Katkaisuhoitoa hopiumista

Pelon vastakohta?

Pelkopornosta on puhuttu paljon tässä kauhian pandemian aikana, mutta sitä ennen oli vielä juttua ”toivopornosta”, jossa ihmiset laittoivat uskomuksensa tyhjänpäiväisiin toivomuksiin siitä, kuinka maailma nyt pelastuu kunhan vaan uskoo ja luottaa (suunnitelmaan). Pelastusta ei tullut, mutta varsin moni vieläkin siihen samaan tarinaan nojautuu ja odottaa pelastusta suonkuivauksesta tai jostain vastaavasta. Missä kohden kukin vetää sen rajan aiheellisen ja aiheettoman pelon, samoin kuin oikean toivon ja tyhjänpäiväisen toivon kanssa on varsin yksilöllinen. Todisteista viis on usein se asenne, koska kyseessä on kuitenkin uskomus johonkin asiaan, vaikka kuinka paljon faktoja on sitten suuntaan tai toiseen. Kumpainenkin tunnetila, pelko ja toivo, eivät kuitenkaan ole mitään pikkujuttuja, jotka voitaisiin pyyhkäistä maton alle tuosta vaan. Ne molemmat ohjaavat varsin vahvasti toimintaamme, niin palkiten kuin rangaisten niissä arjen asioissa. Pelko yleensä lamauttaa, rankaisee, siinä kun toivo aktivoi ja palkitsee. Jos joku toivoo kuun taivaalta, se on helppo arvioida turhaksi toivoksi, mutta kun joku toivoo maailman muuttuvan kunhan vaan X,Y ja Z, onko sekin vain tyhjää toivoa vaiko oikeasti eteenpäin ajava voima?

Corbett Report julkaisi 2021 dokumentin ”Hopium” (Hope+Opium) ja Rakkausplaneetta sen ansiokkaasti tekstitti suomeksi tässä hiljattain. Jotka uskovat edelleen näihin politiikan elämää suurempiin lupauksiin, on heille dokumentissa luvassa varsin kylmää kyytiä. Omalla vastuulla siis tsiikaten, kuten tietysti tämänkin tekstin kanssa, koska omien uskomusten haastaminen ja toiveiden murskautuminen eivät ole välttämättä psyykkeelle kaikista maittavinta evästä. Sivuhuomautuksena näinkin traumaattisiin asioihin, tuli hiljattain vastaan tutkimus jonka mukaan vakavan shokin tai traumaattisen tapahtuman jälkeen olisi kannattavaa ottaa mahdollisimman nopeasti hengähdystauko jonkin visuaalista hahmotuskykyä vaativaa peliä pelaten. Tetris tai jokin niistä miljoonista ”yhdistä kolme tai enemmän” peleistä vie sen huomion pois siitä traumaattisesta kokemuksesta ja kymmenen minuutin pelailu sen shokin jälkeen saattaa estää sen muodostumista mahdollisesti jopa elinikäiseksi traumaksi. Joten suosittelen asentamaan jonkin Candy Crush tai vastaavan pelin ennen kuin jatkat lukemista ja pohtimista, että voisikohan olla että sinuakin ollaan kusetettu…

Toivo on kuitenkin niin tärkeä osa ihmisen elämää, että ilman sitä kuljemme lähinnä laput silmillä kehdosta hautaan. Dopamiini taisi olla se välittäjäaine, jota toivo kehossa annostelee sopivissa määrin motivoimaan ihmistä tekemään sitä asiaa, mikä ikinä onkaan kyseessä. Siksi se ei olekaan mikään pieni asia mennä lyttäämään toisen ihmisen toiveikas asian kannattaminen tai tekeminen, koska toivon menetettyään se romahdus voi iskeä todella kovaa. Mutta toisaalta, onko se sitten parempi toivoa mahdotonta ja vasta paljon myöhemmin huomata polttaneensa itsensä loppuun tyhjän kanssa? Hankala sanoa kumpi on sitten parempi vaihtoehto ja kyllähän ihmeitäkin voi tapahtua ja sen kuun saa haettua taivaalta, eikös? Joku taisikin aikoinaan sanoa, että kulje varoen, kävelet toiveideni päällä ja saatat murskata ne. Mutta jos se oma kaveri tai läheinen uskoo ja toivoo johonkin asiaan jonka sinä tiedät satavarmasti olevan pelkkää hopiumia, eli huumaavaa toivoa johonkin joka tulee jossain välissä paljastumaan valheeksi, seisotko vain vieressä katsoen kun se toinen kärsii, vaikkakin näyttää ainakin vielä nauttivan siitä pössiksestä, vai kannatko niskaperseotteella kaverin katkaisuhoitoon?


Politiikan messiaat

Kuten Corbett dokkarissaan varsin selvästi esittää ja mihin oma vuosikymmenen kestänyt tutkimusmatka on myöskin selvästi osoittanut, yksikään historian saatossa messiaana nostettu taho politiikassa ei ole korjannut systeemiä ja johdattanut kansaansa pelastukseen. Jokainen kärkeen noussut hahmo on nostettu sinne aivan muiden kuin sen oman kansansa johdosta. Siis kun puhutaan niistä, jotka ovat oikeasti tehneet merkittäviä muutoksia sielä poliittisessa sirkuksessa. Kyllä, pieniä ryhmiä ja heidän johtajiaan on kansa onnistunut saamaan hieman korkeammalle näkyvyydelle, mutta varmaankin aivan puhtaan sattuman johdosta yksikään ei ole vielä tähän päivään mennessä heivannut sitä rahaeliittiä pois vallasta pankkeineen ja medioineen. Mutta kyllä se tällä kertaa, on ihan joka ikinen vaalikampanja kertonut kansalle. Nyt se onnistuu, tehdään maastamme jälleen mahtava, kunhan vain kaikki antavat valtansa minulle! Toki enemmistö kansasta uskoo tähän samaan tarinaan, eikä vain ne jotka sitä seuraavaa messiasta odottavat. Toivo siitä, että asiat menevät hyvin ja valtio pitää meistä huolta on toki varsin looginen, koska kaikkihan sen tietää kuinka anarkia on paha asia ja vaikkei täydellinen olekaan, tämä meidän demokratiamme on paras malli ja ainoa oikea tapa on vain äänestää oikein ja toivoa parasta!

No mutta onhan noita suuria hyviä johtajia maailmalla useita, katso nyt vaikka sinnejatänne! Jos meillä olisi noin hyvä johtaja, sitten olisi kaikki paljon paremmin! No miksi meillä ei ole semmoista johtajaa? Koska jokainen maa omaa juuri näköisensä johtajan. Ne lukemattomat seikat, jotka vaikuttavat niin kulttuuriin kuin yleiseen mielipiteeseen ovat muovanneet vuosien saatossa jokaisen kansan omanlaisekseen ja ulkoa katsottuna se toinen paikka voi olla utopian ja persläpimaan välillä mikä tahansa. Mutta sisältä? No, se riippuu siitä kuinka vahvasti uskoo siihen omaan maan propagandaan, joka määrittää sen identiteetin yksilölle missä asemassa hän on siinä yhteiskunnassa. Esimerkiksi kieltä tutkimalla voidaan päätellä useita asioita yhteiskunnasta ja siinä samalla osoittaa, mitkä tarinat ovat valtavirran mukaisia ja mitkä ei. Ja jos tarina on täysin valtavirran mukainen, mitä oletat voiko se silloin myös olla sitä kuuluisaa oppositiota, sitä toivoa muutoksesta ja paremmasta? Kaikkia voidaan kusettaa aina välillä, osaa jatkuvasti mutta jokaista ei koko aikaa…

Vilkaistaan siis tätä kielenkäyttöä mitä politiikkaamme tulee. Meillä on valtapuolueet, jotka ovat ”vallassa” (ellei heidän herrojaan lasketa) ja meillä on pienpuolueita, jotka ovat pieniä, mitättömiä, joilla ei ole valtaa. Zombie-pandemia ja ilmastohömppä nostivat esiin ”denialistit”, jotka kieltävät tieteen ja ovat täten jotain alkukantaisia moukkia ja ääliöitä, sekä ”salaliittoteoreetikot” joista Hollywood on tehnyt lukemattomia elokuvia ja asiantuntijat on kiikutettu kertomaan kuinka vaarallisia he ovat. Meillä on siis selvä jako sen suhtaan kuka on vallassa ja kuka ei, mutta myös sen suhteen kuka on kelvollinen osana yhteiskuntaa ja kuka vain hörhö jota ei tarvitse edes kuunnella. Toisaalta ”hörhöt” kutsuvat taviksia lampaiksi, joka yhtä lailla dehumanisoi ihmisiä, mikä on tosin sinänsä ymmärrettävää koska median ansiosta kaikki ”väärää mieltä olevat” kuuluisi myös merkitä ja sulkea ulos yhteiskunnasta. Kappas, sama tarina molemmilla puolilla… väärää mieltä olevia ei tarvitse kuunnella. Melkein kuin se oltaisiin istutettu kansaan se näkemys, eikö? Politiikassa tosin vielä kertovampaa on se, kuinka äänestämättömät ovat ”nukkuvia”, välinpitämättömiä yhteiskunnan hylkiöitä. Se myöskin osataan toistaa täysin puoluekannasta riippumatta… Mutta miksi ihmeessä koneisto haluaisi leimata niitä, jotka eivät enää sitä suostu kannattamaan, en kyllä tiedä, mutta ehkä sinä osaisit antaa valistuneen arvauksen?


Me ollaan niin hävitty tää peli

Aniharva kuitenkin haluaa kuulla sen ”ei se noin toimi”, koska silloinhan on selvästi jo luovutettu ja passivoitu muita kun ei kannusteta tekemään jotain, jonka toimiminen on varsin epätodennäköistä. Maailmassa on toki aina mahdollisuus että jotain uutta ja ihmeellistä tapahtuu, eikä se Einsteinin hulluuden määritelmä toteudukaan vaikka toistetaan sitä samaa vanhaa ja poikkeuksetta toimimatonta tapaa muuttaa järjestelmä. Ongelma on vain siinä, että se sama kaava kuinka toivo luodaan, saadaan tarttumaan ihmisiin ja aktivoidaan ajamaan asioita omaa etuaan vastaan on nyt nähty jo melkoisen useaan otteeseen ja vieläpä poikkeuksetta. Nyt uusimpana esimerkkinä rummutetaan Hollannin BBB-puolueen vaalimenestystä. Onhan se lähes 20% kannatus tietysti kova tulos, ei siinä, mutta AfD iski lähes samat prosentit aikoinaan ja mikä Saksassa muuttui? Ei oikeastaan mikään… Jostain syystä jälleen kerran ollaan kuitenkin vahtaamassa niitä numeroita, eikä sitä miksi ensinnäkään niin tapahtui.

Ensin muutos tapahtuu nimittäin yhteiskunnan sisällä ennen kuin se kaikuu tuonne poliittiseen sirkukseen. Yleinen mielipide on oltava altis muutokselle ja toimijoiden on osattava käyttää levottomuuksia hyväkseen asian suhteen. Suomessa esimerkiksi BBB:n kaltainen nousu on hyvin epätodennäköinen, koska kansaan iskostetun näkemyksen mukaan landella asuvat ja kaupunkilaiset eivät ole samalla puolella ja maalaisille on kuitenkin olemassa jo oma puolue tai kaksikin. WWD 6, jos oikein muistan monesko se oli, osoitti kuinka siinä olisi ollut kasvava vastarinta hallinnolle, mutta kun sille annettiin pikkuisen köyttä niin meno lässähti saman tien. Oliko WWD siis hopiumia, vaiko hallinnon huomaama uhka jolta vedettiin matto alta ettei se ongelma pääse paisumaan? Maailmanlaajuinen mielenosoitusliike yhden asian puolesta ilman aikomuksia osallistua sirkukseen vaan vaatimassa sitä muutosta. Historiaan peilaten kyse on, nähdäkseni, oikeasta toivosta joka tukahdutettiin tarkoituksella. Ja kun se toivo saatiin poljettua, sieltä ei enää noustu… kunnes taas oli tarjolla toivoa muutoksesta, tällä kertaa poliittisen järjestelmän kautta. Sekä kielenkäyttö kuin käytetyt strategiat (Soinin gradu) täsmäävät hopiumiin, mutta eiväthän ne nyt niin tekisi, taas? Eihän se toki todiste ole että kyse on jälleen kerran samasta poliittisesta varoventtiilistä, mutta kun asiasta ei saa edes puhua niin liikutaan varsin vaarallisilla vesillä.

No miten se muutos muka sitten tehdään?! Jos ei ole esittää toimivaa ratkaisua, on kuulemma parempi pitäytyä vanhassa toimimattomaksi testatussa mallissa. Koska kyllä se nyt tällä kertaa, kunhan vaan… Noh, kuukauden päästä nähdään moniko uskoi tarinaan ja neljän vuoden päästä miten kävi. Ja kun se toivo jälleen kerran kosahtaa, sen takaisin saaminen on joka kerta piirun verran hankalampaa. Siksi jotkut muutosta ajavat tahot ovatkin todenneet eri strategioiden kokeilun oppimateriaalina eikä vain pettymyksenä. Nyt jo tiedämme lukemattomia eri tapoja kuinka emme voi vaikuttaa ja mitä milloinkin tarvitaan edes voimien yhdistämiseen. Miksi näitä oppeja ei haluta kuunnella onkin sitten toinen asia. Se on tosin varmaa, että maailmaa ei muuteta niiden toimesta jotka sanovat ”ei se noin toimi”, vaan niiden jotka uskaltavat ja tekevät. Älykäs oppisi kuitenkin omista virheistään ja viisas muidenkin virheistä, siinä kun pölvästit toistavat samaa kaavaa vuodesta toiseen ja olettavat poikkeavaa lopputulosta. Uusi annos hopiumia ja taas mennään, sillä tavalla se maailma on tähänkin asti pyörinyt. Pitäisiköhän sille saada ensin stoppi? Ja sitten ottaa oppia toimivista ratkaisuista ja koettaa soveltaa niistä opittua?