksiä, joita ei valtavirrasta juurikaan löydy. Ja mitä pitempään näitä asioita on tullut kirjoitettua, puhuttua ja keskusteltua muiden kanssa, eipä ne kovin yleisiä taida olla oikeastaan … missään.

Mutta kuten jo blogin alusta lähtien olen asian ajatellut, jokainen teksti on osoitettu ”aikaisemmalle minälleni”, eli yritän selittää asiat kuten itse näen itselleni, joka ei vielä asiaa sillä tavalla ole ajatellut… jos ymmärrät mitä tarkoitan. Vaikka tekstejä ja podeja ei siis kukaan lukisi/kuuntelisi, tekisin niitä juuri samalla tavalla järjestääkseni ajatukseni kuvista sanoiksi. Jos niistä hajatelmista joku saa jotain apua tai inspiroituu tekemään jotain joka parantaa hänen omaa elämäänsä, pidän koko blogia suurena onnistumisena. Yhtä elämää edes hitusen parantaminen on voitto… useampaa… pieni ihme.

Eiköhän se jaarittelu sitten pian riitä... Tuntoaistivikaisilla sormilla näppiksen ja hiiren sohiminen on hyvin haastavaa ja huonoina päivinä mahdotonta, mutta tabletin virtuaalinäppistä voi sentään takoa kun se optinen palaute ilmaantuu välittömästi siihen nenän eteen. Siksi blogi pyörii varmemmin kuin podit, vaikkakin uutta materiaalia varten vaatii taas lukea kirja tai pari, eli siihen saattaa myös hetki vierähtää. Joka tapauksessa, kiitokset kaikille lukijoille ja älkää minusta murehtiko - pitäkää itsestänne huolta, matka jatkuu …sillä tavalla kuten se on suunniteltukin? Kukahan helvetin pösilö suunnittelisi tämmöisen matkan, ei käsitä. Kohti uusia pettymyksiä!

Desmetin kyseenalainen totalitarismi

Paljon kysymyksiä, mutta löytyykö vastauksia?

Viimeaikoina Mattias Desmetin kirja ”The Psychology of Totalitarianism” on puhuttanut paljon. Plandemian alkuaikoina Desmet kutsuttiin kaikkiin mahdollisiin vaihtoehtoista näkemystä omaaviin lähetyksiin ja hän sai vapaan sanan kertoa, kuinka olemme luisumassa kohti totalitarismia pelottavalla vauhdilla. Hänen 40/30/30 tarina miten kansa jakautuu vetosi ei-valtavirtaiseen-kansanosaan ja sitä kolmikkoa toistetaan edelleen kuin dogmaattista uskoa, mikä on hauska juttu sinänsä koska juuri tämä dogmaattisuus on ensimmäisiä asioita joita hän kirjassaan nostaa esiin sen haitallisuuden vuoksi. Selvästi siis asioista perillä oleva tyyppi ja luonto sekä luonnollisuus tuntuvat olevan tärkeitä asioita, mutta onko tämä kultareunainen pilvi, järjen ääni hullussa maailmassa, sittenkään aito ”oppositio” tätä hulluutta vastaan, vaiko pillipiipari johdattamassa meitä harhaan? Mualimalla, myös Suomessa, pyörii erilaisia näkemyksiä Desmetin kirjasta ja hänen teoriastaan ja ne eivät ole aina sieltä positiivisemmasta päästä. Vaihtoehtoisia näkemyksiä omaavat ovatkin ryhtyneet tappelemaan keskenään asiasta ja hyvinkin kärkkäitä mielipiteitä lentää ristiin rastiin. Monet ovat nähneet juuri ”sen videon”, joka todistaa asian olevan just silleen miten itsekin ajattelee, minkä vuoksi muut eriävät mielipiteet Desmetin kirjasta ja näkemyksistä ovat väärin. Itse useita hänen videoitaan kuin sitten niitä kritiikkivideoita nähneenä ainoa tapa ratkaista tämä asia oli tietenkin lukea se kirja itse. Näkemykseni Desmetin teoriasta on siis omani, eikä mikään totuus asiasta, mutta kuka sitä nyt kokonaista kirjaa jaksaa lukea ennen kuin muodostaa siitä oman mielipiteensä kun voi vaan oikaista ja katsoa lyhyen videon tahi lukaista lyhennelmän?! Hieman pitkähkö teksti tästä kuitenkin tuli, mutta siihen 300+ sivuiseen kirjaan nähden tämä menee heittämällä yhdellä istumalla…

Alkuun lähdetään etsimään ongelman syitä ja niistä mainitaan esimerkiksi turhanpäiväiset paskat duunit, mekaaninen maailma ja mekaaninen tiede, missä etenkin lääketiede on suurena ongelmana: 85% tutkimuksista on joko vahingossa tai tahallaan päin honkia. Keskuspankit ja muutkin mainitaan ohimennen, eli sieltäkin tajutaan tulevan osa ongelmasta. Kaikki nämä ongelmat kuitenkin luovat turvattomuuden tunteen minkä johdosta pelätään niin kaikkea ja kaikkia. Täysin loogiselta kuulostava teoria ja kaikki se turhautuminen ja epävarmuus tulevasta ei ainakaan paranna ihmisten sietokykyä erinäisille ongelmille. On helpompaa laittaa pää pensaaseen kuin kohdata ne asiat, saatikka tehdä niille jotain koska eihän pieni ihminen voi suurelle maailmalle mitään. Samalla kun yksilön pienuus nousee esille, alkaa muodostua kuva siitä suuresta massasta joka ei liioin tee asialle mitään vaan ainoastaan kulkee virran mukana…

Kuten kaikki tietävät, metronomit synkronoituvat samaan tahtiin ollessaan lähekkäin. Tämä heiluriliikkeen sattumanvaraisuus ja samalla johdonmukaisuus toimii mielikuvana yksilöistä yhteen keräännyttyään. Teoreettinen malli ei voi kuitenkaan koskaan selittää ihan kaikkea luonnosta ja keinotekoinen asia, oli se kuinka hyvä kopio tahansa luonnon vastaavasta, ei ole sama juttu. Tämä sama asia toistuu ihmisten kanssakäynnissä, eli tapahtuuko se netissä vai livenä. Ihmiset naamatusten synkronoituvat keskusteluissaan, siinä kun digitaalisuus antaa harhan synkroniteetista. Tässä kohtaa mukaan nouseekin transhumanismi, jota Desmet pitää suurena osana nykyistä ongelmaa. Mutta missä ne erimielisyydet alkavat, on siinä että tämä digitaalisuus ei taida olla sattumaa vaan ulkoa luotu asia - median avulla. Koko transhumanismi ei liioin ole orgaanisesti muodostunut aate vaan ulkoa ajettu. Onkin mielestäni outoa, ettei Desmet halua ottaa ulkoista vaikutusta huomioon lainkaan? Kuitenkin hän kertoo mekanistisen maailmankuvan haitoista selvästikin tietoisena mihin meitä paimennetaan. Hänen mukaansa totalitarismi syntyy mekanistisesta maailmasta, ei kieroutuneiden mielien kuvitelmista luoda se utopia maan päällä - tämä vaikuttaisi olevan Desmetin pääargumentti. Samalla se on avainkysymys koko härdelliin - tarvitaanko sitä ulkoista ohjaamista totalitarismin syntyyn vai ei?


Valistunut näkemys

Suurena mekanistisen maailmankuvan ongelmana mainitaan se, että mitä mitataan ja miten? Tarkasti valikoidulla mittauksella tämä trendikäs injektio on tutkittu ja turvallinen, kun taas toisella mittarilla voidaan puhua eeppisiin mittoihin nousevasta katastrofista. Ja se ylipapisto, ”oikeat asiantuntijat”, kertovat mikä on oikea tapa mitata eli mikä on se ainoa oikea tulos niistä mittauksista. Joihinkin mittauksiin ja arvioihin perustuivat ne skenaariot, joiden mukaan me kuollaan kaikki ja siksi kaikista tiukimmatkin rajoitukset eivät olleet ainoastaan oikein ja oikeutettuja, vaan ne olivat se ainoa mahdollisuus koko ihmiskunnan selviytymiselle! Ei ole näkynyt päitä pölkyllä niistä virhearvioista, joten en pidättelisi hengitystäni jos myös piikin lopputulema lakaistaan maton alle jollain uudella kriisillä ja hulluus jatkuu. Esimerkkinä kirjassa annetaan mm. sairaaloiden ylikuormitus joka oli kuitenkin selvä indikaattori selvästä vaarasta, eikös? Juu, jos ei lasketa suurinta riskitekijää joutua teholle, eli ylipainoa, siis sen yleisyyttä ja sitä, että sairaalapaikkojen määrää oltiin ajettu rankalla kädellä alas. Mitä ja miten lasketaan mutta ennen kaikkea se, mitä jätetään huomioimatta…

Nyt kun ylikuolleisuutta mitataan, sekin voidaan tehdä monella tavalla ja syytä siihen voidaan aina rukata sopimaan sen hetken tarinaan. Sivulliset uhrit tässä koko ”pandemiassa” voivatkin olla paljon suuremmat kuin itse taudin aiheuttamat vahingot. Mutta niitä ei jostain syystä halutakkaan mitata, mikä kertoo tarkoituksellisuudesta ainakin omasta mielestäni. Lapsenomainen usko ”oikeisiin asiantuntijoihin” onkin syynä hulluuteen. Mekanistinen näkemys kaikkiin asioihin aiheutti sen, että kaikkea pitää pyrkiä hallitsemaan ja sitä kautta kadottaa riskit joita elämä tuo tullessaan. Turvaa haetaan itsensä yläpuolelta, tosin ei enää sieltä taivaasta, vaan auktoriteeteista. He tietävät ja kantavat vastuun jolloin sinun ei tarvitse murehtia mistään! Ihmisillä onkin vahva uskomus, että koko maailma voidaan pelastaa säännöstelyllä, vaikka sen toimivuudesta on todella paljon varottavia esimerkkejä. Enää ei kysytäkkään ”miksi?”, vaan joku korkeampi taho kertoo että asia on niin ja sillä selvä, pulinat pois. Epätietoisuus on niin pelottavaa, että ei enää ajatella lainkaan ja sen sijaan tehdään mitä käsketään. Oletetaan, että ne auktoriteetit ovat hyviä, korkean moraalin omaavia ihmisiä joihin voi ja täytyy luottaa. Mutta jälleen herää itsellä kysymys, miten ihmeessä se auktoriteettiusko syntyisi luonnollisesti kun ottaa huomioon, miten vahvasti se on iskostettu koulujärjestelmäämme täysin suunnitelmallisesti?

Syyllinen tuntuukin löytyvän Desmetin teoriassa individualismista: järki ja logiikka nousi ykköseksi, unohdettiin kaikki muu joka sitten johti pelkoon. Valistuksen ajan ideologia ajoikin ihmiskunnan totalitarismin syntyyn. No tästä moni on valmis vetämään johtopäätöksen, että jos humanistinen valistuksen ajan näkemys on aiheuttanut tämän ongelman, ratkaisu on tietenkin pyhät kirjoitukset ja yksi oikea totuus joka on kiveenkin hakattu! Paitsi että ei, en muista missään kohden Desmetin nostaneen esiin tai edes maininneen ratkaisuksi mitään uskonnollista yhteisöllisyyttä tai vastaavaa. Toki on mahdollista että yömyöhään kirjaa lukiessa moinen on vaan mennyt ohitse, mutta hengellisyyden tai individualistuuden sijaan ratkaisuksi vihjataan henkisyyttä… mikä taas saa jengin takajaloilleen koska se täytyy olla jotain new age hömppää mikä aiheuttaa närää niin hengellisissä piireissä kuin järjen ja logiikan nimeen vannovissa. Ehkäpä holistinen lähestymistapa olisi sittenkin suotavin, eli jotain tämän linkin takana olevan asian mukaan…


Mitä Desmet nyt sitten oikein kirjallaan yrittää esittää?

Ehkäpä hän vain haluaa saada ihmiset ajattelemaan ja lähestymistapa että ei se ole se pedofiilieliittimuurarireptiliaani syyllisenä kaikkeen pahaan avaa helvetin paljon enemmän ovia maailmalla. Ei ole lainkaan omalle maineelle ja joskus myös omalle terveydelle hyväksi väittää kaiken takana olevan suuri salaliitto - koska kaikkihan sen tietää että ”joku olisi kertonut” ja ”eiväthän ne niin tekisi”. Mutta kuinka paljon on sitten sitä semmoista ”sattumaa”, että tiede on päin persiitä ja raha jyllää? Desmetin mukaan raha, valta tai ”pahuus” eivät selitä joukkopsykoosia vaan se sen hetken loogisuuden ihannointi, eli mekanistinen maailmankuva on perisyynä. Ja sitten ne muutamat johtajat vaan nappaavat tilaisuudesta vaarin ja taas mennään. Salaliittoajattelu antaa hänen mukaansa tekaistun helpotuksen ihmisille, että ne on ne pahat ihmiset vetämässä naruja ja näin yksinkertaistamalla maailma on helppo järkeistää. Salaliittoja ei nääs juurikaan tässä hommassa ole, vaan kaikki ne Event 201 ja vastaavat ovat ihan julkisia asioita ja niissä ne mekanistiset ajattelijat nyt vaan sattuvat kokoontuvat suunnittelemaan ja keskustelemaan keskenään.

Jos joku haluaa opukseen tarkemmin tutustua, mainitaan vielä että ensimmäinen osa kertoo mitä ja miten se mekanistinen maailmankuva luo ne ongelmat, toinen taas kuinka siitä muodostuu se ”mass formation” ja kolmannessa hän analysoi oireiden aiheuttajaa. Mekanistinen maailmankuva… hiemanko tämä tuntuu jo jankkaamiselta (löytyy nimittäin ainakin 127 kertaa mainittuna jossain muodossa), lähes propagandistiselta tavalta asialta esittää oma argumentti, mutta näin Desmet kaiken vaikuttaa typistävän. Kaoottiseen maailmaan haetaan järkeä mittaamalla ja tutkimalla kaikkea, vaikka pitäisi olla itsestäänselvää ettei ihmisten keinot siihen riitä. Mutta silti siihen kaiken määrittämiseen ja mittaamiseen uskotaan ja luotetaan. Tiede on siis niin avannut uusia ovia kuin sulkenut ihmisten mielen binääriseen maailmankuvaan. Totalitarismi on vain uskomus, että äly voi ratkaista kaikki ongelmat ja teknokraattinen utopia on mahdollinen. Totalitarismi on tavallaan taistelu ”Henki vs. Materia”…

Jos siis haluaa tilata Desmetin näkemyksen maailmasta, massapsykoosi ja totalitarismi johtuvat mekaanisesta maailmankuvasta ja individualismista. Yhteisöt katosivat ja tilalle tuli ”lauma”. Desmetin neljä asiaa joita tarvitaan totalitarismin syntyyn eli eristäytyminen muista, tarkoituksen puute, laajamittainen ahdistus yhteiskunnassa ja turhautuminen/aggressio selittävät hänen mukaansa kaiken tarvittavan… Ja juuri siitä se erimielisyys vaihtoehtopiireissä tuleekin: hänen mukaansa se totalitarismi johtuu materialistisesta maailmankuvasta, siinä kun osa kertoo sen johtuvan ”eliitistä”. Teos on siis omalla tavallaan valkopesu kaikesta pahasta mitä ihmiset toisilleen tekevät. Eliittiteoria, josta olen aikaisemmin kirjoittanut taas antaa päinvastaisen näkemyksen. Maailma on jakautunut kahtia, niihin jotka uskovat koneistoon ja niihin jotka eivät. Moni kummassakin leirissä kuitenkin uskoo siihen toiseenkin näkemykseen osittain, jolloin maailma ei ole jakautunut kahtia vaan lukemattomiin pieniin leireihin, jotka sitten tappelevat keskenään. Sen hyödyntäminen olisi tyypillistä hajota ja hallitse strategiaa, mutta Desmetin mukaan sekin on vaan mekanistisen maailmankuvan luomaa sattumaa. Kukin uskokoon mihin haluaa, sanoisin. Ja kirjan luettuani ymmärrän hyvin, miksi se jakaa mielipiteitä. Vaikka hän tuntuukin esittävän asiansa ”totuutena”, se on kuitenkin vain yksi teoria siitä, miksi asiat ovat niin päin helvettiä.

Ehkäpä se merkillepantavin seikka tässä kirjassa on kuitenkin se, että todella kriittisesti tästä plandemiasta puhuvan teoksen kirjoittaja nousi ensin tyhjyydestä maineeseen vaihtoehtomediassa kun hän puhui totalitarismista varsin avoimesti, mutta kirjan julkaisun jälkeen hänestä tulikin valtamedian ”asiantuntija” kun syy totalitarismiin löytyikin kansasta, eikä lainkaan niiden medioiden omistavasta luokasta. Mutta se täytyy olla puhdasta sattumaa, joten älä siitä murehdi, koska totalitarismi johtuu meistä kaikista…

Brändätty maailmamme

Neoliberaali tausta asiassa

Mielikuvamarkkinoinnista olen jo aikaisemmin raapustellut, mutta Naomi Klein kirjassaan ”No Logo” pureutuu paljon syvemmälle mielikuvien maailmaan ja etenkin sen symboleihin, joita luodaan valtavalla mainoskoneistolla ympäri maailmaa. Vaikka kirja onkin jo yli kaksi vuosikymmentä vanha, eivät asiat siitä ainakaan paremmaksi ole muuttuneet. Joitain vuosia ”No Logo”-teoksen jälkeen Kleinin kirjoittama ”Tuhokapitalismin nousu” soisi olla jokaisen koulun pakollisen lukemisen listalla, mutta varmasti ihan sattumalta tämä neoliberalismin karun todellisuuden avaava kirja löytyy lähinnä alelaareista. Olisi myös varsin suotavaa, että talousasioista puhuvat ihmiset ymmärtäisivät vallassa olevasta neoliberalismista edes alkeet, mutta se neoliberalismin kantava aate, kilpailu, on tarttunut niin vahvasti ihmisten mieliin että koko talousjärjestelmän oikeudenmukaisuutta ei kyseenalaisteta - osa voittaa, jotkut häviävät, deal with it. Klein avaakin hyvin sitä, kuinka tämä vapaana markkinataloutena myyty kapitalistinen utopia on aiheuttanut hyvin pitkälle lähes kaikki nykypäivän ihanuudet piikeistä ilmastonmuutokseen ja aina sotiin saakka.

Mutta toisin kuin Mattias Desmet (totalitarismista kirjoittaessaan, mistä lisää jossain toisessa tekstissä), Klein ei lähde valkopesemään niitä vallanpitäjiä vaan osoittaa, kuinka tähän nykyiseen kuseen oltaisiin päästy ilman yhtäkään salaseuraa tai muuta toimijaa synkkine aatteineen. WEF:n Klasu kavereineen periaatteessa vain pelaavat sitä peliä, jossa köyhät häviävät ihan jokainen kerta. Vaikka raha itsessään ei ole valtaa vaan ainoastaan resurssi joka vaaditaan vallankäyttöön, Klein molemmissa teoksissaan piirtää hyvinkin tarkan kuvan maailmastamme ja kuinka se raha saa sen pyörimään. Ja kuten aina kilpailussa, voittaja vie kaiken ja häviäjät saavat jäädä nuolemaan näppejään. Kun niitä pelimerkkejä kertyy riittävästi yksiin taskuihin, niillä voi kääntää kokonaisten valtioiden lainsäädännön sopimaan siihen omaan liiketoimintaan. Joskus sitä oltaisiin voitu kutsua korruptioksi, mutta Suomessakin se on vain maan tapa - isot pelurit nyt vaan saavat hieman etuja ja voivat vaikuttaa lainsäädäntöön etteivät ne työpaikat pakenisi ulkomaille kuin vasta seuraavalla kierroksella. Kansa edelleenkin uskoo satuun, että globaalit yritykset tekisivät muutakin kuin maksimoivat voittonsa.

Yleensä yritykset ovat joutuneet lohkaisemaan huomattavan osan resursseistaan myydäkseen sitä seuraavaa isoa juttua sekä omaa brändiään, mutta tämä kauhia ”pandemia” toi esiin aivan uudenlaisen markkinointitavan. Valtiot ensin maksoivat yrityksille suuria summia että he voivat luoda sen tuotteen, joka hyväksyttiin sitten käyttöön ohittaen kaikki yleensä tieteen säännöillä pelattavat turvallisuustoimenpiteet ettei vaan pääsisi huono tuote markkinoille. Sen alkusijoituksen lisäksi valtiot maksoivat valtavia summia tuotteesta, jonka kehityksen itse kustansivat ja tilasivat päättömiä määriä testaamatonta tuotetta varastoon, tietäen että se menee vanhaksi eikä se ole edes tarkoituksen mukainen mutaatioiden johdosta. Ellei tämä vielä kuulostaisi riittävän pahalta, valtiot vielä pakottivat kansaa ottamaan ne tuotteet samalla kun antoivat lääkeyhtiöille täydellisen vastuuvapauden tuotteesta. Valtiot käyttivät tuotteen markkinointiin samanlaisia summia kuin ne yritykset olisivat joutuneet käyttämään omasta taskustaan, mihin vielä päälle valtio rahoitti tutkimuksia kuinka moisia tuotteita voitaisiin tehokkaammin myydä ja pakottaa kansalle. Ei uskoisi ellei itse näkisi… Kansalta varastetuilla rahoilla pakotettiin kansa ensin tuottamaan ja sitten maksamaan ylihintaa tuotteesta, jonka koko mainoskampanja rahoitettiin niistä samoista kansalta otetuista rahoista. Neoliberalismin riemuvoitto, sanoisin.


Brändien voima

Mutta sitten itse asiaan, eli brändeihin. Jokaisen yrityksen luoma mielikuva itsestään ja tuotteistaan on ollut jo pitkään paljon tärkeämpi asia, kuin ne itse tuotteet ja niiden käytännön laatu tai yleensä muutkaan ominaisuudet. Ketään ei kiinnosta ovatko ne merkkifarkut tai komeasti brändätty takki oikeasti sen moninkertaisen hintansa arvoinen ominaisuuksiensa vuoksi, vaan se kiiltävä logo, se symboli joka kertoo että ”minä olen parempi kuin te kaikki muut joilla ei ole sitä merkkiä” on paljon merkityksellisempi asia. Kun se merkki iskostetaan jo lapsesta pitäen sinne mieleen, olisi hullua edes kuvitella että joku tavallinen, vain murto-osan hinnaltaan maksava tuote kelpaisi sille äidin pikku kultsipuppelille. Ihmisten on näytettävä asemansa niillä symboleilla, koska se asema määrittää yhteiskunnallisen nokkimisjärjestyksen sekä kuinka oikeassa ihminen sattuu olemaan. Mersumiehen argumentti on aina monta kertaa parempi kuin Pirkkateslan kuskin, vai kuinka se meni? Menestys osoittaa että tietää hommat, joten kukaan ei ota persaukisen konsultin ohjeita täysin riippumatta siitä, kuka oikeasti tietäisi asiasta.

Suuryritysten brändien vaikutus kun on levinnyt kaikkialle yhteiskuntaan. Ei siis pelkästään ne merkit ja niiden arvovalta, vaan se sama aate kuinka se miten asia esitetään on tärkeämpää kuin itse asia. Politiikka on tästä hyvä esimerkki, minkä vuoksi vanhat puolueet ovat hyvin tarkkoja julkisuuskuvastaan ja jokainen jauhojengikin pitää kieputtaa voitoksi ettei tule sitä mainehaittaa. Ihmiset eivät äänestä vaaleissa ihmistä eikä puoluetta, vaan mielikuvaa siitä kyseisen paketin kokonaisuudesta. Jos ihmiset tajuaisivat tämän, he tutkisivat ensisijaisesti puolueiden historiaa ja heidän ohjelmiaan, minkä jälkeen he voisivat vetää arvalla sen ehdokkaan valitsemansa puolueen listasta koska käytännössä sillä ei ole väliä noiden vanhojen puolueiden listalla minkä puhuvan pään sieltä valitsee nappia painamaan käskystä. Mutta koska ihmiset (valtaosa, ei kaikki) eivät tee päätöstä rationaalisesti vaan puhtaalla tunteella, he astuvat siihen samaan ansaan kerta toisensa jälkeen. Tosin vähintään yhtä suuri ongelma ovat tahot, jotka uskovat siihen demokratian brändiin ja uskovat sloganiin ”vain äänestämällä voit vaikuttaa”, vaikka kyseessä on täsmälleen samankaltainen mielikuva jostain ihan muusta. Mutta kukin tavallaan…

Kun ennenvanhaan kannatti sijoittaa sen tuotteen kehitykseen ja valmistukseen, on nykyään tärkeämpää saada se tuote myytyä asiakkaalle. Toimijat siis ostavat asiakkaita, eivät niinkään myy tuotetta ja tämä on tietenkin entistä suuremmassa osassa kun ei olla myymässä fyysistä tuotetta vaan esimerkiksi ideaa tahi jotain henkilöä. Markkinointibudjetit kasvavat jatkuvasti siinä kun se kaupattavan tuotteen laatu laskee kuin lehmän häntä. Vai mitä luulit syyksi siihen, että saamme vuodesta toiseen (jätänsanomatta ettei tule vihapuheesta syytettä)-laisia poliitikkoja tuonne valtaan? Aina kun jonkin tuotteen kyljessä oleva logo on näkyvästi esillä, sinulle ollaan myymässä mielikuvaa sen brändin tuotteesta, ei niinkään sitä kilkettä itseään. Ja aina kun siihen toimintaan tulee raha mukaan ohjaamaan sitä suuntaa, voidaan miettiä sen vaikutusta asiaan…


Voitaisiinko asialle tehdä jotain?

Erilaisia yritysvastaisia aktivismeja on tehty maailman laita ja niiden vaikutus on ollut… pääosin mitäänsanomaton. Yhtenä kohtuullisen tehokkaana strategiana Klein pitää ”culture jamming” tapaa, missä kohteena olevan brändin mainoskampanjaan isketään ja sitä vääristellään niin, että sen oma voima kääntyykin sitä vastaan. Pienillä muutoksilla se sama kampanja kääntyykin brändiä vastaan esimerkiksi tekemällä se naurunalaiseksi tai muuten pilkkaamalla ja täten antamalla aivan toisenlaisen mielikuvan ihmisille. Esimerkiksi SDP:n ”Meillä taitaa olla sama suunta” lukemattomine variaatioineen sen bussin päätymisestä ties minne on hieno esimerkki tällaisesta brändin halventamisesta heidän omalla kampanjallaan. Aktivistit ovat maailmalla nostaneet monenlaisia ongelmia esiin lisäämällä tai muuten vain muokkaamalla niitä suuryritysten kampanjoita ja ovat sillä aina välillä onnistuneet saamaan muutoksen aikaiseksi - esimerkiksi lapsityövoiman käytön tai myrkyllisten kemikaalien latraamisen vähennykset voidaan ainakin osin laskea aktivismin saavutukseksi. Tosin herää kysymys, vähenivätkö ne ongelmat todellisuudessa vaiko ne osataan vaan piilottaa nykyään paremmin?

Kansoilla olisi kuitenkin mahdollisuus lopettaa suurin osa yritysten väärinkäytöksistä kuin seinään jos niin haluttaisiin. Aivan samalla tavalla kun ne tyrannitkin kaatuvat, kaikista suurimmatkin yritykset saataisiin polvilleen täsmälleen samalla tavalla: ei leikitä mukana, eli tässä tapauksessa ei osteta niitä tuotteita. Boikotointi pienessä mittakaavassa, eli omalla kohdalla, antaa jo hieman mielihyvää kun tietää että ei ainakaan siltä osin tue toimintaa jota pitää vahingollisena, mutta suuren mittakaavan boikotit pakottavat yritykset toimimaan. Suomen mittakaavassa sillä tuskin vielä pakotettaisiin jotain yritystä konkurssiin, mutta kuten tässä viimeisten kuukausien aikana on aivan loistavasti osoitettu, voidaan kansa mobilisoida boikotoimaan ja jopa vihaamaan haluttuja asioita ja vaatimaan kyseisen asian täyskieltoa. Ei nyt kuitenkin pureuduta valtion ohjaamaan ja kannustamaan rasismiin venäläisiä kohtaan sen enempää, mutta käytetään sitä näin hienona esimerkkinä siitä, kuinka kokonainen kansakunta voidaan kyllä propagandalla saada hylkäämään jokin asia.

Lompakolla äänestäminen on edelleenkin se ainoa kohta, missä sillä äänellä on mitään valtaa tässä neoliberaalissa tai hieman kansankielisemmin sanottuna kapitalistisessa järjestelmässä. Valtion pakottaminen polvilleen sillä että kansa ei enää maksaisi veroja voisi myös toimia, jos hallinto edes teeskentelisi olevansa vastuullinen toimija talousasioissa, mutta kun velkaa saa taikaseinästä ja kansa uskoo siihen propagandaan, voidaan mikä tahansa asia myydä kansalle yhteisenä hyvänä ja heidän turvallisuutensa vuoksi. Helpoin tapa pilata “länsimaisen demokratian” tai ”demokraattisen oikeusvaltion” brändi olisi lopettaa sen tukeminen (äänestämisen) samalla kun nostaa esiin sen kaikki väärinkäytökset. Mutta kun se markkinointi on onnistunut niin tehokkaasti, valtaa saarnoissaan vastustavat lisäävät varsin usein puheidensa perään ”vain äänestämällä (meitä) voit vaikuttaa!” … joka on lähes yhtä uskottava ”vastustaja” kuin Colgate-hymyn päräyttävä, Niket ja Levikset jaloissaan oleva Fjällrävenin talvitakki päällään Uberin uusimmalla iPhonellaan tilaava antifasisti on.